Matkakirjeitä

 Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on hyvää hoitoa kaamos- ja korona-ajan krooniseen matkakuumeeseen.  Olen lukenut heiltä aiemmin pari vuotta sitten ilmestyneen Puutarhakirjeitä, joka sisälsi puutarhanhoitoon ja kasvamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Ihastuin siihen, samoin kuin tähän uuteen teokseen. Heino ja Wallin ovat tulleet tutuiksi runoilijoina, ja runollista on myös heidän proosansa. 

    Matkakirjeitä sisältää kymmenen kirjettä, viisi kummaltakin. Kirjeenvaihto, miten ihanan vanhanaikaista, oikein sielulle tekee hyvää lukea heidän matkantekoa koskevia havaintojaan ja syvällisiä mietteitään. Olen itse aikoinani ollut aktiivinen kirjeiden kirjoittaja, niin kuin kai useimmat viime vuosituhannella syntyneistä. Heino ja Wallin matkaavat (siis erikseen) residenssiin Firenzeen ja Hailuotoon, suvun jäljille Viipuriin ja Sortavalaan, Valenciaan, Nizzaan, Tarttoon ja Lyypekkiin, mutta pysyvät myös kotimaisemissa, Ylöjärvellä ja Porvoossa. Osaan paikoista he lentävät ja tuntevat siitä huonoa omaatuntoa, osaan matkustavat junalla ja laivalla. Matkakumppaneitakin on, jollei fyysisiä niin ainakin muita kirjailijoita kirjojen muodossa.

  Tekijät pohtivat, mitä perillä oleminen tarkoittaa:

"... onko se pysähtymistä vai jo uuden suunnan hakemista, pohjimmiltaan hidasta (sykäys sykäykseltä) kurotusta kohti. Entä minne me kaipaamme, kun kaipaamme perille? Ja jos pääsemme perille, kuinka kauan viivymme ennen kuin mielessä siintää uusi toive? -- saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonointia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkellisesti saa työntää sivuun tottumuksen." (Wallin)

  Ajattelua herättää, ohjaako kirjoittaminen havaintoja:

" -- keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?  Vai vastako tietoisuus kirjaamisen mahdollisuudesta päästää minut mukaan tapahtumiseen ja valpastuttaa aistini? Silloinko maailma vasta ulottuu sinne missä hengitän? - - Että kirjaaminen ei olekaan keskeytys vaan pysähdys nimeämisen tilaan, jossa jokin pelastuu. Kenties unohdukselta, ohituksilta ja sivuutuksilta; sokeudelta, loputtomalta sokeudeltamme."  (Heino)

    Joskus kirkosta tai kapealta kujalta löytää tunteen jostain kätketystä:

  "Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta tai metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa. Silloin hiljaisuus on erilaista kuin metsässä tai pelloilla. Siihen rakentuu muiden ihmisten ja sukupolvien läsnäolo, joka tihentää yksityisen (ja yksinäisyydenkin) kokemuksen, mutta samalla avartaa sen niin, että löytyy inhimillinen yhteys." (Wallin)

  Kirjoittamisessa ja matkanteossa on jotain samaa, kun kuljetaan "kohti outouden kokemusta, etäämmälle siitä tietämisestä, joka hallitsee arjessa." (Wallin) "Sillä emmekö me kirjoittaessakin etsi juuri niitä vilauksia, kun tuttu ja tuntematon alkavat kerrostua ja kuultaa toistensa läpi? Emmekö hetkeä, jossa oman elämämme läpäisee (ja välillä kipeästikin lävistää) laajempi, vielä tuntematon kehä? Etsimme taustasta siilautuvaa. -- Mahdollisuus altistua tuolle (arjen ympyrän) keskelle jäävälle tyhjälle tilalle kenties kutsuukin minua aina uudelle matkalle. Ehkä siinä piilee myös paikattoman paikka kuvittelulle, rinnakkaisille tarinoille; jos olisikin näin, jos elämä olisikin tätä?" (Heino)

  Välillä hitaudellekin löytyy tilaa:

  "Hitaus houkuttelee luomaan uusia merkityksiä ja rakentaa sellaista säikeistä verkostoa, joka vaatii syntyäkseen tapahtumattomuutta ja pakottomuutta. Ehkä viriää jopa jokin uusi intensiteetti. Silloin en enää havaitse ulkopuolelta ja ulkopuolisena, vaan olen osa havaintoa. En pinnistä ymmärtääkseni, vaan annan ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti. Ei ohimennen, vaan tässä. " (Wallin)

  Korona on löytänyt tähänkin kirjaan. Jälkikirjeissä Heino toteaa maaliskuun lopussa päivätyssä kirjeessään, että tuntuu kuin elettäisiin toista aikakautta. "Kuin meneillään olisi  valtaisa metamorfoosi, jossa olemme palautumassa / pelkistymässä peruselementtiimme fyysisiksi haavoittuvaisiksi olennoiksi ruumiimme rajojen piirtyessä yhä selvemmin esiin. -- Nyt matka näyttää litteältä kaksiulotteiselta kuvalta, samanlaiselta kuin nuo jääkaapin kyljessä killuvat, matkoilta ostamani magneetit. Mutta milloin, matkustinko minä joskus?"

Ja Wallin: "Ovatko matkoilla kirjoittamamme kirjeet muuttuneetkin muistiinpanoiksi ajasta, jonne ei ole enää paluuta vai kuljemmeko vielä joskus samankaltaisessa luottavaisuudessa kuin ennen?  Tietoisina kyllä uhkakuvista, mutta jollakin kummallisella tavalla ja täysin järjenvastaisesti omaan haavoittuvuuteemme uskoen. Millä tavalla ymmärrämme turvallisuuden ja turvattomuuden huojuvat käsitteet sen jälkeen, kun nämäkin sanat ovat kääntyneet merkinnöiksi menneestä, unohdukseksi - ja uudeksi muutokseksi?"

Nämä ajatukset lukija jakaa. Vaikka rokote on tulossa ja voimme kenties palata "normaaliin", kuinka kauan kestää, ennen kuin voimme tuntea olomme turvalliseksi ja uskaltautua taas matkaan?

Hymyn salaisuus

Krista Launosen teos Hymyn salaisuus on sekä sairaskertomus että taidehistoriallinen tutkimus maalaustaiteen hymyistä. Olen lukenut Launoselta aiemmin Ofelian surun, joka kertoi Millaisin kuuluisasta Ofelia-maalauksesta mutta myös Launosen sisaren kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta. Launonen on taitava yhdistäessään henkilökohtaisia kokemuksiaan taidehistorian tuntemukseensa. Syöpähoidoista ja kivuista oli ajoittain raskasta lukea, mutta Launonen ei ole halunnut kaunistella mitään. Lukija kunnioittaa hänen rehellisyyttään ja iloitsee, kun valoisampi ja kevyempi aika vihdoin koittaa, vaikka parantumattomaan syöpään ei olekaan hoitokeinoa.

  Launonen aloittaa kirjansa ennen syöpädiagnoosia. Taiteesta ja sen tutkimisesta, elämänilon etsimisestä,   tulee lopulta eräänlainen pelastusrengas, jonka avulla hän pysyy elämässä kiinni, vaikka se on vaikeaa. Launonen huomaa, ettei maalaustaide sisällä kovinkaan paljon hymyileviä ihmisiä. Taide on pääosin vakavaa. Hymy on Launosen mukaan ollut vuosituhansia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta.  Hymyileminen suu auki, niin että hampaat näkyvät, on amerikkalainen ilmiö ja yleistyi vasta mainonnassa, joka keskittyi positiivisuuteen.

  Launonen puhuu teoksensa alussa katseesta: siitä, kuka katsoo ja miten, miten katse tulkitaan, miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Vuosisatoja taiteen historiaa on dominoinut valkoisen länsimaisen heteromiehen katse. Vasta 1970-luvun jälkeen sen rinnalle on alkanut nousta naisten ja naistutkijoiden katse, feministinen tulkinta, naisena olemisen kokemuksen esiintuominen ja erilaisten vähemmistöryhmien näkemys ja kokemus, Launonen kirjoittaa.  Hän tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että katse on aina subjektiivinen: tutkijan tulkintaa, joka rakentuu olemassa olevan päälle.

  Taidematkalleen Launonen ottaa viisi hymyteosta ja useita taidehistorioitsijoita. Ensimmäiseksi hän valitsee veistoksen, joka kuvaa lähekkäin lepäävää, onnellisesti hymyilevää etruskipariskuntaa, toinen on hymyilevä Buddha. Kolmatta ei voi ohittaa, sillä se on maailman kuuluisin hymy: Mona Lisan hymy. Neljäs on ranskalaisen naistaiteilijan Elisabeth Vigée Le Brun'n maalaus ja viides John Singer Sargentin teos.  Launonen maalaa kaikista myös oman versionsa. Näistä ja alkuperäisistä on kirjassa värikuvat.

  Etruskeja on tavattu kutsua elämäniloisiksi. Heistä on kirjoittanut mm. Mika Waltari romaanissaan Turms, kuolematon. Etruskit olivat ensimmäisten joukossa tekemässä yhä säilyneitä selkeitä hymykuvia. Tunnetuimpia niistä on nimeltään Pariskunnan sarkofagi. Launonen kertoo valinneensa tämän teoksen siksi, että se on hänelle ideaalin parisuhteen täydellinen kuvaus. Sarkofagi kuvaa läheisyyttä, toisen tukemista, luottamusta ja lujaa kumppanuutta. Launonen lainaa historian professori Christopher Smithiä, joka kirjoittaa, ettei etruskitaiteesta aina ota selvää, milloin todellisuus vaihtuu kuvitteluun: "On vaikea sanoa, onko kuviin tallennettu todellisia juhlia, elämän kohokohtia ja aitoja rakastelukohtauksia vai kuoleman jälkeistä, mielikuvituksellista ilonpitoa."

  Launonen sanoo oppineensa etruskeilta mm., että sopivasti älyä, runsaasti rohkeutta ja tinkimätön halu tehdä oikein ovat riittävät elämäneväät. Loppu on kiinni siitä, miten elämästään päättää nauttia.

  Buddhan hymy on Launosen mielestä salaperäinen, sisäänpäin kääntynyt ja mietteliäs. Hän uskoo, että buddhalaisuus voi häntä auttaa sairauden ja kuoleman käsittelyssä. Launosen valitsema Buddha-patsas on esillä Victoria and Albert Museumissa Lontoossa. Patsaasta Launonen kirjoittaa: "On ihmeellistä, miten taidokkaasti herkkyys, sisäinen rauha ja pyhyys on saatu tallennettua kipsiin." Sen tekijästä ei ole tietoa, mutta vastaavat patsaat tehtiin luostareissa, joten Launonen arvelee, että joku buddhalainen munkki on luonut sen.  Buddhalta hän kertoo oppineensa esimerkiksi, että elämä tulisi elää niin, ettei siinä ole mitään kaduttavaa ja jokaisen pitää itse löytää oma totuutensa.

  Mona Lisan tekijästä Leonardo da Vincistä Launonen kirjoittaa mm.,  että tämä oli hidas ja jätti usein työnsä kesken. Maalaaminen ei ollut hänelle vaivatonta, ja hänen oli vaikea keskittyä. Hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Da Vincin elämän aikana hänen onnistuneimpia ja ihailluimpia töitään olivat rikkaiden merkkimiesten suuriin juhliin tehdyt koristeet, näyttävät maalaukset ja lavasteet.

  Mona Lisa on tilaustyö, jonka tekemiseen meni neljä vuotta. Maalauksen valmistuttua da Vinci ei koskaan luovuttanut sitä tilaajalle, vaan se kulki hänen mukanaan kaupungista ja maasta toiseen hänen elämänsä loppuun asti. Mona Lisa -maalauksessa da Vinci (tai Leonardo, kuten Launonen taiteilijaa kutsuu) käytti sfumato-tekniikkaa, joka tarkoittaa valohämyä, savusumua, maalaamalla saavutettua hämärää ja sumuista vaikutelmaa. Tämän tekniikan käyttö luo Launosen mukaan Lisalle ilmeen, jota on vaikea tulkita: "Hymyilevätkö silmät? Hymyilevätkö molemmat suupielet vai vain toinen? Mitä nainen ajattelee? Miksi hän hymyilee?" Muotokuva onnistuu olemaan sekä hyväntahtoinen että kiusoitteleva, pikkuisen jopa ivallinen, mikä johtuu tietenkin Lisan hymystä, joka on arvoituksellinen.

