Los Angeles -esseet

 Aino Frilanderin teos Los Angeles -esseet (Kosmos 2023) on taitavasti kirjoitettu, tässä ajassa ja menneessäkin liikkuva analyyttinen ja eloisa esseekokoelma. Frilander rakastaa pureutua älyllisesti asioihin mutta on tarvittaessa myös kaunokirjallinen, aistillinenkin. Esseissä ollaan vieraalla maalla, Yhdysvalloissa: Los Angelesissa mutta myös Utahissa, Nevadassa ja Arizonassa. Kaikki paikkoja, joissa olen itsekin matkustellut; oli siis helppoa suunnistaa Frilanderin mukana, mutta kokoelma antoi tietysti paljon uuttakin. Kirjoittaja asui vuoden verran Los Angelesissa, joten juurevammin kiinnittyneenä hän ehti havainnoida ja nähdä tarkemmin. Kokoelma sisältää kuusi esseetä ja lähdeluettelo on seitsensivuinen.

  Ensimmäinen essee Eve vs. Joan asettaa vastakkain kaksi kirjailijaa, Eve Babitzin ja Joan Didionin, jotka molemmat ovat kuvanneet  Los Angelesia. Frilander pitää Eveä nokkelana, naiivina, löyhämoraalisena ja hauskana. Hänen romaaneissaan kaupunki on "se Los Angeles, jota ikävöin, vaikka en ole sitä koskaan kokenut. Se, jossa hyvänä päivänä auringonpaiste on kultaista ja jossa Gary Cooperin näköiset miehet nousevat Jaguareistaan ´kuin pitkä kulaus vettä´. Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä; jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas."

  Joan Didion puolestaan raportoi Los Angelesista kolumneissaan, tunnollisesti, etäisesti ja ironisesti, Frilanderin mukaan. Kummastakin hän kirjoittaa kiinnostavasti, omasta mielestään romantisoiden, ja miettii heidän antamiaan rakennustelineitä, joita tarjoavat älykkö/hedonisti-identiteetille. Tätä esseetä voi pitää nostalgisväritteisenä oodina Los Angelesille ja Hollywoodille, ja sen alussa Frilander kirjoittaakin:

  "Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasmiinin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä."

  Seuraavissa  esseissä nyky-Los Angelesia otetaan haltuun kävellen, bussilla ja metrolla. Kaupunki on valtava, ja asukkaat liikkuvat etupäässä omilla autoilla. Los Angeles on vastakohtien kaupunki, ja siellä on paljon kaduilla asuvia köyhiä. Kaduilla on  mellakoitu paljon, 1960-luvulta lähtien, kuten olemme uutisista saaneet lukea. Frilander kertoo myös kaupungin historiasta. Elokuvista tuttu Los Angeles sekoittuu todellisuuteen:

  "Pahaenteinen uhkan tunne kuuluu Los Angelesiin yhtä lailla kuin se elokuvista tuttu utuinen valo. Polttavat aavikkotuulet, moottoritiet katkovat maanjäristykset, keuhkot noella tukkivat metsäpalot, yhteiskunnan rakenteiden yleinen romahtaminen: Los Angeles tuhoutuu tavalla tai toisella sadoissa elokuvissa. Jopa 1930-luvulla istutetut palmut alkavat nekin tulla luonnollisen elinkaarensa päähän, ja Los Angelesin kaupungin puutarhaosasto suunnittelee korvaavansa ne joillakin muilla puulajikkeilla."

  Frilander vuokraa auton ja matkustaa lähiosavaltioihin maataiteen perässä. Pandemia on alkanut sulkea ovia ja paikkoja, mutta Mojaven erämaassa on hiljaista: "on vain luotisuoraa kolmekaistaista tietä, kuivuneita piikkipensaita ja ruskean eri sävyjä."  1960- ja 1970-lukujen maataiteen, "land art" tai "earth-works", tehtävä oli "tarkentaa maisemia, jotka ovat liian avaria kokemattoman silmän hahmotettaviksi, tai antaa meille näkymiä kosmokseen, yhdistäen paikat, joissa me seisomme, paikkojen kanssa, joissa emme koskaan tule seisomaan", Frilander lainaa Lippardia.

  Los Angelesissa Frilander, paitsi tutkii, lukee ja kirjoittaa, myös käy tanssimassa studioissa, kuntoilemassa barre-tunnilla ja  kylpemässä Koreatownissa. Hän rakastuu R:ään, joka on karibialais-amerikkalainen. Rakastetun myötä kysymys ihonvärin erilaisuudesta ja rasismista konkretisoituu. Los Angelesin kaduilla kiehuu taas ja ihmisiä ammutaan. Black Lives Matter aktivoituu. Frilander pohtii rasismin olemusta, sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Kun hän vuoden kuluttua muuttaa takaisin Suomeen, rakastettu seuraa perässä. He saavat lapsen, ja R saa lopulta, satojen työhakemusten jälkeen,  työpaikan. R:n mielestä suomalainen rasismi ei ole niin pelottavaa kuin Yhdysvalloissa: suomalaiset rasistit eivät kanna asetta ja vaikka mutisisivatkin baarin nurkkapöydässä, eivät sentään tule tönimään.

  Nähtyä, luettua ja omakohtaisesti koettua. Viisasta, ajassa kiinni olevaa pohdintaa, joka ei ole lukkiutunutta, vaan elää kirjoittajansa mukana. Lukijakin saa uutta ajateltavaa. Nämä kaikki ovat kiinnostavan esseekokoelman piirteitä, kuten Aino Frilanderin Los Angeles -esseet osoittavat.

  

Suurenmoinen epävire sekä Mansikkaa ja rosmariinia

 Aino Vähäpesolan romaani Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) kertoo kolmekymppisestä kustannustoimittajasta Viivistä. Kun Vähäpesolan edellinen romaani Onnenkissa kietoutui Edith Södergranin ympärille, uudessa teoksessa punaisena lankana ovat urut. Viivi toimittaa urkujen tekniikasta ja historiasta kertovaa tietokirjaa. Soitin on romaanissa  monen asian vertauskuva: mm. pyhyyden, mysteerin ja taiteenkin. Elämä puolestaan on suurenmoinen epävire.

"Johannes kirjoitti musiikin hoivaavista taajuuksista ja ääniaaltojen aikaansaamista aivokäyristä. Hän osasi yhdistää hengellisyyden ja tieteen ihailtavalla tavalla. Tiede vaikutti syvälliseltä ja kiehtovalta, ja hengellisyyden harjoittamiselle oli suorastaan järkiperäiset perusteet, se oli elintärkeää ja auttoi säilymään terveenä, niin yksilönä, yhteisönä kuin  ihmislajina. Urkumusiikin pyhyys tuntui ruumiissa ja sielussa. Tavoissa oli voimaa ja instituutioilla vastuu. Pyhyys oli jotain kohotettua, tinkimätöntä, absoluuttista. Samalla se lipesi käsistä kuin saippua. Oli pyhiä esineitä ja rakennuksia. Luonto oli pyhä. Riippumaton ihmisarvo ja rakkaus. Taide. Ruoka."

  Viivi on hyvin sympaattinen henkilö. Hän on herkkä ja empaattinen, tarkkailee ja tekee havaintoja, joita sanoittaa mielessään taitavasti. Juuri nämä oivallisesti kuvatut havainnot ovat kirjan parasta antia. Eli kyseessä on siis jälleen kerran hyväksi havaittu tyyli, joka on tarkkaa, havainnollista ja kaunista. Vähäpesola ei kaihda myöskään arjen tapahtumien yksityiskohtaista kuvausta, mutta tekee sen niin elävästi, ettei lukija tylsisty. Päin vastoin: lukija tuntee maadoittuvansa. Kerronta on  ihmeellisellä tavalla tyynnyttävää, tuntuu kuin hengityskin muuttuisi rauhallisemmaksi.

  Viivi asuu lähiössä, harmaabetonisessa kerrostalossa. Hänen äitinsä kuoli, kun Viivi oli vauva. Hän pohtii äitiään päivittäin. Millainen tämä oli todella ollut? Isään on läheinen suhde. Viivin elämään kuuluu ystävä Juuli perheensä kanssa ja samassa talossa asuva vanhus, Helli. Viivillä on jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö, ja hän varmistelee pakkomielteisesti asioita. Myös kuolema on ajatuksissa paljon. Sitten elämään astuu Manu. Suhde kehittyy pikku hiljaa, ja Viivi ajattelee siitä näin:

"Vastarakennetut urut soivat raa'asti. Jokaista pilliä oli muovattava käsin, jotta se soi toivotulla tavalla. Oli kuunneltava, viilattava ja taivuteltava, kuunneltava uudelleen. Oli kuunneltava äänikerran väriä, oli kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta. Vasta sitten soitin astuisi jokapäiväiseen elämäänsä. Sama päti heihin."

Aino Vähäpesola Suurenmoinen epävire 2023

Katariina Pontevan Mansikkaa ja rosmariinia  Toscanalaista jäätelöterapiaa (MOMENTUM KIRJAT 2023) on viehättävä kirja kuvitteellisesta italialaisesta kaupungista, Toscanan maakunnassa. Seitsemänkymppinen Domenico pitää siellä jäätelökahvilaa, gelateriaa. Hänen erikoisalaansa ovat yrtit ja mausteet, joita hän sekoittaa jäätelöönsä. Domenico juttelee asiakkaidensa kanssa ja vaivihkaa auttaa heitä elämän kivikkoisilla poluilla. Hän on kymmeniä vuosia aiemmin menettänyt rakkaan vaimonsa ja suru auttaa häntä näkemään pinnan alle.  Kirjassa on paljon ruokaohjeita, jotka liittyvät kirjan tapahtumiin.

  Katariina  Ponteva on asunut 10 vuotta noin puolet vuodesta Italiassa, Toscanan Luccassa. Kirjan alkusanoissa Ponteva kertoo, että hän on kirjoittanut teoksensa vuonna 2021  64-vuotiaana kuolleen legendaarisen venetsialaisen jäätelömestarin Carlo Pistacchin muiston kunniaksi.

Edelleen tässä

 Edelleen tässä on Terhi Forssénin järjestyksessä toinen runokokoelma (Basam Books 2023).  Sen lukeminen sopii hyvin marras-joulukuuhun, niukan väripaletin, lumen ja kuivuneiden heinänkorsien maisemaan. Runokokoelma on hienostuneen vähäeleinen, vähässä sanotaan paljon. Siinä on jotain syvästi suomalaista. Ilmaisu on kaunista, koskettavaa, riisuttua. Kokoelman sävy on seestynyt, rauhallinen.

  Edelleen tässä käsittelee runon keinoin isän kuoleman aiheuttamaa surua. Se jakautuu neljään osastoon. Ensimmäisessä nimeltään Kaikille kiville nyt hiivin ollaan hautausmaalla, jossa runon puhuja tekee havaintoja ja puhdistaa lyhtyä noesta. 

  Joidenkin kanssa tiet kohtaavat täällä

   tutustumista varten on näkyvissä perustiedot

   nimi

   syntymäpäivä

   ikä

   ammatti

 välillä on hiljaisuutta ja tilaa

 välillä puhumisen tarvetta

  olin se mikä sinä olet

  tulet siksi mikä minä olen

Kokoelman toinen osa Taivas valkaisee järven tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, mutta niukemmin sanoin, oleellisen tavoittaen. Kyseessä ovat siis äänet hautakivien alta, vainajien äänet. Runot on otsikoitu ammattinimikkein. Ne sisältävät herkullisia oivalluksia, huumoria ja jättävät tilaa lukijan mielikuvitukselle.

VALOKUVAAJA

mutta pimeys

      sekin on meitä

HOTELLITYÖNTEKIJÄ

     kirjasin itseni ulos

Kolmannessa osassa Tosiaan ollaan kesämökillä ja isää on edelleen ikävä. Askareet ovat arkisia, luontohavainnot tarkkoja ja kauniita.

lentävässä linnussa ei ole varjo kiinni

varjo yhdistyy lintuun kun lento loppuu

maassa varjo tarttuu lintua jaloista

aurinko astuu esiin vaalean veden alta

hyppää portailleen kuin arkinen pallo

kulkee yli kukkivan päivän

kohti vihreäsilmäistä metsää

Neljäs osa Kukkia esittelee runoilijan isoisoisoisoäidin  Esther Forssénin. Terhi Forssén on suomentanut tämän ruotsinkielisiä runoja ja tehnyt niistä mukaelmia, kirjoittanut toisin. Runojen lisäksi Esther kirjoitti surunauhoihin värssyjä. Viimeisen osan runot sopivat hienosti runokokoelman tunnelmaan ja teemaan. 

joskus vaeltelen sielu kiinni

valot sammuksissa

katse maassa hiipien

aamu menee ohitseni

tuonpuoleinen ei kiinnostele

silmissä hiekkaa

rannoilla ei muita

joskus harhailen sielu auki

kuljeskelun asiasta nauttien

laukussa eväät

ja taskussa lamppu

silloin näen hämärässä

askel innostuu eksyksissä:

näillä poluilla useinkin

tulet vastaan

            Terhi Forssén  Edelleen tässä 2023

  

Täydellisyyden tavoittelijoita

 Henna Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (S & S, 2023) on mielenkiintoinen opus. Siinä "nousta päähän" -ilmaisulla ei tarkoiteta ylpistymistä vaan sitä, että baletin lumoa tarkastellaan järjen avulla, rationaalisesti analysoiden. Kirja on huolellisesti kirjoitettu, lähdeluettelo arvostusta herättävä ja kirjoittajan ote asiantunteva ja lukijan kiinnostuksen herättävä. Mikä baletissa kiehtoo, vuosisadasta toiseen? Miksi se on tanssijalle kipua tuottavaa kärsimystä? Miksi katsoja nauttii, vaikka näyttämöllä toistuvat  "heteronormatiiviset, vitivalkoiset, ajasta vieraantuneet (ajattomina itseään pitävät) tarinat ja ihanteet"? Näihin kaikkiin Raatikainen pyrkii teoksessaan vastaamaan.

  Raatikainen on itse balettikoulun kasvatti, jo pikkutytöstä lähtien, mutta hän lopetti baletin teini-ikäisenä. Hänellä on viha-rakkaus-suhde klassiseen balettiin, mikä tuo sopivasti särmää kirjoittamiseen. Lukija saa paljon yksityiskohtaista tietoa kaikesta balettiin liittyvästä, myös sen historiasta.  Balettitunneilla kehittyminen perustuu tuhansille toistoille; väliä on vain liikkeellä, ruumiilla, toistolla. Tavoitteena on virheetön, puhdas liike, painottomuuden  ja keveyden  illuusio. Aukikierto, yksilöllinen jokaisen tanssijan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää. Sen ansiosta raajojen liikkeet näkyvät katsomoon mahdollisimman laajasti. Raatikaisen mukaan koko koulutus tähtää kehon tietynlaisiin linjoihin, vertikaalisuuteen, kannatukseen, lattiasta irtoamisen ja korkealle kohoamisen vaikutelmaan. Kaikista ei ole ruumiinrakenteensa vuoksi tanssijoiksi. Ulkomuotokin karsii. Ruumiillinen kipu ja  varpaiden ruhjoutuminen kuuluvat asiaan. Ensisijaisesti on kysymys siitä, miltä asiat näyttävät: peilille, yleisölle, opettajalle, tanssijalle itselleen.

