Kirjavuosi loppui liikutukseen eli "Elämän paatoksesta älä hellitä!"

Vuosi alkaa olla lopuillaan, mutta on vielä kirjoitettava kirjasta, joka lumosi ja liikutti. Tomi Kontion runokirja Saattaa, olla on niin kaunis ja koskettava, että siitä on vaikea kirjoittaa, kuten runoudesta yleensäkin. Runous pakenee määrittelyjä ja kiinniottoa, koska se itse yrittää antaa sanat sellaisille kokemuksille, joita on vaikea sanallistaa.

 Luin neljä arviointia kirjasta, koska halusin katsoa, miten muut ovat onnistuneet kuvaamaan Kontion runokirjan herättämiä tunteita. Kaikki ovat olleet haltioissaan, kuinkas muuten, ja arvioinnitkin ovat olleet silkkaa runoa ja kielen kauneutta tulvillaan. Onpa ihanaa, että on ilmestynyt runokirja, joka saa aikaan niin voimakkaita lukukokemuksia!

  Tuli tunne, että haluaisin kertoa omasta lukukokemuksestani vähemmän runollisesti. Miten mahtaa onnistua?  Saattaa, olla kertoo läheisen kuolemasta, siitä, miten tämä on kuoltuaan läsnäolevampi kuin eläessään. Siitä, miten vaikea elämässä on päästä toisen lähelle, vaikka ihot koskettaisivat toisiaan ja vaikka kaksi sulautuisi yhdeksi. Rakkaus ja kuolema, pimeä ja valo, talvi ja kesä sekoittuvat. Rakkaus ei synny eikä elä tyhjiössä vaan samassa maailmassa kuin mekin. Siinä maailmassa, jossa on myös rumuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Elämässä, samoin kuin runon kirjoittamisessa, voi vain tavoitella, jotain, aina löytämäisillään.

  Kömpelöitä ovat sanat, kun yrittää sanoa jotain kokonaisesta runoteoksesta, josta on suuresti viehättynyt. Runoja pitää kypsytellä mielessään, tutkistella sydämessään. Sanoille pitää antautua, kuunnella niiden musiikkia ja jälkikaikuja. Lopuksi en lainaakaan kokonaista runoa vaan säkeitä, jotka menivät ihoni alle.

Me kuolemme, me rakastamme,
sinä, kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,

----

Ja kun pimeä tulee, rakkaani,
silmäsi majakat sammuvat
ja alkaa haaksirikkoisten aika.


---

nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.

---


ja talvessa, joka kasvatti valkoista viljaa pellolle
ja sulki järvet kuin vainajan silmät.

---

Kun muistiton lumi sataa,
kun viima piiskaa
vaikeroivia metsiä.

---

Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.



jne.jne. loputtomiin lumousta ja sanojen lumoa .......

Oli muistaakseni Sibelius, joka lausui tuon "Elämän paatoksesta älä hellitä!" :D

Surulinnun lumo

Tuuli Salmisen Surulintu on kirja surusta, kauniisti ja taidokkaasti kerrottuna. Kuolema on asettunut taloksi ja odottaa kärsivällisesti kruununhakalaisessa arvokodissa. Se lähenee päivä päivältä, samalla kun ympyrän muotoon asettuneet linnut veden päällä vähenevät, uni unelta kuolevan kirjailijan, Jaakob Karan, suljettujen silmien takana.

Kirjan päähenkilö on  Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat.  Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.

Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.

 HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen  ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta.  Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.

Kirjassa oli lukuisia  koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:

"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."

Jälleenrakentajien lasten monet äänet

Luin mielenkiintoisen ja erittäin koskettavan kirjan sotienjälkeisestä Suomesta lapsen silmin. Kävin Kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Anna Kortelainen haastatteli Jälleenrankentajien lapset -kirjan tekijöitä, Antti Malista ja Tuomo Tammista.  Yleisö koostui ikäisistäni eli 50-luvulla syntyneistä ja kymmenkunta vuotta vanhemmista eli 40-luvulla syntyneistä seniorikansalaisista. Kaikki kuuntelivat keskittyneesti ja vakavissaan.

Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.

Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö?  Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia  tuntemiani miehiä.

Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.

Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.

Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.

Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.


Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset  saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä,  mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.


Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.

Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan  moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet  ovat lähtöisin.

Erään avioliiton anatomia

Kaksi romaania ja kaksi avioliittoa: Elena Ferranten Hylkäämisen päivät ja Herman Kochin Pormestari. Molemmille oli yhteistä painajaismainen tunnelma, tutun vääristyminen vieraaksi ja pelottavaksi ja lopun seestyminen. Taitavasti kirjoitettuja  romaaneja: suosittelen!

Kuten nimikin kertoo, Elena Ferranten romaani kertoo naisesta, jonka mies hylkää äkillisesti. Se on eräänlainen sairaskertomus ja selviämistarina. Olga on nainen, joka on aina hillinnyt itsensä täydellisesti. Hän on laittanut miehensä ja kaksi lastaan itsensä edelle ja miehensä pyynnöstä jättäytynyt kotirouvaksi. Kun mies lähtee, alkukantaiset tunteet, viha, raivo, kostonhimo, astuvat esiin.  Olga riitelee ystäviensä kanssa ja vakoilee miestään ja tämän uutta naisystävää ja käy heidän kimppuunsa.  Vastuu lapsista ahdistaa ja vaaran tunne väijyy nurkan takana. Lapsuudessa kerrottu tarina hulluksi tulleesta miehensä jättämästä naisesta kummittelee mielessä.

Yhdeksi selviämiskeinoksi osoittautuu kirjoittaminen ja avioliiton analysoiminen. Tarve ymmärtää on polttava. Olga joutuu pohtimisensa kautta tutustumaan todelliseen itseensä. Lopulta tuhoavat tunteet haalenevat ja elämä tasoittuu.  Uusi rakkauskin ilmestyy Olgan elämään.

Herman Kochin Pormestari kertoo miehestä, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Robert, pormestari, etsii merkkejä ja todisteita epäilynsä tueksi, mikä kulkee kirjan punaisena lankana. Arjen näennäisen  tyyni pinta hajoaa: onko kaikki ollut vain petosta? Muitakin teemoja käsitellään, kuten esimerkiksi ihmisen oikeutta saada päättää oman elämänsä loppumisesta. Robertin vanhemmat ovat nimittäin päättäneet tehdä itsemurhan päälle yhdeksänkymppisinä, kun eivät vielä joudu elämään toisten armoilla. Tähänkin Koch liittää trillerimäisiä piirteitä, mikä lienee hänen tavaramerkkinsä. Aika paljon Koch jättää lukijan pääteltäväksi: mikä lopulta oli totta ja mikä kuvitelmaa.