  Launonen sanoo oppineensa Leonardolta mm., että kannattaa kokeilla, ihmetellä, pohtia ja olla utelias. Keskeneräisyys on voima, joka mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samastuttavan.

Neljäs taidemaalaus on Elisabeth Vigée Le Brun'n  Omakuva, joka on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä.  Näin Launonen kuvaa maalausta: "Vaaleanruskeiden silmien katse on kirkas ja valpas. Suu on aavistuksen auki niin, että rivi helmenvalkoisia hampaita näkyy huulten raosta. Nainen hymyilee. Mutta sitten hymy livistää. Läheltä katsottuna näyttää, että hymy hyytyy. Mutta kun astuu askeleen kauemmaksi, hymy palaa kasvoille."  Elisabethilla oli hyvin läheiset välit lähes kaikkiin Euroopan hoveihin. Hän maalasi urallaan kuninkaallisia ja aatelisia ja ystävystyi mm. Marie Antoinetten kanssa.

  

  Hymyt ilmestyivät Elisabethin kuviin 1780-luvulla, Launonen kirjoittaa. Luonnollisesta ja vapautuneesta hymystä tuli hänen tavaramerkkinsä. Vasta 1980-luvun jälkeen Elisabethin töitä on alettu arvostaa. Häntä on kutsuttu 1700-luvun lopun hienoimmaksi koloristiksi. Elisabethilta Launonen kertoo oppineensa: muista aina ja kaikissa tilanteissa nähdä huumoria ja keveyttä. Älä välitä, vaikka muut epäilisivät kykyjäsi tai varastaisivat ideasi. Usko itseesi ja vähitellen muutkin uskovat.

  Viides hymymaalaus on John Singer Sargentin vuodelta 1901 oleva Ena and Betty, Daughters of Mr and Mrs Asher Wertheimer, joka on esillä Lontoon Tate Britain -museossa. Näin Launonen kuvaa teosta: "Öljyvärimaalaus erottuu kaikista tuskaa, surua ja murhetta kuvaavista teoksista Tate Britainin seinillä. Enan ja Bettyn kuvassa on railakasta eloisuutta ja huoletonta iloa. Siitä välittyy elämän vitaalisuus. Se tuntuu laajentuvan ja pursuavan maalauksen reunojen yli ja tulvivan ulos taulusta päälleni. Enan ja Bettyn riemu tarttuu." Sargent kuvasi Launosen mukaan naisia empaattisesti, arvostavasti ja lempeästi. Hymy tarkoitti vapautumista, uskallusta ja sellaista iloa, jota ei aina katsottu hyvällä. Sargentilta Launonen sanoo oppineensa: elämänilo syntyy intohimoisesta tekemisestä. Tee sitä, mistä nautit. Nauti siitä koko sydämelläsi.

  

  

  

Karhunainen

 Olipa merkillinen ja kiehtova kirja! En ollut kuullut aiemmin ruotsalaisesta Karolina Ramqvistista, joka on kotimaassaan tunnettu kirjailija, feministi ja toimittaja. Hänen Karhunainen-teoksensa (suom. Laura Kulmala)  tuo mieleen Krista Launosen Ofelian suru -kirjan: kummassakin etsitään intohimoisesti  tietoa kohteesta, matkustetaan ulkomaita myöten tiedon perässä, luetaan paljon lähdekirjallisuutta eri kielillä ja tiedonmurusten avulla yritetään rakentaa kokonaiskuvaa, kertomusta.

  Ramqvist kuulee karhunaisesta ystävältään, joka haluaa pitää tarinan itsellään. Hän kuitenkin tuntee outoa vetoa karhunaiseen ja alkaa kirjoittaa tästä. Kirjoittamiseen menee lopulta seitsemän vuotta. Karhunainen oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, joka isänsä kuoltua seurasi holhoojakseen asetettua de la Rocque de Robervalia tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan. Kesken matkan hänet hylätään Pohjois-Atlantissa sijaitsevalle autiolle saarelle, jota karhut ja muut villieläimet asuttavat.

 Aluksi Ramqvist haluaa tietää, miksi Marguerite hylättiin, miten hän selvisi ja millainen hän ehkä oli. Hänellä on lähteinään mm. kolme aikalaiskirjoittajaa: kuningatar Margareeta Navarralainen ja hänen novellikokoelmansa, André Thevet, joka oli haastatellut Margueriteä, sekä Francois de Belleforestin kertomukset.  Ramqvist tutustuu myös Elizabeth Boyeriin, joka on kirjoittanut Marguerite de la Rocquesta kertovan historiallisen romaanin.   Hän tuntuu ikään kuin rämpivän pimeässä; kaikki etenee tahmeasti, sysäyksittäin. Ramqvist vaikuttaa samastuvan karhunaiseen; hänkin on jumissa, jollei saarella, niin tutkimuksen kohteensa kanssa. Ramqvist tiedostaa poikkeavansa koko ajan sivupoluille, uusille alueille, jotka eivät edistä varsinaista kertomusta. Hän miettii, onko hänen kirjoittamisestaan iloa ja hyötyä kenellekään. Syvistä epäilyistä huolimatta aihe ei jätä häntä rauhaan. Ramqvist huomaa kiinnostuvansa myös lähteistä itsessään sekä siitä, millainen suhde niillä oli Margueriteen  ja mikä rooli niillä ja niihin läheisesti liittyvillä ihmisillä oli kertomuksessa.  Hän kertoo teoksessaan autofiktiivisesti myös omasta elämästään.

  Minusta on aina ollut mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailijat kuvaavat kirjoittamisprosessejaan. Ramqvist kuvaa Karhunaisessa, kuinka häntä oli alkanut häiritä kirjoittamisessa se, että se teki todellisuuden ymmärtämisen ja sen osana elämisen vaikeaksi:

"Kirjoittaminen oli ollut tapani tutkiskella ihmisyyttä, elämää jota kaikki muut tuntuivat elävän, ja samalla välttyä siltä, välttyä tarvitsemasta muita ja välttyä armottomilta laeilta jotka ohjailivat ihmisiä, menetyksen ja haavoittuvuuden laeilta. Se oli ollut myös tapa välttyä olemasta nainen, tapa katsoa eikä alistua katseen kohteeksi."

"Kirjoittaminen on riippuvuus. -- Se tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä, niin pienistä kuin suuristakin, ja kangasteli aina vähän matkan päässä vaikeuksia kohdatessani, niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa. Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään."

  Karhunaisen (nimi tulee siitä, että Marguerite joutui jatkuvasti ampumaan ja syömään karhuja säilyäkseen hengissä mutta viitannee myös hänen sisukkuuteensa ja henkiseen voimakkuuteensa) tarina on selviytymistarina. Se on myös tarina väheksytyistä naisista, joita edes aatelisarvo tai suuri omaisuus ei suojellut miesten julmilta ratkaisuilta.  Heidän elämänsä päätyi kirjoitettuna rivien väliin tai alaviitteiksi historiankirjoihin, jos sitäkään. Ramqvist on halunnut omalta osaltaan selvittää yhden kaltoin kohdellun naisen tarinan, vaikka lopullista totuutta hän ei löydä. 

  Elävintä Karhunaisessa ovat kohdat, kun Ramqvist päästää mielikuvituksensa valloilleen:

  "Näin hänet saarella, kalliolla, näin lumen ja jään ja aavan meren, oksat ja kivet, hänen ruumiinsa kun hän kiipeili tai juoksi tai ontui kompastuttuaan rotkon pohjalla, kuulin puuskuttavan hengityksen, ja näin huitovat kädet kun hän säntäsi rannalle."

Seuraava sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat itse lukea kirjan, älä lue seuraavaa.

  Margueriten lisäksi saarelle jätetään naispalvelija Damienne sekä Margueriten rakastettu, jonka kanssa hän saa lapsen.  Ramqvist pohtii paljon miehen henkilöllisyyttä ja sitä, tunsivatko mies ja Marguerite toisensa jo ennen laivamatkaa sekä sitä, missä vaiheessa Marguerite tuli raskaaksi. Trillerijuoni syntyy, kun Ramqvist epäilee, että de Roberval oli suunnitellut kaiken etukäteen päästäkseen eroon Margueritesta ja saadakseen tämän mittavan omaisuuden. Rakastettu kuolee, sen jälkeen Damienne ja poikavauva. Marguerite jää yksin. Hän kamppailee sekä villieläimiä  että yöllisiä demoneita vastaan, asein ja rukouksin.  Lopulta hän pääsee saarelta pois sattumalta ohi purjehtineen normandialaisen kalastusaluksen mukana. Palattuaan Ranskaan Marguerite joutuu piilottelemaan, katoamaan jäljettömiin, sillä hänen henkensä on edelleen vaarassa. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän loppuelämänsä eli.

  

Esineiden perimmäisestä olemuksesta

 Olen lukenut Marja Saarenheimolta aiemmin kaksi kirjaa: Muistamisen vimma (2012) ja Vanhenemisen taito (2017), joiden pohtivasta ja filosofisesta otteesta pidin paljon. Uusin kirja Esineiden perimmäisestä olemuksesta jatkaa samoilla linjoilla. Se pitää sisällään kuusi esseetä, jotka käsittelevät suhdettamme esineisiin ja tavaroihin. Hurmaava opus!

  Johdannossaan Rakas lukija Saarenheimo kertoo, kuinka häntä lapsena askarruttivat kysymykset siitä, onko esineillä tunteita. Rikki menneet ja hylätyt esineet herättivät hänessä suojelunhalua. Välinpitämätön suhtautuminen niihin tuntuu hänestä edelleen pahalta. Hän ihmettelee sitä, että esineiden tolkuton määrä uhkaa nykyisin viedä aikamme, voimavaramme ja mielenrauhamme, mutta silti haalimme niitä lisää.

  Tavaroiden hävittäminen, konmarittaminen ja ammattijärjestäjät ovat nykypäivää. Kuitenkin jokainen kodista häädetty tavara siirtyy jonkun toisen vastuulle. 

  Ensimmäinen essee Tavara-ahdistuksesta sotkun sietämiseen pohtii yksilötasolla kodin sekamelskaa ja järjestystä. Saarenheimon lapsuudessa (kuten  omassanikin) tavaroiden hankkiminen ja omistaminen tuotti viatonta mielihyvää, koska niitä ei ollut niin paljon. Jos jokin meni rikki, se korjattiin tai korjautettiin. Esineen elämänkaari oli pitkä, ja ehkä laatukin oli parempi.  Nykykodit pursuavat tavaroita, joista ihmiset haluavat eroon. Saarenheimo referoi Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, jossa tekijä vakuuttaa, että kodin järjestys on hyvän elämän lähtökohta. Järjestelyvimman taustalla Saarenheimo näkee toiveen kontrollista edes yhdellä elämän alueella, kun muu maailma tuntuu hajoavan käsiin.

  Varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa Eric Abrahamssonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku, jonka Saarenheimo esittelee (lainasin sen muuten kirjastosta). Tekijät kirjoittavat siinä epäjärjestyksen piilevistä hyödyistä eli viekö tavaroiden orjallinen palauttaminen oikeille paikoilleen liikaa aikaa joltain tärkeämmältä ja nautinnollisemmalta. Ihmiset kärsivät sotkustressistä, joka on pahempaa kuin itse sotku.  Kirjoittajien mukaan epäjärjestelmälliset systeemit ovat järjestelmällisiä joustavampia, sillä ne mukautuvat vaivattomammin odottamattomiin muutoksiin ympäristössä.

  Toisessa esseessä Romupalatsi Saarenheimo kertoo pakkomielteisistä tavaroiden keräilijöistä, etupäässä 1900-luvun alkupuoliskolla New Yorkin Viidennellä Avenuella asuneista Collyerin veljeksistä, jotka löydettiin lopulta kuolleina tavaroihinsa hautautuneina. Amerikkalaisvanhemmat käyttivät heitä myöhemmin pelotteena saadakseen lapsensa siivoamaan huoneensa. E.L. Doctorov kirjoitti veljeksistä romaanin Homer ja Langley. Saarenheimo pohtii esseessään, mikä erottaa sairaalloisen hamstrauksen ja kunniallisen keräilyn.  Aidolle keräilijälle tärkeää on myös esineen koko elämänkaari ja historia. 