  Kiinnostavasti Raatikainen käsittelee kirjassaan myös baletin yhteyttä yhteiskunnan rakenteisiin, balettielokuvia, eri maiden baletteja, koreografeja, baletin "eksotisoivaa orientalismia". Hänen kriittinen katseensa on piristävä, mutta ambivalenssin toinen puoli, rakkaus balettiin, tasapainottaa.

  Ulla-Maija Paavilaisen (ja Katarina Westin)  Päivät jotka sain  Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja 2023) on kertomus ystävyydestä mutta myös etsijästä ja täydellisyyden tavoittelijasta. Katarina Westin kuoltua hänen miehensä pyytää Paavilaista kirjoittamaan vaimostaan. Apuna ovat Westin keskeneräiset kirjat, joissa hän kirjoitti elämästään ja vuosikymmeniä jatkuneet ystävyyden vuodet, jolloin yhteys on säilynyt huolimatta siitä, että West asui perheineen Italiassa ja Paavilainen Suomessa. 

  Paavilainen maalaa kauniin ja elävin sanoin Katarina Westin muotokuvan. Westissä on hänen mielestään alusta alkaen jotain ihmeellistä: hän on toimittajana omintakeinen, luonteeltaan sekä kepeä että syvällinen, älykäs, hyvyyttä rakastava. Hänessä on valoa ja sielukkuutta. West matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee ulkomailla ja väittelee filosofian tohtoriksi, menee naimisiin italialaisen professorin kanssa, asettuu asumaan huvilaan Toscanan maaseudulle, saa lapsen, kirjoittaa kolme romaania. Hänen elämänsä vaikuttaa sadulta, mutta Paavilainen kertoo myös sadun kääntöpuolesta. Lopulta West sairastuu alle viisikymppisenä  vaikeaan syöpään ja muutaman vuoden jälkeen kuolee.

  Lukija saa kirjasta myös tietoa, millaista on elää Italiassa suomalaisena. Mitä merkitsee elää kauneuden keskellä? Paavilainen kirjoittaa Katarinan oppivan, että kaikki mitä elämässä tekee, voi olla taidetta. Kauneus on äärimmäisyyksiin vietyä puhtautta: muodon puhtautta, makujen puhtautta, värien puhtautta, melodian puhtautta, ajatuksen puhtautta, numeroitten puhtautta, sommittelun puhtautta, kasvonpiirteitten puhtautta, lauserakenteen puhtautta. Katarina on kaiken suhteen täydellisyyden tavoittelija, perfektionisti. Koti ja puutarha ovat järjestyksessä, silitetty miesten paita "jäykkä ja sileä kuin haarniska ja kauluksen reuna veitsenterävä".  Myös kirjoittamiseen kohdistuu täydellisyyden vaatimuksia.

  Paavilaisen tekstin ohella Vuodet jotka sain -teoksessa on myös laajoja otteita ja lainauksia Katarina Westin keskeneräisistä kirjoista. Näin lukija pääsee lähelle Westiä ja hänen haavoittuvuuttaan, sadun kääntöpuolelle, aikaan jolloin ankarat tuulet puhaltavat. Koskettavaa ja raskastakin on lukea sairastamisen vuosista. Kirjan suljettuaan ei voi muuta kuin ajatella, miten haurasta elämä todellakin on. Siitä kertoo myös se, että ystävästään kirjoittaessaan Paavilainen itsekin sai syöpädiagnoosin.

36 uurnaa

 Sirpa Kähkösen 36 uurnaa (Siltala 2023) on upea teos. Autofiktioksi sitä kai voi kutsua, mutta kaunokirjallisen siitä tekee tyyli, joka on paikoin runollista, paikoin aforistisen kiteytynyttä, mutta myös huumori ja realistinen kerronta kuvaavat sitä. Kuvatessaan traagisia tapahtumia tyyli on raadollisen mustaa, koska läheisille on tapahtunut järkyttäviä, syvästi haavoittavia asioita, joita ei voi unohtaa. Kirjaa on jo ehditty kiitellä, ja joku arvioi sen olevan Kähkösen paras. 

  Kirjan alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Kähkösen suvussa on taisteltu punaisten, hävinneiden puolella. On osallistuttu paremman maailman luomiseen osana maanalaista kommunistista solua. On lähdetty Neuvostoliittoon ideaalimaata etsimään ja kadottu ikiajoiksi. On oltu bussissa, joka jää junan alle ja saatu elämän pilaava aivovamma." Perkele, periks ei anneta" on toiminut suvun iskulauseena. Lastenkasvatuksen tavoitteena on ollut pistää lapsi matalaksi; aikuinen on aina oikeassa, lapsi väärässä. Kähkönen keräilee sukusanontoja ja ns. kasvatteita: "Naama peruslukemille! Suu poikki! Mikä se sinäkii luulet olevas?"

 Kirjan käynnistävänä tilanteena on äidin kuolema, jota seuraa kertojan suru ja sekä äidin että oman elämän puntarointi. Myös edeltävien sukupolvien historia käydään läpi. Mietteet ovat vuosien varrella hioutuneet kypsän ihmisen tasapainoisiksi ja kiihkottomiksi arvioinneiksi, ja lukija sekä liikuttuu että ihailee tyylikästä pohdintaa. Miten yksityiskohtaisesti ja elävästi Kähkönen muistaakaan asioita! Miten oivaltavasti hän tuo sukunsa asioita esiin, yhdistäen niitä samalla Suomen historiaan. Mutta mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea, sitä enemmän järkytys valtaa alaa. Miten pieni tyttö ja nuori nainen ovatkaan selviytyneet kaikesta kokemastaan; sekä kertojan isoäiti, äiti että kertoja itse.

  Äitiään haudatessaan Kähkönen saa selville, että perhehautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Saman verran  esineitä hän kuvaannollisesti etsii äidilleen turvaksi matkalle tuonpuoleiseen. Niiden avulla kuvataan äidin elämää, keskustellaan vielä viimeisen kerran hänen kanssaan. Kolmantena mukana on Tuonen tytti, suomalaisen kansanperinteen tuonpuoleiseen liittyvä hahmo. 

  Esineitä ovat esimerkiksi lapsuuden villatakki, jäätynyt lanttu, vitsa, tulematta jääneet kirjeet, yönakit, papiljotit ja nailonsukka. Myös tunteita (häpeä, puuttuva nuoruus) ja tapahtumia (yleislakko) on mukana. Punaisena lankana teoksessa on  äidin ja tyttären suhde, joka on siitä vaikeimmasta päästä: satuttava ja traumaattinen. Kertoja yrittää etsiä tähän syitä ja löytääkin, vaikka vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän piirtää sukunsa aikajanaa, lukee äitinsä päiväkirjoja, rakentaa menneestä mosaiikkia, kokonaisuutta.

  

Näyte kirjasta:

"Anna Heleena sai tässä ullakkohuoneessa yhden niistä isoista itkukohtauksistaan, joihin aina johti pitkäaikainen vaikeneminen ja tunteiden patoaminen. (Minä perin ne häneltä.) Hän oli tullut miniäksi sukuun, jossa kaikki kohisivat mustina mykkinä kuusina, ainavihantina, hidasta väkevää pihkaa haavoistaan valuen, haavoja oli, mutta mitäpä näistä! Keinuttiin sankkana joukkona, varjoja helmuksissa vaalien. Osattiin olla, jylhinä, synkeinä.

  Ja Anna Heleena  oli metsänrinnan haapa, vaalea, haviseva, suorasyinen, pehmeä, joka tuulen soittelema, punaiseksi pakkasessa lehahtava, ei osannut lehdistään kiinni pitää, niissä oli hauraat kannat, ne sirotteli kuusien juurelle matoksi.

  Yritti selvitä, pikkuisineen, sodan keskellä. Anoppinsa kenties tarjotteli avuksi jylhää monologia: Lapset on Jumalan lahja. Ite sain yheksän. Heitä Tuoni on jo niittää ehtiny. Kiittää saisit Luojoo lapsistas, paa käet kyynäspäitä myöten ristiin! Mikä sinulla on kahen kanssa ollessa, muilla on paljon kovempi osa ollu, vaan eihän nämä, nykyset miniät!"

                                                                Sirpa Kähkönen 36 uurnaa  Väärässä olemisen historia

Menetetty polku

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena? Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Kun epäilykset ja katumuskin valtaavat mielen. Kun tuntee, että on menettänyt jotain arvokasta: polku, jota oli tarkoitus kulkea, on lopullisesti menetetty.  Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Ye Yint Thet Zwen  Menetetty polku (Rosetta Versos 2023, englannista suomentanut Lauri Vanhala, englanninnokset Ye Yint Tin Aung Moe, Zwe Hay Hman ja Mya Than Nyunt) on tekijänsä toinen Suomessa julkaistu runokirja. Tulkkaus on ollut kulmakivenä teoksen kääntämisessä, kertoo takakansi. Sen mukaan kolmekielinen teos ( suomi, burma, englanti) vastaa Ye Yint Thet Zwen, Helsingissä asuvan ei-suomenkielisen runoilijan tarpeeseen kohdata yhteisönsä lukijat.

  Ye Yint Thet Zwe osallistui nuorena kotimaansa 8888-opiskelijoiden vallankumoukseen ja joutui lähtemään Burmasta vuonna 1990. Hän asui Thaimaassa, Malesiassa, Singaporessa ja Japanissa, kunnes asettui lopulta asumaan Suomeen. Menetetty polku -kokoelmaa hallitsee kaipuu ja suru. Kauneuden kauppiaaksi itseään kutsuva runon minä kaipaa kotimaataan ja sinne jäänyttä äitiään. Hän ryypiskelee surussaan kuunvaloa, taistelee kielteisiä tunteita ja sotaa vastaan, huutaa rauhan ja demokratian puolesta. Pienet ja suuret asiat sekoittuvat.  Puut itkevät, auringonlasku luo maalin roiskeita taivaalle, runon minä istuttaa jasmiinipuita, ehkä muistoissaan. Korvissa soivat kyyhkyn siipien läiske ja riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku. Runon puhuja tuntee olevansa haavoittunut lintu, vailla oman parven turvaa.

" Tiellä

  Tiellä Yötön taivas kuuton yö;

  onko ikinä moista nähty?

  Päivinä jolloin ei ole valoa

  käytän itseäni polttoaineena

  ja toivon kaiken vuoksi,

  että liekki pysyy päivisin kirkkaana;

  ennen kuin oikaisen taivutetut

  tai taivutan oikaistut käsivarteni.

  Elämäni liihottaa ajoittain

  kuin lintu korkealla mutta aika ajoin alamaissa.

  Elän kuten mieleni toivoo

  ja kuten äitini, joka laittaa

  kaiken toivonsa paluuseeni

  siltä ilmavalta tieltä.

  Elän sillä tiellä, valon tuolla puolen

  ja päivän päättyessä itken

  alttarin edessä vaimeasti.

  Kuin kyyhkyn siipien läpse

  tai riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku

  se toistuva kaiku kuuluu

  poikansa menettäneen äidin sydämestä;

  se toistuu           toistuu ja toistuu"

                               Ye Yint Thet Zwe  Menetetty polku, Rosetta Versos 2023

Itkevä sade

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena?  Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse  runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Farzaneh Hatami Landin Itkevä sade (Rosetta Versos 2022, suomentanut Mikko Viitamäki) on tekijänsä toinen runokokoelma. Kirjan esittelyn mukaan Hatami Land on suomalaisiranilainen runoilija, joka työskentelee maahanmuuttajien parissa. Hän saapui Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 1990. Itkevä sade on kaksikielinen: runot ovat sekä suomen että farsin kielellä. 

  Vaikka runokokoelman runot kuvaavat ikävää, kaihoa ja surua, ne virtaavat raikkaina kuin kesäsade. Ne ovat tiiviitä, eleettömän yksinkertaisia. Pakahduttava tunne jää piiloon rivien väliin, kuin hiljaisuuteen. Vaikka runojen miljöönä on kaupunki, niissä on paljon luontokuvia: lumisade, meri, jäätävä tuuli, syksyn lehdet, varis, sade, pääskyset, puun runko. Ne toimivat vertauskuvina alakulon ja vieraantuneisuuden tunteille. Lohtua tuovat lapsi, usko, luonnon kauneus, kevään saapuminen. Runokokoelman viimeinen runo on toiveikas. Runoilija tuntee olevansa kuin viestintuoja,  kahden maan välissä, antaessaan äänen olemattomille.

"Tänä yönä laulan laulun

  olemattomiksi muuttuneille.

  Niin surullisena puhuu

  lauluni.

Tänä yönä laulan laulun

 niille, joita ei ole olemassa.

 Niin monta kysymystä kysyy

 lauluni.

 Tänä yönä laulan laulun

 olemassa oleville.

 Millaisen viestin

 antaakaan

 lauluni

 olemassa oleville.

 Ja minä olen

 olemattomiksi muuttuneiden

 ei-olevien

 ja olevien

 välissä."

                 Farzaneh Hatami Landi  Itkevä sade, Rosetta Versos 2022

Idylliä, raadollista ja salaisuuksia

 Liina Putkosen Unohdettujen unelmien kirjasto (Tammi 2023) sopii hyvin lomalukemiseksi, sillä se on ihana hyvän mielen romaani.  Siinä on kaikkea kirjojen rakastajalle: miljöönä on kirjasto, kirjoja siteerataan ahkerasti, ne tuovat lohtua ja yhdistävät ihmisiä. Lisäksi siinä on romansseja, perhesalaisuuksia, salaperäisiä patsaita, kirjoihin piilotettuja viestejä ja kirjeitä, metsälampia, puutarhoja ... Päähenkilö on kolmekymppinen Aina Varjoranta, joka suree äitinsä kuolemaa ja ottaa kesäksi Kielokoskelta kirjastonhoitajan työn. Yllätyksekseen hän joutuukin puolustamaan uhanalaista kirjastoa ja saa tuekseen monenlaisia henkilöitä. Kielokoski on idyllinen paikka, mutta sen rauhaa häiritsevät kummalliset ja onnettomat ihmiset, joiden tielle Aina tahtomattaan joutuu. Samalla hän selvittelee salaperäistä menneisyyttään.

näyte romaanista:

"Ulkona kevätilta tuuditti kukat uneen ja nosti usvan peitoksi tuoreelle ruoholle. Kirjaston ikkunoihin heijastui yhä tummempi, levollisempi taivas. Ovelle johtavat kiviportaat kaartuivat vielä vähän leveämpään hymyyn. Vanhat nurkkahirret narahtelivat tyytyväisinä: tervetuloa kirjastoon, Aina. Tervetuloa takaisin elämään."