Irrationaalisuuden riepoteltavana

Viisi romaania, joita yhdisti irrationaalisuus, jota joskus sattumaksi tai kohtaloksikin kutsutaan. Kaikki hienoja lukukokemuksia: Camilla Läckbergin Noita, Camilla Greben Kun jää pettää alta, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat,  Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta.

Rasismi ja vastaanottokeskus, lapsimurhat ja -murhaajat, paluu synnyinseudulle, keskiajan noitaoikeudenkäynti, sisarkateus, nuorten pahoinvointi, koulukiusaaminen, joukkosurma, kaksoishäät, sukupolvesta toiseen siirtyvä kirous. Kun nämä sekoitetaan, saadaan Camilla Läckbergin ns. Fjällbacka-sarjan kymmenes dekkari Noita. Lähes 700-sivuisessa kirjassa mikään ei ole kuitenkaan liikaa, ja lukija kääntää malttamattomana sivun toisensa perään. Läckberg on noita itsekin. Kuin huumaantuneena, noiduttuna lukija seuraa hänen taikasauvan heilautustaan, kun hän taikoo jännittävän tapahtuman toisensa perään. Miten ihmeessä erilliset juonenkuviot liittyvät toisiinsa? Salaisuus paljastuu ihan lopussa, tietysti.

Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta vangitsee myös lukijansa. Äänessä on kolme henkilöä: esimieheensä silmittömästi rakastunut nuori nainen Emma, rikospoliisi Peter ja profiloija Hanne. Irrationaalit tunteet heittelevät näitä kolmea ja jättävät ruumiita taakseen. Jää pettää lukijan alta, kun mikään ei olekaan miltä näyttää. Dekkarilukija palkitaan ruhtinaallisesti; hän ei voi arvata syyllistä ja hänet yllätetään. Sitä nykylukija myös odottaa: silmänkääntötemppuja ja taidokasta harhautusta.

Olen lukenut Sadie Jonesin kaksi aiemmin suomennettua kirjaa eli romaanit Ehkä rakkaus oli totta ja Kotiinpaluu. Osasin siis taas odottaa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tarinaa. Kutsumattomat vieraat -romaanin kannessa teosta verrataan Ian McEvanin Sovitukseen. Vertailu ei ole mielestäni osuva, sillä Kutsumattomat vieraat lentää ihan muilla taajuuksilla. Sitä voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä perienglantilaisen kartanomiljööseen sijoittuvan alun jälkeen kertojan mielikuvitus riehaantuu ja lukija joutuukin taikaluudan kyytiin, yöllisen myrskyn ja salamoiden keskelle. Nopeana assosiaatioketjuna mieleen tulee välähdyksiä Victor Hugon Kurjista, Mihail Bulgakovin kertomuksesta Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Shakespearen Myrskystä ja ties mistä.  Irrationaalit tunteet, kuin kutsumattomat vieraat,  pääsevät villiintymään kuin pullosta päästettynä ja muuttavat kaikkien kirjan henkilöiden elämän. Miten kutkuttavan värikylläinen kirja, kuin taikamatto!

Elämän irrationaalisuus ja arvaamattomuus ovat myös Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa, samoin kuin hänen aiempien romaaneidensa, teemana. Paljon huomiota saaneen romaanin aiheena on aviomiehen muuttuminen naiseksi, mikä järkyttää päähenkilön elämän pois raiteiltaan. Onko mikään avioliiton aikana ollut kestävällä pohjalla vai onko se perustunut valheelle? Rinnakkaiskertomuksena kulkee Kolumbus miehistöineen etsimässä Intiaa, joka ei sitten ollutkaan Intia. Romaanin tarina on koskettava, ja sen tyyli ja kieli ovat silkkaa runoutta.

Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta on päällisin puolin kuvaus kahden nuoren miehen elinikäisestä ystävyydestä ja vuorille kiipeämisestä. Siinä oli vivahdus samaa kuin Elina Ferranten Loistava ystäväni -romaanissa, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä. Ja kuten niin usein, kun kuvataan elämänikäistä ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä: miksi toiselle käy huonosti ja toiselle hyvin? Kahdeksan vuorta yrittää omalta osaltaan vastata tähän. Vuorilla ja vuorelle kiipeämisellä on kirjassa myös vertauskuvallinen merkitys: jonkun pitää kiivetä kahdeksalle vuorelle, toiselle riittää yksi.

Meren ja mysteerin äärellä

Pirjo Kotamäen runokirja Ihmeellinen luontoni kuuluu samaan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin omani. Kyseessä on tekijän kolmas runokirja. Aiemmat runokirjat ovat Ilmi (2009) ja Tomuaikaa (2014). Aion etsiä nuokin kirjat käsiini, sillä ihastuin uuteen runokirjaan kovasti. Mikäpä Ihmeellinen luontoni -runokirjassa sitten viehätti?

Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti,  huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.

Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat  luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää  ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa  ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.

Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.




"Tuhansien öiden maahan käy tie,
  tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat

  kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
  perhoset pakenevat ja
  keltainen työntyy läpi, hapan marja,
  hikikanavat auki, purot ja
  karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."



"Ajan hermokudos

Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."



                                           "Veneiden hylyt,
                                     kuivalla maalla askeleeni,
                                   parahtavat kiinni hiekkaan.

  Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
                                       Ratsuni.
                                      Prinssini."

Ankkalammessa rikinkeltaisen taivaan alla

Odotin kovasti etukäteen Kjell Westön uusinta romaania, Rikinkeltaista taivasta. Odotukseni palkittiin. Olin niin lumoutunut lukemastani, että kirja piti lukea  yhteen menoon. Pari päivää siihen meni, ja sain selkäni kipeäksi, mutta kannatti. Kjell Westö on haastatteluissa sanonut, että uutuusromaani on hänen Helsinki-sarjansa viimeinen. Ja siltä se tuntuukin, sillä Rikinkeltainen taivas, joka kertoo sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen asti, on ikään kuin synteesi kolmesta edellisestä kirjasta.

Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.

Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille.  Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.

Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.

 Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden  ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.


Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.

P.S.  Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä  menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin.  Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."

Kauhua, kaihoa ja mykkyyttä

S.K.Tremaynen Tulilapsi oli niin jännittävä, että se piti lukea yhteen menoon eli yöllä kello kolmeen asti. Kirjailija oli sangen taitava; hän sai luoduksi kauhua ja jännitystä niin, että tällaista  "paatunutta" dekkarien ja psykologisten jännityskirjojen ahmattiakin rupesi lukiessa pelottamaan. Mestarillista!

Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.


Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa.  Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana.  Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.


Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.

Mustanpuhuvaa ja häijyn hauskaa

Luin Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin Valomerkki ja pidin kovasti mutta miksi?

Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.

Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken.  Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!

Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.

Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.

Pidin  romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.

Aava Meri ja Ellen Lähde, kuin kaksi marjaa?

Luin juuri Eppu Nuotion uusimman dekkarin Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia. Mainoksessa sanotaan neiti Marplen saaneen kilpailijan. Yllätyksekseni huomasin, että myös Aava Meressä ja Ellen Lähteessä on paljon samaa.

Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.

Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.

Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?

Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.

Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.

Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.

Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.

Linnavuoren Tuuli eli lyökö tytär äitinsä laudalta

Johanna Valkaman Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa Itämeren Aurille, joka kertoi Hämeen rautakauden ajan  parantajasta Aurista. Tuuli on Aurin tytär, joka ei tule ollenkaan äitiinsä. Hän on perinyt villin luonteensa viikinki-isältään Haakonilta ja haluaa koetella rajojaan ja voimiaan kuten pojat. Hän ratsastaa Halla-hevosellaan pitkin kaskimaita ja metsiä, Nokinassu-pystykorva kannoillaan. Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Auria voittamaan?

  Kirja on päähenkilönsä näköinen eli lukija pääsee Tuulin mukana karkumatkalle pitkin maita ja mantuja. Hän liittyy veljensä Untin ja Arijoutsi-noidan seuraan hakemaan Hämeen miehille  liittolaisia sotimaan ryöstöretkelle lähtenyttä Karjalan Lokkaa ja hänen heimolaisiaan vastaan. Mukana on myös Tommo, joka on kuninkaallista sukua mutta tyhjänpuhujana ja hulttiona pidetty. Pääjuonen rinnalla kulkee kaksi sivujuonta. Auri lähtee pelastamaan lapsiaan ja orjaksi ryöstetty salaperäinen hurja soturinainen Alva kulkee Thorolf Iltasudenpojan miesten kanssa.

  Linnavuoren Tuuli -romaani on  toiminnallisempi kuin Itämeren Auri. Leirinuotiot paukkuvat, linnoituksia rakennetaan ja noidat lankeavat loveen matkaten Aliseen. Tuuli ja Tommo lähtevät haapio kulkuvälineenään viemään sanaa Pirkkalaan ja laskevat hurjasta koskesta. Tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan; matka ja seikkailu muuttavat Tuulia ja tytöstä tulee nainen. Mutta vielä on jäljellä suuri taistelu, kun liittoutuneet Hämeen, Pirkkalan, Lapinmaan ja Pohjan miehet ottavat yhteen Saimaan kuninkaan miesten kanssa.

  Johanna Valkama on taas tutkinut lähteet tarkasti, ja lukija astuu vaivatta  muinaiseen Hämeeseen ja seikkailuun. Luonnon tuntee kaikilla aisteillaan, ja esi-isiemme ja -naistemme taikauskoinen maailmankuva tulee tutuksi. Itämeren Auri -romaanin auki jäänyt salaisuus ratkeaa, ja lopulta kolmen sukupolven naiset löytävät toisensa.

  Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Aurin lumon voittajaksi? Ehkei ihan, mutta aika tasaveroisena Tuuli nousee äitinsä rinnalle. Hän on hyvä esimerkki siitä, että tyttären tulee seurata omaa polkuaan eikä tallustella äitinsä jalanjälkiä pitkin.

  Kirjan kauneimpana kohtana mieleeni jäi uni, jonka Tuuli näkee vanhan lappalaisnaisen kodassa. Lopuksi unesta muutama katkelma:

Usvaisen järven keskellä oli hiiltynyt saari. Tuuli kahlasi sitä kohti, kunnes tumma vesi yletti kaulaan. Hän ui.
  Yksinäinen pöllö lehahti hänen ylitseen, kaukana huusi kuikka.  Sumun keskellä ui joutsen, mutta se ei tullut luokse. Pyöreän saaren liukkaat ja mustat rantakivet koskettivat Tuulin varpaita. Hän nousi kiville ja konttasi paljain polvin rantaan. Jossakin kaukana usvan keskellä hypähti kala. Vedenpintaan jäi renkaita, mutta ne katosivat hiljaisuuteen.
  ---
 Usvaisen saaren keskelle ilmestyi uusi varjo.
  Tuuli otti askelen taakse. Hänen jalkansa kastui tummaan veteen. Tuuli vilkaisi veden pintaa ja näki valonkajon, joka pilkotti pinnan alta kuin nurinkäännetystä maailmasta. Samalla hämärässä kulkija lähestyi. Hän tunsi hiljaisen rumpukalvon värähtelyn, kun usvasta astui hänen eteensä mies, jolla oli peuransarvikruunu.


(Ja niinhän siinä käy, että unen mies voittaa Tuulin sydämen omakseen ja rautakautinen Häme-saaga saa onnellisen lopun)

Etelän riu'ut Sodankylässä

etelän riu'ut Sodankylässä
kaikilla sama palo
kirjoittaa maailma näkyväksi
saimme toisen kevään
luonnon kiertokulussa
uudistumme mekin




Terveisiä jänkhältä eli Sodankylän ensimmäisen kerran järjestetyltä dekkarikirjoittajakurssilta! Olipa mielenkiintoinen viikko! Viitisenkymmentä innokasta kirjoittajaa kokoontui Lapin Kirjallisuusseuran ja Revontuli-opiston järjestämälle kirjoittajakurssille 5.-10.6.   Dekkarikirjoittamisen lisäksi oli omat ryhmät laululyriikalle, proosalle, lapsille ja nuorille kirjoittamiselle ja draamalle. Opettajina oli tunnettuja oman alansa asiantuntijoita eli  Hannele Kauppinen (Taiska) opetti laululyriikkaa, Taija Tuominen proosaa, Juha-Pekka Koskinen dekkarikirjoittamista, Juha Hurme draamaa ja Tittamari Marttinen lapsille ja nuorille kirjoittamista.

Kirjoittajakurssi  ei ollut minulle ensimmäinen. Äidinkielen opettajana toimiessani osallistuin tietysti erilaisille päivän tai kahden kirjoittajakursseille. Vuonna 1976 vietin viikon Oriveden opiston kritiikkipäivillä ja vuosi sitten oli vuorossa Tommi Parkon runokurssi. Kirjoittamiskursseilta oppii aina, koska kukaan ei ole koskaan valmis kirjoittajana. Aina oppii jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä.

