Sydän

Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
    Sydän  kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
  On kylmä tammikuun alku,  pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
  Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus.  Tuo elämännäkemys on  vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
  Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
 
 

Naisia vai noitia? "Teidän maailmanne ei sovi minulle"

Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Mona Chollet'n kirja Naisia vai noitia? (Naisvainot ennen ja nyt; suomentanut Taina Helkamo) ) kertoo noitavainoista, joista nykyisin ilmestyy ainakin pari romaania tai tietokirjaa vuodessa. Noitavainoja on alettu tulkita uudella tapaa: misogyynisinä vainoina, jotka kohdistuivat itsenäisiin ja vahvoihin naisiin. Mona Chollet'ta kuvaillaan ranskalaiseksi eturivin feministiksi, ja raikkaan feministinen onkin hänen noitavainoihin porautunut tutkijanotteensa.

  Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.

  Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.

  Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen?  Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
 
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa.  Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."
 

Punaiset kengät

Minna Maijalan teos Punaiset kengät ( alaotsikkona Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta) sisältää esseitä, joissa kirjailija Minna Canthin esiin nostamat kysymykset toimivat punaisena lankana. Viiden esseen aiheita ovat luovuuden oikeutus, mielenterveys ja valta, rakkauskäsitykset, sukupuolitetut tarinat, ihmisarvo; suuria asioita siis. Minna Maijala ilmaisee myös itse rohkeasti ja voimakkaasti mielipiteitään esikuvansa tavoin. Hienoa! Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös Maijalan käyttämät monipuoliset lähteet: romaanit, tietokirjat, näytelmät, elokuvat, tieteelliset tutkimukset, televisio-ohjelmat, sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkelit.

  Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi.  Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.

  Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.

  Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät  -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle.  Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.

  Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi.  Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.

  Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi.  Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.

  Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat  aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat  vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.

  Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.

  Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän.  Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.

  Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli.  Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään.  Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:

  "Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan  pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."

Venäläisten klassikoiden elämänohjeita

Olipa hurmaava opus! Nokkela, hauska ja raikas: Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (suomentanut Heli Naski). Oikeastaan kyse on kirjallisuusesseistä mutta kuka niitä nykyään lukisi tai ostaisi (paitsi todelliset kirjallisuuden ystävät). Parempi (ja myyvempi) on tietysti tuo elämäntaito-oppaaseen kallistuva nimi.

  Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!

  Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat  Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."

  Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme.  Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme.  Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.

  Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan  Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?

  Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen  mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.

  Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan."  Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.

  Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.

  Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.

  Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat.  Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari.  Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.

  Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
   
  Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.

  Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."

Tyttö ja teeseremonia, Kuka tappoi bambin? ja Kiiltokuvatyttö

Japanista on viime aikoina tullut useita elämänhallinta- ja elämäntaito-oppaita. Näitä ovat esimerkiksi Marie Kondon Konmari-kirjat, kakeibo-kirja (sääästämiseen liittyvä), shinrin-yoku-kirja (metsäkylpy terveyttä lisäävänä) ja ikigai-kirjat (oman intohimon löytämiseen liittyvät).  Niillä on ollut kysyntää, sillä miljoonat ihmiset ovat löytäneet niistä apua ja sisältöä elämäänsä. Noriko Morishitan Tyttö ja teeseremonia 15 oivallusta elämästä (suomentanut Markus Mäkinen)  liittyy tähän japanilaisten  elämäntaito-oppaiden sarjaan.

  Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan  kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista.  Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.

  Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.

  Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii  keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.


  Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.

  Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen  vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva.  Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.


  Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta.  Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.

  Kiiltokuvatyttö on  kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.

Nuoria naisia ja kiellettyä rakkautta

Kolme syksyn uutuusromaania, joissa kaikissa nuori nainen päähenkilönä: Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa, Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Heidi Köngäksen Mirjami. Jokainen teos tavoitti herkästi ja taitavasti nuoren naisen sielunmaiseman, vaikka erosivat toisistaan sekä tyylin että päähenkilön persoonan suhteen.