Aivan toisentyyppinen romaani on Lina Wolffin Riivaus (Otava 2023, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom), jota voi kutsua kauhukirjaksi ja psykologiseksi trilleriksi. Päähenkilö on taustaltaan pohjoismainen ja koulutettu  nainen, joka muuttaa italialaisen miehen perässä Firenzeen. Heidän suhteessaan keskeisintä on seksi, johon väkivalta alkaa sekoittua. Nainen muuttuu vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, ja mies alkaa pahoinpidellä häntä. Hän vaatii naiselta täydellistä antautumista ja haluaa rikkoa tämän. Nainen pakenee New Orleansiin uuden tuttavansa Benin luo, mutta joutuu siellä todelliseen hengenhätään.

näyte romaanista:

"Mies puhuu suoraan hänen ruumiilleen, hänen lihalleen. Hänen henkensä voi huutaa täyttä kurkkua, että juokse karkuun, ota jalat alle ja pakene, mutta liha ei tottele henkeä. Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata. - - Jälkeenpäin hän tiesi aina menettäneensä jotakin. Kuin olisi kierrellyt likaiset kengät jalassa omissa sisäisissä huoneissaan. Vasenta rintalihasta repii. Joka kerta antaessaan lihan päättää hän menettää osan sielustaan. Se on intohimon hinta. Sielu nuutuu. Arvokkuus nuutuu, kunniallisuus, oma minä, sisin kuihtuu. Vain liha kukoistaa. "

  Kai Aareleidin Tyyni valtameri (S & S 2023, suomentanut Outi Hytönen) kertoo useamman sukupolven ihmissuhteisiin liittyvistä salaisuuksista. Ajassa liikutaan edestakaisin, 1960-luvulta 2010-luvulle. Tapahtumapaikkoina ovat Tallinna, Tartto, Helsinki, Riika ja Leningrad/Pietari. Päähenkilö on Stella, joka on naimisissa Andersin kanssa. Lisäksi seurataan Stellan vanhempien  elämää. Isoäidinkin tarina kerrotaan. Tyyni valtameri merkitsee vertauskuvallisesti unelmien pakopaikkaa. Aareleidin tyyli on rauhallista, aisteihin vetoavaa. Dialogeja on paljon, ajankuvaus on täsmällistä, havainnollista.

näyte romaanista:

"Niinä aikoina äiti kävi Leningradissa niin paljon, puhui Nevan kaupungin kaduista ja kaupunginosista niin tuttuina, että tuntui kuin hänen oikea kotinsa olisi ollut siellä ja se koti, jonka hän jakoi Stellan ja pikkusisko Lauran ja isän kanssa, olisi ollut vain välipysäkki. Stellasta tuntui usein, että jos hän ojentaisi kätensä, yrittäisi ottaa äidistä kiinni, vetää häntä lähemmäs, jäisi aina pieni väli, sormet eivät aivan yltäisi."

Kirjosiipi

 Kirjosiipi (Enostone 2023) on Leena Sainion kolmas runokokoelma. Runojen yhteisenä nimittäjänä on puhe ja erityisesti puhumisen ja kommunikoinnin vaikeudet. Millaista on, kun puhe jostain syystä ei suju? Kun puheen- ja kielenkehityksen ongelmat, äänneviat, väärinymmärtäminen, ihmissuhdemykkyys ja eri syistä johtuva puheen katoaminen vaikeuttavat ymmärretyksi tulemista ja hankaloittavat elämää. Leena Sainio on jälleen hyvän asialla antaessaan äänen niille, joiden ääni ei kuulu, tässä nopean ja armottomankin viestimisen maailmassa. Lisäksi hän tekee sen tyylikkäästi ja taiten, sävykkäästi, herkkyyttä ja huumoria unohtamatta.  Kirjosiipi-runokokoelma antaa vertaistukea. Se on omiaan pienten lasten vanhemmille, varhaiskasvatuksen työntekijöille, opettajille, kaikille jotka ovat kielen ongelmien kanssa tekemisissä. Mutta se on myös niille, jotka rakastavat kieltä, runouden ilmaisuvoimaista kieltä, jolla Sainio on Kirjosiipi-kokoelmansa kirjoittanut. Kirjosiiven soisi lennähtävän mahdollisimman monen kotiin ja sydämeen.

  Kirjosiiven mittakaava on makrokosmos ja mikrokosmos, suuri maailma ja pieni. Suureen kuuluvat runot  planeetoista, galakseista, tähtihiekasta ja meteoriiteista antaen suhteellisuutta ongelmiin. Mikrokosmos merkitsee äidin huolta lapsestaan, rakkaasta kirjosiivestä, joka ei tunnu oppivan puhumaan. Diagnoosi saadaan ja avuksi puheterapeutti. Äidinrakkaus vahvistuu entisestään ja mieleen nousee kysymyksiä: kuka uskaltaa määritellä normaaliuden? Eikö kommunikoimisen variaatioita voi olla monia? Kokonainen monenkirjava kirjo? Eivätkö tähän maailmaan mahdu kaikki kirjosiivet?  

  Kirjosiiven runot ovat monipuolisia. Niissä esiintyvät  mm. salaperäinen äänentuottotehdas, Veljeni Rikkaruoho, musiikin kieli, puheen jännittäjä, konsulistijargon, tappuratukkainen poika, ärrävikainen, änkyttäjä, rääväsuu, Jakartan papukaija, loukkaavat sanat, sanaravinto, sanojen huutokauppa, valheelliset ja väkivallan sanat, mykkyys, rakastavaisten kieli, kosketuksen kieli ...   Skaala on laaja, laidasta laitaan, samoin myös runojen tyyli ja kielen eri rekisterit vaihtelevat herkullisesti. 

  Sainion runokokoelman muotoa voi kuvailla kehäksi, ympyräksi. Ensimmäisen ja viimeisen osan runot liittyvät toisiinsa ja avaavat ja sulkevat kokoelman, kehäkukkien muodostamaksi seppeleeksi. Kirjosiipi sisältää erittäin kauniita, tunnelmallisia ja koskettavia runoja, joita on varsinkin alun ja lopun sekä  Kirjosiipi-osassa, äidin runoissa lapselleen (joka sitten oppii puhumaan).

"istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

yrität pyydystää perhosta

kiljahtelet ja olet riemuinen

   älä ota, anna lentää

   pitää antaa lentää

kuljemme kaikki suuremman suuhun

mutta sitä ennen lennämme maailman mosaiikissa:

  kirkkaus, säihke, pimeys

  tuulet, sateet, sulat

  sirpaleet

istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

  työnnät mansikan suuhuni

  ja hymyilet lempeästi"

Leena Sainio, Kirjosiipi 2023

  

Kimalaisten kirja

 Vappu Kannaksen romaani Kimalaisten kirja (Kustantamo S & S, 2023) kertoo runoilija Emily Dickinsonista, epäsuorasti, neljän naisen äänin. Amherstissa, Massachusettsissa elänyt runoilija tunnetusti eristäytyi kotiinsa useaksi vuosikymmeneksi. Illan hämärtyessä hän liikkui puutarhassa ja kasvihuoneessa. Ja kaiken aikaa kirjoitti runojaan, joita hänen elinaikanaan ei tullut julki kuin vain muutama. Vasta hänen kuoltuaan runot julkaistiin. Kaikesta tästä kertoo Vappu Kannas kiehtovassa romaanissaan.

  Kimalaisten kirja on historiallinen romaani, tiettyyn aikaan (1881-1932) ja paikkaan kiinnittyvä, mutta muuten mielikuvituksen on annettu ihanasti ja viehkosti luoda maailma, joka saa lukijan kiinnostumaan. Jälkisanoissa  Kannas kertoo kirjansa synnystä, joka sai alkunsa, kun hän vieraili Emily Dickinsonin kotimuseossa. Hän sai tuolloin tietää myös naisesta nimeltä Mabel Todd, jota voi kirjailijan sanoin pitää tunkeilijana; hän pyrki systemaattisesti Dickinsonien suvun piiriin ja totisesti pääsi sinne. Kuin varkain hän ujuttautui myös Kannaksen romaanin päähenkilöksi. Tosin myös Emily Dickinsonin sisarta, Laviniaa eli Vinnietä, voi pitää päähenkilönä. Romaanin lopussa on mittava lähdeluettelo.

  Kimalaisen kirjan tapahtumat kerrotaan siis neljän naisen näkökulmasta: perheen palvelijan Maggien, Vinnien, Susanin ja Mabelin. Mabel on nuori ja kaunis, naimisissa astronomian tutkijan kanssa. Hän on sosiaalisesti kunnianhimoinen ja valloittaa pian kaikki, myös Emilyn ja Vinnien isoveljen Austinin, jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Austin on naimisissa ja hänellä on vaimonsa Susanin kanssa kolme lasta. Susan, Sue on nuoruusvuosinaan ollut rakastunut Emilyyn, jonka kanssa hän on edelleen hyvä ystävä. Vinnie mahdollistaa sen, että Emily voi keskittyä kirjoittamiseen. Dickinsonit ovat Amherstin kermaa, jo isä oli merkkimiehiä, jonka työtä Austin jatkaa. 

  Romaanin jännitteet ovat mutkikkaissa ihmissuhteissa. Armherstin asukkaat ovat konservatiivisia, ja Mabel suuren maailman tapoineen outolintu. Hän ottaa sen mitä haluaa, muista piittaamatta. Hän haluaisi tutustua kaupungin myyttiin, Emily Dickinsoniin mutta tämä ei näyttäydy, lähettää vain kirjelappusia ja runoja. Kun runoilijatar kuolee, hänen sisarensa löytää sadat runot ja pyytää Mabelia avukseen, jotta niistä voitaisiin koota kirja. Ja näin tapahtuu. Epäselvyyttä syntyy korvauksista, mikä huipentuu kirjassa oikeudenkäyntiin, jossa Vinnie syyttää Mabelia. Oikeudenkäynti vaiheineen perustuu  todellisuuteen. Myöhemmin ilmestyi lisää runoja, tällä kertaa Susanin ja hänen tyttärensä julkaisemina. Lukijasta tuntuu kiinnostavalta saada lukea, millaista taistelua Emily Dickinsonin kirjallisesta perinnöstä käytiin. Ja onneksi runot näin löysivät tiensä julkisuuteen.

  Maggie, Mabel, Susan ja Vinnie on taitavasti kuvattu; lukija näkee ja kuulee heidät.  Emily, tuo aina valkoisiin pukeutunut hahmo, jää aaveen kaltaiseksi, kuten varmaan aikalaisistakin tuntui. Hänen päänsä sisälle ei pääse, valitettavasti. Dickinsonin runoja pidettiin aikanaan epäsovinnaisina. Niissä ei ollut riimejä eikä muita välimerkkejä kuin ajatusviiva, jota runoilija käytti ahkerasti. Huolimatta keskeneräisyydestä ja hiomattomuudesta niissä tunnustettiin kuitenkin olevan jotain ihmeellistä, joka ei jättänyt lukijaa rauhaan.

  Emily Dickinsonille luonto oli tärkeä, ja hän kirjoitti runoja muun muassa kimalaisista ja mehiläisistä. Vinnien mielestä "Emily on saanut hienosti talteen niiden pörisevän, surisevan, matalasti humisevan, kasveja pölyttävän, mettä keräävän olemuksen".  Hän vertaa myös kotiaan kimalaisten pesään: "Emilyn mielestä minä olen meidän perheen pölyttäjä. Kimalainen, Jumalan kultainen mahdollistaja. On totta, että olen tullut pölyn kanssa tutuksi. Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. "  Emilyn tehtävä on hänen mielestään tallentaa kukat ja kimalaiset ja Jumalan ääni: "Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo." Lisää kimalaisvertauksia tulee, kun Susan lähettää Mabelille kirjeen, jossa kirjoittaa loiskimalaiskuningattaresta.  Se tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. 

  Kaikilla Kimalaisten kirja -romaanin neljällä naisella, esikuviensa tavoin, oli tärkeä rooli Emily Dickinsonin kirjallisen perinnön eli runouden säilyttämisessä. Vappu Kannas kirjoittaa Jälkisanoissa: "Mielestäni on tärkeää näyttää, että mikään taide, edes äärimmäisen rajoitettua elämää viettäneen runoilijan runous, ei synny tyhjiössä tai ilman muiden ihmisten apua ja vaikutusta."

  

Mitä on olla tyttö

 Melissa Febosin Mitä on olla tyttö (Atena 2023, suomentanut Suvi Kauppila) on hurja matka traumaan ja siitä selviämiseen. Teos koostuu esseistä, joista osa on julkaistu aikaisemmin lehdissä ja antologioissa. Ne muodostavat kuitenkin jatkumon, jossa aihetta, tyttöyttä ja sen aiheuttamien haavojen paranemista, käsitellään spiraalimaisesti, askel askeleelta syventäen. Kirjassaan Febos kyseenalaistaa tytöille ja naisille asetetut vaatimukset.

  Melissa Febos  oli villi ja voimakas lapsi. Hän rakasti metsää ja luontoa ja piti 11-vuotiaan varhaiskypsää kehoaan petoksena, joka sai muut reagoimaan epätoivotulla tavalla. Febos ei halunnut sisäistää tyttöyden vaatimuksia olla pehmeä, siisti ja herkkä. Hän kuitenkin opetteli puhumaan vähemmän ja piilotti kehonsa liian suuriin vaatteisiin: "En voinut tuhota kanavaa, joka yhdisti villiyden  itsessäni villiin ulkomaailmaan, mutta sinetöin sen parhaani mukaan pyrkiessäni kesyttämään luontoni ja kuihduttamaan muotoni." Pojat alkoivat kähmiä ja ahdistella seksuaalisesti, tytöt puolestaan vihata  ja haukkua huoraksi.  Oma keho muuttui vihan kohteeksi.

  Febos pitää tyttönä olemista kivun ja pimeyden aikana. Hänen  mukaansa omaksumme tyttötarinan itsestämme - mikä on arvomme, mikä on kaunista, mikä haitallista ja mikä normaalia. Opimme asettamaan toisten tunteet, mukavuuden, näkemykset ja vallan etusijalle. Tukahdutamme monia osia itsestämme, vihaamme ja kohtelemme kaltoin omaa kehoamme. Jäämme muiden katseen otteeseen.