  Esineiden ihmisenkaltaistaminen on ominaista lapsille ja kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta animismi ei ole vierasta monelle aikuisellekaan. Osalla meistä saattaa olla tiedostamaton taipumus antropomorfisoida  eli liittää inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita ja pyrkimyksiä elottomiin olentoihin, Saarenheimo väittää. Tunneperäisten merkitysten liittäminen esineisiin voi tarkoittaa muutakin kuin  esineiden näkemistä osana omaa minuutta. Tunteen ja järjen ristiriita voi syntyä esim. perityistä tai lahjaksi saaduista tavaroista. Niistä luopuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä. Lainaan tähän kappaleen Saarenheimoa, jonka teksti on niin osuvaa, että menee suoraan hermoon. Varmaan aika moni kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa nytkin:

  "Epämukavia tunteita on mahdoton käskeä. Niitä pitää oppia sietämään. Tätä kutsutaan psykoterapiassa altistamiseksi. Jos siis joskus päätän luopua pellavalakanoistani, joiden pitsin virkkuuseen mummu käytti niin monet kallisarvoiset tunnit, joudun vain kestämään mieleeni nousevan syyllisyyden. Toistaiseksi pieni osa mummua elelee liinavaatekaapissani, mutta mitä mummun muistolle tapahtuu, jos lakanat lähtevät? Kyse ei ehkä sittenkään ole suoraviivaisesta syyllisyydentunteesta vaan myös halusta varmistaa pääsy omiin juuriin ja historiaan vaikka sitten lakanoiden kautta."

  Kolmas essee Eroesineitä, siirtymäobjekteja ja muita tärkeitä tavaroita käsittelee mm. Helsingin kaupunginmuseossa vuonna 2016 ollutta näyttelyä Särkyneiden suhteiden museo, jossa itsekin kävin. Näyttely kertoi sydänsuruista ja katkenneeseen ihmissuhteeseen liittyneistä esineistä, joiden lahjoittajat saivat tilaisuuden irtautua menneestä ja suuntautua tulevaan. Esineillä yleensäkin on monenlaisia historiaan, elämäntarinoihin ja muistiin liittyviä kytköksiä, Saarenheimo toteaa.  Ihminen voi kokea kauan aikaa sitten unohdettujen muistojen elävöityvän tiettyjen esineiden läheisyydessä. Esine pitää koossa muistoa suuntaamalla tietoisuutemme siihen liittyviin menneisyyden tapahtumiin  ja tilanteisiin. Tämä on totta, olen itsekin huomannut. Löysin vähän aikaa sitten ns. minikirjan, joita oli tapana pitää kouluvuosina. Siihen saivat  ystävät ja luokkatoverit kirjoittaa jotain, mietelauseen tai runonpätkän. Millaisen muistovyöryn se saikaan aikaan!

  Saarenheimon mukaan koemme, että muistoja virittävät esineet vahvistavat yhteyttä aikaisempiin elämänvaiheisiimme, omiin juuriimme ja meitä edeltäviin sukupolviin. Perityt esineet kantavat suvun ja perheen historiaa. Hän lainaa etnologi Ilmari Vesteristä (lainasin tämänkin kirjan): kun ihminen käyttää jotain esinettä ja on läheisissä tekemisissä sen kanssa, siihen kerääntyy lämpöä, joka luo jännitteen ihmisen ja esineen välille. Ehkä juuri tämän takia perintötavaroita sijoitetaan varastoihin, joissa niiden lämpö ja tunnemerkitys vähitellen haalenevat siinä määrin, että niistä voi luopua. Sangen kiehtova ajatus; ihmismieli on aika mutkikas.

  Lapsen siirtymäobjekteja ovat mm. tutit, unirätit, pehmolelut ja nuket, jotka edustavat vanhempaa, myös tämän ollessa poissa. Myös aikuisilla siirtymäobjektit voivat auttaa rauhoittumaan, saamaan unta, lieventämään ahdistusta ja voimaantumaan, Saarenheimo kirjoittaa.  Muutosobjekteissa on keskeistä lupaus toivotusta muutoksesta ihmisen mielentilassa. Tavaroiden haalimiseen liittyy usein toive aiempaa ihanammasta elämästä tai paremmasta minästä. Saarenheimon mukaan olisi hyvä, jos pystyisimme näkemään tämän. Välttyisimme täten kuluttamasta kallisarvoista aikaamme ja varallisuuttamme sekä uusien tavaroiden hankkimiseen että niiden jatkuvaan järjestelyyn ja ennen pitkää myös raivaamiseen.

  Neljäs essee Älkää riistäkö esineitä esiteli minulle uuden kirjailijan: vuonna 1899 syntyneen ranskalaisen Francis Pongen (lainasin kaiken häneltä suomennetun), joka otti kantaa mykän ympäristön eli esineiden, olioiden, kasvien ja eläinten sekä luonnonilmiöiden puolesta. Hänen tekstinsä muistuttavat Holapan (suomentajan) mukaan proosarunoja. Yksi Pongen vuosikymmenten ajan kestäneen kiinnostuksen kohteista oli saippua, jolle hän omisti kokonaisen kirjan. Yhden analyysin mukaan Pongen esinerunot näyttävät salatun yhteyden ihmisen sisäisen maailman ja esinemaailman välillä, Saarenheimo kirjoittaa. Kun katsomme tai kuuntelemme esineitä, kuuntelemme oikeastaan itseämme tai jotakin sellaista itsessämme, mikä ei avaudu suoraan. 

  Toinen tuttu esineiden rakastaja on tunnetusti Pablo Neruda, jonka oodit ovat varmaan lähes kaikille tuttuja. Molempien runoilijoiden teoksissa koskettaa kunnioittava asenne maailman olioita, ilmiöitä ja tavaroita kohtaan, jotka ovat osa samaa maailmaa, Saarenheimo pohtii. Hän huomaa, että runoudessa sekoittuvat aineellinen ja aineeton tavalla, jota mikään muu kirjoittamisen tapa ei tavoita. Nimenomaan runot ovat hänen mukaansa ovi todellisuuteen, jossa kaikki oliot pääsevät ääneen (hienoja oivalluksia, mielestäni).

  Viides kirjan essee on nimeltään Vieraannetut esineet, jossa kuvataan ilmiötä esinepopulaationormi. Se säätelee esineiden paikkoja ja sijainteja suhteessa muihin esineisiin. Saarenheimo kävi Iiu Susirajan ja Rene Magritten taidenäyttelyissä, joissa esineitä oli käytetty hätkähdyttävillä tavoilla ja oudoissa yhteyksissä. Kyse on Saarenheimon mukaan esineiden vieraannuttamisesta, jonka tarkoitus on saada museokävijä katsomaan todellisuutta uusin silmin.

  Viimeinen essee Mitä on olla esine? esittelee minulle tutun kirjailijan, filosofi Roger-Pol Droit'n ja hänen kirjansa Esineiden luonto (2005).   Kirjassa Droit näkee esineiden esteettiset ja eettiset ulottuvuudet. Saarenheimo toteaa, kuinka kirjailija kokee jotain hellyyden tapaista huomatessaan, kuinka pyyteettömästi ja itsestään numeroa tekemättä vaatimattomat esineet (kuten esimerkiksi suolasirotin) täyttävät tehtäviään. 

  Saarenheimo kirjoittaa, että nykyihmisen suhde esineisiin on välinpitämätön. Näemme ne milloin tahansa toisiin vaihdettavina, ihmissubjektien tarpeisiin ja haluihin mukautuvina objekteina ja palvelijoina. Hän esittää kysymyksen: mistä on pohjimmiltaan kyse tarpeessamme omistaa ja hallita esineitä? Hän lainaa uskontotieteilijä Terhi Utriaista, joka on kirjoittanut, että ihmistä määrittää jatkuva keskeneräisyys. Se tuntuu erityisen vahvana ruumiin reuna-alueilla. Tätä keskeneräisyyttä yritetään paikata täydentävillä objekteilla. Saarenheimo päättää esseensä ja kirjansa Roger-Pol Droit'n sanoihin:

"Haluatte siis tietää, missä kunnossa asiat ja esineet ovat? Hyvin yksinkertaista: ne ovat samassa kunnossa kuin te itse. Ja vastavuoroisesti: te olette samassa kunnossa kuin ne. Jokainen esine, jokainen asia on ihmisen mitta. On teidän asianne välttää liiallista sulkeutuneisuutta ja epävakaisuutta. On teidän asianne rakastaa esineitänne ja asioitanne kuin itseänne."

Hiljaisuuden ja meren kirjoja

 Syksyn uutuuskirjoja, joita yhdistävät  hiljaisuus, meri  ja kaunis kieli.

Joel Haahtelan romaaneilta on lupa odottaa jonkinlaista hengellistä ja esteettistä lukuelämystä. Enpä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Hengittämisen taito kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee yksinäiselle kreikkalaiselle saarelle etsimään isäänsä. Saarella on pieni kirkko ja kolme miestä, jotka rukoilevat, hoitavat vihanneksia ja valmistavat tuohuksia. Nuori mies jää saarelle kuukausiksi ja löytää yhteyden isäänsä ja itseensä.

  Kirkon lampukassa on palanut tuli jo yli kaksisataaviisikymmentä vuotta. Yhtä vanha on oliivipuu, jonka taimen  isä Efraim toi mukanaan. Saarella raja elävien ja kuolleiden välillä tuntuu hyvin ohuelta. Siellä osaa hengittää oikein: maailma ei kimpoa takaisin vaan virtaa lävitse ja tulee ulos parempana. Sisään hengitetään murheita ja ulos lohtua.

  Haahtelalla on taito kuvata hiljaisuutta ja pyhyyden kokemusta. Hän saa pieniin hetkiin mahtumaan paljon:

  "Jatkan lakaisemista. Ikkunasta lankeaa valokaistale, ilmassa kieppuva pölysilta. Liikutan harjaa hitain vedoin, oikealta vasemmalle, ja mietin voiko harjan äänikin olla rukous."

  "Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kivetyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan."

Paula Nivukoski on nuori sanataituri, joka ihastutti jo esikoisromaanillaan Nopeasti piirretyt pilvet. Mainingin varjo on sielukas romaani pappilan hemmotellusta mamsellista,  Evalinasta, joka karkaa itseään vanhemman kalastaja-Andersin mukaan yksinäiselle saarelle. Hän jättää taakseen nuoren naisen  maailman, joka on tuntunut ahdistavan sovinnaiselta ja muottiin valetulta. Ankaran pappi-isän muisto painaa mieltä.

  Nivukoski on hyvin taitava merellisen luonnon ja herkän, unelmoivan tytön sielunmaiseman kuvaaja. Evalinan muistot ja  aistilliset kokemukset kietoutuvat toisiinsa unenomaisen kauniisti. Muistot ovat  yksityiskohtaisia, kuten pienet pyöreät helmiäisnapit, vadelmatäytteiset lusikkaleivät, lasipullossa hehkuva mansikkamehu, pappilan puutarhassa tuoksuvat ruusut. Ne vaihtuvat saaren jäkäliin, rosoiseen kallioon, nuotiolla paistettavaan kalaan, merilintujen kirkunaan, Andersin rakkauteen. Evalina tuntee ylittäneensä nimetyn maailman rajan ja astuneensa vain heille kahdelle tarkoitettuun maailmaan, jossa saattaa hengittää vapaasti ja jossa aika tuntuu kadonneen.

  Syksyn tullessa ja lasta odottaessaan  Evalina alkaa ikävöidä mamia, Sofia-sisarta ja pappilan viisasta keittiöpiikaa, Mariaa. Hän alkaa nähdä pelottavia enteitä ja varjoja ja vaipuu yhä enemmän muistoihinsa:

  "... hän muisti, miten vahva käsi oli laskeutunut hänen selkänsä kaareen ja kannatellut. Tanssi oli unohtunut heidän iholleen, hiekka rahisi keveiden kenkien alla. Linnunradan valo oli putoillut hänen hiuksilleen ja hiukset levisivät vapaina hänen selkäänsä ja kohti maata."

  Mainingin varjo on balladi, jolla on lajityyppinsä mukainen traaginen loppu. Nivukosken meriballadi liittyy näin edeltäjiensä ketjuun, siihen jossa esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat.