  Olen aiemmin lukenut suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen romaanit Kuningatar (2013) ja Pikkumusta (2016), ja ihastuin hänen tyyliinsä kirjoittaa. Yhtä herkullisesti ja tyylikkäästi on kirjoitettu Kirsikoita lumessa, joka kertoo kuukaudesta Sylvia Plathin elämässä. Sattumoisin näin vähän aikaa sitten televisiodokumentin tästä kuuluisasta (ja traagisesta) kirjailijasta. Siinä kerrottiin juuri tuosta kuukaudesta New Yorkissa, Mademoiselle-lehden stipendiaattina yhdessä 19 muun nuoren naisen kanssa. Sylvia on 20-vuotias ja pursuaa elämäniloa ja suuria suunnitelmia kirjailijaksi tulosta. Hän on jo 8-vuotiaasta asti saanut runojaan ja novellejaan julkaistuksi lehdissä ja suunnittelee romaanin kirjoittamista. Vuosi on 1953 ja New Yorkissa hellekesä.

  Sylvia Plath on hauskannäköinen ja haluaa elämältä kaiken: juhlia, miehiä, kauniita vaatteita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Romaanissa puhutaan paljon vaatteista, jotka ovat Sylviallekin tärkeitä. Stipendiaatit saavat tarkat ohjeet matkapuvuston hankintaa varten, mm. heidän on käytettävä hattua ja käsineitä koko kuukauden ajan. Sylvia hankkii kaksi iltapukua matkaa varten: toinen on mustaa shantungia ja toinen valkoinen Tuhkimo-unelma. Kuukausi New Yorkissa on täynnä kirjoittamista, uusia kokemuksia ja tuttavuuksia, mutta kaikkea varjostaa Paniikkilintu, masennus.

  Kirjassa viehättivät ja koskettivat 1950-luvun elävä kuvaus, Sylvian taistelu elämänilon ja hiipivän masennuksen välillä sekä nuorten naisten  toiveet ja haaveet. Kirsikoilla on kirjassa monta merkitystä: mm. ne ovat huulipunan nimi ja  seksuaalisuuden vertauskuva.  Sylvia Plath on kuvattu moniulotteisesti. Hän on moderni nuori nainen, aktiivinen, älykäs ja epäsovinnainen eikä halua tyytyä perinteisen naisen rooliin.  Hän karkaa öisin paloportaita pitkin vain naisille tarkoitetusta asuntolasta, Nukkekodista, koska haluaa tutustua useisiin miehiin kokemuksia saadakseen.  Sylvia on sekä pinnallinen että syvällinen ja haluaa esikoisromaaninsa alkavan sanoilla: Hän astui yöhön mustaan shantungiin kietoutuneena.

  Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen on esikoisromaani. Se sijoittuu vuoteen 1943 ja maaseudulle, jonne yksi romaanin päähenkilöistä, nuori Lydia, on lähtenyt Helsingistä sotaa pakoon. Muita päähenkilöitä on kaksi, Anna ja Ellen/Kyösti, parikymppisiä hekin. Kirjassa on aluksi hieman tyttökirjamainen tunnelma, koska kuvataan  nuoria naisia viattomine rakkaushaaveineen mutta saa pian vakavampia sävyjä. Sodasta ei kukaan palaa entisenlaisena, ja sen saavat Lydia ja Anna karvaasti kokea. Suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu paljon talvi- ja jatkosotaa, mutta Paperijoutsen tuo siihen lisää ulottuvuuksia. Kyöstin hahmossa julma 1940-luku rotuhygieniaoppeineen saa koskettavan kuvauksensa, samoin sodassa järkkyneet mielet. Paperijoutsen, paperista taiteltu joutsenorigami, tulee usein kirjassa esiin. Sillä on tietysti vertauskuvallinen merkitys: jonkin herkän ja hauraan haaveen, puhtaan rakkauden, erilaisuuden hyväksymisen. Lukija saa vielä Paperijoutsenen viimeisillä sivuilla yllättyä: (kielletty) rakkaus on sittenkin mahdollista.