En ollut koskaan ollut niin pohjoisessa kuin Sodankylä. Kevät oli siellä tietysti jäljessä, mutta aurinkoisten päivien aikana saimme todistaa jälleen kevään ihmettä, kun koivut saivat hennonvihreän värinsä. Toinen kevät!  Riuku oli nimitys, jota käytettiin etelän immeisistä :D

Mitäpä sitten opimme? Harjoittelimme koukuttavaa aloitusta, dialogin kirjoittamista eri rekistereissä, ideoiden yhdistämistä, tunnelman virittämistä ja muuntamista, päähenkilön luomista, näkökulman vaihtamista, muun muassa. Opimme, että valitussa tyylilajissa tulee pitäytyä, kirjan rakenne kannattaa suunnitella huolellisesti etukäteen ja että dekkarissa olisi hyvä olla pää- ja sivujuonen lisäksi myös myyttinen taso.

Aamuluennon pitivät kaikki opettajat vuorollaan. Niissäkin kynä sauhusi, vuosikymmenten kokemusten kiteyttämiä (tai toisilta varastettuja :D) ajatushelmiä kerätäkseen. Tässä muutamia poimintoja:

- kirjoittaminen on elossa oloa
- kirjailijalla on polkupyörävarkaan sielu
- et voi pyyhkiä menneisyyttä pois, mutta voit päättää, mitä siitä teet
- kaikilla on oma tarinansa
- täytyy uskoa itseensä ja olla ahkera

Ja minua pelotti kun sammakko nauroi

Ja minua pelotti kun sammakko nauroi on O. Riikamaria Helle-Kotkan runokirjan nimi. Se kuuluu samaan Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa  -sarjaan kuin oma Lumiaurinko-kirjani. Pidimme juuri Riikan kanssa yhteiset runokirjajulkkarit Töölön kirjaston Mika Waltari -salissa. Aurinko paistoi, sali oli täynnä ystäviä ja sukulaisia, pöydässä oli herkkuja, runoja lausuttiin ja jazz soi vaimeasti taustalla. Ikimuistoinen tilaisuus!

Riikan runokirjan teemana ja punaisena lankana ovat pelot arjen pienistä huolista globaaleihin sodan ja ekokatastrofin näkymiin. Kirjan kansikin (Riikan Laura-serkun käsialaa) kuvastaa tätä teemaa. Vaaleanpunervaa taustaa vasten keinuu seisaallaan pieni naurava tyttö. Keinu näyttää tulevan taivaasta, eikä ole kiinnitetty mihinkään. Tytön alapuolella on tyhjyyttä ja mustia vuorenhuippuja. Pääosassa on kuitenkin kieli, runokieli. Erilaisilla muodoilla leikitellään. Erityisen taitava Riika on kirjoittamaan haikuja, noita lyhyitä hetken kauneuteen keskittyviä japanilaistyylisiä runoja. Mukana on myös kymmenkunta pitkää proosarunoa, omaperäisiä ja taitavia nekin.

Runot ovat yllätyksellisiä ja salaviisaita, ja tyylilajia voisi luonnehtia leikkisäksi ja kepeäksikin. On se vaan ihmeellistä, miten jokaisella runoilijalla on oma tunnistettava äänensä. Kuten nyt Riikallakin. Elegantti, syvällinen, kevyt, sivistynyt, itseensä luottava, terävä, humoristinen, runon keinoja monipuolisesti käyttävä. Luin jostain, että taitavan runon tunnistaa siitä, ettei siitä voi tehdä parafraasia. Joten lainaan tähän  nyt pari Riikan runoa:


 
Omaksi

luulin.
Palautettava joskus.
Hetki kerrallaan
mittarimato mönkii.
Lainana elämämme.



Superkeinuja

Pienehkö tyttö
liitää yli jyrkänteen
keinun kantaman.
Hammasta purren kiitää.
Ei välitä huudoista.




Digiloikka

Elämme turbulenssia bittimaailmassa.
Kadonnut kaunokirjoitus.
Jossain himmennyt kansankynttilä
opettelee medialukutaitoa.
Tulevaisuuden toivot
mesettää ja vloggaa.
Hybridi hypettää, trollit twiittaa.
Asevoimat, sissit, terroristit,
poliitikot, hakkerit, psykologit
muokkaavat aseet sotaan.
Hybridiuhka hypettää.
Ihmiset ryvettää.
Valeuutiset muuttavat fiktion faktaksi.

Vesipyörteitä ja erotiikkaa

Kaksi kirjaa, dekkari ja runoantologia, joiden  yhteinen piirre oli, että niitä leimasi vahvasti teema. Toisen teemana oli vesi ja toisen erotiikka.

Luin Paula Hawkinsin dekkarin Tummiin vesiin lähes yhdeltä istumalta, niin puoleensavetävä se oli. Amatööridekkarikirjailijattarena tarkkailin kuitenkin, millä keinoin lukijan mielenkiintoa pidettiin yllä. Tietoa annosteltiin säästeliäästi, vihjeitä piiloteltiin pitkin matkaa (lukija alkoi epäillä useampaa syyllistä), vesi-teemaa käytettiin jännitystä ja kauhuakin lisäävästi koko tarinan ajan, kaikilla henkilöillä oli salaisuuksia ja traumoja, hyvällä olikin pahat kasvot ja päinvastoin. Kiehtovaa.

Näkökulmia oli useita, laskin että kolmetoista henkilöä pääsi ääneen. Tämä ei hajottanut tarinaa, vaan teki siitä moniulotteisen valheiden, muistikuvien, tosiasioiden ja tarinoiden verkon. Päähenkilö Jules joutuu vastentahtoisesti palaamaan kaupunkiin, jonka hän luuli jo jättäneensä iäksi taakseen. Hänen isosisarensa on löytynyt hukkuneena, ja Jules ottaa vastuun sisarensa 15-vuotiaasta tyttärestä. Sisar on ollut pakkomielteisesti kiinnostunut kaupungin läpi virtaavasta joesta, johon on aikojen kuluessa  hukutettu ja hukuttauduttu . Hän tekee tutkimusta onnettomista tummiin vesiin joutuneista tytöistä ja naisista, joiden kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, että menneisyyttä pengotaan.