  Febos etsii romaaneista, elokuvista ja myyteistä vertaistukea. Edith Whartonin Säätynsä uhrin Lily Bart kuolee huonon maineensa vuoksi. Kincaidin Tyttö-novellin äiti varoittaa tytärtään lutkaksi päätymisestä. Easy A  -elokuva kuvaa kaksoisstandardia, joka vaatii teinityttöjä performoimaan seksuaalisuutta ja hylkii heitä samasta syystä. Hän kirjoittaa: "En tiennyt, kumpi puoli itsestäni minun oli tuhottava. Oliko se muiden ihmisten näkemä ja luoma versio - lutka, murjottava tytär, hylkiö? Vai toinen versio, joka luki, kunnes silmissä vilisi ja mieli hehkui ideoista, joka rakasti oman nuoren kehonsa voimaa ja mahdollisuuksia, joka näki vilaukselta yhteisön häkin ja sen avoimen oven?"

  Teini-iästä alkaen Fobes alkaa harrastaa seksiä naisten kanssa ja vaihtaa kumppania jatkuvasti. Huumeet ja päihteet tulevat elämään mukaan. Hän toimii neljä vuotta seksityöntekijänä, dominana. Kivuliaiden vaiheiden ja terapian jälkeen hän löytää tasapainon ja oppii asettamaan rajat.  Suhde rakkaaseen äitiin korjaantuu. Fobes näkee äitinsä Demeterinä, joka joutui katsomaan, kuinka Persefone-tytär vietiin pois mustissa vaunuissa ja maa avautui nielemään tämän. Hän on omistanut teoksensa äidilleen.

  Fobes pitää valaistumisen hetkenä oivallusta, että keho ei ole pelkästään kannatteleva kuori vaan se on "yhtä kuin minä". Hän kirjoittaa, että mitä enemmän haluamme hyväksikäyttää kehoa, sitä vähemmän ihmisyyttä sallimme. Fobes muistelee kaihoisasti lapsuuttaan:

"Ennen kuin opin, mitä kauneus on, kehoni oli ilonlähde. Olin tulinen lapsi, jolla oli kovettuneet jalkapohjat ja paljon sanoja. Puhuin nopeasti ja liikuin nopeammin - Cape Codin -kotiamme ympäröivien metsien halki, ylös puihin ja valtameren tyrskyävään aallokkoon. Olin herkästi virittynyt sydämeni ja muiden sydänten aaltoilulle. Tunsin sisälläni syvän kaivon, eräänlaisen napanuoran, joka kiinnitti minut jokapäiväisen elämän tyhjänpäiväisyyksien alla piilevään kuohuvaan tiedon ja paatoksen äärettömyyteen. Kanava ei ollut aina auki, eikä voinut varmasti tietää, mikä avaisi sen: usein laulut ja runot, myöhäisiltapäivän valonsäde, odottamaton muistoläikkä, hämärässä kujertavat kyyhkyset, joiden kellonsoitto kuristi kurkkuani ja tuntui siltä kuin itse yksinäisyys huutaisi."

" ... kehoni sitkeys ja voima rauhoittivat minua kohdatessani sisäisen ja ulkoisen maailman välisen ristiriidan, koska keho kuului molempiin. Keho oli outo, käsittämätön mestariteos, täydellinen sirpale sitä, mikä kulki kanavaa pitkin. Kehoni ei kuitenkaan ollut altis rajuille tietoisuuden muutoksille. Se oli aina todellinen."

    Melissa Febos  Mitä on olla tyttö, suom. 2023  (ilm. 2021)

Lykätty salamurha

 Markku Paasosen teos Lykätty salamurha (Teos 2023) sisältää esseitä kirjallisuuden kielestä. Siitä miten vaikeaa on  käyttää kieltä, sillä minkä tahansa väitteen esittäminen herättää tuhat  vastaväitettä. Kun asioista kirjoittaa yleisten käsitteiden tasolla, niitä ei onnistu pitämään hengissä. Kieli asettuu lähes läpinäkymättömäksi pinnaksi eletyn ja kirjoitetun väliin. Ihminen on kieleen suljettu eläin, niin kuin Paasonen asian tiivistää.

  Kuten esseissä tapana on, Paasonenkin viittaa arvostamiinsa ajattelijoihin, joita ovat mm. Mallarmé, Blanchot, Hegel, Novalis, Barthes, Kristeva, Deleuze. Hän siteeraa heitä, esittää tarkennuksia, valjastaa heidät avukseen etsiessään vastausta siihen traumaan, jonka kielen väkivalta aiheuttaa kirjallisuudelle, merkitysten piiriin suljetulle. Blanchot'ta lainaten Paasonen puhuu kielestä lykättynä salamurhana. 

  Mallarméehen ja Blanchot´hon viitaten Paasonen puhuu kielen kaksoisolemuksesta: on olemassa karkea ja olennainen kieli: karkeassa asioista puhutaan merkityksen tasolla ja ne otetaan haltuun kuvailemalla, kertomalla ja asettamalla paikoilleen tunnettujen tosiasioiden kehikkoon. Olennaisessa taas kieli ei kanna valmiiksi olemassa olevia ja yksinkertaisesti omaksuttavia merkityksiä kirjoittajalta lukijalle; mitään ei näy eikä mitään paljastu ja kaikki kadonnut tulee esiin.

  Paasonen pitää ongelmana sitä, että kielen välineellisyys on tunkeutunut kaikkialle ja vallitsee kaikilla elämänalueilla, myös kirjallisuudessa. Tärkeää olisi hänen mukaansa, että kirjallisuus säilyisi turvapaikkana, että  se turvautuisi "sanan materiaalisuuteen ja rakentaisi sen tiheydestä ja läpitunkemattomuudesta objektin, jonka tarkoitus ei enää niinkään ole puhua jostakin maailmassa olevasta asiasta kuin olla asia itse". Merkityksen vetäytyessä syrjemmälle etualalle nousevat muut seikat: rytmi, paino, aine, muoto, paperi tai kirjoituksen sähköinen alusta, musteen jälki, kirja karheana ja painavana esineenä. Kieli on "kirjoitettu olio, pala kaarnaa, sirpale kalliota, murunen savea, jossa maan todellisuus jää henkiin". 

  Paasonen lainaa myös kaunokirjailijoita, kuten esimerkiksi Flaubert' ta ja Henry Milleriä, edellinen tyylin taituri, jälkimmäinen virtaavuuden, liukkaaksi muuttuneen kielen edustaja. Becket puolestaan joissain teoksissaan tarjoaa esimerkkejä kielen materiaalisuutta korostavasta änkytyksestä. Olennaista on Paasosen mukaan tapa, jolla teksti liukuu yksinkertaisista merkitsevistä sanoista vähitellen kohti hiljaisuutta, kokemusta, että ne eivät oikeastaan enää sano paljon mitään. Barthes' ta lainaten hän uskoo, että lukemisen nautintoon, tekstin hurmaan, tarvitaan "moitteeton, hyvin hoidettu kulttuurin pinta, jolle kielen tiedostamaton saa purskauttaa sisältönsä"; kun syntyy repeämä tai viilto, josta kaaos tulvii "hyvän kielen" yli ja turmelee sen.

  Paasonen kirjoittaa myös kirjailijoista, jotka ovat kadottaneet kyvyn kirjoittaa eli Chandos-syndroomasta: käsitteellisen kielen täydellisen tuhoutumisen kokemuksesta. Hän esittää, että kirjailijoiden tulisi löytää kieli, joka ei sano mistään paljon mitään ja jota ei siksi voi käyttää tarkoituksiin, johon yhteiskunta kannustaa sitä käyttämään: "Se ei voi olla sisältöjen kieltä, se ei voi tehdä itsestään ilmiötä muotoilemalla ajankohtaisista aiheista ytimekkäitä kappaleita, joita voi siteerata lehdissä ja levittää sosiaalisessa mediassa."

  Paasonen saa taidokkaisiin esseisiinsä mahtumaan jollain maagisella tavalla kaiken: luontoa riistävän ihmisen, suoritusyhteiskunnan ja sen vauhdista putoavat, ihmiset jotka tuntevat elävänsä varjomaailmassa ja ihmiset jotka tuntevat elävänsä vain kun tuottavat ...  Lukija tuntee olevansa kirjailijan kanssa samalla aaltopituudella, vaikkei oikein ymmärrä miten. Paasonen itse myöntää, että hänen esseensä ovat hapuilua pimeässä. Mutta hän uskoo kieleen, jossa mykät asiat puhuvat ja "tuskan ja väkivallan tilalle on tullut kielen suvereeni ilo".

Unen kadonnut aika

 Riitta Kompan Unen kadonnut aika (BoD 2023) on hänen kolmas runokokoelmansa. Sen perustunnelma on melankolia ja resignaatio. Runokieli on kaunista, ja runot surumielisen koskettavia. Toki muitakin sävyjä löytyy: huumoria, herkkiä luontokuvia, fantasiaakin. Unen kadonnut aika muodostaa jatkumon kahden aikaisemman runokirjan kanssa. Runon puhuja käy läpi mennyttä, tällä kertaa unien muodossa.  Suloiset runokuvat ovat paljolti luonnosta. Puut, kivet, kukat, sammal, kävyt, sade, lumi, järvi, pellot, kaislat, suo, mustikkametsä, eläimet ilmentävät tunteita ja olotiloja herkkävireisesti. 

  "Ruovikon tiheys tuo hämärän

                                               vie suunnan

kaislat viiltävät veneen reunaa

airo juuttuu tiheään seinään

                  kämmenen rakko kirvelee

                                 kierrätkö kehää."

Muutaman runon miljöönä on kaupunki. Luontokuvien ohella toistuvat polku, lentäminen, haave, kyyneleet, myrsky, käärmeet, valo ja pimeys, aika, suurjännitejohdot, aamun  punerrus. Myös satukuvasto, peili-symboli ja Italia-muistot rikastuttavat kokoelmaa.

"Kun katsoin peiliin

                näin takanani utuisen joukon.

Käännyin pois

                              katsoin uudelleen

peilin pinnalla valui pisaroita

                              tipahtelivat lattialle

              hävisivät äänettömästi sen rakoihin.

Itkemättömät itkut

                huuhtoivat lattian puhtaaksi.

heitin pois pölyiset kengät

               kävelin varovasti ympäri huonetta

varpaiden välistä nousivat pienet sateenkaaret."

  

  Uni mahdollistaa runon minän toiveita olla kevyt ja paljas, kietoutua hiljaisuuteen, ohueen ja painottomaan. 

                                              " kaipaan keveyttä

                          pilvenhahtuvaa vailla suunnitelmaa

                                           itätaivaan aamuvenyttelyä

kaipaan hellepäivän

                               raukeaa verkkaisuutta

                 kelohongan salakaikua

enkä unohda lumikristallien

                                     hopeista kuiskutusta."

           " matkaan portaalista toiseen

              oheten, tiivistyen

ei määränpäätä

                vain siirtyminen ja sulkeutuminen"

  Melankoliasta huolimatta runon minä haluaa toteuttaa nuoruuden haaveitaan, tähytä pitemmälle, tuntea eheyttä illasta aamuun, tietoa siitä "mikä teki sinusta sinut".

                                              

"Sitten tuleekin uusi aamu, sen punerrus, yhdestä kulmasta

häilyvän herkkä, toisesta tulisen oranssi,

                                                            vaan minä kierrän

tukkani nutturalle, koristelen kirjolinnun sulalla ja

korskeimman koivun latvassa päästän säilötyt soitot irti."

                                                Riitta Komppa Unen kadonnut aika 2023

Rakkaat sanat

 Janne Saarikiven Rakkaat sanat (Teos 2022) on kirja jokaiselle, joka haluaa tietoa sanojen alkuperästä eli etymologiasta. Aika suosittu teos näyttää olevan, sillä sain sen kirjastosta vasta nyt. Lukijalle-sivuilla Saarikivi kertoo intohimostaan ja pakkomielteestään sanoihin, mikä on ymmärrettävää, sillä sanathan ovat olleet hänen ammattinsa sanastontutkijana yliopistossa. Sana merkitsee hänelle maailmaa, sillä siinä on "ihmiskunnan historia ja ympäristön muutos, "luonto", teknologian kehitys, arvot, moraali ja ihmissuhteet." Saarikivi ilmoittaa halunneensa kirjoittaa sanastontutkimuksesta maailmankatsomuksena. Rakkaat sanat -teoksen lukuja voikin pitää pienoisesseinä, sillä Saarikivi liittää tiedon oheen näkemyksiään elämästä ja maailmanmenosta. Näin sanat verevöityvät ja lihallistuvat, lukijan iloksi.

  Ensimmäisenä on vuorossa "sana".  Se on tärkeä, sillä ihminen elää sanojen merkitysten muodostamassa verkostossa. Sanojen lukijoiden, sanojien ja kirjoittajien työpaikkoja on nykyisin enemmän kuin teollisuudessa ja maataloudessa, Saarikivi tähdentää. "Sanaa" merkitsevät sanat ovat ikivanhoja, toisin kuin puhumista tarkoittavat. Häpeä-sanasta hän kirjoittaa hyvinkin omakohtaisesti, mitään häpeilemättä. Saarikiven mielestä häpeä on yhteisöön kasvamisen ja yhteisön olemassaolon edellytys. Monissa kielissä häpeä tarkoittaa jotain, mikä peitetään ja piilotetaan. Osassa kielistä se taas tarkoittaa huomiota, näkyvillä loistavaa.

  Monissa kielissä ihminen-sanan taustalla on maa tai  mies. Joissain kielissä se merkitsee "silmällinen", "kasvot", "varjo", "naamio". Korona-sanan taustalla on paitsi kruunu myös "korppi". Vanhurskas-sanasta näkee Saarikiven mukaan, miten suomen kieli on oma, kaikista muista kielistä eroava todellisuutensa. Seksi-sana viittaa sukupuoleen, mutta on myös samaa kantaa kuin sektio, sekvenssi ja sektori.

  Muita Saarikiven esittelemiä sanoja ovat mm. laki, äiti, työ, (joka monessa kielessä on tarkoittanut rasitusta ja kärsimystä), valtio ja valta, vero (monissa kielissä merkinnyt pois kannettua ja pois annettua), tieto, jumala, raha, urheilu, luonto, pyhä, Suomi, kuolema, pää. Totuus-sana pohjautuu latinan sanaan "veritas" ja on samaa kantaa kuin "vera" eli usko, uskottava, ja se kertoo Saarikiven mukaan, mikä totuus on: "Uskottavista uskottavin uskomus, mutta silti lopultakin usein enemmän uskoa kuin tietoa."

  Jokaiselle oma nimi on tärkeä. Saarikivi kirjoittaa, että jos haluaa tutustua oman nimensä alkuperään, tutustuu melkein vääjäämättä samalla kristinuskon tarinoihin ja vuosisataiseen uskonnolliseen mytologiaan. Eurooppalaiset nimet on nimittäin melkein kaikki annettu pyhimysten mukaan. Saarikivi kirjoittaa myös omista tärkeistä paikoistaan eli Helsingistä (ja vastustaa samalla yhä enenevää englannin kielen käyttöä), Töölöstä, Haagasta, Tampereesta.

