Talvikappeli ja Runoilijan veisu

 Joel Haahtelan uusin teos Talvikappeli (Otava 2026) on kaunis ja hengellinen, tekijänsä edellisten teosten tavoin täynnä punnittua viisautta ja syvyyttä. Tyyli on lumoavaa: vähäeleistä, tarkkaa ja koskettavaa. Talvikappeli sijoittuu Pohjois-Italiaan, vuoteen 1348. Päähenkilö on freskomaalari, joka on saanut ruhtinaalta tehtäväksi maalata kappelin seiniin freskoja. Apunaan hänellä on kaksi orpoa veljestä Matteo ja Giovanni.

  Ruhtinas, joka ei itse ole paikalla, on toivonut, että freskot keskittyisivät Kristuksen viimeisiin päiviin, kärsimykseen ja ylösnousemukseen. Ruhtinaan vaimo, Signora, on menettänyt puhekykynsä poikansa kuoltua ruttoon. Myös perheen toinen lapsi, tytär, on kuollut. Ruhtinas kysyy kirjeessään freskomaalarille, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin. Vähitellen käy ilmi, että sekä ruhtinas, tämän vaimo että freskomaalari ovat syyllistyneet raskaisiin synteihin ja joutuvat tekemään tiliä itsensä kanssa. Onko sovitus mahdollinen; tähän Talvikappeli omalta osaltaan vastaa.

  Lukija saa tietää Freskomaalarin lapsuudesta: tämä on ollut intohimoinen (hiekkaan) piirtelijä. Mestari Filippo saa kuulla tästä ja ottaa hänet mukaansa opettaakseen tälle maalarin ammatin. Värejä haetaan luonnosta. Freskomaalarin työ valmistuu hitaasti, ja pohdinnat siivittävät sitä. 

  "Maalari siirtää taivaan seinälle, seinä muuttuu taivaaksi. Muuttuvasta tulee muuttumatonta, sinistä tarttuu sormenpäihin."

  "Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys. Toistuvuudesta mieli löytää suojan, turha jää ulkopuolelle. Työn sisällä kaikki on selvää ja ongelmat ratkaistavissa. - - Jos maalaamisessa on mukana rukous, se on hyödyllistä. Jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää."

  Talvikappelin ulkopuolella on ristiriitainen ja raskas elämä, ja väkivallan uhka ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Elämä ei ole helppoa. Rakkaus, taide, luonto ja usko tuovat teoksen henkilöille kuitenkin toivoa.

  "Numen adest ¨- Jumala on täällä. Hän ilmoittaa itsensä iltaisin tuoksuvassa ruohossa, puhkeavissa myrtinnupuissa, villeissä hyasinteissa, orvokeissa ja kämmeköissä. 

  Hän ilmoittaa itsensä yön syvimmässä hetkessä, vuosien kulumisessa ja pehmeästi lankeavassa sateessa."

"Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä."

                                Joel Haahtela Talvikappeli 2026

Katja Seudun Runoilijan veisu (WSOY 2026) on hänen viides runoteoksensa.  Etukannen liepeessä kerrotaan, että Seutu on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja että hän ollut mukana muokkaamassa Psalmien kirjan nykysuomeksi Suomen Pipliaseuran VT2028 -hankkeessa. Runoilijan veisussa runon puhuja keskustelee psalmien kirjoittajan kanssa. Psalmien vanhahtava uskonnollinen tyyli vaikuttaa hänen runoihinsa. Runon puhuja vertaa elämäänsä ja käännöstyötään ennen ajanlaskua eläneen psalmien kirjoittajan elämään.

"En tiedä, kuka olet, muukalaiseksi itsesi tunteva. 

 Tervehdin sinua kuitenkin, kuvittelen sinut sinne,

 kuvittelen sinut kirjoittamassa siellä, missä kuuma tuuli

 puhaltaa hiekkaa, vierautta minun ei tarvitse kuvitella."

Kääntäminen vertautuu ruumiilliseen työhön:

"Istutan, puran, käärin huopaan, siirrän,

  louhin kilkutan sanoja irti,

  kuuntelen kaivoskuilun kaikuja,

  riipun, liidän aarteideni yllä, seurassa, parissa."

Runoilijan veisussa käytetään paljon pellon ylittämistä vertauskuvana. 

"Sinä,

  olisin voinut ajatella, että laulusi ovat pelto, jota ei voi ylittää.

  Mutta olit koko ajan äänessä, puhuit, joten ymmärsin sinun olevan

  pikemminkin elämäksi kuin kuolemaksi. 

  Mitään selviytymiskeinoja et ole opettanut. Kun suunnittelen reittejäni,

  minun on tehtävä se yksin ja oman pääni mukaan.

  Elämästä sanotaan, että sitä ei voi kuin peltoa ylittää.

  On onnetonta vitkastella

  ja vaarallista jatkaa matkaa."