Olet täyttänyt ruumiini tulella on Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia, kerta kaikkiaan riemastuttavan antelias ja rehevä. Runoja (240) oli vuosilta 2000-2017, tämän vuosituhannen runoutta siis, yli sadalta suomalaiselta runoilijalta. Tuohon määrään mahtuu "erroottisuutta" laidasta laitaan: kaunista, aistillista, humoristista, rivoa, räävitöntä. Luin runoja vuosi kerrallaan (runot oli ryhmitelty julkaisuvuoden perusteella); näin lukeminen säilyi nautittavana, eikä päässyt syntymään yliannostelun vaaraa. Osa runoista oli tuttuja eli olin lukenut ne kokonaisista runoteoksista. Alkuun epäilinkin, miten tämmöinen yhteen teemaan keskittyvä antologia toimisi, koska runoteosten runot muodostavat nykyään ehjän kokonaisuuden, josta voi olla vaikea irrottaa yksittäisiä runoja. Mutta hyvin toimi.

Kiinnostavaa oli myös lukea runoilijoiden saatevirkkeitä eli runon perään kirjoitettuja "selityksiä" omista runoista. Ne olivat ikään kuin intiimejä viestejä lukijalle tuomalla kirjoittajan lähes iholle. Usea tähdensi sitä, ettei ole kirjoittanut runoa teema edellä, eli eroottinen runo ei ole ollut erityisesti tavoitteena, tai että runo on osa laajempaa sarjaa.  Antologia todistaa sitä, miten hienoja ja taitavia runoilijoita Suomessa on. Kullakin on oma erityinen runokielensä ja runoäänensä. Minkä mahtavan sävyjen ja variaatioiden kirjon Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologia sisältääkään!

Herkuttelua

Olen herkutellut monenlaisilla kirjoilla. Kirjaston kevään uutuuskirjavaraukseni saapuivat tietysti kaikki yhtä aikaa, joten olen ihan urakoinut lukemiseni kanssa. Olo ei ole kuitenkaan ähky, sillä kirjakattaus pitää sisällään erilaisia kirjoja eli hevi-osastoa ja kevyempää luettavaa.

Olen pitkästä aikaa myös lukenut useampaa kirjaa samanaikaisesti. Välillä romaania, runoja ja sitten tietokirjaa. Joskus kirja on vienyt mennessään eli olen lukenut sen loppuun ja vasta sitten palannut muihin. Mitä kirjoja on ollut kirjapinoissani?

Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta (Parempaa elämää etsimässä) vertailee Suomea ja Yhdysvaltoja, aika lailla Suomen eduksi. Partasen valtteina ovat tarkkuus, havainnolliset esimerkit elävästä elämästä ja tilastotiedot. Hän kutsuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa pohjoisen rakkauden teoriaksi, josta Yhdysvaltojen olisi otettava oppia.

Toinen mielenkiintoinen tietokirja oli Helena Liikanen-Rengerin  Maman finlandaise (Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa). Siinäkin vertaillaan: Suomea ja Ranskaa, pikkulapsiperheen näkökulmasta. Suomi saa taas paljon pisteitä.  Kirja oli todella viehättävä. Tuntui kuin Antibes'n aurinko olisi lämmittänyt keskellä kylmää suomalaista huhtikuuta. Kirja sisälsi hauskoja kuvauksia tavallisesta eteläranskalaisesta arjesta. Yhdellä sivulla oli ranskalaisen insinöörin laatima mainio kartta poskipusujen lukumäärästä eri puolilla Ranskaa (yhdestä neljään).

Kirjapinossani on muitakin tietokirjoja, jotka ovat vielä kesken. Ajatusten lähteillä (Aatteiden ja oppien historiaa, toimittaneet  Mikko Myllykangas ja Petteri Pietikäinen)  -kirjan punaisena lankana on kertoa, mistä ajatuksemme ovat peräisin;kuinka kauas historiaan ne voidaan jäljittää. Timo Vihavaisen Barbarian paluu (Euroopan auringon laskiessa)  määrittelee itsensä hätähuudoksi eurooppalaisen sivilisaation pelastamisen puolesta.

Välipaloina luin dekkareita (Nele Neuhausin Joka tuuleen kylvää, Marja Aarnipuron Maakellarin salaisuus, Yrsa Sigurdardottirin Perimä) ja chick litiä ( Jaana Taposen Taikamatto,  Kia Wallin Avokadopastaa). Avokadopastaa oli niin hauska, että tulin hyvälle tuulelle, vaikka ulkona  tuprutti lunta.

Ja sitten sokerina pohjalla: Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät, johon ihastuin suuresti. Kirjassa miellytti kaikki: tyyli, ajankohtainen aihe, henkilöt, yllättävyys, ja sekin, että kirja oli kohtuullisen pituinen (176-sivuinen).  Se oli kaikin puolin elegantti. Tapahtumat sijoittuivat Ruotsiin, Suomeen, Intiaan ja Skotlantiin. Teemana on, miten kallista hintaa maksamme saadaksemme unelmamme toteutetuksi.  Kirjan nimi viittaa ilmastonmuutokseen; siihen, miten vuodenajat eivät ole enää entisenlaisia. Kuutena peräkkäisenä vuonna kevään jälkeen ei ole tullut kesää. Jää avoimeksi, saapuuko kesä vihdoin seitsemännen kevään jälkeen.

Elämyksiä; kirjallisia, tanssillisia ja musiikillisia

Philip Teirin romaani Tällä tavalla maailma loppuu viehätti minua suuresti. Tyylissä oli jotain, joka vetäisi heti mukaansa, vastustelematta.  Tunnustaudun himolukijaksi, mutten ihastu läheskään kaikkeen, en edes puoleen lukemaaani. Pitäisi joskus tutkia tarkemmin, mikä tekee tyylistä (minun mielestäni) kiehtovan.

Tietysti kirjan sisältökin oli mielenkiintoinen. Pidän ns. huvilaromaaneista, jotka sijoittuvat kesään, tässä tapauksessa pieneen suomalaiseen merenrantakaupunkiin ja sen kolmeen kesäkuukauteen. Päähenkilönä on suomenruotsalainen perhe, jonka jokaisen jäsenen ajatuksia ja tunteita pääsee seuraamaan. Henkilögalleria laajenee isovanhempiin, veljeen ja kahden naapurihuvilan asukkaisiin.

Kesäinen huvilaidylli rikkoutuu monella tapaa.  Perheenisä Erik on saanut potkut eikä uskalla kertoa niistä vaimolleen Julialle, joka yrittää kirjoittaa toista romaaniaan. Lähihuvilaa asuttaa erikoinen maailmanloppua julistava ekopessimistien joukko, johon romaanin perhe tutustuu. Tuntui, että kirjailija sai ekopessimistien avulla julistaa oman näkemyksensä luonnon tämänhetkisestä tilasta, ja hyvä niin. Se toi kirjaan syvyyttä ja vakavuutta, ihmissuhdekiemuroiden oheen.  Toisessa naapurihuvilassa asuu arvoituksellinen nainen, jonka salaisuus selviää kirjan lopussa.