  Mirjami on Heidi Köngäksen paljon kehutun Sandran itsenäinen jatko-osa. Mirjami on Sandran keskimmäinen tytär ja kirjan päähenkilö, vaikka näkökulmaa vaihdellaan usean kirjan henkilön kesken. Ääneen pääsevät Mirjamin lisäksi Sandra, pikkusisko Soili ja Annikki. Tässäkin romaanissa kuvataan sotaa. Tyyli on realistisempi kuin Tahvanaisen ja Linna-Ahon, suomalaiseen tapaan tunteiden kuvauksessaan pidättyvä ja minimalistinen. Vaikka sota kuvataan naisten silmin, ei kotirintamakaan säästy sodan kauheuksilta. Perheiden isät ja veljet kaatuvat, ja kaikesta on pulaa. Lavantauti ja kurkkumätä vievät äitejä ja lapsia.

Romaani kuvaa omanlaista kiellettyä rakkautta: Mirjami on rakastunut nuoreen sotilaaseen Toriin, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen vanhempansa vastustavat suhdetta, mutta Mirjami ei luovuta. Hän on kuolemaan asti uskollinen, ja Köngäs kuvaa hyvin kauniisti hänen tunteitaan. Romaani päättyy sydäntä särkevän koskettavasti:

  "Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut."

Tulisiipi lentää korkealla

Tulisiipi (Like) on Juha-Pekka Koskisen uuden, juuri ilmestyneen romaanin nimi. Se kertoo pojasta, jonka lentohaaveet muuttuvat todeksi. Tulisiipi on sekä historiallinen että rakkausromaani mutta ennen kaikkea kuvaus elämää suuremmasta intohimosta ja sen toteutumisesta. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa, ja sain kuulla, että se on ollut 15 vuotta "suunnitteilla". Lukuisat muut Koskisen kirjat ovat nähneet päivänvalon, ennen kuin Tulisiipi kypsyi kirjoitettavaksi. Hyvää kannatti odottaa, sillä Tulisiipi on hieno kirja, suurta kirjallisuutta. Mikä tekee siitä vaikuttavan?
 
  Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1930-1960-luku. Tuttuja maailmanhistorian tapahtumia sivutaan, alkaen 30-luvun Amerikan talouslamasta toiseen maailmansotaan, Stalinin ajan vainoista ja vankileireistä kylmän sodan aikakauteen. Taustatyötä on tehty melkoisesti, mutta faktat sulautuvat hienosti osaksi kerrontaa, koska  kaikki nähdään Kaarle-pojan näkökulmasta. Historia eletään yksilön kautta.

  Kaarlen isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin lasten ollessa pieniä. Talouslaman kurimuksessa suomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan, jossa heille luvataan parempi tulevaisuus. Kaarlen vanhemmat lähtevät valtameren yli lapset mukanaan. Todellisuus on luvattua ankeampi, mutta Kaarle, joka jo Amerikassa näki Charles Lindberghin lentävän, pääsee lentämään liitokoneella. Hän on kotimaassaan saanut isoisänsä intiaaniystävältä nimen Tulisiipi hypättyään vajan katolta äidiltä kähvelletyt punakeltaiset kankaat siipinä. Myös perheen ystävä Albert ja tämän tytär Linda matkustavat Petroskoihin. Lindan Kaarlelle kirjoittamalla runolla on tärkeä tehtävä teoksessa; sitä voisi kutsua Tulisiiven viehättäväksi ja liikuttavaksi johtomotiiviksi.

  Tulisiiven tyyli on aistimellista ja havainnollista, nautittavaa. Kaarlen isän verstaassa auton moottori tutisee ja vaappuu, sylkee mustaa savua ulos sisuksistaan, jymisee ja uhoaa voimaa kilisevien kettinkien otteessa. Lentokone kiihdyttää vauhtia, renkaat nostattavat tomua, moottorin ääni alkaa muistuttaa tuhansien ampiaisten pörinää. Renkaiden pölyvana katkeaa ja kone riuhtaisee itsensä irti omasta varjostaan kuin perhonen, joka lehahtaa ulos kotelostaan.