  Kreikan kielessä oli monta sanaa rakkaudelle: filia (veljellinen kiintymys), storgee (vanhempien rakkaus lapsiin), eros (intohimoinen rakkaus), ksenia (vieraanvaraisuus ja hyväsydämisyys), agapee (pyyteetön rakkaus). Saarikiven mukaan suomen  sanan "rakas" alkumerkitys on ehkä "kiivas" tai "kärkäs". Muissa kielissä rakkaus on armastusta (viro), suvaitsemista (karjala), tulta ja ystävyyttä. Viimeisessä sanaesseessään, joka on otsikoitu Iho, etymologia ja tatuointi, Saarikivi lainaa Saarikosken runoa, jota pitää itselleen tärkeänä:

                                       suomen kieli on minulle ikkuna ja talo

                                       ja minä asun tässä kielessä.

                                       Se on minun ihoni.

Neljä herkkää tarkkailijaa

 Neljä kirjaa, keskenään täysin erilaisia, mutta niiden päähenkilöt muistuttavat sisäisiltä maailmoiltaan toisiaan. He ovat aistiyliherkkiä, tunteensa kätkeviä mutta syvästi tuntevia, tarkkailijoita, näkijöitäkin. Intuitiivisia, itselleen uskollisia.

  Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin pienoisromaani Sokcho talvella (Siltala 2023, suomentanut Anu Partanen) sijoittuu Sokchon satamakaupunkiin, Etelä- ja Pohjois-Korean rajan lähelle. Nuori nainen (jolla on Korean kirjallisuuden ja ranskan kielen tutkinto Soulin yliopistosta) työskentelee hostellissa, jossa talvisin on vähän asiakkaita. Sinne saapuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on kompleksinen luonteeltaan. Heidän välilleen syntyy suhde, joka on kuin piirtäjän sarjakuva-albumi: harmaasävyinen, musteella laveerattu, harvasanainen, henkilöhahmot usein pelkkiä varjoja.  Musteläiskät, mustekalat ja myrkylliset fugut luovat kerrontaan jännitettä. Näin päähenkilö kuvaa suhdetta:

  " Se ei ollut halua tai himoa. Ei voinut olla, ei hänen kanssaan, ranskalaisen, ulkomaalaisen kanssa. Ei, se oli varma, kyse ei ollut rakkaudesta eikä halusta. Olin huomannut miten hänen katseensa muuttui. Aluksi hän ei nähnyt minua. Sitten hän kiinnitti huomionsa minuun kuin vaaniva peto, kuin käärme joka valmistautuu luikertelemaan toisen sisään kun tämä nukkuu. Hänen fyysinen, kova katseensa tunkeutui minuun. Hän paljasti minulle jotakin mitä en ollut tiennyt siitä osasta minua siellä kaukana, toisella puolella maailmaa, enkä minä muuta halunnutkaan. Kuin elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi kaikki muut. "

  Pohjoisirlantilaisen Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva (Kustantamo S&S 2023, suomentanut Leena Ojalatva) sijoittuu 1550-luvun Firenzeen ja Ferraraan. Kun Sokcho talvella on tyyliltään minimalistinen, Lucrezian muotokuva puolestaan on värikäs ja yltäkylläinen. Tuon ajan Italia herää henkiin hajuineen ja makuineen, vaatteineen ja tapoineen. Se kuvaa herttuoiden ja herttuattarien palatsielämää päähenkilönään Lucrezia di Cosimo de' Medici, joka sisarensa kuoltua naitetaan 15-vuotiaana Ferraran herttualle Alfonso II d 'Estelle. Vajaan vuoden kuluttua hän on kuollut, huhun mukaan aviomiehensä murhaamana. Romaani perustuu todellisiin henkilöihin, mutta kirjailija on muuten käyttänyt mielikuvitustaan.

  Lucrezia on erilainen kuin sisaruksensa. Hän on levoton, viihtyy yksin, on taitava maalaamaan. Hän näkee ihmisten sisään, aistii näiden tunteet, oppii nopeasti:

  "Sanat painuivat hänen muistiinsa kuin kengänjälki pehmeään mutaan, joka sitten kuivui ja kovettui niin että jälki säilyi ikuisesti. Toisinaan  hänestä tuntui, että hän oli aivan täynnä, että hän oli venynyt äärimmilleen sanoista, kasvoista, nimistä, keskusteluista, ja hänen päässään jyskytti kipu, ja karttunut taakka sai hänet horjahtelemaan, törmäilemään pöytiin ja seiniin."

  Hän eläytyy toisten tunteisiin, myös palatsin kellariin tuodun tiikerin:

  " Lucrezia vaistosi eläimestä hohkaavan surumielen ja yksinäisyyden, kotikonnuiltaan väkisin riistetyn olennon järkytyksen, merellä vietettyjen loputtomien viikkojen kauheuden. Hän tunsi pedon saamat piiskaniskut ja niiden kirvelyn, aisti eläimen katkeran kaipuun viidakon usvaiseen, kosteaan katveeseen, vehreän aluskasvillisuuden muodostamiin kiehtoviin tunneleihin, seudulle, jota tämä naaras yksin hallitsi. Hän tunsi kivun, joka korvensi tiikerin sydäntä, kun se näki kalterit, jotka nyt sulkivat sen sisäänsä. Eikö toivoa ollut? tuntui tiikeri kysyvän Lucrezialta. Tännekö  minä jään? Enkö enää milloinkaan pääse kotiin?

  Tiikeristä tulee Lucrezian vertauskuva. 

  Kolmas kirja on Jonimatti Joutsijärven elämäkerta Mirkka Rekola Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin I (Into Kustannus 2023). Teos on taitavasti kirjoitettu, herkästi nähty muotokuva runoilija Mirkka Rekolasta, joka lapsesta asti sairasteli paljon ja sai jatkuvasti kuulla, ettei eläisi kauan. Sisäinen maailma, fabulointi ja mielikuvitus muodostuivat tärkeiksi. Yliherkkänä hän kärsi kaikenlaisesta vastakkainasettelusta. Hän näki asiat kokonaisvaltaisesti; hänelle kokemuksessa oli vertikaali taso, joka yhdisti vastakohtia. Joutsijärven sanoin: "Pyrkimys eheään maailmankuvaan, synteesiin olemisesta, oli Mirkan polttavin kiinnostus."  ja  "Hänelle näkeminen on ajan, tilan ja aistien rajoituksista vapaita näkökulmia maailmaan, menneeseen ja tulevaan tässä hetkessä."

  Neljäs teos on autofiktioksi nimetty Kati Tervon Tyttö joka olin (Otava 2023). Minähenkilö, teini-ikäinen tyttö elää nuoruuttaan 1960- ja 1970-luvulla. Hän kärsii kodin jännitteisestä ilmapiiristä, sodan käyneen isän hermostuneisuudesta ja isää myötäilevästä äidistä. Nuoruus merkitsee ystäviä ja kaikenlaisia kokeiluja, huonoa koulumenestystä ja ahdistusta Vietnamin sodasta mutta myös taiteen löytämistä. Herkkä tyttö ei säästy ikäviltäkään, jopa väkivaltaisilta kokemuksilta. Mutta kirjan lopussa hän ottaa ohjat omiin käsiinsä.

  

  

  

Mammutti ja Ikaros

 Mammutti ja Ikaros (Kulttuurivihkot 2023)  on Pirjo Kotamäen yhdeksäs runokokoelma. Se kertoo oudosta ajastamme: ihmisen, luonnon ja teknologian monimutkaisesta suhteesta. Runokieli on tuoretta,  virtaavaa ja loihtii esiin kerroksia; mytologiaa, mennyttä, nykyistä ja dystooppista tulevaa samanaikaisesti. Kokoelman sävyjä ovat muun muassa ironia ja satiiri. Kuvat vyöryvät lukijan eteen, joka tuntee olevansa liikkeessä itsekin ja katsovansa voimattomana tuhon ja maailmanlopun kuvia. Viimeistään nyt on aika herätä, Kotamäki heristää sormea, tai pikemminkin nyrkkiä. Hän on amatsoni, kirjailija-amatsoni, aseenaan kynä ja sanat.

  Maailma on muuttunut vieraaksi ja kummallinen on ihminenkin, joka tuhoaa luonnon ja hävittää lajit mutta on valmis uhraamaan aikaa ja varoja herättääkseen mammutin eloon. Hän on Ikaros, joka yrittää lentää liian korkealle ja tuhoutuu, varoituksista välittämättä.

  Mammutti ja Ikaros liikkuu ajasta  ja paikasta toiseen. Itämerellä on hiki, se liikkuu kuin avonainen haava, ikimetsä palaa, maailman juuret katoavat. Happea ei enää riitä kaikille, ihminen muuttuu koneen kaltaiseksi, tärkeimpänä arvonaan tuottavuus. Toivottomuuden kuvia mutta runokokoelman loppu on toiveikas: ehkä kaikki alkaa vielä uudestaan.

Linnun kuiskaus

Mitä metsästä jäi jäljelle,

muuta kuin kuiskauksia ja huutoja,

jokin lintu jokin outo siivekäs, kun puut olivat hävinneet,

pysytteli se ilmassa jonkin tovin kunnes

hävisi pilveen,

polut tulivat höyryten näkyviin,

kuin mennyt kuvakirja avaruuden tasangoista,

kaikki puheet  leijuivat harmaina arkkeina pöydällä

joista kirjaimet irtosivat pikkuhiljaa roskakoriin ja

sitten vain delete ja linnun huuto, vielä kerran,

                                  ympäristönsuojelijat yrittivät mutta

sade ei tullut,

tuuli ei kuiskannut,

huolipuheet, rukoukset eivät auttaneet,

kun miekkamiehet rajoilla taistelivat taas kerran,

sitten uupuivat kun tanner tuli täyteen tulinauhoja ja

kivilinnat putosivat kaatuen maahan.

(ihminen omalla rajallaan, puolustusasemissa).

Pirjo Kotamäki, Mammutti ja Ikaros 2023

Levoton lukija

 Kirsi Pihan teosta Levoton lukija (WSOY 2023) oli nautinnollista lukea. Se on jokaiselle kirjallisuuden rakastajalle tarkoitettu. Piha esittelee lukemiaan kirjoja, pohdiskellen samalla sekä omaa elämäänsä että maailmanmenoa eikä kaihda kipeitäkään asioita (avioeroaan, isän itsemurhaa, masennusta). Hän kirjoittaa elävästi, kirpeästi, syvällisesti, hauskasti ja  tietää hurjan paljon kaikenlaista. Lukijakin sivistyy.

  Kirjan alussa Piha kertoo hakevansa kirjoista ymmärrystä: " Elämän, itseni, maailman, toisten, ihmissuhteiden, rakkauden, äitiyden. Haen ymmärrystä siitä, mitä oman ja muiden pään sisällä tapahtuu. Mistä elämästä oikein on kysymys? Haen toki iloa ja viihtymistäkin." Levottomuus lukijana tarkoittaa nopeaa siirtymistä tyylilajista ja genrestä toiseen, sitä, että antaa sattuman johdatella uusien kirjojen pariin. Piha varoittaa myös kirjansa olevan levoton: se on yritelmä oman elämän sanoittamiseen ja itselle tärkeiden ajankohtien ja muutosten läpi käymistä luettujen kirjojen avulla.

  Piha on omistanut teoksensa ystävälleen kirjailija Hannu Mäkelälle, jota pitää rehellisenä, aitona ja voimakkaana (lukijasta tuntuu, että samat adjektiivit kuvaavat myös Pihaa kirjoittajana). Hänen mielestään tämän tapa näyttää inhimillinen tunne-elämä arimmillaan ja rehellisimmillään tekee joka kerta vaikutuksen. Muita erityisen läheisiä kirjailijoita ovat mm. Fernando Pessoa, Tove Jansson, Virginia Woolf, Merete Mazzarella. Piha lukee paljon myös englanniksi, koska kaikkia mielenkiintoisia kirjoja ei ole suomennettu. Kuuden (tällä hetkellä) merkityksellisimmän kirjan joukossa on kaksi englanninkielistä: Marina Abramovicin Walk Through Walls ja Simone de Beauvoirin All Men Are Mortal. Muut neljä ovat kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirja, Hanya Yanagiharan Pieni elämä, Fernando Pessoan En minä aina ole sama ja Marguerite Duras'n Kirjoitan.

  Muita kirjailijoita, joiden teoksista Piha tarinoi, ovat mm. Patti Smith, Markus Nummi, Donna Tartt, Jonathan Franzen, Annie Ernaux, Vivian Gornick, Amy Tann, Matt Haig, Natalie Goldberg, Lionel Shriver. Lukemiensa kirjojen lisäksi hän pohtii äänikirjoja, runoutta ("Runous ei ole väite vaan sävel"), kritiikkiä, kirjojen suosittelua, kirjojen paljoutta ja häviämistä nopeiden syklien maailmassa, kirjahyllyjä, elokuvia, ikää, vanhemmuutta ja äitiyttä, kieltä, kääntämistä, kirjailijoita pariskuntina, kahviloissa lukemista (ulkomailla), kirjoittamista eli kaikkea ihanaa ja herkullista, lukijalle maistuvaa.

  Piha vierastaa ajatusta, että lukeminen nähdään välineenä johonkin. Hän kysyy, eikö lukeminen voisi olla ihanaa ihan sellaisenaan: "Eikö se voisi olla tapa olla, nauttia erilaisista tarinoista, ihmiselämän uteliasta tarkastelua kaikissa sen muodoissa?" Pihan mukaan lukemisessa voi tavoittaa kokonaisuuden tilan, keskittyneen läsnäolevan, harmonisen ja uudistuneen. "Siinä tavoittaa elämän ytimen."

  

  

Jenny Hill

 Jenny Hill (WSOY 2023) on Minna Rytisalon uusin romaani. Se on sujuvasti kirjoitettu, sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Päähenkilö on viittäkymmentä lähestyvä Jenny Hill (entinen Jenni Mäki), joka uskaltautuu eroamaan uskottomasta aviomiehestä, jättämään merenrantakodin ja turvallisen elämän taakseen. Lukijan myötätunto on heti Jennyn puolella ja uteliaisuus kasvaa, kun seuraa Jennyn elämän uusia kuvioita. Romaanin kertoja toivoo, että Jenny oppii kyseenalaistamaan asioita. Terapeutilta Jenny saa tehtävän kirjoittaa tunteistaan kirjeitä, joita ei lähetetä. Hän valitsee vastaanottajaksi Brigitte Macronin. Toisen ulottuvuuden Ajattaret ( Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka)  seuraavat Jennyä ja kuiskivat hänen korvaansa. He edustavat väärinymmärrettyä ihanneminää. 

