Dandyn elegia

Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin  verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.

  Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista  on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.

  Nylén etsii kirjailijana itselleen  yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."

  Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.

  Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista  asemaa.

  Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.

  Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):

  "Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
   
      Millainen voitto se olisikaan!
   
      Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"

Pimeydestä valoon eli Opintiellä

Tara Westoverin Opintiellä on nuoren tytön kasvutarina, tarina kamppailusta pimeydestä valoon. Pimeys on perhe, sen maailmanloppuun uskova pelottava  isä, alistuva äiti ja koulua käymättömät ja tietämättömät sisarukset.Valo on tiedon ja koulutuksen valo. Opintiellä on todellisuuteen perustuva tarina, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että se lähenee kaunokirjallista teosta.

  Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti.  Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.

  Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.

  Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon.  Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.

  Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta.  Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.

   Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:

  "Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea  muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."

  Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:

  "Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.

  Minä kutsun sitä opintieksi."