Maritta Lintusen uutuusromaanin Kirjeitä Suolavuonolta alaotsikko on kertomus äänistä ja hiljaisuudesta. Sen tapahtumapaikka on Norja ja sen jylhät vuonomaisemat. Päähenkilö on viisikymppinen alansa nimekäs asiantuntija, akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen, joka löytää syrjäiseltä Suolavuonolta kaipaamansa täydellisen hiljaisuuden. Hän alkaa kirjoittaa vanhanaikaisia paperikirjeitä Oslossa asuvalle Olafille, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Jotain kummallista on heidän ystävyydessään, eikä lukija saa tietää kaikkea, ennen kuin vasta lopussa. Romaanissa on myös sivujuoni, johon liittyvät kaunis Brysselissä vaikuttava kreikatar, amerikkalaisen miljönäärin havittelema köyhä Kreikan saari ja muinainen amfiteatteri. Kirjan keskivaiheilla nämä juonet punoutuvat yhteen.

  Maritta Lintusen kieli on kaunista:

  "En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.       Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

  Kaikki olennainen äänitaiteeseen tarvittava aines löytyy täältä suojaisasta vuonomaisemasta. Vuorovesien ja tuulten puhtaaksi suodattamana. Musiikin alkusolut. Hiljaisuuden leijaileva siitepöly. Niiden äärelle minä haluan myös johdattaa säveltäjät, joiden aivoissa nuottiviivastot helähtävät ja murskautuvat soiviksi tähdiksi."

Kerronnan keskiössä kartano - Tulisaari ja Broughton Hall

 Luin peräkkäin kaksi mainiota syksyn uutuusromaania, joissa kummassakin kartano oli keskeisessä osassa. Voisi jopa sanoa, että nämä yläluokkaiset asuinmiljööt oli kuvattu niin elävästi, että niistä tuli kuin romaanin henkilöitä. Romaanit ovat JP Koskisen Hukkuva maa ja Julian Fellowesin Snobit (suomentanut Markku Päkkilä).

  Hukkuvaa maata on arvioinneissa tähän mennessä kutsuttu satiiriksi, dystopiaksi, trilleriksi, aikuisten saduksi, kauhukirjaksi; eräänlaiseksi lajihybridiksi siis. Koskinen on kyllä aikamoinen sanavelho sulauttaessaan kaikki nämä piirteet romaaniinsa. Siinä eletään aikaa, jolloin koronapandemia on jo takanapäin. Yhdysvalloissa valtaa pitää edelleen oranssinaamainen presidentti, jonka toinen kausi on lopuillaan. Hukkuvan maan päähenkilö on johtava ilmastotutkija Niklas Vaateri, jonka isä, teollisuuspomo, entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustaja Jukka Vaateri, on viisi vuotta aiemmin salaperäisesti kadonnut. Poliisit käynnistävät ennen kuolleeksi julistamista tutkimukset uudelleen. Mitä isälle on tapahtunut ja onko Niklas syyllinen? Tämä on sitä trillerijuonta. 

  Kauhuelementtejä romaaniin tuovat Tulisaaren kartanon tornissa asuva noitakuningatarmainen Amanda-äiti, joka elää omassa todellisuudessaan, sekä lähistöllä sijaitseva mielisairaala Notkolinna ("ihmismielen synkimpien puolien keskittymä"), jonka ylilääkäri on Jukka Vaaterin veli. Notkolinnan on-off-potilas on karismaattinen mysteerimies Axel, jonka elämän käänteet punoutuvat Niklaksen  elämään. Hän on kuin Niklaksen kellarissa lymyilevä alitajunta, pimeä puoli eli varjo. 

  Niklaksella on kaksi sisarusta: isosisko Sandra, jolle perheen isä on jättänyt yhtiönsä johtajuuden, ja pikkuveli Mikko. Mikolla oli syntyessään räpyläjalat, joita isä ei antanut korjata. Mikko on ihmelapsi, joka pystyy hengittämään pitkiä aikoja veden alla ja josta tulee meribiologi ja sukeltaja. Mytologisen tason Hukkuva maa -romaani saa saduista, joita Sandra kertoo veljilleen. Niklaskin sepittää muutaman. Myös Niklas on ihmelapsi: hän on superälykäs ja näkee sellaista, jota muut eivät näe. Hän on tyyliltään arrogantti ja ylimielinen ja pitää harvoja ihmisiä vertaisenaan.

  Dystopiaa (vai realismia, ennustusta?) on se, että ilmastomuutoksen seurauksena meri nousee nousemistaan. Tulisaaren kartanon laituri on jo upoksissa ja viinikellarissa vettä polveen saakka. Niklas on tiedemies, joka haukkuu ihmisiä typeryksiksi, koska nämä sulkevat silmänsä kylmiltä tosiasioilta. Satiirinen osuus näkyy mm. ilmastonmuutoksen kieltäjien ja luontoanarkistien  argumentoinneissa. Niklaksen tulikivenkatkuisesta valistussaarnasta lukija saa aikamoisen tietopaketin hiilinielusta, merenpinnan noususta, kompensaatioharhasta yms. Hänen hahmonsa tekee romaanista kunnon moraliteetin, tendenssiromaanin. Tuntuu, että päähenkilönsä avulla Koskinen pääsee puhumaan suunsa puhtaaksi maapalloa uhkaavasta ja jo täällä olevasta ilmastonmuutoskatastrofista. 

 Tulisaaren rapistuva kartano (jonka Niklaksen isoisä rakennutti, arkkitehteinaan ikoninen trio Gesellius-Lindgren-Saarinen) on vertauskuva tuhoutuvasta maapallosta ja ihmislajin rapautuvasta asemasta ekosysteemin "huipulla". Kartano on päässyt  romaanin kanteen, aaltojen peittämänä.

  

 Myös Broughton Hall, mahtava Sussexissa sijaitseva kartano, koristaa Julian Fellowesin Snobit- romaanin  kantta. Kartanoa ovat Broughtonin paronit, markiisit ja jaarlit hallinneet vuodesta 1879 alkaen. Fellowes tuntee brittiläisen yläluokan. Tämän olemme saaneet havaita jo Downton Abbeytä seuratessamme (jonka luoja Fellowes siis on). Yläluokan ihmeelliset, hassut ja kiehtovatkin tavat ovat siis tulleet tutuiksi jo ennen Snobit-romaania. Tiedossa on myös, että Englanti on edelleen hyvin luokkatietoinen yhteiskunta. Millaista huumoria onkaan kehitelty niistä, jotka tuohon yläluokan etuoikeutettuun asemaan jollain lailla ovat olleet pyrkimässä tai jonka tapoja ovat yrittäneet jäljitellä. Yhtenä esimerkkinä mieleen nousee riemastuttava Hyacinth Bucket, joka on ollut erittäin suosittu hahmo katsojien kansallisuudesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

  Kaunis keskiluokkaisesta taustasta nouseva Edith äiteineen edustaa Snobit-kirjassa "rehellistä" nousukashahmoa, joka kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkii parempaan ja turvattuun asemaan. Edith avioituu Uckfieldin markiisin perijän Charles Broughtonin kanssa muttei ole häneen kovinkaan rakastunut. Aluksi hän esittää pätevästi kreivitärtä, johon kaikki köyhät ja maalaiset rakastuvat. Mutta sitten maalaiselämä alkaa kyllästyttää, ja käärme kuvankauniin miesnäyttelijän hahmossa pääsee luikertelemaan kartanoparatiisiin. Siellä aletaan nimittäin kuvata elokuvaa. Snobit-romaani muuttuu äkkiarvaamatta Madame Bovaryksi ja Anna Kareninaksi, ja lukija alkaa sääliä Edithiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin Edithin sanoja käyttäen "tarpeeksi onnellinen".

 Yhtenä romaanin (satiirisena) kertojaäänenä on mies, joka on Edithin ystävä. Hänellä on yläluokkaiset juuret mutta hän toimii näyttelijänä ja pystyy näin sulavasti liikkumaan eri luokkien välillä. Hänen katseensa on tarkka ja armoton, kuin JP Koskisen romaanin Niklaksella. He kumpikin näkevät ihmisten ja ilmiöiden taakse, huomaavat ne näkymättömät langat, jotka yhdistävät kaikkea. Lahjomattomia siis kumpikin. 

  Broughton Hall on romaanissa tärkeiden tapahtumien näyttämö, aluksi ulkopuolisten saavuttamaton ihanne, sitten täyttyneen toiveen ruumiillistuma, mutta ennen pitkää Edithille vankila. Huolimatta  asujien iloista ja suruista ja vaihtuvista kohtaloista mahtava kartano pysyy paikoillaan, paikkakunnan asukkaiden ikiaikaisena maamerkkinä ja loisteliaan historian edustajana. Mutta ajat muuttuvat, ja snobienkin täytyy hyväksyä ulkopuolisia joukkoonsa.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 1 Sanojen lahja

Olen aina rakastanut Muumi-kirjoja (kuten varmaan valtaosa suomalaisista).  Äitini luki niitä minulle 1950-luvulla, ennen kuin osasin itse lukea. Satujen ohella Muumi-kirjat merkitsivät minulle ensimmäisiä, mieleen ikuisesti jääneitä lukuelämyksiä.  Myöhemmin luin kaikki, mitä Tove Jansson kirjoitti tai mitä hänestä kirjoitettiin. Vuonna 2017 julkaistiin Sanojen lahja. Valitut sitaatit ja tänä vuonna Katse horisontin yli. Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta. Molemmat teokset  sisältävät lainauksia Tove Janssonin koko kirjallisesta tuotannosta.  Katariina Heilala, sitaattiteosten toimittaja, kertoo Jälkisanoissa Sanojen lahja -kirjan käsittelevän elämänkaaren moninaisia vaiheita, tunteita ja ihmissuhteita, kun taas Katse horisontin yli  painottuu luontoon, erityisesti meri- ja saaristoluontoon.

  Sanojen lahja -teos on mahtava järkäle, yli 500-sivuinen. Sitaatit on jaettu teemoittain osastoihin, mikä keventää lukemista. Teemoja on 51, ja niitä ovat mm. Odottamisesta ja ajasta,  Muistoista ja unohduksesta, Kohtaamisista ja kiintymisestä, Lohduttamisesta ja suojelemisesta, Vapaudesta ja riippumattomuudesta; kaikki tärkeitä Tove Janssonin teosten aihepiirejä. Mukana ovat tietysti myös ystävyys, rakkaus, yksinäisyys, kuolema, katastrofit ja niistä pelastuminen, unelmat, juhlat ja huviretket sekä taide, esimerkiksi.  Kirjan kuvitus on valikoitu Tove Janssonin muumikirjakuvituksista.

  Jälkisanoissa Katariina Heilala vertaa sitaattikokoelman toimittamista helmensukeltajan työhön eli ytimekkäiden, aforististen tiivistymien etsimiseen tekstien merestä. Tove Janssonin teosten lauseet ovat Heilalan mukaan jo lähtökohtaisesti kuin kirkasta tislettä, jossa on niukasti mitään ylimääräistä tai maalailevaa. Janssonin kerrontatapa on ominaislaadultaan luontevan ytimekästä, hän toteaa: "Se on tarkkailevan sivullisen ja valppaan kuuntelijan pohdittua havainnointia."

  Heilala on asettanut Sanojen lahja -sitaattikokoelman yhdeksi tavoitteeksi nostaa esiin Janssonin Muumilaakson varjoon jäänyttä muuta kirjallista elämäntyötä, muumitarinoita sivuuttamatta. Hän on huomannut, miten Jansson käsitteli keskeisimpiä teemojaan usein toistuvasti erilaisista lähestymiskulmista. Heilala ymmärtää, että yhteydestään irrotettu lause voi muuttaa merkitystään ja saada toisenlaisia painotuksia kuin kokonaisuuden osana. Tämän takia lauseiden irrottaminen yhteydestään arveluttaa häntä. Heilala toivoo kuitenkin, että sitaattikokoelma johdattaisi yhä uusia lukijoita Tove Janssonin monipuolisen kirjallisen tuotannon pariin. Uskon hänen vilpittömään pyrkimykseensä. Sanojen lahja on ylenpalttisesti pursuileva Jansson-runsaudensarvi, jonka sitaatit on monipuolisesti ja tarkalla silmällä valikoitu.

  Olen lukenut sitaattikokoelmaa hitaasti nautiskellen, yrittäen varoa yliannostusta ja ähkyä. Onnistuin! Tove Janssonin teosten lukemisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, joten lukeminen tuntui tuoreelta. Tuli tunne, että joitain aikuisille suunnattuja Janssonin teoksia voisi lukea taas uudelleen, siksi kiinnostavilta niistä lainatut sitaatit kuulostivat. Näitä kirjoja olivat esimerkiksi Kuuntelija, Kesäkirja, Seuraleikki, Aurinkokaupunki, Kevyt kantamus.