  Kaarlen halu lentämään taivaalle merkitsee hänelle täydellistä vapautta. Sen vastakohtana läpi kirjan on tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiin ja kuoriaisia korviin. Kaarle pääsee jo koululaisena lentämään harjoituskoneella, Leningradin ylle. Charles Frostista tulee Gennadi Zamorozkin, ja hänen lentokirjaansa ilmestyy lentotunteja tasaista vauhtia. Lapsi ei näe, että suurvalta hänen ympärillään valmistautuu sotaan. Lentotunnit loppuvat, ja hurjien vaiheiden jälkeen Kaarle löytää itsensä vankileiriltä.

  Vankileirikuvauksesta tulivat mieleeni suuret venäläiset klassikot: Tolstoi, Dostojevski ja Solzhenitsyn. Kaarle, jota Grigori auttaa selviämään, on kuin sodan keskellä  vangittu  Pierre Bezuhov, jonka silmät Platon Karatajev, yksinkertainen  kansanmies, aukaisee. Varsinainen sankari tai oikeastaan sankaritar on lopulta  kuitenkin Kaarlen ystävä ja ikätoveri Linda, joka Stalinin kuoltua pelastaa Kaarlen elämään, takaisin lentämään, jopa avaruuteen saakka.

  Yksilö maailmanhistoriaa vasten, ihminen pelinappulana, intohimosta maksettava hinta; nämä ovat Tulisiiven suuria teemoja. Kirjan loppu sai aikaan katharsiksen eli sangen hieno lukuelämys oli kyseessä. Suosittelen.

 
 

Kepeää, vakavaa ja runollista

Kolme kirjaa, keskenään hyvin erilaisia, mutta joiden tyyli oli sekä kepeää, vakavaa että runolllista: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi (suomentanut Terhi Vartia), Kim Thúyn Ru (suomentanut Marja Luoma) ja Zelda Fitzgeraldin Lahjakas tyttö (suomentanut Pirjo Pakarinen).

  Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
  Kirjoittaja  pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
  Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
  Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.

  "Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."


  Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta  meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.

  Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:

  "Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."

  Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat  lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:

  …"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."

Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:

  "Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
  Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."


  En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma  1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:

  "Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi.  Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)

Aurinko ja kuu - ensimmäisiä naisia

Kirjastosta tuli sattumoisin samaan aikaan kaksi kirjaa ensimmäisistä naisista: Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, fiktiivinen kirja Sylvi Kekkosesta. Molemmat olivat kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja.  Ja suosittujakin; jouduin odottamaan niitä aika kauan, sillä varauksia oli paljon.

  Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan  ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?

  Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.

  Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli  tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.

  Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.

  Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.

  Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
 Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.

  Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.

  Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.

  Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen.  Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?

  Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä.  Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
   Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:

  "Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."

 Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:

  "Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."

  "Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."

  "Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."

  Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).

Sinelmiä ja Ei, ei ja vielä kerran ei

Maggie Nelsonin Sinelmiä (suomentanut Kaijamari Sivill) on kirja niille, jotka rakastavat sinistä väriä (kirjan mukaan puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen). Se koostuu 240 katkelmasta, fragmentista. Laajuudeltaan Sinelmiä on 93-sivuinen mutta niin tiheää, merkityksillä ladattua tekstiä, että sitä piti lukea hitaasti, annostellen.

  Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee.  Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.

  Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".

  Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita  mitään:

"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)

"Sininen rakastaa  minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle."  (Lucinda Williams)

"Jokainen pala sinistä on varhainen."  (Gertrude Stein)

"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä."   (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)

"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita."  ( Joseph Cornell)

"Mitä runoutesi tekee?  -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun."  (John Ashbery)


Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.

  Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.