Tartuin myös runokirjaan, Silja Kejosen Vihkilumen taloon. Se muistutti Philip Teirin romaania valoisuudellaan ja keveydellään. Sisältö oli nykyrunon tapaan absurdi, unen logiikkaa seuraileva. Yritin tutkia, mikä sai aikaan minussa heränneen ilon ja innostuksen runoja lukiessani. Yksi seikka oli, että sanat liittyivät toisiinsa epäodotuksenmukaisella ja yllättävällä tavalla. Oudosti ja hurmaavasti. Täytyy varmaan ostaa kirja omaksi, en saa runoista kyllikseni. Yksi esimerkki, kirjan takakanteenkin laitettu:


"En tahtoisi häiritä, mutta krookukset ovat taas syvemmällä, joka yö
kuulen, kuinka ne kaivautuvat. Yöpöydällä unen johtimet, vesilasi
puoleksi mykkä, työnnän verhot multaan. En tahtoisi olla vaivaksi,
mutta puolivälissä pihamaata minä makaan ylösalaisin.

Hiukset nousevat toukokuussa, kaikki menee sääriin. Sydän hakkaa
mattoa, talon takana hyasintit työntävät muistoa maasta."



Jemina, The Great American Show, Kaapelitehtaan Pannuhallissa oli jälleen riemastuttava. Se yhdisteli tanssia, musiikkia, kabareeta, drag-show'ta, pantomiimia, teatteria ja oli kaikessa riemunkirjavuudessaan ja ylenpalttisuudessaan pähkähullu ja siekailemattoman viihdyttävä.  Välillä tyyli vaihtui groteskiksi, hyvän maun rajoja koettelevaksi, välillä suomittiin nykymenon kummallisuuksia. Maailma ympärillämme on muuttunut yhtä absurdiksi ja villiksi kuin show. Virkistävää ja yllättävää!


Aivan uudenlaista musiikkia puolestaan esitettiin Musiikkitalon black boxissa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kehtolauluja aikuisille oli kokeilu musiikin ja kuvan vuorovaikutuksesta. Näin sanottiin esittelylehtisessä:

"Kehtolauluja aikuisille on teos, jossa väliin lempeästi, väliin ankarammin tulkitaan musiikin suodattamana sitä uutisten ja somemaailman kuva- ja äänivirtaa, joka tunkee tajuntaamme maailman myllerryksien keskellä. 100-vuotias Suomi on osa maailmaa, jossa jaamme yhteiset kauhut ja pelot, mutta samalla myös pienet arjen asiat. Kehtolaulut ovat maailman historiassa toisaalta tuudittaneet lapsia uneen, toisaalta kertoneet maailman kauheuksista. Kehtolaulujen dynamiikka on konsertin dramaturgian pohjana."

Lähes sinfoniaalinen musiikki säesti valtavien jäälohkareiden putoamista mereen Etelämantereella, kilometrien pituisten pakolaisjonojen vyörymistä, pommien autioittamaa Syyriaa, pakolaisia täynnä olevien veneiden kaatumista Välimerellä.  Ehkä vieläkin vaikuttavampaa oli, kun musiikki vaihtui hypnoottisen rauhoittavaksi tuutulauluksi. Ristiriita kuvan ja musiikin välillä meni luihin ja ytimiin saakka.

Lumiaurinko

Olen saanut toteutetuksi pitkäaikaisen haaveeni eli julkaistuksi runokirjan! Suomen satavuotisen historian kunniaksi kustantamo nimeltä Mediapinta teki kulttuuriteon ja lupasi julkaista sata runokirjaa. Aika hienoa nykyaikana, kun runous jää hieman muiden kirjojen jalkoihin. Ja noiden sadan joukossa on siis minunkin runokirjani Lumiaurinko.

Minulla oli jo kirjoitettuna kuutisenkymmentä runoa. Muutin niiden järjestystä ja karsin kymmenkunta runoa. Jaoin ne kuuteen osaan. Punaisena lankana kirjassa ovat luonto, sadut ja runonaiseus. Nuorempi poikani kommentoi kirjaani sanomalla, että runoni ovat naiiveja ja piristäviä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Runoni ovat omasta mielestäni itseni näköisiä; en olisi voinut enkä osannut kirjoittaa muunlaisia.

Runotyttö on siis kasvanut runonaiseksi. Hän kuulee sanojen palavan ja tanssii, kunnes hämärä lankeaa. Hän lentää kattojen yllä ja astuu lumottuun puutarhaan. Vuodenajat muuttuvat, eikä hetkeä voi vangita. Mutta lumiaurinko loistaa. 

Personoin runokirjassani vuodenaikoja ja kuukausia. Talvi on ankara isä ja uskoton puoliso, kevät voimakas äiti, syyskesä viisas isosisko,  syksy on veli ja kesä hemmoteltu nuorimmainen. Huhtikuu on boheemi, syyskuu sinnikäs, marraskuu vapauttaa ja lokakuu tanssii. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että joissain runoissa on jotain tuttua. Se, joka on lukenut dekkarini, tunnistaa lähteen. :D

Tuulella on myös tärkeä osa runoissani. Se on joskus säälimätön ja pelottava, toisinaan taas lauha ja lempeä.  Runon minä lentää sen mukana paikkoihin, joita kartta ei kerro. Ruokokaislat taipuvat tuulen mukana, ja se avaa ovet ja ikkunat.

Saduilla on Janus-kasvot: hyvät ja pahat. Värttinä pistää lumen vereen värjäten, tulenlieskat loimuavat, tuhka varisee. Punahilkka tarttuukin suden houkutuksiin ja taikapeili särkyy. Mutta matto kullankarvainen lennättää kulkijan lumiauringon paisteeseen.

Entäpä kirjan nimi? Mitä lumiaurinko tarkoittaa?  Sillä ei ole yksiselitteistä merkitystä, ja se voi tarkoittaa monia eri asioita. Inspiraatiota, kohtaloa, jotain salaperäistä, mysteeriä jota on vaikea tavoittaa ja sanoin kuvata. Mutta jota siitä huolimatta jaksaa etsiä ja tavoitella, lumoutuakseen.

Nukketalon ja minuuden mysteeri

Kaksi kirjaa, joissa ratkottiin mysteeriä; toinen fiktiivinen, toinen tietokirja.  Ensimmäisessä päästiin salaisuuksien jäljille, jälkimmäisessä salaisuus ei koskaan täysin paljastu.