  Minusta tuntuu, että on muutamia kuolemattomia Tove Jansson -lainauksia, jotka jokainen tuntee. Näitä ovat "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi" , "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa", "Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan", "Kaikki hauska on hyvää vatsalle".  Janssonin kirjoissa viisaudet eivät hypi silmille, sillä ne on taitavasti kätketty tapahtumien ja toiminnan sekaan. En pitäisi Janssonia opettavaisena kirjailijana, sillä  hänen elämänfilosofiansa on jotain hyvin hienovaraista ja lohdullista, ei tyrkyttävää.

  Muumiperhe on iloinen, huoleton, suvaitsevainen ja vieraanvarainen. Se kohtaa onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, mutta selviää niistä. Idylliä varjostaa suuri tuntematon, pelottava Mörkö.
Muistan, miten lapsena ihailin erityisesti Nuuskamuikkusta, joka oli niin ihanan boheemi vihreissä vaatteissaan ja vapaudenkaipuussaan. Hän oli itsenäinen ja riippumaton, mutta myös taiteellinen (soitti huuliharppua ja sävelsi pieniä lauluja). Hänen ja Muumipeikon ystävyys oli kaunista. Täytyy myöntää, että kaikkein sykähdyttävimmät Sanojen lahja -teoksen sitaateista olivat mielestäni juuri muumikirjoista. Niissä Tove Janssonin kieli on runollisimmillaan, huumori lämmintä ja teoksen maailma täyteläistä.

  Lopuksi omat suosikkini:

"Seisoskelin usein eteisen pienen peilin edessä, katsoin syvälle surullisiin sinisiin silmiini ja yritin päästä perille elämäni salaisuudesta. Kuono tassujen varassa huokailin: - Yksin! Kylmässä Maailmassa! Kohtalo on Osani!  ja muita surullisia sanoja, kunnes oloni alkoi tuntua hieman kevyemmältä."  (Muumipapan urotyöt)

" Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. - Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?"  (Vaarallinen juhannus)

"Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. - Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus."  (Muumipappa ja meri)

"Se oli iloinen tie, joka kiemurteli sinne tänne, poukkoili ja mutkitteli milloin mihinkin suuntaan ja meni toisinaan solmuun itsensä kanssa silkkaa vallattomuuttaan. Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy, ja luultavasti tulee pikemmin perillekin kuin suoraa ja ikävää tietä."  (Muumipeikko ja pyrstötähti)

"Hemuli muisti Muumilaakson. Siitä oli kamalan kauan kun hän oli käynyt siellä, mutta yhden asian hän muisti ihan selvästi. Nimittäin eteläisen vierashuoneen ja miten mukavaa siellä oli herätä aamuisin. Ikkuna oli auki ja lempeä kesätuuli  liikutti valkeaa verhoa, ikkunan haka kiikkui hiljakseen tuulessa ... Hän muisti kärpäsen joka napsahteli katossa. Ja sen ettei ollut kiire. Kahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään."  (Muumilaakson marraskuu)

Villit linnut olkapäillä

Mikä on oma lumoutumisen estetiikkani? Mitä tarvitaan, että kirja lumoaa? Sisällöllä täytyy olla syvyyttä, merkitystä ja kielen kaunista, tyylin omakseen ottavaa. Nämä kriteerit täyttyvät Pirjo Kotamäen uusimman runokirjan, Franciscus Assisilaisesta kertovan Villit linnut olkapäillä  (Basam Books 2020) kohdalla. Kirja kuuluu ns. Puhuttava runo -sarjaan.

  Franciscus Assisilainen on pyhimys, josta jokainen tietää varmaan jotain. Hänen Aurinkolaulunsa sanoma on ajankohtainen vielä tänäänkin. Tuo Poverello, Jumalan pieni köyhä, liikuttaa meitä hyvyydellään; hän on kuin Jeesuksen inkarnaatio. Pirjo Kotamäen Villit linnut olkapäillä tulkitsee runojen muodossa Franciscus Assisilaisen elämää. Kirja on jaettu osiin, jotka kulkevat kronologisesti keskushahmonsa mukana. Pidän ratkaisua onnistuneena, "lukijaystävällisenä". Se ei ole mitenkään liian osoitteleva, vaan antaa lukijan rauhassa vaeltaa Franciscuksen jalanjäljissä.

Olen lukenut Pirjo Kotamäen aiemmat runokirjat, joiden runokieli on aivan omanlaistaan: kaunista ja virtaavaa, pakottoman tuntuista. Niin on tässä uudessakin Villit linnut olkapäillä -teoksessa.  Se kulkee luonnollisesti kuin hengitys, kuin puhe tai askelten rytmi. Koska kyse on luonnon ystävästä, luonto on tietysti keskeinen osa teosta: linnut, hyönteiset, vuoret, kukat, aurinko, kuu ja tähdet, sade, purot. Ilmaukset ja kuvat ovat tuoreita, kuin ilmentäen Franciscuksen tunnetta uudesti syntymisestä. Runot lentävät lintujen mukana, mutta ovat samalla juurevasti maassa. Ne vetoavat kaikkiin aisteihin.

  Toinen mukana kulkeva kuvasto liittyy kankaisiin; olihan Franciscus rikkaan kangaskauppiaan poika. Siihen liittyvät verhot, harsot, langanpäät, kaavut, vaatteet, kangaspakat, jotka asettuvat ikään kuin luonnon vastakohdaksi.

  Merkitsin runokirjaan kohtia, jotka erityisesti miellyttivät. Niitä tuli lähes joka sivulle. On vaikea nostaa esiin mitään yksittäistä, koska Villit linnut olkapäillä on kokonaiselämys, syvästi puhutteleva teos, joka lumoaa kauneudellaan. Pirjo Kotamäki on runokielen mestari, jonka sanat pulppuavat syvästä ja kirkkaasta lähteestä. Loppuun yksi lainaus:

"Linnut kasvoivat Franciscuksen olkapäillä.
 Ne olivat kuin samaa puuta, samaa oksaa, samaa
 ilmaa ne hengittivät, ja ruohonjuurta, ne
 unohtuivat sateeseen,
 ja ilmat jatkuivat miten jatkuivat; tuulisina mutta kirkkaina
 kaikki silmät satoivat pisaroina alas maahan."

Sivupolkuja pitkin

Aleksis Kiven Nurmijärvi, Sillanpään Hämeenkyrö, Anni Blomqvistin Ahvenanmaa, Kjell Westön Helsinki... Joskus tuntuu, että kirjailija ja hänen kotiseutunsa ovat yksi ja sama. Mikä on kirjallisuuden ja paikan suhde? Miten kadut, kaupungit ja maisemat ovat vaikuttaneet romaaneihin? Ville-Juhani Sutisen teoksessa Sivupolkuja matkustetaan klassikkoteosten tapahtumapaikoille ja etsitään uutta näkökulmaa. Viehätyin suuresti tästä kirjallisuudentutkimuksesta (tai kirjallisuusesseistä), jossa oli tutun lisäksi paljon uusiakin havaintoja ja virkistäviä näkemyksiä. Matkakuvaukset ovat myös aina kiehtovia.

  Kyse ei ole uudesta ideasta, kuten Sutinen teoksensa alussa mainitsee.  Kirjailijoiden kotipaikoilla ja teosten tapahtumapaikoilla on käyty jo 1800-luvulla. Tämä ns. kirjallinen turismi oli ensimmäisiä organisoidun vapaa-ajanmatkailun muotoja. Sutisen mielestä kirjailijamuseot ja fiktion tapahtumapaikkojen kävelykierrokset ovat usein pinnallisia ja muodostavat lähtökohdan, mutta unohtavat tulkinnan. Niiden kautta ei  saa teosten tulkinnasta irti uusia puolia. Sivupolkuja käsittelee sellaisia romaaneja, joissa paikkasuhde on jollain tapaa korostunut.

  Dostojevski ja Pietari aloittaa kirjan. Dostojevski kertoo romaaneissaan toistuvasti Pietarista ja sen tietyistä osista, kuten Sennajasta (Heinätorista), joilla on pelkää kulissia syvempi merkitys.  Nuoret miehet harhailevat sekavina sen hämärillä kaduilla, mikä kuvaa  henkilöhahmojen mielensisäistä tilaa.  Sutinen kertoo, että heinäkuun alussa Pietarissa vietetään Dostojevski-päivää, Rikos ja rangaistus -romaanin pohjalta. Osallistujat pukeutuvat kirjailijan teosten hahmoiksi ja parveilevat tarinoiden tapahtumapaikoilla.  Päivä toteuttaa ilmiön, jota kutsutaan kolmastilaksi (thirdspace): todellinen ja epätodellinen, aineellinen ja aineeton, keho ja mieli sulautuvat yhteen. Sutisen sanoin: reaalimaailman Pietari ja kirjallinen Pietari sekä kirjallisen Pietarin tulkinnat nykyhetkessä ovat sen päivän ajan yksi ja sama paikka.

  Tsehovin tarinoiden tyyli on yhtä kuin aro, Sutinen väittää. Arolla ei kasva luonnostaan juuri muuta kuin ruohoa ja heinää, ja se on lähes väritön. Lisäksi aroa pitää otteessaan unelias, jähmettynyt ilma. Sen valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa. Aron näennäisen  mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon, jos sitä vain osaa katsoa. Se edustaa Tsehoville vastaavaa metaforista tilaa kuin maalaismaisema briteille, esimerkiksi Virginia Woolfille.  Maisemaan kuuluu erottamattomasti myös aineeton, näkymätön puoli, kuten vaikkapa se, millaisia ajatuksia ja muistoja niistä herää.  Aron eleettömyys paljastaa Tsehovin teoksissa turhuuden tuskaa, tuhlatun ajan raskautta, ihmisen tarpeettomuutta, kaikkien inhimillisten ponnistusten perimmäistä merkityksettömyyttä.

  Strindberg ja Tukholma, moderni kaupunki, josta Strindbergin romaaneissa  myös paetaan luontoon, merelle, määrittämättömiin tiloihin. Kirjailija tunsi hyvin kaupunkinsa ja elätteli Sutisen mukaan viha-rakkaus-suhdetta siihen. Hän hyödynsi paikkoja niin tunnelmien kuin henkilöhahmojen rakentamisessa. Todellisesta Tukholmasta tutut kohteet ovat henkilöille "muistojen kytkimiä, topografian proustilaisia madeleineleivoksia, joiden pinta lietsoo esiin tunteiden kirjon samalla lailla kuin päällepäin tylsästä arosta avautui Tsehoville kokonaisia maailmoja." Strindbergillä paikat kantavat aina merkityksiä. Saaristo on hänelle kaupungin tärkein vastinpari, muttei aina pittoreski paratiisi. Kirjailija esittää rannikon syrjäiset pikkukylät usein takapajuisina paikkoina.

  Strindberg asui Drottninggatanin "Sinisen tornin" huoneistossa elämänsä neljä viimeistä vuotta. Se toimii nykyään kirjailijan kotimuseona. Sutinen kertoo, että kotimuseot luokitellaan kolmeen kategoriaan: kirjailijat ylevöittäviin "mausoleumitaloihin", kirjailijan aikaista elämää esitteleviin "museotaloihin" ja kirjailijan tuotantoon ja kirjastoon keskittyviin "kirjastotaloihin". Tässä luokittelussa Strindbergsmuseet on sekä museotalo että kirjastotalo. Strindberg on Sutisen mielestä yksi niistä, joita hän kutsuu "maanpakolaiskirjailijoiksi", sillä hän kirjoitti monet voimakkaasti paikkasidonnaiset teoksensa jossain aivan muualla.

  Bruno Schultz ehti kirjoittaa eläessään vain kaksi romaania: Kanelipuodit (1933) ja Kuolinilmoituksen sanatorio (1936). Hänen synnyinpaikkansa oli Galitsia, jota ei ole enää olemassa. Sutisen mukaan Schultzin estetiikan ydin on juuri topografinen välitilaisuus: kaikki tilat ovat hänelle tekaistuja tai parhaimmillaankin sopimuksia, jotka eivät jää lopullisiksi. Hänen proosansa on tiukasti sidoksissa reaalimaailman paikkoihin, mutta kerronta muuttaa ne unenomaisen toisiksi.  Schultz tunkeutuu jokapäiväisen sisään ja niille alueille jotka inhimillinen kokemus sivuuttaa, yhä syvemmälle rinnakkaistodellisuuteen.

  Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz on romaani, jossa nykyaika, kaupunki ja kirjallinen modernismi kuuluvat olennaisesti yhteen ja limittyvät toisiinsa. Lisäksi se on Sutisen mukaan kirja, jossa kaupunki, tarinan päähenkilö ja itse romaani taidemuotona rinnastuvat ja ovat joskus yksi ja sama asia.  Döblinille Berliini on sekä dickensiläinen rotanloukku että totaalinen koneisto, joka murjoo päähenkilönsä, "vääntää suoraksi". Kaupunkiromaanin sijaan Berlin Alexanderplatz on oikeastaan kaupunginosaromaani, sillä sen keskeiset tapahtumat sijoittuvat Berliinin moderneihin työläiskortteleihin, joita  puretaan ja rakennetaan jatkuvasti. Tämä ilmentää koko Euroopan sotienvälistä välitilaisuutta.  Maailma tuntuu olevan jatkuvasti keskeneräinen.  Romaanin päähenkilö, Biberkopf, on kotonaan ympäristössä siksi, että se on hajautunut, pysyvässä prosessuaalisuuden tilassa ja jo valmiiksi rikki. Berliinin huoneet, kapakat ja metroasemien käytävät ovat Biberkopfin mielensisäisiä paikkoja.

  Sutisen kirjaan on päässyt naiskirjailijoitakin, peräti kolme, onneksi. Virginia Woolfilta Sutinen on lukenut paitsi hänen fiktiotaan myös päiväkirjat, jotka hän on myös suomentanut. Tällöin hän havaitsi Woolfin yhteyden paikkaan. Tämä ei elänyt irrallaan todellisuudesta, vaan oli voimakkaasti kiinni ulkomaailmassa. Woolfin romaanit tavataan liittää Lontooseen, mutta päiväkirjassa nousee esiin kirjailijan elämän toinen keskeinen paikka: maaseutu. Rodmellin kylässä sijaitseva vanha maalaistalo ja sitä ympäröivä Sussexin maaseutu olivat pitkään Woolfin ajattelun ja kirjoittamisen tausta ja heijastuivat hänen teoksiinsa.  Myös lapsuuden kesät Lounais-Englannissa St. Ivesissä meren rannalla vaikuttivat hänen kirjoihinsa.

  New York ja Pariisi elävät Anais Ninin romaaneissa ja päiväkirjassa.  Ne vaikuttivat hänen teksteihinsä myös epäsuorasti, ilmeten kielessä ja tyylissä.  Paikat syvenevät mielensisäisiksi paikoiksi, jotka ovat vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Ninin tärkeimmät romaanit muodostavat yhden laajan teoksen, jotka on julkaistu yhteisniteenä Cities of the Interior eli Sisäiset kaupungit.

  Tärkein Ninin kirjallinen paikka oli Pariisi. Hänen ystävänsä  Henri Miller opetti näkemään Pariisin uusin silmin.  Sutinen kirjoittaa, että Ninin henkilöhahmot kävelevät jatkuvasti: "He kulkevat ja keskustelevat tai ajattelevat, ja he eksyvät sekä Pariisiin että omaan mieleensä, kunnes löytävät johonkin tai jäävät kadoksiin."  Kävelyretkien lisäksi Pariisin kahvilat tarjosivat paikkoina loputtomasti kiinnostavia ihmisiä ja tarinoita.  Kaupungin vastapainoksi asettui Ninin ja hänen miehensä hankkima talo Louveciennesin kylästä, joka oli kirjailijalle läsnä tuoksuina, makuina ja väreinä, abstraktioina kadunnimien sijaan.  Pariisi merkitsi urbaania, aktiivista maailmaa, Louveciennes tyyntä oman mielen sisäistä paikkaa.

  Tämä paikkojen dialektiikka ilmeni Sutisen mukaan laajemmin Ninin elämän tasolla.  Hän muutti toistuvasti Yhdysvaltain ja Euroopan välillä ja koki todellisuuden näissä eri tavoin. Vain muutama amerikkalainen alue toi Ninin mieleen hänen rakastamansa Pariisin liberaalin ilmapiirin: Harlem ja Greenwich Village. Kun hän kuvailee näitä paikkoja, hänen kielensä on runollista. Myös Meksiko ja Acapulco tekivät Ninin tekstistä rehevää lyriikkaa.  Woolfin lailla Nin etsi suoraa yhteyttä ympäröivän todellisuuden kanssa, paikan sulautumista kokemukseen, yhdistymistä takaisin maailmaan: "paluuta sanattoman ja impulsiivisen maailman hämärille soille".

  Venedikt Jerofejevin romaanissa Moskova-Petuski (1973) onneton päähenkilö harhailee humalassa kaupungissa ja sen ulkopuolella, omassa elämässään ja muistoissaan sekä Neuvostoliiton lähihistoriassa. Romaani on yksi tunnetuimpia 1970-luvun aikalaisteoksia, ns. samizdat, salassa julkaistu omakustanne. Teos ei ole avoimen poliittinen, vaan esteettisesti ja allegorisesti kriittinen romaani.

  Leonard Cohenin teokset vievät Sutisen Kreikkaan, Hydran saarelle, joka loihtii Sutisesta itsestäänkin runoilijan: "Meri on sininen, talot valkoisia. Tuntuu kuin molemmat maalattaisiin uudelleen joka aamu, ja talojen kohdalla se melkein pitääkin paikkansa. Myös muita värejä on, mutta sinisen ja valkoisen sävyt ovat niin intensiivisiä, että kaikki ikään kuin sulaa niihin. Yksinkertaista, kaunista. Tuoksuu kuivuva levä, suola ja rikkinäinen kahvikone. Valo on herkeämätön."  Sutisen tyyli tässä Sivupolkuja -teoksessa on muutenkin nautinnollisen kaunista, onhan hän kirjailija itsekin. Toisinaan tuntuu myös, kuin hän sulautuisi tutkimuskohteena olevaan kirjailijaan niin, että he ovat kuin yksi, tyyliä ja kieltä myöten. Kerrassaan lumoavaa ja yksi tärkeä osa kirjan viehättävyyttä.

  Hydran saaressa on Sutisen mielestä yhä jotain, mikä voi selittää Cohenin estetiikkaa.  Siitä muodostui Cohenille vastaava fantasiamaailma, jota Acapulco edusti Ninille. Kumpikin löysi vieraasta maasta sekä turvasataman elämän vaatimuksilta että aitouden, joka mahdollisti yhteyden omaan itseen. Cohen kutsui Hydraa"runouden paikaksi", ja saaren herkeämätön aurinko hohkaa monista hänen runoistaan.

  William T. Vollmann kuvaa romaanissaan The Royal Family (2000) San Franciscoa ja sen ahtaita kortteleita, ratapihoja, köyhyyttä ja kurjuutta. Kaupungin historia ja maantiede ovat keskeisiä tekijöitä Vollmannin Amerikkaan sijoittuvissa romaaneissa. San Franciscon Tenderloinin kaupunginosa on läsnä myös hänen teostensa rakenteessa ja kielessä.  Se on huorien, narkomaanien ja kodittomien kortteli. Kaupungin haavat ovat materiaalinen osa Vollmannin estetiikkaa, Sutinen kirjoittaa. Hänen tekstinsä ovat täynnä katkoksia ja kuoppia niin kuin Tenderloinin korttelit. Katujen mainokset ja graffitit tunkeutuvat suoraan kirjoihin korostaen teosten paikkasuhdetta.

  Viimeinen essee/luku on nimeltään Ikuisesti matkalla. Se käsittelee matkakirjallisuutta ja Kyllikki Villan rahtilaivamatkojen aikana laatimia matkapäiväkirjoja. Ne syntyivät saneltuina. Kyllikki Villa on Sutisen mukaan korostuneesti matkakirjallisen estetiikan perillinen, joka ei laatinut faktaraportteja vaan tarkkaili itseään matkalla ja ihmisenä maailmassa: " Matkustaessaan maailmaan ihminen matkustaa aina itseensä, ja matkustaessaan itseensä hän matkustaa myös muualle. Tämän kokemuksen Villa on vanginnut matkakirjoihinsa."


  Jäin miettimään tämän kirjan nimeä. Miksi Sivupolkuja? Oliko ideana, että kirjailija (ja hänen teostensa päähenkilöt) kävelee sitä varsinaista päätietä pitkin ja tutkija sitten tallustelee sivupolkuja myöten, yrittäen pysyä perässä? Vai että sivupolkuja kulkemalla pääsee kenties paremmin perille?  Kyse voi olla myös siitä, että romaanien paikkoihin liittyvien merkitysten "metsästäminen" on kuitenkin tietyllä tapaa sekundaaria, eräänlainen koristeellinen lisä, joka voi syventää tulkintaa (tai sitten ei). Virginia Woolfia käsittelevässä esseessä Sutinen itsekin aluksi lainaa kirjailijaa: "Vaatimus, että kirjailijan kaupungilla olisi oltava jokin vastine maan päällä olevien kaupunkien parissa, vie puolet sen lumovoimasta." Näinhän se on. Lumovoimainen taideteos säteilee omaa valoaan riippumatta siitä, onko sen tapahtumapaikoilla, henkilöillä tai tapahtumilla mitään vastinetta todellisuudessa.

p.s. Niinpä jäivät ne erikoismerkit taas pois, suhu-ässistä hatut ja Anais-nimen päältä merkki. Äidinkielenopettaja minussa hieman vaikeroi.

Tätä ei koskaan tapahtunut eli 4 X Lara

Ensimmäinen Lara on tietysti romaanin Tätä ei koskaan tapahtunut (suomentanut Irmeli Ruuska) kirjoittaja Lara Prescott, joka kertoo saaneensa nimensä Pasternakin romaanin Tohtori Zivagon Laran mukaan. Kun CIA vuonna 2014 julkisti 99 muistiota ja raporttia, jotka käsittelivät salaista Zivago-operaatiota, Prescott halusi luoda fiktiivisen teoksen tuon materiaalin pohjalta. Hän kertoo kirjansa lopussa, että on lainannut salaisista asiakirjoista suoraan kuvauksia ja sitaatteja ja myös keskustelunpätkiä sellaisina kuin ne on dokumentoitu alkuperäisissä selonteoissa. Prescott esittää vaikuttavan lähdeluettelon tietokirjoista, joita hän on romaaniaan kirjoittaessaan käyttänyt. Lisäksi hän matkusti ympäri maailmaa taustoittaessaan teostaan.  Tuo kaikki kannatti, sillä lukija nauttii lukiessaan 1950-luvulle sijoittuvaa vakoilujännäriä.

  Kirjan päähenkilöitä ovat naiset. Näkökulma siirtyy vuorotellen kylmän sodan aikaiseen  itään, Neuvostoliittoon, ja länteen, lähinnä Washingtoniin, mutta kirjan loppupuolella myös Milanoon, Berliiniin ja Pariisiin. Lännessä Tiedustelupalvelun naiset kirjoittavat puhtaaksi salaisia muistioita, mutta osa heistä värvätään myös kuriireiksi ja valepukuisiksi agenteiksi. Salaisen tehtävän saa myös Irina, Neuvostoliitosta äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin paennut nuori nainen.

  Moskovan lähellä asuu lapsineen Olga, Boris Pasternakin rakastajatar. Pasternak kirjoittaa salassa suurta romaania, jota viranomaiset pitävät vaarallisena sen sisältämän vallankumouskritiikin vuoksi. Olga haetaan kuulusteluun ja joutuu kolmeksi vuodeksi  työleirille Siperiaan. Tuo suuri romaani on Tohtori Zivago, josta tiedetään ympäri maailman, ennen kuin se on edes valmistunut. Olga on Laran esikuva, se varsinainen Lara. Pasternakin kuoltua ja jouduttuaan uudelleen vankilaan Olga iloitsee, että hän jää elämään kirjan sivuilla.

  Washingtonissa keksitään suuri suunnitelma: romaanin käyttäminen ideologisena aseena. Italialainen miljonääri Feltrinelli saa hankituksi kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen Tohtori Zivagon julkaisuoikeuden, ja romaani ilmestyy ensin italiaksi. Yhdysvaltojen Tiedustelupalvelu käännättää sen venäjäksi ja jakaa sitä Berliinin maailmannnäyttelyyn saapuville venäläisille turisteille, jotka salakuljettavat kirjan kotimaahansa.  Pasternak saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta hänet pakotetaan kieltäytymään siitä. Pian tämän jälkeen hän kuolee, kovien epäilyjen ja itsesyytösten vallassa: " Uskonko, että kohtalo määrää minut omistamaan elämäni sille, että yritän ilmaista sen mitä ihmisten sydämissä liikkuu? -- Taivas putoaa niskaan, ja minä päätin kirjoittaa sen sijaan, että olisin rakentanut katon itseni ja rakkaitteni suojaksi."