Katja Seudun Runoilijan veisussa on jotain samaa kuin Haahtelan Talvikappelissa. Ne ovat molemmat kauniita ja hengellisiä. Tyylissäkin on samankaltaisuutta eli eleetöntä, kirkasta, puhuttelevaa, pohtivaa.  Luonto on kummassakin tärkeässä osassa.

"Minun veisuni:

  Meri, ja kaikki mitä siinä on,

  niitty, ja kaikki mitä siinä on,

  pelto, ja kaikki mitä siinä on

                     jokainen korsi, kiuru

                     jokainen korsi, kiuru

                     korsi, kiuru, leivonen"

                      

                    Katja Seutu Runoilijan veisu 2026

  

Näköisyys

 Leena Krohnin uusin teos Näköisyys (Teos 2026) on sujuvasti kirjoitettu, ajatuksia herättävä, viihdyttävä, filosofinen, hauskakin eli kaikkea mukavaa samassa paketissa. Se on aika ohut (157 sivua), mutta olen huomannut, että mitä ohuempi kirja, sitä taitavampi, hienostuneempi ja mietitympi on yleensä kirjan tyyli.  Krohnin tyyli miellyttää erityisesti, sillä tuntuu, että joka sana on punnitusti paikallaan, mikä aiheuttaa lukijassa nautinnon väristyksiä.

  Rakenne pitää Näköisyyden tiukasti lukijan hyppysissä. Vähemmän tunnettu taiteilija Horkka saa kuuluisammalta kollegaltaan toimeksiannon: hänen tulee maalata tämän ateljeessa tilausmuotokuvia, joita Lysander ei itse ehdi tai halua. Ja niin sitten lukijalle esitellään kohde kerrallaan: kirjailija, tuomari, influensseri, guru, palkkamurhaaja, 101-vuotias isoäiti ja tämän kaksi lastenlasta, tekoäly, varakas toimitusjohtaja, unettoman unen herra eli anestesialääkäri. Krohn tuo heidän kuvailussaan esille ajankohtaisia (ja tulevaisuudenkin)  asioita, joille lempeästi ja hieman satiirisesti hymyillään: robottinuken käyttö, kirjallisuuden modernit suuntaukset (kraattinen teksti, dynaaminen lukija), itsekseen ajavat autot, latinan opetuksen lopettaminen yliopistossa, vesihanasävellys, influensserikulttuuri, therian-ilmiö jne. 

  Myös Krohnille ominaista filosofista pohdintaa luodaan henkilöhahmojen kautta. Hovioikeuden tuomari miettii syyllisyyttä, pahuutta, hyvyyttä ja tekojen seurauksia, itsensäkehittäjä on sitä mieltä, että kaiken mitä meille tapahtuu olemme itse itsellemme aiheuttaneet. Tekoäly pitää itseään todellisena henkilönä, anestesialääkäri työtään lahjana: "Kyltyä, nukahtaa, saada tilapäisesti kuolla, vapautua valveen vaivannäöstä, paeta päivää ja aurinkoa ja itseään, ennen kaikkea itseään, Ja sitten yltyä, palata takaisin valoon ja valveeseen, herätä uudelleen itseensä ja elämäänsä. Jan paluu on mahdollinen juuri siksi, vain siksi, että valve hetkeksi sammui."

  Myös taiteeseen ja maalaamiseen liittyvää on tietysti kirjassa paljon. Taiteilija Horkka miettii värejä, tyylejä ja siveltimiä kuvattavan henkilön mukaan. Väri nimeltä caput mortuum saa ihan oman lukunsa, sillä siihen liittyy raastava muisto, joka "katkaisi yhteydet, lopetti keskustelut, pysäytti viestit ja siirsi jokaisen omaan yksinäisyyteensä."  Lukijaa hämmästytetään sillä, miten ymmärtäväisesti Horkka maalattaviaan kuuntelee ja mitä hän heissä lopuksi näkee: millainen on lopputulos eli henkilömuotokuva ja miellyttääkö se. Teoksessa on pohdintaa näkemisestä ja katsomisesta, kasvojen variaatioista, silmästä, näköisyydestä. Kirjailijana Krohn on myös taidemaalari: pintakerroksen alta löytyy yhä uusia kerroksia: yllättäviä, huikeita, kauniita, surullisia, lohdullisia.

  Päähenkilö, puolietevä taiteilija (kuten Lysander häntä kuvailee) Horkka on sympaattinen hahmo.  Hän on hienotunteinen ja kohtelias. Horkkanimen hän sai kouluaikana, kun palellessaan herkästi pukeutui moniin kerroksiin kuin olisi aina talvisää. Horkka on intohimoinen kauneudenpalvoja ja taiteen kokeilija. Hän tarkkailee ympäristöään ja havaitsee kaikenlaisia yksityiskohtia: " Nostokurkien takana kiiluva tulinen lanka valahti ennen sammumistaan saattueen ylle. Se valoi osanottajien hiuksiin hunajaa, vaihtoi näyteikkunat kuvastimiksi ja kiillotti katukivien gneissikiteet."