  Jenny on nainen, joka on etsinyt vastauksia itsensä ulkopuolelta ja noudattanut kiltisti ohjeita. Hän on elänyt toisia miellyttäen. Hän on yrittänyt toimia niin, ettei tekisi virheitä. Nyt Jenny alkaa miettiä, onko tehnyt elämässään vääriä valintoja. Minkä kaiken voi vielä valita toisin? Hän alkaa pikku hiljaa kuunnella itseään. Kapinoida hiljaisesti: pukee ylleen vaakaraitaa, joka vaatisi hoikempaa olemusta, käyttää huulipunaa ilman rajauskynää. Jennyllä on sisko, Johanna, joka yrittää saada siskoaan vapautumaan. Äitiys on merkinnyt Jennylle paljon, ja hänellä on läheiset välit aikuisiin lapsiinsa.

  Naispuoliset satuhahmot kertovat, miten kaikki oikeasti meni, ei niin kuin sadussa. He ovat vihaisia siitä, että heidän tarinaansa on vääristelty, romantisoitu ja muunneltu. Näitä uusversioita klassikkosaduista oli kiinnostavaa lukea. Tähkäpää esimerkiksi rakastaa ilonpitoa ja ihanuutta, myös seksiä. Tuhkimo hahmottaa maailman liikkeenä, tahtina ja tempona ja rakastaa tanssimista. Lumikin äitipuoli pitää häntä nälässä, ja Lumikki pakenee metsään, jossa miehet käyttävät häntä hyväkseen. Kerttu rakastaa herkkuja ja vastustaa laihduttamista.

  Terapian, Ajattarien kuiskimien neuvojen, menneisyyden muistelun ja tunteiden käsittelyn avulla Jenny uskaltaa päästää esiin myös kielteisiä tunteita. Hän myöntää vihansa ja löytää itsensä: "Hän on alkumeri ja veden liike, edestakainen kudosten hengitys, ja on niin, että toiset polut hänessä ovat kasvaneet umpeen ja toiset vasta tekeytyvät, sillä sellaista metsässäkin on."

Miten kirjani ovat syntyneet 6

 Ville Hännisen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 6  (WSOY 2023) perustuu Hännisen tekemiin kirjailijahaastatteluihin. Miten kirjani ovat syntyneet  1-4  -teokset toimitti aikoinaan  Ritva Haavikko ja viidennen osan Markku Turunen. Olen lukenut kaikki, ja mielestäni ne kertovat kiinnostavasti ja kiehtovasti suomalaisten kirjailijoiden työstä. Niistä saa syvällistä tietoa sekä lukija, joka ei kauheasti ole perehtynyt esiteltyihin teoksiin, että teokset lukenut. Ihmeen analyyttisesti kirjailijat osaavatkin kertoa, millaisia ajatusprosesseja ja työvaiheita romaanien ja runokokoelmien työstäminen vaatii.

 Lukijalle-esipuheessa Hänninen kertoo kirjailijavalintojen perusteluista; moni osaava tekijä putosi hänen mukaansa listalta viime tingassa. Hän on valinnut teokseensa kirjailijat, joiden ura on jo nyt riittävän pitkä retrospektiiviseen tarkasteluun, mutta joilla on hedelmällisiä kirjoitusvuosia myös edessäpäin. He ovat Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Johanna Venho, Pauliina Haasjoki, Mikko Rimminen, Maria Peura, Saila Susiluoto, Jaakko Yli-Juonikas, Katja Kettu, Hanna-Riikka Kuisma, Anneli Kanto, Laura Lindstedt, Antti Nylén, Harry Salmenniemi, Jukka Viikilä, Miki Liukkonen, Hassan Blasim ja Aki Ollikainen. 

  Kirjailijoiden työssä on tietysti sekä yhteisiä että persoonallisia piirteitä.  Joku haluaa, että kaikki historiallinen faktatieto pitää täsmällisesti paikkansa, joku taas haluaa kirjoittaa historiallisenkin romaanin impressionistisesti. Jollekulle tietty paikka on äärimmäisen tärkeä, toinen haluaa irtautua paikkojen rajoituksista. Kirjailijat kertovat kirjallisista esikuvistaan (esim. Modiano, Borges, Duras, Joyce, Pynchon) ja elämästään; siitä mikä on saanut heidät kirjoittamaan ja miten oma tyyli on löytynyt.

  Kaikille teoksen kirjailijoille kielikeskeinen lähtökohta on tärkeä. Mielestäni Miten kirjani ovat syntyneet -teoksen kiinnostavinta antia on oman tyylin esittely, joskin Hänninen on myös taitavasti apuna; hän kun on lukenut haastattelemiensa kirjailijoiden kaikki teokset ja osaa kiteyttää ja kuvailla eri teosten tyylejä, kaunopuheisesti ja herkkävireisesti. 

  Kirjailijat saavat virikkeitä ja inspiraatiota myös muista taidelajeista: teatterista, elokuvista, kuvataiteesta ja musiikista. Näin Miki Liukkonen kuvaa, miten musikaalisuus on olennaista  kirjoittamisessa:

  "Runous on kielen arvostamista, sen edessä nöyränä olemista. Jokainen sana on valittava tarkoin. Silloin pysyy sanojen alamaisena. Proosaakin kirjoittaessa tämän asenteen on säilyttävä. Samoin on oltava musikaalisen tarkkaavainen. Miksi Miles Davisin jokin sointuvaihdos kuulostaa hyvältä? Mikä tekee A-duurin vaihdoksen cis-molliksi niin hyväksi? Musiikki syntyy yksittäisten äänten väristä ja soinnista, mutta ennen kaikkea kahden äänen yhteisestä muodostumasta ja niiden rajaamasta hiljaisesta välitilasta. Kaksi sanaa muodostavat joskus kolmannen, näkymättömän sanan samaan yhteyteen. Se on se tärkein sana, se mitä ei voi sanoa, mutta jonka lukee kahden sanan lomaan silti. Hyvässä tekstissä pystyn kirjoittamaan siitä, mitä en pysty sanoilla sanallistamaan. Ja toivottavasti myös kauniisti."

          (Miki Liukkonen Miten kirjani ovat syntyneet 6, toim. Ville Hänninen, 2023)

Kaiuttimessa peipot

 Kaiuttimessa peipot  (Rosetta Versos 2023) on Riika Helle-Kotkan neljäs runokirja.  Helle-Kotka (myös Riikamaria Helle-Kotka ja Riika Kotka) on runoilija, opettaja ja kasvatustieteilijä. Hän on kirjoittanut 13 kirjaa joko yksin tai työryhmän jäsenenä. Riika toimii myös aktiivisesti mm. Runokinon audiovisuaalisen runouden parissa, Espoon kirjailijoiden hallituksessa ja Runosvengin esiintyjänä ja juontajana.

  Kaiuttimessa peipot -runokokoelman jälkisanoissa Helle-Kotka kertoo, miten kaukokaipuu johdatti hänet nojatuolimatkalle Japaniin. Hän on pitkään ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Japanilaisuus ei kuitenkaan ole pelkkää kirsikanpuiden kukintaa, ja kauneuden ohella runokokoelman runot raottavat maan kääntöpuolta, jota matkatoimistot eivät paljasta kiiltokuviensa alta. Japanilaisuuden lisäksi Kaiuttimessa peipot -kokoelma yhdistää nykypäivän ja perinteet suomalaiseen mytologiaan.  Kirsikankukkia, kauneuden varjoja sekä suomalaisia marjoja, meheviä mustikoita ja kirpeitä puolukoita, on siis lukijalle luvassa, nojatuolimatkan aikana.

  Kaiuttimessa peipot ( nimi viittaa hauskasti lentokentän vessojen linnunääniin eli johdattelee sopivasti matkalle lähdön tunnelmiin) jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa (Aamun usvassa) liikutaan japanilaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja näiden kombinaatioissa, toisessa (Langaton yhteys) pääosassa ovat tunteisiin liittyvät runot, jotka kuvaavat esimerkiksi kaamosta, riitoja ja arkea mutta myös supernovaystävyyttä, kevään saapumista, onnea ja rakkautta. Runot ovat haikuja ja tankoja eli tiivistämisen taidonnäytteitä. Ne rikkovat lukijan odotuksia mukavasti eli sisältävät yllätyksiä ja kirpeyttä. Osa runoista on otsikoitu japanilaisittain (totonou, kawaii yms.); selitykset lukija löytää kirjan lopusta.

  Helle-Kotkan kauniista ja herkullisen oivaltavista runoista välittyy animistinen maailmankuva, luonnonelementeillä on sielu ja ihminen ja luonto ovat yhtä. Tämän takia varmasti sanotaankin suomalaisella ja japanilaisella kulttuurilla olevan paljon yhteistä. Yksityisyyttä, henkilökohtaista tilaa ja hiljaisuutta arvostetaan molemmissa. Usko erilaisiin henkiin ja haltijoihin  elää myös perinteessä.

yokait  & kijin   (taruolentoja)

haltijat juhlii

katseiltamme piilossa

peikko murahtaa

nyt noitarumpu kaikuu

moottoritiellä ruuhkaa

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peipot, 2023)

sydän sydäntä

vasten sykkivät yhteen

iho ihossa

kietoudumme toisiimme

taitun origamiksi

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peikot, 2023)

  

Hajonneen maailman käyttöohje

 Ville-Juhani Sutisen Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023) ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, realistisesti ja toiveikkaasti. Sutinen kulkee ympäri maailmaa todistamassa, miten ekokatastrofi on jo täällä: maailma on rikki muttei vielä käyttökelvoton. Hän etsii uutterasti keinoja, käyttöohjeita, joiden avulla voimme edelleen elää hajonneessa maailmassa. Sutinen kirjoittaa tarkasti ja havainnollisesti. Hän on viisas ja tuntee niin historiaa kuin nykymaailmaakin. Lukija tuntee olevansa hänen kanssaan turvallisissa käsissä.

 Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan Suomessa, toisessa Kaliforniassa ja kolmannessa Pohjoismaissa, Pariisissa, Berliinissä, Hollannissa ja Guatemalan Tikalissa.  Näkökulma on siis globaali ja paikallinen.  Esipuheessa Sutinen kirjoittaa, miten hajonneeseen maailmaan sopeutumisen tavat ovat olennaisia sen vuoksi, että ne saattavat lähitulevaisuudessa olla arkielämän kuriositeettimaisten poikkeuksien sijaan elämä itse. Maapallo lämpenee, ja ilmastonmuutos tuo tullessaan myrskyt ja äärisäät, merenpinnan nousun ja lajikadon.  Hajonneen maailman käyttöohje tarkoittaa ympäristökatastrofin tosiasioiden tunnustamista ja mukautumiskykymme tietoista soveltamista katastrofaalisessa maailmassa elämiseen.

  Sutinen käyttää teoksessaan apukäsitteenä antroposeenia eli aikakautta, jolloin koko maapallo on niin voimakkaasti ihmisen toiminnan muokkaama, ettei enää ole olemassa itsenäistä, erillistä luontoa. Hänen mukaansa me ihmiset olemme enemmän tulipalon sammuttelijoita kuin sen syttymisen estäjiä. Sutinen toivoo, että hänen kirjansa toimisi apokalypsinä, joka ei hekumoi maailmanlopulla muttei myöskään sorru idealistiseen utopismiin vaan paljastaa elinympäristömme ja suhteemme siihen sellaisena kuin ne ovat kaikessa banaalissa kauneudessaan ja kauheudessaan.

  Ensimmäisessä osassa Sutinen käsittelee suomalaista luontosuhdetta, sienestämistä, eläimiä, luonnon ja talousmetsiä, hakkuita, kasvissyöntiä ja kierrätystä. Sienistä voisi hänen mukaansa ottaa oppia; ne eivät pelkästään sopeudu alati muuttuviin oloihin, vaan ne myös kehittävät keinoja hyödyntää uusia olosuhteita valtansa kasvattamiseen. Alkuperäistä luontoa ei enää ole. Luontoon paluu on Sutisen mukaan narratiivi, sepite, koska neitseellistä luontoa ei ole enää missään. Urban exploring eli urbaani löytöretkeily hylättyihin paikkoihin kasvattaa suosiotaan, samoin kuin katutaide ja dark tourism eli matkat maailmanlopun maisemiin. Sutinen kertoo myös oman lapsen saamisesta ja siitä, miten vaikeaksi ja monimutkaiseksi prosessi muodostui. 

  Jos nykyään haluaa nähdä maiseman, joka on meidän maailmallemme tyypillinen ja joka on muodostunut kauniiden ihanteiden sijaan todellisten arvojemme pohjalta, ei pidä mennä kansallispuistoon vaan kaatopaikalle, Sutinen kärjistää.

  Toisessa osassa Kalifornian elementit  Sutinen kuvaa Kaliforniaa esimerkkinä, jossa selvimmin ovat näkyvissä monet eteemme lähitulevaisuudessa  ilmaantuvista ilmiöistä tulipaloista vedenpinnan nousuun ja aavikoitumisesta lisämaan tarpeeseen. Siellä on myös jouduttu etsimään niihin hyviä ja huonoja ratkaisuja.

  Kolmannessa osassa Ekokriisi globaalissa peräkylässä kerrotaan mm. metsäsuomalaisista eli suomalaisista, jotka lähtivät 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Keski-Ruotsin Värmlantiin raivaamaan metsää kaskeamalla, jota Sutinen pitää puun tuhokäyttönä ja luonnonvarojen riistämisenä. Hän patikoi suomalaisen kulttuurin jälkiä muistelevaa Seitsemän torpan reittiä Ruotsin ja Norjan  rajan tuntumassa. Pohjois-Guatemalan Tikalissa, rauniokaupungissa, Sutinen puolestaan etsii jälkiä mayojen kadonneesta sivilisaatiosta, jonka romahduksen syynä hän pitää kuivuutta ja metsäkatoa, ja pohtii: "Joidenkin perinteisten kulttuurien elämäntapa oli konfliktissa luonnon kanssa, mikä johti niiden kukistumiseen. Meidän kohdallamme olennainen kysymys kuuluu: onko kasvuun perustuvan markkinavetoisen talousmallin vallitessa mahdollista säästää luontoa niin, että se jaksaa kannatella meitä?"

  Sutisen mukaan emme onnistu pelastamaan maailmaa sellaisena kuin sen tunnemme. Viimeistään pakon edessä mukaudumme niukempaan elämäntapaan. Toivoa antaa ihmisen alttius sopeutua.

  

  

Rakkautta vihan aikaan

 Florian Illiesin teos  Rakkautta vihan aikaan - Tunnettuja eurooppalaisia pareja 1929-1939 ( Atena 2023, suomentanut Heli Naski) on mielenkiintoinen opus. Lukija tuntee itsensä välillä tirkistelijäksi, välillä huokailee kauhusta, hekottelee, puistelee päätään, ärsyyntyy. Kirja koostuu fragmenteista, jotka keskittyvät eurooppalaisen älymystön ja taiteen eliitin kiemuraisiin ihmissuhteisiin. Tyyli on provosoiva: leikkaa erilaisia asioita mielivaltaisesti yhteen, kärjistää, ikään kuin hekumoi tunteiden kärsimyksellä. Kuitenkin yksilötarinoiden taustalla on myllerryksessä oleva maailma, sodan jälkeinen ja toista jo ennakoiva, mikä luo kohtalonomaisen tunnelman. 