Jessie Burtonin Nukkekaappi on täydellinen kirja, juuri minun makuuni. Miljöönä on Amsterdam vuonna 1686.  Päähenkilö, 18-vuotias Petronella eli Nella, saapuu aviomiehensä taloon. Hänet on pikaisesti naitettu vanhemmalle, varakkaalle kauppiaalle, eikä hän tiedä, mikä häntä odottaa. Sekä hieno talo asukkaineen että aviomies osoittautuvat mysteereiksi.  Myös Nukkekaappi, jonka Nella saa lahjaksi, ja siihen toimitettavat miniatyyrit lisäävät salamyhkäisyyden ilmapiiriä.

Mikä teki Nukketalosta nautittavan lukuelämyksen? Nukkeja ja nukketaloja on käytetty monissa romaaneissa. Mieleeni tulevat esimerkiksi Vera Valan Milanon nukkemestari, Gillian Flynnin Teräviä esineitä, Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit ja lukuisat muut. Nukeissa on jotain kiehtovaa ja salaperäistä. Ne ovat kuin ihmisiä pienoiskoossa, ja leikkijä antaa niille hengen. Joissain kirjoissa nuket esitetään paholaismaisina, riivattuina, kauhua kylväen. Burtonin romaanissa niillä on tärkeä tehtävä tulevien tapahtumien ennustajina. Herkullista!

Kirjan epookki on taiten rakennettu. Lukija liikkuu Nellan mukana kuin kotonaan 1600-luvun Amsterdamissa. Kanavissa  venemiehet huutelevat toisilleen, hopeaseppien killan juhlissa pöydät notkuvat herkkuja.  Sokeritoppa on vaurauden symboli, ja ruusuvesivohvelit tuoksuvat kanelilta ja inkivääriltä.  Elävyyden tuntua lisää myös se, että tapahtumat kerrotaan preesensissä, läsnäolon aikamuodossa.

Kirjan keskivaiheilla kanavasta kohoaa pintaan miehen ruumis, kuin merkkinä tulevista synkistä tapahtumista. Salaisuudet alkavat paljastua, aiheuttaen katoamisia ja kuolemaa. Nukkevaimo Nella joutuu katsomaan elämän hurjuutta silmästä silmään ja kasvaa oikeaksi naiseksi, joka pystyy kantamaan vastuuta, niin talosta, liiketoimista kuin hänen huolehdittavakseen jääneistä ihmisistäkin.

Katriina Järvisen kirjan Saanko esitellä pääajatus on, että meillä kaikilla on monta minää. Minuutemme vaihtuu eri aikoina ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa. Katriina Järvinen haluaa kirjassaan esittää vaihtoehdon vallitsevalle ihanteelle, jonka mukaan yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Hänen mukaansa  ei ole lopullista, oikeaa minää, vaan olemme lopulta salaisuuksia paitsi toisillemme myös itsellemme. 

Joskus oma minuus on täytynyt ympäristön painostuksesta salata, kun yrittää elää normien mukaan. Joskus taas ihmisen elämään sisältyy niin suuria muutoksia, ettei entinen minä sulaudu nykyiseen.  Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa joutuu esittämään itseään, missä piilee mahdollisuus salaisuuksiin ja houkutus valheisiin.  Minuus ei synny vain tästä hetkestä ja menneisyydestä, vaan myös odotus tulevasta vaikuttaa.

Katriina Järvinen kertoo kirjassa myös omasta elämästään, miten "minusta tuli minä".  Hän on lisäksi haastatellut useita henkilöitä. Nämä tekevät kirjasta elämänmakuisen. Sitä kuorii kiinnostuneena kerros kerrokselta: mitä kaikkea ihmeellistä minuudesta löytyykään!

Rumankaunista runoa

Jukka Vienon runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (2017)  on paksu runokirjaksi: siinä on melkein 250 sivua.  Se on toinen osa runotrilogiasta, jonka ensimmäinen osa Stockan kulma ilmestyi vuonna 2010. Ihastuin kovasti tähän runokirjauutuuteen.

Ruttopuiston rakastavaiset -nimestä jo aistii kirjan ambivalenssin. Runot ovat kauniita ja rumia, koskettavia ja luotaantyöntäviä, ne henkivät elämää ja kuolemaa, rakkautta ja hajoamista.  Kansikuvassa on ruskeaksi kuihtunut ruusukimppu, vertauskuvallinen siis sekin. Kirjan tyyli on barokkimaisen runsasta ja vyöryvää, runot useimmiten pitkiä. Väliin mahtuu tietysti myös suvantokohtia, levollisempia lyhyitä runoja.

Missään ei ole totisesti säästelty, ja runot kattavat koko ihmisiän ja maailman, kaupungin ja maaseudun, luonnon ja avaruuden, historian ja nykyisyyden. Kaikki tämä voisi tuntua liian ylenpalttiselta, ellei tyyli olisi niin upeaa, dynaamista, eteenpäin virtaavaa. Ja paikka paikoin niin kaunista, että hengästyttää. Kauneus ei koskaan mene makean puolelle, ja seuraavassa hetkessä lukija palautetaan taas maan pinnalle, kun eritteet roiskuvat ja räkä valuu.

Jukka Vieno on oman sukupolveni runoilija, ja tuntuu, että miehisestä näkökulmasta huolimatta (kyllä, kirjan runoihin mahtuu myös äijärunoja) ymmärrän hänen runojaan juuri siksi. Tämän vuosituhannen runouden kanssa on toisin.  Tuntuu, että puhumme niin eri kieltä, ettei kohtaamista tapahdu ja runous jää vieraaksi. Ruttopuiston rakastavaiset -kokoelman parissa olin kotonani, ja välillä jopa lensimme yhdessä.

Ihailen erityisesti kirjan kieltä ja ah, niin verevää ja tuoretta kuvakieltä. Se tuntuu syntyneen niin vaivattomasti, että kateeksi käy. Näennäinen helppous ja keveys on tietysti illuusiota, ja vaivannäkö on vaatinut vuosien työn. Kunpa osaisikin luoda kuvia yhtä taitavasti.

Lumouduin kirjan rakkausrunoista, joita kirjassa on paljon. Niissä muistellaan kuollutta rakastettua ja muitakin menetettyjä, pois lipuneita rakkauksia.  Rakkaus on lihallista, voimakasta mutta myös kaipaavaa ja herkkää.

Ruttopuisto

Näen niskasi: Ruttopuiston penkillä
olet kumartunut tutkimaan kirjaa.
Kotimatkalla, malttamattomana, keväällä
olet pysähtynyt valoon lukemaan.
Olen jo tulossa luoksesi kysymään, minkä kirjan
olet nyt hankkinut, kun muistan,
että olet enää rivien välissä
ja että puiston penkillä jonkun toisen katse
tutkii tekstiä, joku toinen aurinko
lämmittää niskasi suloista kuoppaa.

