Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus 2018) on rovaniemeläisen tietokirjailija ja kouluttaja Anne Lukkarilan toinen runokokoelma. Kaiken keskiössä on iho, sen muuttuminen ja sen ilot ja kärsimykset. Kokoelma jakautuu neljään osaan, joista kolme on nimetty ihon kerrosten mukaan (Orvaskesi, Marraskesi, Verinahka). Neljäs osa on saanut nimekseen Lautuma. Se on omistettu tekijän keväällä kuolleelle sisarelle.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
perjantai 17. elokuuta 2018
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä
O. Riikamaria Helle-Kotkan uudella runokirjalla Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä (Mediapinta 2018) on hauska ja värikäs kansi. Tekijän itsensä kuvittamassa kannessa näkyy oranssilla pohjalla vihreäleninkisen naisen muodokas takamus ja sorjat sääret punaisissa korkokengissä. Kansi kuvastaa hyvin sisältöä, joka koostuu reippaista ja raikkaista keski-ikäisen naisen tuntemuksia kuvailevista runoista. Punaisilla korkokengillä on vertauskuvallinenkin merkitys: ne ovat rohkeuden ja piilosta kaivetun naisellisuuden ja voimistuvan uuden minuuden tunnuskuva.
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)