  Näköisyys-teos yllättää lukijan loppuun asti. Itsekseen ajava auto ottaa Horkan kyytiin ja kuljettaa häntä ympäri kaupunkia. Entinen elämä tuntuu vilahtavan ohi ikkunanäkymissä, mutta Horkka kulkee kohti uutta ja keksii auton kyydissä vihdoin oman ilmaisunsa: läpinäkyvän, katoavan kuvan. 

Kyyhkysen sydän sykkii tässä

 Runoilija Pirjo Kotamäen vahvuuksia ovat ilmiömäinen eläytymiskyky ja mestarillinen runokieli. Näin on myös hänen uusimmassa runokirjassaan Kyyhkysen sydän sykkii tässä   Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta, osa 2  (Parikanniemen Ystävät ry, 2025).  Lukijalle-aloituksessa Kotamäki kertoo, miten aihe ei jättänyt häntä rauhaan: runojen tuloa ei voinut estää. Hän nimittää teostaan säeromaaniksi ja roolirunoiksi ja sanoo kirjoittavansa heistä, jotka jäivät ensimmäisessä osassa vaille huomiota. Kotamäki kuvailee Helena Konttista sanoen, että tällä oli ihmeellinen kyky nähdä ihmisen sieluun tai jos joku kärsi tai oli tehnyt jotakin väärin. Tämä kaikki käy hyvin ilmi Kotamäen runoista, jolloin Konttista voi pitää melkeinpä selvännäkijänä. Kaikki eivät tästä tietenkään pitäneet; Konttisella oli myös paljon vihamiehiä. Kotamäki päästää myös heidät ääneen.

  Kotamäen runoissa kuvataan myös, kuinka Parikanniemen orpokoti sai alkunsa. Helena Konttinen paransi maailmaa kiertäneen Väinö Hokan, joka perusti orpokodin. Se on vieläkin olemassa ja toimii  Mikkelin Ristiinassa. Sen ja Parikkalan Saaren kirkossa vuosittain pidettävien Orpokotijuhlien välityksellä muistetaan Helena Konttista, jonka epäitsekäs työ muiden hyväksi ei näin unohdu.

  Kyyhkysen sydän sykkii tässä on hengellinen teos ja kieli on sen mukaista. Toisaalta maalaispaikkakunnan arkinen aherrus kotieläimineen, peltoineen ja metsineen kuvastuu runokuvissa ja ilmaisuissa. Isännät ja emännät, neidot ja nuorukaiset pääsevät ääneen (ja toisaalta myös papit ja rovastit). Runot kuvaavat Helena Konttisen tuntoja, kun hän joutuu "horrokseen" ja näkee ihmisten sisimpään mutta myös horrossaarnaamista katsojan silmin. Moniäänisissä runoissa kuvataan Konttisen vastustajia mutta myös niitä, jotka "kutsutaan". Konttinen rakentaa sopua ilkeän anopin ja miniän välille, parantaa heikkopäisen tytön ja suruttoman pojan sekä naisiin ja viinaan menevät miehet. Armo kuuluu kaikille, tämän Konttinen ymmärtää. Hän myös välillä väsyy ja sairastuu, ja nämäkin tunnot saavat omat runonsa.   

    Suomalainen maanläheinen pyhimyksenkaltainen nainen, vaimo ja äiti, epäitsekäs ja väsyvä eli inhimillinen. Tällainen oli Helena Konttinen, jonka elämä ja kutsumustyö piirtyy elävästi esiin Pirjo Kotamäen runoissa.

 

  "Se kaikki kirkastui sydämelleni, sanat sielussani,

    tunsin niiden painon ja keveyden,

    sanat asettuivat puhuessa omaan tupaansa,

    kuin omana musiikkinaan, hellänä korvissani,

    muistissani kaiken aikaa,

    mitä pitää sanoa, milloin,

    kuka on tänään vuorossa,

    kenen elämä näytetään,

    siinä horroksessa liikun enkelten matkassa,

    niiden siivet havisivat kuin kuusten lehvät tuulessa,

    (valo siivilöityi niiden siipien läpi),

    ne olivat niin tosia kuin vain sinä siinä, kuin minä tässä,

    niiden puhtaat äänet kaikuivat mielessäni ja

    edessäni oli avoin tila ja taivas, kaareutuvana,

    äärettömyytensä sisällä.

    Ihminen nyt täällä maan päällä tihkuaa ja vuotaa,

    talon palkitkin kosteutta sisäänsä,

    ja Matin pitää tilkitä tuo vuotava ladon katto,

    minä muistutan häntä siitä. "

       Pirjo Kotamäki  Kyyhkysen sydän sykkii tässä  Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta, osa 2. 2025