Elämän tarkoitus, intohimo ja ikigai

Suuria sanoja, inspiroivia ja lumoavia sanoja! Tulin jälleen lukeneeksi peräkkäin kolme kirjaa, jotka merkillisesti käsittelivät samaa.

Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu.  Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.

Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa.  Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta.  Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.

Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.

Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö?  on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.

Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin.  Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D

Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain  -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles.  Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta,  siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.

Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.

Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).

"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.

Taiteilijaelämää

Kolme kevään uutuuskirjaa ja baletti, jotka kaikki käsittelivät aiheista lumoavinta: taiteilijaelämää.

Joel Haahtelan romaani Mistä maailmat alkavat kertoo nuoresta Visasta, joka kokee taidemaalarin elämän kutsumuksekseen. Kirjan miljöönä on 1950-70-lukujen Helsinki sekä Italia. Lopussa päädytään myös tarinankertojien torille Marrakechiin. Ihana, runsas, värikylläinen kirja! En olisi malttanut luopua sen luomasta maailmasta ollenkaan! Joel Haahtelan tyyli on kaunista, niin kuin aina, mutta nyt hän on mielestäni saanut aivan uuden vaihteen päälle, ja tuloksena on elämänmakuista, aistivoimaista, kuin maailmaa tuorein silmin maalaavaa tekstiä. Päähenkilö Visa onkin viaton, enkelimäinen ja herkkä katsoja. Miten hienosti ja vivahteikkaasti Haahtela on hänen sisäisen maailmansa kuvannut!

Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myös taiteilijan elämää romaanissaan Villa Speranza, joka sijoittuu Italiaan ja sen kauniisiin maalaismaisemiin. Päähenkilönä on nuori Silja, joka kirjan mittaan saa kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hän pelastaa sattumalta kuuluisan oopperalaulajan hengen ja pääsee tämän huvilalle ja sotkeutuu samalla kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Kirjassa käydään henkeviä keskusteluja runoudesta ja musiikista.

Linda Olssonin romaanissa Sisar talossani lukija pääsee Espanjaan Costa Bravan rannikolle. Kirja kertoo kahdesta toisilleen etäiseksi jääneestä sisaresta, miten nämä vähitellen tutustuvat merenrantakävelyjen aikana toisiinsa. Minäkertoja on kirjallisuudentutkija, joka on perinyt taidegallerian rakastetultaan.  Yksi kirjan henkilöistä on Pau, joka on taidemaalari. Näin kirjassa kuvataan erästä hänen öljymaalaustaan: "Siinä ei ollut pelkästään yhtä sinisen sävyä, vaan kaikkia mahdollisia.  Kaikki sävyt tuntuivat olevan aistittavissa, tummempia ja vaaleampia kerroksia oli vuorotellen. Ja vaikka huoneessa oli hämärää, maalaus näytti hehkuvan sisäistä valoa.  Kaikki tuo sininen oli näyttänyt muuttavan muotoaan ja sävyään siinä silmieni edessä. Aivan kuin taulu olisi ollut elävä."

Sunnuntaina olimme mieheni kanssa Oopperatalossa katsomassa pietarilaisen Boris Eifmanin Rodin-balettia, joka kertoi kuvanveistäjä Rodinin tarinan kahden naisen ja taiteen puristuksessa. Oikeastaan se kertoi mielestäni Rodinin rakastajattaren ja kuvanveistäjä Camille Claudelin tarinan. Kuinka vaikeaa olikaan olla nainen ja taiteilija! Sekä Rodin että Claudel painivat omien demoniensa kanssa, ja Claudel joutui lopulta mielisairaalaan. Oli uskomatonta, miten hienosti baletti kuvasi taiteellista luomistyötä huolimatta siitä, miten vastakohtaisia  tanssin virtaava liike ja kuvanveiston kiven jähmeys ovat.

Innostava, hauska ja erilainen luovuuden opas

Olen lukenut kymmeniä erilaisia kirjoittamisen ja luovuuden oppaita, joista kaikista on ollut enemmän tai vähemmän hyötyä ja hupia. Mutta nyt luin aivan uudentyyppisen eli Elisabeth Gilbertin kirjan Big Magic Uskalla elää luovasti ja ihastuin.

Elisabeth Gilbert on tuttu menestyskirjastaan Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, joka on filmattukin (pääosassa oli Julia Roberts). Sitä ennen hän oli kirjoittanut kolme romaania, joita ei käsittääkseni ole suomennettu. Big Magic -kirjassa Gilbert kertoo omista kirjoitusprosesseistaan ja rohkaisee lukijan omaa luovaa työtä, oli se sitten kirjoittamista, maalaamista, näyttelemistä tai vain luovasti elämistä.

Se, mistä pidin, oli aivan uudentyyppinen suhtautuminen luovaan työskentelyyn. Sen tulisi olla kevyttä leikkiä, vaikka voi olla vakavaakin. Pitää olla rohkea ja laittaa itsensä likoon, mutta ei marttyyrimäisesti vaan veijarimaisesti. Ei pidä välittää siitä, mitä muut ajattelevat, kunhan on ahkera ja yrittää parhaansa.  Omaan luovuuteensa ja inspiraatioon tulee suhtautua arvostavasti.

Gilbertin mukaan kaikki ovat luovia eikä luovaan työskentelyyn tarvita kenenkään lupaa. Kirja kannattaa kirjoittaa omaksi huviksi, ei toisten auttamiseksi.  Kun ottaa rennosti ja nauttii työstään, ideoita alkaa tulvia. Täydellisyyden tavoittelu voi estää luovuutta, ja valmis teos eli tarpeeksi hyvä on parempi kuin täydellinen. Luovuuden jumalatar on oikullinen, joten on parasta, ettei aseta henkilökohtaista onnellisuuttaan hänen oikkujensa varaan. Kirjoittamista tai mitä tahansa luovaa työtä kannattaa tehdä ainoastaan rakkaudesta.  Luovuus ei edellytä kärsimystä tai demonien valtaan joutumista. Kun  rakastaa työtään, voi hyvin kuvitella, että työ rakastaa tekijäänsä myös. Työn lähestyminen itsepintaisen ilon vallassa on Gilbertin tärkein prinsiippi, ja juuri se vetoaa minuun eniten.

Toiseksi tärkein on Gilbertin mielestä uteliaisuus, rakkaus tiedonhaluun, joka on luovan elämän tie ja totuus. Ennen kaikkea on tarpeen olla utelias omien sisälle kätkettyjen aarteiden suhteen.