  Kannen liepeessä kirjoittajasta kerrotaan, että Illies on saksalainen kirjailija ja taidehistorioitsija, joka on työskennellyt kulttuuritoimittajana ja kustannusalalla sekä kirjoittanut arvostettuja bestseller-tietokirjoja. Rakkautta vihan aikaan -teoksen lopussa on näyttävä lähdeluettelo: Illies on kirjaansa varten lukenut yli 300 teosta, huh huh. Eli tietoa piisaa, mutta Illiesin oman siitä tekee juuri hänen tyylinsä, hänen oma kertojanäänensä.  Lisäksi hän on selvästi pyrkinyt tuomaan esiin sellaista tietoa, joka on lukijalle uutta säilyttääkseen tämän mielenkiinnon. Paikoin Illies on myös kaunokirjallinen; jotkin kohdat ovat suorastaan lyyrisiä, mikä kirjailijan kunniaksi mainittakoon.  Hän onnistuu saamaan tyyliinsä myös huumoria, jonkinlaista jälkiviisauden mustaa huumoria.

  Se mikä estää sujuvan lukemisen, on fragmentaarisuus. Juuri kun tuntee pääsevänsä sisälle tekstiin, otetaan uusi pari kerronnan kohteeksi. Useimpien parien tarinaa kuljetetaan kuitenkin pitkin matkaa, vuosi vuodelta edeten. Keitä nämä eurooppalaiset älyköt ja taiteilijat sitten ovat? Kuuluisimpia ovat Sartre ja de Beauvoir, Picasso lukuisine naisineen, Nabokov, Josephine Baker, Anais Nin, Henri Miller, Alma Mahler, Dali ja Gala, Scott ja Zelda Fitzgerald, Marlene Dietrich, Hermann Hesse, Thomas Mann, Bertolt Brecht, Robert Musil. Paljon on saksalaisia rakkaustarinoita, joille voimistuva natsipolitiikka luo kauhistuttavat käänteet.

  Mitä lukijalle jää kirjasta mieleen, kun on lähes 400-sivuisen opuksen saanut lopulta luetuksi? Päällimmäiseksi jää surumieli siitä, miten paljon on yksilö joutunut historian edessä taipumaan: hän on ollut kuin tuulen armoilla kieppuva lehti. Ja jollei ajan henki ole keikutellut venettä, sen ovat tehneet alati vaihtuvat tunteet. Jonkinlainen tunteiden hysteria tuntuu vallinneen tuona ajankohtana 1929-1939, liekö se sitten yksilöstä itsestään vai ympäristöstä johtunut. Mielenkiintoista oli saada selville, miten  tuona ajankohtana elettiin ja tunnettiin, vaikka olikin aika surullista. 

  Huolettomin pari taitaa lopulta olla Sartre ja de Beauvoir, vaikka he vaihtavatkin jatkuvasti ihastuksiaan. Heillä ei sentään ole pelkoa hengen menetyksestä.

       " Yhtenä näistä ankeista päivistä Simone vierailee hänen (Sartren) luonaan Le Havressa. He istuvat lempikahvilansa Les Mouettesin terassilla, katselevat pahantuulisina merta ja lokkeja ja sekoittelevat jäähtyneitä maitokahvejaan. Ei, sanoo Sartre, tänään ei hummeria. Sitten hän valittaa elämänsä yksitoikkoisuutta ja sanoo de Beauvoirille heidän olevan porvarillisen maailman vankeja, pakotettuja opetustyöhön ja vastuuseen. He ovat melkein kolmenkymmenen, siis jo aivan loppu. Seuraava suurempi tapahtuma on eläkkeelle jäänti. Hän sanoo tietävänsä kaikki tunteensa etukäteen. Ja sitten hän valitettavasti tuntee ne vain puolittain, sillä hän keskittyy täysin kyseisen tunteen määrittelyyn ja ajatteluun. Vaikka hän vaikuttaa tunneihmiseltä, todellisuudessa hän on autiomaa.

  Niin hän puhuu ja puhuu, lokit lentävät muualle, meri tummuu tummumistaan, ja jossain vaiheessa vaitonaisen Simone de Beauvoirin silmät kyyneltyvät."

(Florian Illies Rakkautta vihan aikaan 2023)

  

  

Mykkäkoulu

 Rachel Cuskin Mykkäkoulu (S&S 2023, suomentanut Kaisa Kattelus) sisältää eri yhteyksissä julkaistuja esseitä, jotka yhdistyvät toisiinsa kokoelmaksi tyylinsä ja yhteisten aiheidensa vuoksi. Kannessa lainataan The New York Timesia, joka kuvailee Cuskin esseitä yhtä viiltäviksi ja häikäiseviksi kuin hänen fiktionsa. Minäkin olen ihastunut Cuskin tyyliin, joka on loppuun asti hiottua, täsmällistä ja kaunokirjallista. Kokoelman esseitä yhdistävät sisällöllisesti pohdinnat naiskirjoituksesta ja feminismistä, vaikeista ihmissuhteista, tarinoista, joita me luomme elämästämme. Osa esseistä on kirjallisuusesseitä, ihania!

  Kokoelman ensimmäinen essee, Ajaminen metaforana, on tyypillistä Cuskia tai ehkä tyypillistä esseen kirjoittajalle: yksittäinen havainto laajenee syvälliseksi oman ajamishistorian ja ylipäätään autolla ajamisen tarkasteluksi. Nimiessee Mykkäkoulu kirjoittaa kipeästä aiheesta: Cuskin vaikeasta suhteesta vanhempiinsa, jotka käyttivät mykkäkoulua lapsensa (ja aikuisen Cuskin) rankaisemiseen. Englannin kielessä sille on oma termi eli passittaminen Coventryyn. Cusk pitää tapaa henkisenä väkivaltana: "Toisen ihmisen passittaminen Coventryyn on sama kuin esittelisi ajatuksen hänen hävittämisestään, kysyisi millainen maailma olisi ilman häntä."

  Perheet kertovat kukin omanlaistaan tarinaa. Tarinoiden kertomisen ehto on Cuskin mukaan epäuskosta pidättäytyminen, mikä voi joskus estää huomaamasta tärkeitä asioita. Narratiivinen ajattelutapa, tarinan paljas energia, sen päättäväinen, itseään rakentava logiikka piilottaa vaikeasti hahmotettavan, kaoottisen todellisuuden. Perhedraamojen esitykset noudattavat vanhemmuuden ja lapsuuden käsikirjoituksia, mutta roolisuoritukset vaihtelevat Cuskin mukaan. Ulkopuolelta katsottuna perhedraamaa uhkaavat sen kaikkien osatekijöiden ylenpalttisuus, liiallinen rakkaus tai liiallinen viha, liiallinen sallivuus tai kuri, liiallinen tai liian vähäinen rehellisyys.

  Cusk pohtii avioeroaan ja tyttäriensä murrosikää, jotka hänestä muistuttavat toisiaan. Avioerossa yhdessä sovittu versio elämästä jakautuu kahdeksi, jolloin kaksi vihamielistä tarinaa pyrkii kumoamaan toisensa. Murrosikään asti  vanhemmat taas hallitsevat perheen tarinaa, mutta jossain vaiheessa kasvava lapsi ottaa sen käsiinsä ja kääntelee sitä viileän kriittisesti. Cusk pitää onnekkaana, ettei ole pyrkinyt perhe-elämässään täydellisyyteen, joten avioerossakaan mitään kuvia ei tahrata ja menetettävää on vähemmän.

  Avioerossa vanha todellisuus menee kuitenkin sirpaleiksi ja aviomies syyttää Cuskia hirviömäisestä kohtelusta. Tässä tarinassa hänen koko maailmansa lepää, ja Cusk alkaa inhota tarinoita, jotka hän näkee totuuden vastakohtana. Cuskin mies jätti juristin työnsä ottaakseen vastuun kodista ja lapsista, jotta Cusk saattoi keskittyä kirjoittamiseen.  Äidin sukupolvi oli tavoitellut avioliittoa ja äitiyttä mutta  hänen sukupolvensa olemassaolon oikeutuksen hankkiminen oli siirtynyt sen omaksi tehtäväksi. Cusk koki, että hänen vanhempansa siirsivät miehiset arvot lapsilleen ja "naisellisuuden maailmassa, jonka kansalaisuuteen minulla oli oikeus, olin muukalainen."

  Esseekokoelman toisen osan taide-esseissä Cusk käsittelee mm. Louise Bourgeois'ta, Pyhän Franciscuksen basilikaa, naiskirjailijoita, luovan kirjoittamisen  opettamista. Kolmas osa sisältää kirjallisuusesseitä, joiden aiheita ovat Edith Whartonin Viattomuuden aika, D.H.Lawrencen The Rainbow, Francoise Saganin Tervetuloa ikävä, Olivia Manningin Leimuava taivas, kumiseva maa, Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love, Kazuo Ishiguron Ole luonani aina sekä Natalia Ginzburgin Kieli jota puhumme. Esseitä oli kerta kaikkiaan riemastuttavaa lukea: herkullisia havaintoja, syvällisiä tulkintoja ja piikikkyyttäkin, sopivissa kohdin.

  Natalia Ginzburgin Cusk nostaa korkealle. Hänen mukaansa Ginzburg kehitti aikanaan tekniikoita, joita nykykirjallisuus vasta nyt opettelee hallitsemaan. Hänen vapautumisessaan sovinnaisesta kirjallisesta muodosta ja ajatuksen ja ilmaisun rakenteista Cusk näkee aidon naiskirjoituksen parhaimmillaan: "Hänen äänensä kumpuaa kiinnostuksenkohteista ja teemoista, joiden erityisyyttä ja yleisyyttä hän käsittelee yhtä aikaa tutun ja täysin omaperäisen painokkaasti ja asiantuntevasti. Tämä asiantuntemus pohjaa pikemminkin elämiseen ja olemiseen kuin ajattelemiseen tai edes kieleen ..."

  

Varjotajunta

 Harry Salmenniemen Varjotajunta (Siltala 2023) on hänen ensimmäinen romaaninsa, lukuisten runo- ja novellikokoelmien jälkeen. Sen kertoja viipyy pari päivää Helsingissä ja matkustaa takaisin junalla kotiinsa Jyväskylään. Juoni ei ole siis ulkoisilta puitteiltaan monimutkainen tai runsas, vaan on matka mieleen, tajuntaan, jossa varjot lymyilevät. Teosta oli jostain syystä hyvin tyynnyttävää lukea, vaikka eräänlaisesta ahdistuksen kuvauksesta olikin kyse. Vaikutelman sai aikaan kirjan tyyli, joka oli tarkasti havainnoivaa, ajatusten täsmällisyyteen pyrkivää, ja näin ollen nautinnollista. "Minä tunsin matkalla jokaisen sekunnin, huomasin kaiken. Ehdin tottua kaikkeen, hämmästellä kaikkea", kertoja toteaa. Minäkertoja ja hän-muoto vuorottelevat ilman, että lukija sitä edes huomaa. Kirjan liepeessä kustantaja mainostaa kirjaa autofiktioksi ja sen parodiaksi. En itse huomannut parodista sävyä tai sitten se oli niin hienovireistä, ettei häirinnyt. Mielestäni kirjan mieshenkilö, kirjailija, oli ääneltään vilpitön, ja tämä juuri oli koskettavaa.  Pohtiva ihminen kertojana on myös asia, jota kirjallisuudessa ei ole koskaan liikaa. Sanotaan, että meillä on päivittäin päässämme noin 60 000 ajatusta, joten on hyvä, että niistä edes osa pääsee kuvatuksi, ja varsinkin jos se tehdään taitavasti ja kiinnostavasti.

  Varjotajunta alkaa sillä, että päähenkilö syö kimchiä, joka ei hänestä maistu miltään. Tämä toimii vertauskuvana ajalle, joka vaatii yhä uusia elämyksiä, uusia makuja ja kokemuksia, joita voi sitten esitellä somessa. Kertojasta tuntuu, että hänen ympärillään on pelkkää tyhjyyttä, maailma on muuttunut arvoitukseksi. Hän tuntee ajattelevansa hyödyttömiä ajatuksia, joilla ei voi tehdä rahaa, "korkeintaan vähän taiteilla".  Mielestään hän on ostoskeskukseen unohdettu lapsi, jota kohta kuulutetaan. Elitisti, koska pitää klassisesta musiikista, hyvästä ruuasta ja viinistä. Kirjailija, jonka kirjoitukset ovat lähempänä unimaailmaa kuin uutisia, lähempänä arvausta ja harhaa kuin analyysiä. Hän tuntee olevansa musta piste tunnelissa mutta ei enää vihainen nuori mies. "Elämä ei ole painajaista, se on unta."

  Päähenkilö pohtii taukoamatta: kirjailijan työtään, menneisyyttään, perhettään, tapaamistaan ystävän kanssa, antamiaan haastatteluja, ulkonäköään ja pukeutumistaan, kuolemaa.  Hänen silmänsä ja korvansa ovat lakkaamatta valppaina pyrkien tarkkoihin havaintoihin.  Matkalla olo on ennen merkinnyt nautinnon saraketta, täynnä varastettua mielekkyyttä. Nykyisin koti on pehmeä ja lämmin, koska siellä on lapsi, Joel, ja vaimo: "Lapsen kanssa koti on kuin rautatieasema jossakin muualla, joskus illalla, kun sinne saapuu yhtäkkiä." Lapsi on onnellisuus ja toivo.

  Kertoja tuntee itsensä, myös haavoittuvuutensa, varjonsa, joka kulkee mukana, "minä olen se itse." Odottaessaan junaa hän meditoi, ja sekin kuvataan minuutti minuutilta, kiinnostavasti. Tajunta ei anna rauhaa, ja päähenkilö kaipaakin elossa olemisen tunnetta ilman että huomaa sitä. Mahdotonta, sillä "olemassaolo kuhisee kaikkialla, monistaa sitä"; "Yritän katsoa ulos, yritän nähdä maailman, ja kaikki mitä näen tuo mieleeni jotakin. Se on loputonta liikettä: yritän katsoa ulos, yritän havaita jotakin, mutta sisäisyys vetää minut heti takaisin syvyyksiin, niin etten enää näe mitään ympärilläni."  Kirjoittavan ihmisen kirous mutta myös lahja.

  Päähenkilö haluaa kokea maailman omalla tavallaan, ei niillä, joilla muut näyttävän sen kokevan vaan " niin, että tarkkailee varjoja seinillä, että pysähtyy ihmettelemään tammikuun kalvakoita puita ikkunan edessä. Ohikulkijoiden pipoja, lenkkeilijöiden tapaa juosta. Lapsen varpaita. Puolison olkapäitä, rintaliivejä."  Hän on asioita ja elämäänsä pohtimalla saanut selville, että tärkeimmät asiat ovat lähellä: "Suurin onni on käydä nukkumaan keskellä yötä uudelleen, kun on ensin herännyt. Suurin onni on nukkua. Suurin onni on maata lattialla. Silloin kaikki on niin hidasta, että maailman havaitsee tarkkana ja totena, ja voi olla rauhassa ja ajatella ja kuvitella."