Särmää serenadissa eli kielen juhlaa

Nyt on viimeinenkin runosvengiläinen lähtenyt pesästä. Leena Sainion runokirja Särmää serenadissa julkistettiin eilen, ja runot ovat lähteneet lentoon, maailmalle. Kirjoittaja ei ole untuvikko vaan joutsen, jonka komeaa lentoa on ilo seurata. Runokirja on kuvitettu Leenan omin hienoin akryyli- ja vesivärimaalauksin. Kustantaja on Pesä Kustannus, ja erittäin onnistuneesta graafisesta suunnittelusta vastaa Rosetta Versos (Zoila Forss).

  Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma  on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.

  Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!

  Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.

  Keitä he ovat?  -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno.  "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.


Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.

Joutsenlaulua, osa 2

Joutsenlaulua on Otto Mannisen symbolismia edustava runo, joka viittaa myyttiin, jonka mukaan joutsen laulaa vain kerran, kuollessaan. Runo kuvastaa vertauskuvallisesti taiteilijan luomistyötä, itsensä uhraamista taiteelle, elämän hinnalla. Vain tuskan kautta taiteilija pystyy luomaan. Elämä kuolee, taide voittaa. Tällä runolla on tärkeä osa kolmannessa dekkarissani Runoilija ja vaarallinen muusa.

  Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen.  Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.

  Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).

  Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan.  Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.

  Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
 
  Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D  Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.

 
 
 

Joutsenlaulua, osa 1

Astrid Swanin omaelämäkerta Viimeinen kirjani (Kirjoituksia elämästä) on kaunis ja koskettava. Se on tunteisiin menevä olematta sentimentaalinen ja hienostuneen melankolinen välttäen banaaliuden. Tyyli on kaunokirjallinen, näkökulma älykäs ja pohtiva. Sen rytmissä tuntee rauhallisen hengityksen ja sydämenlyönnit. Nautin joka sanasta ja lauseesta.

Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten.  Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan.  Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:

  "Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
  Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "

  Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa  sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö  on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.

  Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä.  Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.

  Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:

  "Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."

  Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.

  Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin.  Hän kuvailee myös luomisprosessiaan.  Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.

  Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.

  Viimeinen kirjani päättyy lukuun  Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.

Kevään kirjoja

Kustantamoilla on nykyään monta julkaisuajankohtaa: syksyn lisäksi kevät ja jopa kesä. Oikeastaan uutuuskirjoja ilmestyy kaiken aikaa, mikä on kyllä lukijan hemmottelua. On varaa mistä valita. Ainoa huono puoli on, että kaikkea ei oikein ehdi lukea, ei edes tällainen oloneuvoksetar.

  Jeffrey Eugenides on amerikkalainen kirjailija, jonka sanotaan olevan sukupolvensa keskeisiä kirjailijoita. Olen nähnyt hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Virgin Suicides, jonka Sofia Coppola ohjasi. Vastikään ilmestynyt novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suomentanut Arto Schroderus) on ensimmäinen kirja, johon tutustuin. Häneltä on suomennettu myös romaanit Middlesex ja Naimapuuhia.

  Jokainen Oikukkaiden puutarhojen kymmenestä novellista on taitavasti kirjoitettu oma maailmansa. Mielenkiinto pysyy hereillä alusta alkaen, ja lukija haluaa kiihkeästi tietää, miten henkilöiden käy. Nuori mies etsii itseään kaukana kotoa, nelikymmenvuotias nainen haluaa tulla raskaaksi, vanha nainen pelastaa ystävänsä hoivakodista, perheenisä haluaa soittaa klavikordia keskellä ruuhkavuosia. Kaikilla on suunnitelmia, jotka harvoin onnistuvat. Kirjailijan katse on tarkka muttei säälimätön. Lempeä huumori saa ajattelemaan: - Tuollaisia me nykyihmiset olemme. Novellien tapahtumapaikkoina ovat Yhdysvaltojen eri osavaltiot, Thaimaa, Saksa, Intia, Irlanti, Englanti. Eugenidesin novellit toivat  mieleen kaksi henkistä sukulaiskirjailijaa: Lucia Berlinin ja Elisabeth Stroutin, joiden novelleissa on paljon samaa.