  Tohtori Zivago on paitsi sotaromaani myös  yksi maailman tunnetuimpia rakkausromaaneja. Myös Tätä ei koskaan tapahtunut on rakkausromaani, hieman epätavallisempi.  Se kuvaa kolmiodraamaa: Irinan, Teddyn ja Sallyn. Elämä (ja laki)  erottaa rakastavaiset, jotka lähtevät eri suuntiin. Kun Tohtori Zivago filmataan 1965, Tiedustelupalvelun naiset lähtevät yhdessä elokuviin ja  toteavat Laran valkokankaalla nähdessään: "Irina!"  Romaanissa jätetään hienosti auki, saako Irina lopulta elämänsä rakkauden. Toivotaan niin.

p.s. Zivago-nimeen olisi kuulunut Z:n päälle tuo hattu, mutten saanut sitä yrityksistäni huolimatta laitetuksi.

Kevään kirjabouquet

Nyt niitä taas sai! Uutuuskirjoja kirjastosta eli ihania, sykähdyttäviä lukuelämyksiä! Aloitin Tiina Lehikoisen Kukkien kapina (Yökertomuksia) -nimisellä teoksella, joka sisältää proosarunojen kaltaisia tarinoita saduista ja kukista. Niiden tyyli on hyvin runollinen ja kieli taivaallisen kaunista. Kukat, sadut, runot - tästä kombinaatiosta ei voi syntyä taitavan kirjoittajan käsissä muuta kuin hurmaavaa jälkeä. Kokoelma on kuin tuoksuhernekimppu, jonka haistelemisesta ei voi saada kyllikseen. Onnellistuttava kirja!

  Philip Teirin romaani Neitsytpolku (suomentanut Jaana Nikula) on tyyliltään hillitty. Siinä on sellaista kätkettyä kauneutta, joka tuo mieleen valkoisen orkidean tai lumikellon. Aiheena on rakastuminen ja avioero ja näiden vaikutukset. Tyyli on etäännytettyä; intohimoisista ja dramaattisistakin tunteista kirjoitetaan analyyttisesti. Aistit ovat keskeisessä osassa: näkö- ja tuntoaistien kautta saadut havainnot ovat myönteisiä, kuuloaistimukset merkitsevät kärsimystä. Lumen kuvaus on poikkeuksellisen kaunista ja vertautuu rakkauteen.

  Rachel Cuskin Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) on tyyliltään liaani, joka kaappaa lukijan tiukkaan otteeseen eikä päästä irti. Romaanin päähenkilö (jo trilogian aikaisemmista teoksista tuttu kirjailija) matkustaa kirjailijakonferenssiin, jossa tapaa paljon ihmisiä. Nämä avautuvat kirjailijalle pitkillä monologeillaan, jotka ovat filosofisia pohdintoja naisen ja miehen suhteesta, lastenkasvatuksesta, avioerosta, kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Kaikki on mielenkiintoista, tyyli virtaavaa, ja lukija rakastaa kaapattuna olemista. Rachel Cuskin tyyli on voimaannuttava; tekee mieli ruveta kirjoittamaan samalla tavalla.

  Mari Mörön Kukkasillaan-kirja on jokaisen puutarhurin must-kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Kukkanuottasilla-teokselle. Mörö on taitava kirjoittaja, ja hänen valokuvansa kauniita ja herkkiä. Kirja sisältää viihdyttäviä tarinoita puutarhoista, pihoista, puistoista ja kasvitarhoista. Motoksi voisi valita  kirjailijan oivalluksen: " Puutarhurista tulee kauneuden toimihenkilö. Työnjohto eli toivo ja aika ottavat kyllä vastaan myös tilauksia, mutta valituksia ei voi tehdä."

  Viihdyttävä oli myös Eppu Nuotion cozy mystery Elämänlanka eli Ellen Lähteen tutkimuksia. Aiemmatkin kirjat (Myrkkykeiso ja Anopinhammas) on nimetty kasvien mukaan. Elämänlanka on uusimmassa dekkarissa elokuvan nimi, jonka pääosan esittäjiksi ohjaaja Johannes Svärd on valinnut molemmat vaimonsa eli ex-vaimo Elken ja nykyisen Ainon. Elokuva samoin kuin todellisuus on hurja kolmiodraama, joiden kuvioita Ellen selvittelee. Mutta kuka on ahnas ja ympärille kietoutuva elämänlanka?

  Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Haavikkoa on Novaliksen sininen kukka, jota sankari jahtaa vaan ei saavuta. Melender mainitsee kokoelmansa alussa, että hänellä on esseistinä kolme tärkeää sääntöä. On kirjoitettava asioista, joilta ei saa rauhaa, on aloitettava esseen kirjoittaminen ennen kuin tietää, mitä aikoo asiasta sanoa, ja tarpeen tullen on eksyttävä harhapoluille, koska se voi paljastaa jotain uutta. Melenderin esseet (itse hän kutsuu niitä muistelmaesseiksi) käsittelevät nuoruuden uskonnollista ja poliittista  etsimistä, toivoa ja kuolemaan suhtautumista, työn merkitystä, ahdasta maskuliinisuutta, klassikoita ja nykykirjallisuuden helmiä sekä Paavo Haavikkoa. Haavikon runoista hän kirjoittaa: " Välillä Haavikon säkeet auttavat minua jäntevöittämään arkiajatteluani, välillä sanallistamaan maailmansuhdettani, mutta enimmäkseen ne vain tuovat tekstuaalisia ilon pilkahduksia monotonisen mielenkohinan keskelle."  Melender on humanisti, ja hänen esseilleen sävyjä tuovat huumori, ironia ja satiirinen terävyyskin.

  Monika Luukkosen tietokirja Buddhan hipaisu (Harjoituksia hereilläoloon)  on lootus, henkisyyden ja valaistumisen vertauskuva. Kirja tutustuttaa idän meditaatiomuotoihin, selkeästi ja käytännönläheisesti.  Siinä oli paljon tuttua mutta myös uutta tietoa.  Luukkonen esittelee mm. maitrin eli metta-meditaation (itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on), samathan (mieltä rauhoittavan meditaatioharjoituksen), vipassanan (opitaan katsomaan tilannetta ja tunteita kauempaa), tiibetiläiset tonglenin (tarkoittaa lähettämistä ja vastaanottamista) ja lojong-ajatelmat, japanilaisen Naikan-itsereflektion, shabutsun eli Buddhan kuvien maalaamisen sekä japanilaisen kalligrafian ja sumi-e-maalaamisen. Huh, aikamoinen runsaudensarvi mutta todella kiinnostava. Ennen kaikkea pidin Buddhan hipaisun suomalaisesta näkökulmasta ja maanläheisyydestä. Aika mainioilta kuulostavat harjoitukset Lyhyt seisontameditaatio kotioven ulkopuolella/parvekkeella ja Lyhyt odotan-autossa-meditaatio.

Lempeää valokuvausta

Johanna Tanskan ja Juha Tanskan kirja Lempeä linssi (Valokuvaus tienä läsnäoloon, kustantajana Kirjapaja) on ihana, runsas, inspiroiva ja filosofinen kirja. Tekijät ovat aviopari, jonka kolme aiempaa kirjaa (Silitä kissaa - Hengellisiä harjoituksia hengästyneille, Talo minussa, minä talossa - Meditatiivinen sisustuskirja ja Alussa oli puutarha - Viisaus kasvaa maasta) olen myös lukenut ja joita voin lämpimästi suositella. Ne ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikki.

  Lempeä linssi -kirjaa kuvataan takakannessa ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi kontemplatiivisesta ja meditatiivisesta valokuvauksesta. Kirja johdattaa lukijan hiljaisuuden ja tarkkaavaisuuden polulle, ja käytännön harjoitukset saavat katsomaan itseä, toista ihmistä ja ympäristöä uudella tavalla.  Useasti otetaan myös kynä ja paperi avuksi; mikäs sen mukavampaa. Jotkut tehtävät ovat niin koskettavia ja syvää luotaavia, että pohdin niitä vieläkin.

  Lempeä linssi rohkaisee kuuntelemaan omia tunteita ja tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaa. Katseleminen avaa myös muut aistit kokonaisvaltaisesti todellisuudelle. Kun kuvat saavat alkunsa läsnä olevasta viipymisestä hetkessä ja tilassa, ne tavoittavat mielen syvimpiä kerroksia ja avaavat ikkunan arkikokemusta syvemmälle. Todellisuuden rauhallinen, kärsivällinen havainnointi voi johtaa myös sen aiempaa syvempään kokemiseen.

  Tekijät lainaavat Howard Zehriä, jonka mukaan valokuvaa ei oteta, vaan se vastaanotetaan. Valokuvaaminen haastaa kaavamaisia mielikuvia, ja sen tulisi olla avoin salaisuudelle, mysteerille. Kun malttaa pysähtyä arjen keskellä hetkeksi ja avata silmänsä ja katsoa, ei jää löytämisen ja oivaltamisen iloa vaille. On opittava katsomaan tavanomaisen tuolle puolen. On katsottava kuin lapsi, uteliaasti ja säännöistä piittaamattomasti, vailla ennakkovaatimuksia.  Toisenlaisen katsomisen tavan opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ei voi pakottaa todellisuutta paljastamaan syvempiä merkityksiä ja yhteyksiä. Voi ainoastaan pyrkiä avartamaan  vastaanottavaa tilaa mielessään niin, että vapaaseen tilaan voi tulla jotakin.

  Itselleni kirjoitettu sana tulee kyllä ennen valokuvausta. Pyrin aina sanallistamaan kaiken, analysoimaan ehkä turhankin paljon. Lempeä linssi -teos selittää, miten ottamamme valokuvat tuntuvat tavoittavan mielessämme toisinaan sellaista, mille ei ole vielä sanoja. Tärkeät kuvat riittävät itsessään, ilman välittömiä sanojakin, koskettamaan mielessä sitä, mikä on sillä hetkellä tärkeää. Joskus kuvaan kätkeytyville merkityksille löytyy sanallinen selitys vasta myöhemmin.  Kontemplatiivisen valokuvauksen tarkoitus on opetella pysähtymistä, jonka päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä tai omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella tai antaa havainnoille nimiä tai tulkintoja. Heijastamme ulkoiseen sitä, mikä on itsessä vielä ilman sanoja.

  Kontemplatiivinen valokuvaaminen muistuttaa kirjoittajien mukaan osin pohdiskelevan päiväkirjan kirjoittamista. Huomio on paitsi kuvaamisessa myös kuvien herättämissä mielleyhtymissä, tunteissa ja ajatuksissa sekä sanojen löytämisessä niille.

  Kirjan harjoituksia ovat mm. varhaisimman lapsuusmuiston tavoittaminen, valon ja varjon havainnoiminen, valokuvioiden ja symbolisten ja metaforisten kuvien kuvaaminen, arjen asetelmat, uusia oivalluksia tutusta, kuvapäiväkirja yhdestä huoneesta, kiitollisuuspäiväkirja valokuvaten, avainkuva, yksityiskohtien löytäminen, kuormittavista asioista luopuminen, oman suvun metakertomuksen löytäminen, oma itse kolmekerroksisena talona, roolieni historia, ihmettely, hauras kohtani, oman elämänkatsomuksen symboli arjessa, kuva ohuesta paikasta (paikasta jossa raja taivaan ja maan välillä on erityisen ohut).

  Lempeä linssi -teoksessa lainataan runoilijoita, filosofeja, tutkijoita ja mm. kirjailija ja trappistimunkki Thomas Mertonia, joka on itsellenikin läheinen. Myös ns. systeemistä ajattelua arvostetaan. Systeemisyyden näkökulmasta jokainen ihminen on vain pieni osa yksilöä paljon laajempaa ihmisyhteisön muodostamaa järjestelmää. Perheen, suvun, yhteiskunnan ja ihmiskunnan jäsenyyden lisäksi olemme osa laajempaa ekologista systeemiä, jossa kytkeydymme monin sidoksin maapallon elonkehään ja muihin eliöihin.  Kirjan viimeisessä luvussa tarkastellaan valokuvauksen mahdollisuuksia tutkia kysymystä transsendenssista eli fyysisten aistien havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä ja kokemuksia.

