Valkoisen lumen keskellä tuntuu luontevalta tarttua eteläkorealaisen kirjailijan Han Kangin teokseen Valkoinen kirja (suomentanut Taru Salminen). Se on kirja minäkertojan parin tunnin ikäisenä kuolleelle esikoissisarelle. Hän haluaa muistaa sisarensa ja näyttää hänelle valkoisia, puhtaita asioita. Valkoisen kirjan tyyli on minimalistinen, erittäin runollinen. Kuolleen vauvan riisinvalkoinen iho yhdistyy kaikkeen valkoiseen: lumeen, kukkiin, sumuun, lintuun, suolaan, kiveen, paperiin, kuuhun...
Kirjan tunnelma on hauras, surumielinen. Vastasyntynyt kuolee alkutalvesta, kun kuura peittää maan. Vasta kun minäkertoja matkustaa maapallon toiselle puolelle, hän joutuu kohtaamaan kätketyt muistonsa, kaupungissa, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin raunioiksi. Kuollut sisar kulkee kertojan rinnalla, ikään kuin hänen sijastaan. Valkoinen merkitsee puhtautta:
"Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus. "
Se merkitsee hänelle myös hiljaisuutta:
"Hän otti valkoisen kiven silloin tällöin esiin laatikosta ja asetti kämmenelleen. Hän ajatteli, että jos hiljaisuuden voisi tiivistää aivan pieneen ja kiinteään muotoon, tältä se tuntuisi."
"Näen sinut koivikon hiljaisuudessa. Näen sinut talviauringon säteitä tulvivan ikkunan äänettömyydessä. Näen sinut kattoon osuvissa auringonsäteissä poukkoilevien, kimaltelevien pölyhiukkasten joukossa. - - Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi."
Yhtä kauniisti, joskin voimakkaammin, on kuoleman aiheuttama suru kuvattu Katriina Huttusen teoksessa Mustaa valoa (Muistiinpanoja hautausmaalta). Surun istukka oli Huttusen aiempi teos, jossa hän kuvaili tyttärensä itsemurhan aiheuttamaa raastavaa surua ja syyllisyyttä. Uudessa teoksessa suru ei ole kadonnut mihinkään; se ei päästä irti eikä kirjoittajakaan päästä sitä irti. He ovat yhtä.
Huttunen käy yhä päivittäin Hietaniemen hautausmaalla, jonka kolumbaariossa eli uurnaholvissa hänen tyttärensä tuhkauurna sijaitsee. Hän istuu tuntikausia kolumbaariossa, käy äänetöntä dialogia tyttärensä ja itsensä kanssa, tekee muistiinpanoja, lukee kuolemankirjallisuutta. Hän kävelee myös hautausmaalla, tekee havaintoja sen kasveista ja eläimistä, työntekijöistä ja muista haudoista. Mustan valon tyyli on kaunokirjallista, runollista, havainnollista ja tarkkaa. Mustaa valoa, kuten Valkoista kirjaakaan, ei voi jättää kesken. Lukija on kuin lumottu astellessaan surijan rinnalla. Huttunen kirjoittaa surun näkyviin, antaa sille sanat, ja lukija saa outoa lohtua raskaasta melankoliasta, joka ei väistele.
Hautausmaalla kaikki on surun merkitsemää: surukuusia, joilla on riippaoksat ja apeat, kapeat hartiat, pimeän päivän epäsuoraa mustaa valoa, vanhojen hautojen unohtuneita salaisuuksia. Huttunen kuvailee kirjaansa hautausmaan kartaksi, jonka lyhyet luvut ovat hautakiviä. Niiden ääreen voi lukija hetkeksi pysähtyä. Hän kutsuu kuolemansuruaan ikivihannaksi. Hietaniemi on hänen surunsa ruumiillinen ja henkinen tila. Siellä toteutuu hänen mukaansa elämän ja kuoleman välitön vuorovaikutus. Hautausmaalla suru varjelee häntä kaikelta turhalta ja ylimääräiseltä. Surua ei voi kieltää, sillä se on intensiivistä kestosurua:
"Suruni ei etene lineaarisesti. Surun sykli on ja pysyy, jatkuu ja toistuu, voimistuu koko ajan, kiihtyy, kiertyy itsensä ympärille. Jokainen päivä ja jokainen vuodenaika Hietaniemessä on yhtä paras.- - Suru on hydra."
Teoksensa lopussa Huttunen kertoo eri puolille Eurooppaa sijoitetuista kompastuskivistä, jotka ovat holokaustissa kuolleiden miniatyyrimuistomerkkejä. Niihin on kaiverrettu nimi ja päivämäärä. Ne merkitsevät vertauskuvallisesti sitä, ettei ihmistä ole unohdettu niin kauan kuin hänen nimensä muistetaan. Myöskään Huttunen ei halua unohtaa lastaan. "Sureminen on velvollisuus."