  Joel Haahtelan Adèlen kysymys on myös tämän kevään kirjoja. Sen miespäähenkilö lähtee eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun naisen tarinaa. Kirjan tunnelma on viehättävä ja raikas, surumielinenkin. Korkealla lumihuippuisten vuorten suojassa on hiljaista ja viileää. Haahtela on lumientusiasti kuten minäkin, ja kirjan aloitus on yksi kauneimpia lukemiani:

  "Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa."

  Kaunis on myös Aki Salmelan runokirja Eläimen varjo, joka on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Kirjoitin siitä  muistiin yhden aforistisen säkeen: "Runoudessa kirjallisuus uneksii."  Onpa hieno ilmaus!

  Paljon on vielä kirjastosta varaamiani kirjoja tulematta. Odotan kovasti mm. Ritva Ylösen Saima Harmaja -elämäkertaa, Sally Rooneyn romaania Keskusteluja ystävien kesken, Maggie Nelsonin Sinelmiä, Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestaria, Kazuo Ishiguron Surullista pianistia, Rachel Cuskin Siirtymää.

  Ja onhan kevään uutuuskirjojen joukossa myös oma dekkarini Runoilija ja vaarallinen muusa, joka on Aava Meri -sarjan kolmas dekkari ja edustaa ns. kodikasta mysteeriä (cozy mystery). Runoilija Sebastian Kauniston ympäriltä tuntuu kaikki särkyvän. Mutta onko hän murhaaja? Balettia, runoja ja muusia. Unissakävelyä, nukkeja ja rakkautta. Kiviä, teeseremonioita ja kuolemaa. Rivitalo, jonka asukkailla on synkkiä salaisuuksia. Tapahtuu murha, ja yksityisetsivä Aava Meri saa taas rikoksen ratkaistavakseen.

Elio ja Oliver

Tällä kertaa elokuva ensin ja sitten vasta kirja eli Kutsu minua nimelläsi. Ensin ajattelin, että elokuva päihitti kirjan, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että aika tasaväkisiä olivat. Romaanin tarina ja tunnelma oli kyllä vangitsevasti saatu "käännetyksi" elokuvan kielelle. Mikä André Acimanin romaanissa sitten viehätti?

  Kutsu minua nimelläsi on rakkaustarina, 17-vuotiaan älykkään ja herkän Elion ja tämän perheeseen tulevan amerikkalaisen, kaikki hurmaavan  jatko-opiskelijan, 24-vuotiaan Oliverin. Tapahtumapaikka on merenrantahuvila Italiassa ja tapahtuma-aika kuusi viikkoa heinä-elokuussa vuonna 1987. Tyyli  on erittäin aistillista. Kesäinen italialainen luonto, ensirakkauden hurma ja epävarmuus, rosmariinin tuoksu, kaskaiden kiihkeä säksätys, aprikoosin mehukas maku ja rakastetun iho kuvataan niin, että lukija näkee ja tuntee kaiken:

"... laakson kumpuilevat, kukkuloille nousevat pellot näyttivät lepäävän oliivinvihreässä, nousevassa udussa: auringonkukat, viiniköynnökset, laventelitilkut ja nuo kumarat ja nöyrät oliivipuut jotka kyyristelivät kuin vanhat, kyhmyräiset variksenpelätit toljottamassa ikkunasta sisään, kun me makasimme alasti sängylläni, hänen hikensä haju, joka oli minun hikeni haju, ja minun vieressäni oma miesnaiseni jonka miesnainen minä olin, ja kaikkialla ympärillämme Mafaldan huuhteluaineen kamomillantuoksu, joka oli kotimme kuuman iltapäivämaailman tuoksu."

