Kolme kirjaa, keskenään hyvin erilaisia, mutta joiden tyyli oli sekä kepeää, vakavaa että runolllista: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi (suomentanut Terhi Vartia), Kim Thúyn Ru (suomentanut Marja Luoma) ja Zelda Fitzgeraldin Lahjakas tyttö (suomentanut Pirjo Pakarinen).
Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
Kirjoittaja pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.
"Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.
Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:
"Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."
Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:
…"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."
Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:
"Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."
En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma 1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:
"Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi. Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)