  Olen muuten tällä hetkellä valokuvauksen verkkokurssilla, jonka nimi on Fotojoogaa mielelle. Kurssin ohjaa Tuula Ahde. Tätäkin kurssia voisi kutsua lempeäksi valokuvaukseksi, koska tarkoitus on olla lempeä itseään kohtaan ja esimerkiksi valokuvata siinä tunnetilassa, jossa kulloinkin on - ei tarvitse odottaa parempaa päivää tai aikaa vaan tarkastellaan, miten tunnetila tai olotila kulloinkin näkyy valokuvassa.  Tehtäviä voi tehdä itselle sopivalla tavalla, kevyesti tai perusteellisesti paneutuen ja pohdiskellen.  Miksi nimi fotojooga? Tuula Ahde lainaa valokuvaaja Trey Ratcliffiä: "Kuvaamiseen uppoutuminen ja sen myötä syntyvä tietoisen läsnäolon kokemus on parhaimmillaan verrattavissa joogaan tai meditaatioon."  Pyrkimyksenä on tehdä tunnekuvamatka, jolla pyritään etsimään, tunnistamaan, kuvittamaan ja sanoittamaan itsessä herääviä tunteita valokuvien ja kuvaamisen kautta. Aivan ihana ja oivalluksia herättävä kurssi!

Meditaatio hengenpelastajana

Millainen oli meditaatio, jonka avulla thaimaalaiset jalkapalloilijapojat pelastuivat veden valtaamasta luolasta?  Varsinaisia sankareita olivat tietysti sukeltajat, jotka tarkkojen suunnitelmien jälkeen hakivat pojat luolasta. Myös koko maailman huomio sai kaikki yrittämään parastaan. Mutta nuoren valmentajan ajatus perinteisen thaimaalaisen meditointimuodon, bhavanan harjoittamisesta sai pojat pysymään terveinä ja rauhallisina. Professori Leah Weiss esittelee  kirjassaan Bhavana (Johdatus thaimaalaiseen meditaatioon; suomentanut Sirpa Parviainen) tämän  meditaation vuosituhantiset opit ja harjoitteet, joihin hän on yhdistänyt uusinta tietoa neuro- ja käyttäytymistieteistä. Weiss opettaa tunnejohtamista Stanfordin yliopistossa.

  Olen lukenut kymmeniä erilaisia teoksia meditoinnista ja mindfulnessista. Bhavana on kuitenkin ensimmäinen, joka ilmeisesti todella toimi, äärimmäisen haasteellisessa tilanteessa. Pojilla ei ollut pimeässä luolassa ruokaa (he joivat luolan katosta tippuvaa vettä), ja luolassa olevan veden pinta kohosi tasaisesti ja hapen määrä laski.  Weiss sanoo kirjassaan, että joskus ihminen kohtaa elämässään käänteentekevän mullistuksen, joka iskee täydellä voimallaan. Hän esittää kaksi ratkaisevaa kysymystä. Mitä taitoja tarvitsemme kohdataksemme yllättävän muutoksen?  Kuinka voimme kehittää noita taitoja realistisella tavalla? Weiss kirjoittaa, että kun tapahtumat tuntuvat nielaisevan meidät pyörteisiinsä ja hengittäminen tuntuu vaikealta, samat meditointimenetelmät, joita thaimaalaiset pojat käyttivät, auttavat saavuttamaan ajatuksiimme selkeyden, antamaan tilanteeseen perspektiiviä ja hengittämään kaiken keskellä.

  Bhavana on viisauden ja seesteisyyden harjoittamista. Se liittyy läheisesti buddhalaisiin opetuksiin. Siinä on viisi eri osa-aluetta, jotka ovat tärkeitä henkiselle hyvinvoinnille. Yhdessä ne muodostavat joukon työvälineitä, jotka voivat olla ratkaisevia kriisin kohdatessa. Viisi osatekijää ovat selkeys, huomio, keho, myötätunto ja viisaus. Kirjassaan Weiss esittää myös harjoituksia, joilla voi muokata ajattelutapaansa uusiksi, sekä yksinkertaisia harjoitteita, joita voi tehdä arjen keskellä.

  Selkeys  on kyky ymmärtää kirkkain katsein ja viisaasti, taitoa keskittyä tärkeimpään. Tulee pohtia elämän kallisarvoisuutta, kaiken katoavuutta, karmaa (tekoja ja niiden seuraamuksia) ja samsaraa (elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertoa ja kärsimystä, joka siihen sisältyy). Selkeys auttaa olemaan hätiköimättä uhkaavassa tilanteessa ja suuntaamaan rajallisen energiamäärämme oikeisiin asioihin. Se myös tunnistaa tavat, joilla henkilökohtaiset näkökulmat ja tulkinnat (tarinamme) vaikuttavat kokemuksiimme ja käytökseemme.

  Weiss kirjoittaa, että meidän on harjaannutettava itsemme näkemään ero sen välillä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sisäinen keskustelumme väittää tapahtuvan. Aivoillamme on automaattinen taipumus yhdistellä erilaisia tietoja toisiinsa ja muodostaa  niistä tulkintamalli, joka ei välttämättä ole todenmukainen.  Kun ajattelemme selkeästi, ymmärrämme, että sisällämme toimii voimia, joista emme aina ole täysin tietoisia. Buddhalaisen meditointikoulutuksen olennainen osatekijä on tilanteen arviointi seuraamatta automaattisesti ajatuksiamme tutun tulkinnan pohjalta ja ymmärrys siitä, kuinka  mieli voi luoda kokonaisia tarinoita tyhjästä. Selkeys johtaa meidät yksinkertaiseen kokemiseen sen sijaan, että tuottaisimme loputtomia pelkoja ja huolia.  Weiss kehottaa olemaan tietoisia siitä, että ajatusmallit, joita luomme, eivät välttämättä ole tarkkoja, totuudenmukaisia eivätkä antoisia.

  Kyky kiinnittää huomio tiettyyn kohteeseen ja palata siihen, kun ajatukset lähtevät harhailemaan, on mindfulnessin kulmakivi, jonka Weiss määrittelee tavoitteelliseksi huomion käytöksi. Sitä, että ihminen ei pysty tekemään kunnollisesti kuin yhden asian kerrallaan, on nykyihmisen vaikea hyväksyä, koska meillä on liikaa tekemistä. Meditoinnin avulla voimme opetella keskittymään siihen, mikä on meille tärkeää. Vaaran uhatessa voimme keskittyä käsillä olevaan vaikeaan kokemukseen sekä sen aiheuttamaan reaktioon meissä itsessämme. Näin vältämme äärimmäisiä tunnetiloja, jotka voivat pahentaa tilannetta.  Hengitykseen keskittyvä meditoiminen (jossa ajatukset keskitetään tunteeseen, kuinka ilma tulee sisään ja poistuu takaisin ulos) tyynnyttää kehomme ja mielemme. Weiss tähdentää, että meditoimme oppiaksemme selviytymään elämässä, emme vain meditoimisen vuoksi.

  Voimme vaikuttaa ajattelulla kehoomme, Weiss kirjoittaa. Onnistuneesti meditoidessa hengitys hidastuu, sydämensyke laskee, aineenvaihdunta hidastuu, kortisolitasot laskevat, hapenkulutus laskee ja hiilidioksidin vapautuminen vähenee. Nämä kaikki olivat elintärkeitä loukkuun jääneille pojille.  Kehotietoisuus on tärkeää, ja keho ja mieli kulkevat yhdessä. Meidän on löydettävä yhteys kehoomme ja opittava kuuntelemaan mitä kehomme meille kertoo. On yritettävä pysyä tiiviisti yhteydessä aistimuksiemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Poikien oli pysyttävä tietoisina pelosta ja muista voimakkaista tunteista, heidän oli hyväksyttävä fyysinen epämukavuutensa ja tunnustettava se meditoidessaan, minkä ansiosta he pystyivät säätelemään tunteitaan ja saivat voimia jatkaa.

  Myötätunto on välittämistä, kun rakkailla on vaikeaa, ja halua lievittää heidän kärsimystään. Buddhismin opettajat opettavat mettaa (rakastavaa lempeyttä) ja myötätuntoa yhdessä. Myötätunto sisältyy meditoimiseen. Meditoiminen, jota harjoitetaan myötätunnon ominaisuudessa, on aktiivista. Siihen kuuluu visualisoiminen, jossa ojennetaan valoa omasta kehosta kuvaannollisena myötätuntona ilmausten "Ole onnellinen" tai "Ole vapaa kärsimyksestä" kanssa. Sukeltajat osoittivat todellista myötätuntoa pannessaan henkensä alttiiksi poikien takia, samoin kymmenet pelastusoperaatioon  osallistuneista.

  Viisaudessa yhdistyvät kaikki muut bhavanan osa-alueet.  Viisaus syntyy, kun tunnustaa totuuden kuolevaisuudesta. Se on samalla ymmärrys elämän kallisarvoisuudesta.  Viisaus sallii meidän tunnustavan jotakin, mitä buddhalaiset kutsuvat kahdeksaksi maalliseksi tuuleksi, jotka ovat nautinto ja tuska, menetys ja saavutus, ylistys ja syytös sekä kuuluisuus ja häpeä. Nämä voivat Weissin mukaan kaapata ison osan ajatuksistamme.  Avoimessa meditaatiossa annamme mielemme kuljettaa meidät mihin vain se haluaa ja sallimme minkä tahansa tunteen, aistimuksen tai ajatuksen pulpahtaa pintaan.  Tällöin voi alkaa nähdä, tunnistaako mielen prosessin, jossa se rakentaa todellisuutta, ja kun huomaa sen, voi lakata jahtaamasta sitä. On viisautta irrottautua vakiintuneesta minäkäsityksestä ja kaavoihin kangistuneista ajatuksista.

  Kirjan loppupuolella Weiss antaa ohjeita meditointiin. Hän korostaa, että on useita menetelmiä ja kokeilemalla oppii, mikä niistä sopii itselle. Lopuksi hän listaa kehittyvän meditoimisen merkkejä:et ota itseäsi enää niin vakavasti, ihmissuhteiden laatu paranee, kykenet selviytymään paremmin haasteista, muutut vähemmän tuomitsevaksi, päätöksenteko helpottuu, pystyt kokeilemaan uutta ja irtautumaan vanhasta.

Varjonkantajat

Varjonkantaja on Liisa Enwaldin uuden esseekokoelman nimi. Enwald on pitkän linjan kirjallisuustyöläinen, joka on julkaissut kymmeniä teoksia ja toiminut kirjailijana, kirjallisuustieteilijänä, kääntäjänä ja sanataideohjaajana. Hän väitteli Mirkka Rekolan tuotannosta. Hänen Luova kirjoittaja -teostaan käytin minäkin vuosikausia äidinkielen opettajan työssäni. Liisa Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi.

  Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva.  Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.

  Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.

  Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta,  unohdetuista kirjailijoista,  Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista.  Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta.  Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.

  Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja.  Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä  perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.

  Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä.  Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.

  Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi,  onko oikein  kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.

Silloin tällöin onnellinen

Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen (miten osuva nimi!) on riipaiseva. Siinä ojennetaan lukijalle sydän (ellei peräti kaksi) kämmenellä. Täytyy olla kiitollinen, kun sai luettavakseen tämän herkän ja avoimen teoksen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen.

  Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.

  Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.

  Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:

"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä?  Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia.  He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."

  Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena.  Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.

  Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:

  "Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."

  Myöhemmin hän havahtuu:

 "Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."

  Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat.  Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.

Asioita jotka tekevät kodin

Sara Karlssonin teos Asioita jotka tekevät kodin on pieni viehättävä kirja, jonka punaisena lankana on, että valtavan sisustusbudjetin sijaan tärkeämpää on läsnäolo ja kodikkuus. Olin juuri kahden viikon matkalla Gran Canarialla, oman kodin remontin melua ja pölyä paossa. Mukaani olin ottanut kirjojen lisäksi pari sisustuslehteä, joiden kauniita koteja ihaillessani mieleeni nousi samantapaisia ajatuksia kodista ja sen tyylistä, kuin mitä Sara Karlsson kirjassaan esittää. Meillä on siis aika lailla yhteneväinen sisustusfilosofia.

  Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.

  Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.

  Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.

  Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja  luovemmin.  Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.

  Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen  näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."

  Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).

  Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."