  Näkökulma on Elion, jonka ihaileva ja rakastava katse seuraa Oliveria läpi romaanin. Hän antaa Oliverin vaaleansiniselle paidalle nimen Hulmu ja  saa sen lopulta omakseen, muistona rakastetustaan. Romaanin muita henkilöitä ovat Elion professori-isä ja äiti, heidän lukuisat vieraansa, naapurinsa ja palvelijansa sekä pikkukaupungin asukkaat. Tämä kaupunki B. on täynnä historiaa: sen rannalle hukkui runoilija Shelley, sen maisemat ikuisti Monet ja sen Piavejoen varrelle menehtyivät lukuisat nuoret miehet ensimmäisessä maailmansodassa.

  Elokuva erosi joiltain kohdin kirjasta. Elokuva muistaakseni loppui siihen, että Elio saa puhelimessa kuulla Oliverin menneen naimisiin ja isä lohduttaa häntä. Kirjassa, sen loppupuolella annetaan ajan kulua 15 vuotta eteenpäin. Elio menee tapaamaan Oliveria yliopistolle Uuteen-Englantiin. Mikään ei ole muuttunut. Elio rakastaa yhä Oliveria:

  "Niinä viikkoina, jolloin meidät oli tuona kesänä heitetty yhteen, elämämme olivat hädin tuskin koskettaneet toisiaan, mutta me olimme päässeet vastarannalle, missä aika pysähtyy ja taivas kurottaa maahan ja antaa meille annoksen sitä mikä syntymästä saakka on jumalaisesti meidän. -- Olimme löytäneet tähdet, sinä ja minä. Ja sellaista voi saada osakseen vain kerran."

  Kuluu vielä viisi vuotta, ja Oliver tulee käymään merenrantahuvilassa.  "Kaksikymmentä vuotta oli eilen, ja eilen oli vasta äsken tänä aamuna, ja aamu tuntui olevan valovuosien päässä." Romaani päättyy Elion toiveeseen kuulla Oliverin kutsuvan häntä nimellään. Tunteikasta muttei sentimentaalista. Lukijaa jää kaihon valtaan: miten kauniisti ja viisaasti kuvattu rakkaustarina.

Me tulemme taas! sekä outoja esseitä

Pohjalaiset vahvat naiset ovat täällä taas! Luin juuri Paula Nivukosken esikoisromaanin Nopeasti piirretyt pilvet (miten runollinen nimi!) ja tykästyin. Kriittinen lukija voisi ajatella, että onhan näitä vahvoja pohjalaisia naisia kirjallisuudessa nähty (Orvokki Autio, Satu Vasantola, muun muassa), mutta niin hyvin Paula Nivukoski Liisan tarinan kertoo, "notta  oksat pois ja pala larvaa".  Kulunutta sanontaa käyttäen: kyseessä on vahva esikoisteos.

  Miksi pidin kirjasta?  Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja:  lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!

  Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan  pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus".  Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.

 Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta  ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.

  Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."

  Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan  Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.

  Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.

Varovainen matkailija Amazon-risteilyllä ja Australiassa

Merete Mazzarellan uusimmassa kirjassa Varovainen matkailija matkustetaan mutta myös pohditaan matkustamista, muuttoja, paluuta ja menneisyyttä. Juuri tämä filosofinen pohdinta ja nuorekkaat havainnot elämästä ja sen menosta saavat minut tarttumaan Mazzarellan kirjoihin. Lukijana koen saavani hänen kirjoistaan henkistä virkistystä ja uusia näkökulmia, niin kuin nytkin.

  Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen  takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan.  Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.

  Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä.  Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).

  Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on  Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.

  Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen.  Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon.  Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.

    Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!

Kirjoja, joita lukiessani ajattelin: "En soisi tämän päättyvän."

Vuosi 2019 alkoi sivistyneessä ja antoisassa seurassa eli kahden esseekokoelman parissa, jotka olivat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput ja Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun (suomennos Kaisa Sivenius). Molempia voin suositella lämpimästi.

  Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.

  Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.

  Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.  Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.

  Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin.  Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.

  Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan.  Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy.  Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.

  Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa  koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.


Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä)  kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja  kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."

  Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta.  Ne ovat  ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.