  

Elämän henkäys

 Brasilialaisen Clarice Lispectorin postuumisti ilmestynyt Elämän henkäys (Teos 2022, suomentanut Tarja Härkönen) on kiehtova teos. Olen lukenut Lispectorin kaikki suomennetut kirjat ja ihastuin suuresti hänen kaunokirjalliseen tyyliinsä. Se on sekä tarkkaa ja havainnollista että lyyristä. Elämän henkäys ei välttämättä miellytä kaikkia lukijoita, sillä siinä ei ole juuri mitään juonta. Lisäksi teksti on niin tiheää ja tiivistä, ettei kirjaa voi lukea kuin pari sivua kerrallaan. Elämän henkäystä tarvitsee annostella, sillä niin paljon hienoja ilmaisuja ja omaperäisiä ajatuksia on melkein joka rivillä, että ihan hengästyttää (ainakin minua). Kirjoitin muistikirjaan itseäni miellyttäneitä kohtia, ja niitä tuli paljon. 

  Suomentaja Tarja Härkönen kertoo Elämän henkäyksen Jälkisanoissa koskettavasti Clarice Lispectorin elämästä ja kirjailijan urasta sekä Elämän henkäyksestä, jota Lispector aloitti kirjoittaa saatuaan munasarjasyöpädiagnoosin. Hän kirjoitti kuolemaansa asti kolmen vuoden ajan muistikirjaansa romaanin fragmentteja, jotka käsittelivät ihmisen osaa, aikaa, Jumalaa, kuolemaa, taiteen tekemistä, vapautta, onnea, musiikkia, kielen voimaa ja rajallisuutta ja sitä, miten se rakentuu ja välittää sitä, mitä kutsumme todellisuudeksi. Eli sangen moninaisia ja suuria teemoja, sanoisin. Lispectorin läheinen ystävä ja assistentti Olga Borelli kokosi myöhemmin fragmentit kirjaksi vuonna 1978.

  Kirja rakentuu kahden henkilön väliselle keskustelulle. Kirjailija (mies) on päähenkilö (hän on myös  jokainen kirjailija ja allegorinen "Logiikka" ja "Aikomukset") ja Angela on Kirjailijan luoma fiktiivinen hahmo, hänen alter egoksi aikomansa (ja samalla jokainen kirjailijan luoma henkilöhahmo ja allegorinen "Taide" ja "Elämä"). Angelaa ei voi määritellä, hän yllättää, hän alkaa elää omaa elämäänsä. Elämän henkäys on paitsi runollista proosaa, proosarunoa, myös kuvausta kirjailijan työstä; esimerkiksi siitä miten mystinen, salainen ainesosa saattaa syntyä kirjaan ilman kirjailijan intentiota. Miten kirja joskus alkaa kuin kirjoittaa itse itseään. Ja siitä, miten vaikea on joskus erottaa kirjailija, teoksen kertoja ja henkilöhahmot.

  Kirjailija yrittää kuvailla Angelaa:

"Angela on patsas joka kirkaisee ja lentelee puunlatvusten ympärillä. -- Angelassa on sisällä vettä ja autiomaata, kyliä ja syrjäseutuja, kylläisyyttä ja puutetta, pelkoa ja uhmaa. Hänessä on vilkkautta ja absurdia mykkyyttä, yllätystä ja vanhanaikaisuutta, hienostuneisuutta ja karkeutta. Hän on barokkinen. - -Angela on notkea, suloinen ja täynnä kirkonkellojen kilkatusta. -- Hän on mutka loputtomiin kiertyvässä spiraalissa. - - Jokainen päivä sisältää hänestä huomisen tulevaisuuden."

Näin Angela kuvailee itseään:

"Olen viisto kuin lintujen lento. -- Olen lasinsirpale lattialla.- - Olen soinen maaperä. Minusta syntyy märkää sammalta joka peittää liukkaat kivet. - - Olen supistava. Pehmentävä. Ja sucupirapuu. Ja pyörryksissä. Ritisevä. - - Olen aina odottanut jotain uutta asiaa itseltäni, olen ollut silkkaa värisevää odotusta: jotain oli koko ajan tulossa minusta ja minun ulkopuoleltani. -- Haluaisin . . kuvailla asetelmia. Esimerkiksi kolmea korkeaa ja mahakasta pulloa marmoripöydällä: hiljaisia pulloja aivan kuin ne olisivat yksin kotona."

  Angela alkaa kirjoittaa romaania esineistä, joita hän pitää ajatusta arvoituksellisempina. Hän haluaa kirjoittaa ylellisesti: "käyttää sanoja jotka kimaltavat kosteina ja ovat pyhiinvaeltajia. Joskus juhlavia purppuroissaan, joskus pohjattoman syviä smaragdeja, joskus keveitä hienoimmissa ja pehmeimmissä kirjailluissa silkeissään".  Hän haluaa kirjoittaa "lauseita jotka menevät puheen tuolle puolen", "käyttää sanoja jotka tulevat luokseni tuntemattomuudestani". Kirjailija arvostelee mielessään Angelaa ja pitää tätä valekirjailijana. Hän alkaa halveksia ja vihata luomaansa henkilöhahmoa ja suunnittelee tämän kuolemaa ja korvaamista järjestelmällisellä ja loogisella naisella.

  Elämän henkäys -teoksen loppu on arvoituksellinen. Kirjailijan katse alkaa loitota Angelasta ja tämä pienenee pienenemistään kunnes katoaa, ja Kirjailija itsekin loittonee itsestään. Hän on lopuksi näkevinään, että Angela herää henkiin. "Sateen ropistessa metsiin ja tuulten suhistessa." Elämän henkäys loppuu sanoihin "Luulen että ..."  Ja lukija voi itse täydentää lauseen.

  

  

Karhununta

 Neljäs runokokoelmani Karhununta (Mediapinta 2023) on ilmestynyt. Sen alkusysäyksenä oli kaksi Jenni Hurmerinnan runokurssilla tehtyä tehtävää, joista toisessa piti kirjoittaa omasta nimestään ja toisessa miettiä, millaisen jäljen haluaa (kirjoittajana) jättää. Ursula-nimi juontuu naaraskarhun latinankielisestä nimestä ursa ja Ursula on sen deminutiivi- eli hellittelymuotomuoto. Ja sitten aloin miettiä, millaisia jälkiä karhu jättää. Karhu on myyttinen eläin, myös suomalaisessa mytologiassa. Sitä on palvottu voiman ja rohkeuden ja myös naisellisen hedelmällisyyden symbolina. Karhu on monen voimaeläin, ehkä minunkin, vaikka myös kurki, mehiläinen ja sudenkorento tuntuvat läheisiltä. Nämäkin saavat oman pienen runonsa kokoelmassani.

  Luin paljon lähdekirjallisuutta karhusta, ja sitä olikin runsaasti. Sain selville, että Suomessa toimii jopa Karhun kansa -niminen yhdyskunta, joka harjoittaa ns. suomenuskoa eli luonnonuskontoa. Kimmo Ohtosen omakohtainen teos Karhu oli todella koskettava. Marjo Meriluoto-Jaakkolan Karhun vuosi kertoo siitä, miten vanhoina aikoina karhun syntymisen ja kuoleman kierto rytmitti kalenterivuotta. Siitä sain idean itsekin noudattaa runokirjassani karhuvuodenkiertoa syksystä aloittaen. Runojeni tyyli ei ole kovin juhlallinen, vaan itselleni ominainen leikillisyys, kepeys ja luonnon personointi ovat tyylipiirteinä. Kanerva Vuoren ja Markku Backmanin Voimaeläimet-kirjat kertoivat kiinnostavasti suomalaisten eläinten vertauskuvallisista merkityksistä.

  Karhununta jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen Orava viskaa tammenterhon päähäni sisältää syksyyn liittyviä runoja. Runon puhuja samastuu karhuun, vaikka on myös ihmishahmoinen. Tosin hän innostuu välillä tanssimaan karhutanssia. Toisessa osassa Pieni oksa hurmaantui ollaan talven keskellä, jolloin karhu nukkuu. Kolmannessa Kevät, silkkipeitto karhu ja luonto heräävät ja neljännessä Päässäsi humiskoon tuuliunohdus on kesä. Viides osa on nimeltään Karhumoodissa ja sisältää runoja karhuksi muuttumisesta.

  Karhu on muuten todella suosittu hahmo lastenkirjallisuudessa, tunnetuimpia  ovat esimerkiksi Karhuherra Paddington, Upponalle, Nalle Puh ja Pikku karhu. Karhun pörröinen olemus on hellyttävä ja vetoaa lapsiin. Karhut esitetään hyväsydämisinä ja hieman hassuina. Saduissa heidän osakseen lankeaa usein hyväuskoisen osa. Lukuisat ovat myös suomalaisten vuosikymmenten saatossa karhusta käyttämät herkulliset nimet, joita hyödynsin  runokokoelmassani.

  Ja millaisen jäljen karhu sitten haluaa jättää? Se haluaa painaa tassunjälkensä sammaleelle, neulasten peittämälle polulle.

  

tempaudun tanssimaan

karhun askelin  ympäri, ympäri

tömistän jalkoja, kumarran selkää

kädet muuttuu kämmeniksi

tuuli taivuttaa puut tangoon

        tanssii lehtien kanssa

           tulitukat, soihtupäät

           kultakehät, sahalaidat

oikealle eteenpäin, sitten hyppy ylöspäin

syöksy takaisin, vasemmalle näin

pilvet valssaa  ykskakskol  ykskakskol  ykskakskol

varis liitää taivaalla  tapailee salsaa

vauhti kiihtyy

sammal irtoaa  kävyt sinkoilevat  oksat ryskyy  pakenee linnut

taivas putoaa maahan

sade alkaa rummuttaa  drumdrumdrum

kumisuttaa maata  kopisuttaa puita  suhisuttaa

litslätsläts  tanssi lakkaa  maassa glitterit, paljetit

harmaa kiemurtelee maisemaan

kömmin luolaan

Ursula Anttila-Halinen Karhununta 2023

Rinnakkaismaailmoja, kielen kauneutta ja rujoutta

Uusi vuosi alkoi sukeltamalla suomalaisuuteen, osin nostalgisesti, osin virkistävin taiteellisin menetelmin eli lukemalla kaksi päällisin puolin samanlaista romaania, jotka olivat Marja Kyllösen Vainajaiset (Teos 2022)  ja Anna Englundin Lautapalttoo (Siltala 2022).

  Kyllösen Vainajaiset on romaani, jossa kieli on kaikki. Se luo mielenmaisemaa, päähenkilöiden murheen ja tuskan täyttämää sielunmaisemaa. Se on rujonkaunista, groteskia ja saa aikaan tunnelmia, joita neutraalimmalla kielellä olisi vaikea kuvata. Vainajaiset on teos, jota varmaan jokainen äidinkielenopettaja rakastaa. Tyyli on arkaaista, kansanrunouden keinoja käyttävää. 

  Juonen voisi kuvata lyhyesti. 50-60-lukujen vähitellen kaupungistuvalla maaseudulla on kaksi maatalojen nuorta, jotka vasta vuosien jälkeen saavat toisensa. Ja silloin tuntuu olevan liian myöhäistä; tunteet ovat rapautuneet eikä lasta kuulu. Naapurissa asuu tyttö, jota muut vierovat ja hyväksikäyttävät. Ja lopulta pariskunta saa lapsen, joka vaikuttaa oudolta. Tuttua ja moneen kertaan luettua. Mutta se kieli ja tyyli! Miten upeita ilmaisuja, miten syvältä suomalaisuudesta kumpuavia!  Miten luovia uudissanoja ja rehevää kuvausta! Nykyihminen tarvitsee välillä tällaista, uppoamista johonkin jo kadonneeseen, irrationaaliin, kielen loihtimaan rinnakkaiseen maailmaan, epäkorrektiin. Teoksen loppu on toiveikas, ja kaksi ihmistä löytää toistensa luo.

tyylinäyte Vainajaisista:

... " ja neulahampaiden kirskeeltä, jääpiikkien kitinältä, kun minä läpäisen kalmaiset kalvot ja puhkean natisten esiin, synnyn kuin syöveri ja lyön lapsen suusta revontulta ja riittaista lieskaa, korvennan mustaksi huulia ja suumalo kammottaa ammollaan kuin ikkuna auki unohdukseen, vuosikymmenten takaiseen talveen, jossa henkeni tuivertaa tuiskuna, etsii sijaa maailmasta ja pyryttää pyörälle päät, ja he alkavat kuulla omiaan, ketun naurua, naakkojen laulua ja liekkiöiden sipinöitä, ja askeleet lyhenevät, kiertävät kuuta ja ympyrää, kunnes hukkuvat umpilumeen ja kettu kikattaa korvan juuressa, pakkanen puree hampaansa luuta myöten lihaan ja puistattaa kuin naurunparaus, minun hirveä itkuni, nauruni, lauluni, joka ei lakkaa enää kaikumasta, ei konsanaan toistamasta minua, sillä minä olen monikahta, satapäinen, tuhatsuinen ilmestys vailla lihaa ja verta, liitosta olevaan."

  Hyvin suomalainen on myös Anna Englundin romaani Lautapalttoo, vaikka tyyliltään täysin erilainen Kyllösen romaaniin verrattuna. Melkein minimalistisesti Englund hahmottelee ruumisarkkuja toisessa polvessa valmistavan arkisen pariskunnan, jonka elämään kuolema kuuluu luonnollisena. Lasta vain ei kuulu. Sitten nuori aviovaimo Elena tapaa helsinkiläisen Lydian ja kaikki muuttuu. Kaksi naista löytää toisensa, rinnakkaismaailmasta, joka on  Lydian mukaan kuin elämän takahuone. Elena puolestaan tuntee saaneensa maailmaansa värit. 1930-luvun Suomessa kaikki on kovin mustavalkoista, varsinkin pienessä pohjalaisessa rannikkokaupungissa, jonka vastakohdaksi Helsinki asettuu. Siellä voi elää toisenlaista elämää (joskin salaisesti suljettujen ovien takana). Myös Lautapalttoo-romaani saa valoisan lopun.

tyylinäyte Lautapalttoosta:

"Sillä toisella oli kaikki mitä pitikin olla, mutta sekään ei riittänyt. Eikä kukaan osannut sanoa varmasti miksi, oli kuulemma aika tavallista. Nimetöntä ei siunattu kunnolla, vähän heitettiin hiekkaa, lausuttiin Isä meidän ja haudattiin pohjoisen puolen paikoille. Se oli pienin arkku, jonka Elena oli topannut. Helmat roikkuivat laidan yli melkein maata laahaten, siniset rusetit molemmissa päädyissä."