torstai 11. heinäkuuta 2024

Rannalla

 Sanna Nyqvistin tietokirja Rannalla  Miten kirjailijat löysivät meren (Tammi 2024) sopii hyvin kesälukemiseksi, vaikkapa rannalla loikoillen. Se kuvaa viiden kirjailijan meri- ja rantasuhdetta heidän teostensa kautta. Nyqvist tuntee hyvin tutkittavansa, jopa niin, että hänen oma tyylinsäkin on hyvin kaunokirjallista, muistuttaen kunkin tutkittavan kieltä ja tyyliä. Ihailtavaa ja lukijan kannalta nautinnollista.

  Alkusanoissaan Nyqvist toteaa, että kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä tihentyneiden tapahtumien ja merkitysten paikkoja, joissa lukija voi odottaa käänteitä ja muutoksia. Ranta on yhtä aikaa paikka ja mielentila. Nyqvist ilmoittaa teoksessaan tarkastelevansa rannan muuttuvia merkityksiä valitsemiensa kirjailijoiden teosten ja elämänvaiheitten valossa. Näissä teoksissa hahmottuvat rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa  1800-luvun alusta nykypäivään.

  Jane Austen, August Strindberg, Marcel Proust, Virginia Woolf ja Tove Jansson hakeutuivat oleskelemaan ja kirjoittamaan meren rannalle, ja kokemukset rannoilta tarjosivat aineistoa heidän teoksiinsa. Näin rannat olivat todellisia, elettyjä maisemia.

  Nyqvist tarkastelee Jane Austenin romaania Viisasteleva sydän ja keskeneräiseksi jäänyttä Sanditonia, jotka sijoittuvat rantalomakohteisiin Dorsetin rannikolle. Meri on Austenille kehys, joka piirtää esille rannikkomaiseman kauneuden. Se vaikuttaa myös katsojaan tarjoten esteettisiä ja henkisiä nautintoja. Ranta on Austenille siirtymätila, jossa ihminen tempautuu mukaan johonkin uuteen, löytää itsestään aiemmin kätkettyjä voimia tai haluja.

  August Strindbergille Tukholman saaristo merkitsi inspiraation lähdettä. Saaristosta tuli Nyqvistin mukaan kirjailijan ydinmaisema ja miljöö, jossa tämä koki löytävänsä oman itsensä aina uusina versioina. Hemsöläiset on Strindergin rakastetuin romaani, ja sen elävä kuvaus saariston näkymistä tuli osaksi ruotsalaisten käsitystä kansallismaisemastaan. Saaristolaiselämää ja Ulkosaaristossa täydentävät trilogian. Rannat ovat Nyqvistin mukaan Strindbergin tuotannossa toiveiden heräämisen ja niiden kariutumisen maastoa:

  "Samojen teemojen ja tuntojen toistuminen tuo mieleen aaltojen näennäisen toisteisen liikkeen. Milloin ne loiskivat lempeästi vasten auringon lämmittämiä kallioita, milloin vyöryvät maihin vaahtopäisenä rintamana ennen kuin paiskautuvat takaisin mereen. August Strindberg oli modernin ajan kirjailija, ihmisluonnon ristiriitaisuuksien kuvaaja. Hänen teoksissaan ranta on symboli vastakkaisille tiloille, joiden välillä ihminen heittelehtii."

  Marcel Proust matkusti meren rannalle päästäkseen tilaan, jossa hänen sisällään kehkeytyvä romaani löytäisi tiensä ulos. Nyqvist kirjoittaa:

  "Meren äärellä hän oli kaukana arjen vaatimuksista ja rutiineista, seuranaan aaltojen tasainen pauhu ja edessä avautuva ulappa, jonka pintaan piirtyvät kangastukset  ja kuvat olivat kuin heijastuksia hänen oman mielensä kuvajaisista. Uuden hotellin anonyymi, historiaton miljöö antoi rauhan uppoutua kirjoittamiseen ja menneen uudelleenluomiseen kirjan sivuille. Meren heijastusten valaisemassa hotellihuoneessa Proust avasi ovet sisäisiin huoneisiinsa, jo kadotetuiksi luulemiinsa tiloihin, jotka rannan suolainen tuuli pyyhki puhtaiksi ajan kerrostamasta pölystä."

  Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kertojakin viettää kesiään loistohotellissa Normandian rannalla, havainnoi rannan sosiaalisia hierarkioita ja niiden yllätyksiä ja oppii Nyqvistin mukaan taiteen avulla ymmärtämään ja jäsentämään kauneutta ympärillään; taide kertoo maailmasta jotakin sellaista, mitä tottumus ja tiede eivät tavoita.

  Meren rannoille sijoittuvat myös useat Virginia Woolfin teokset, etenkin hänen tunnetuin romaaninsa Majakka. Nyqvistin mukaan Woolf vertasi luomista usein veden liikkeeseen: "Teksti on virta, johon hän sukeltajan lailla uppoutuu ja jonka rytmiin hän mukautuu."  Majakasta muotoutui mereltä rytminsä lainaava, kokeellisuudessaan läpikotaisin modernistinen taideteos, joka on samalla psykologisesti tarkkanäköinen ja intiimi kuvaus meren äärellä lomaansa viettävästä perheestä. Meri oli Nyqvistin mukaan Woolfille kaikista keskeisin metafora, olemista, ajattelua ja taidetta ruokkiva elämän perusta. Lapsuuden kesien Cornwallin aaltojen jyly loi äänimaiseman ja tunnetilan, jonne hän aina kaipasi takaisin.

  Kaikki suomalaiset (ja muutkin) osaavat yhdistää Tove Janssonin ja meren. Nyqvist toteaakin, että Tove Janssonin elämän keskeiset paikat voisi piirtää merikartalle, joka tarjoaa tarkastelupisteitä myös Janssonin kirjallisiin maastoihin :"Varhaislapsuudesta alkanut vahva tunneside Itämeren saaristoon oli hänen tuotantonsa käyttövoima, loputon inspiraation lähde, jonka tarjoilemia aihelmia hän varioi teoksesta toiseen. - - Välimeren aurinkorannat Riviera ja Capri ovat poikkeuksia tuotannossa."

  Olennaisin osa meren tarjoamista antimista on aineettomia, ja juuri ne ovat kirjallisuuden rakennusainetta, Nyqvist summaa teoksensa lopuksi:

  "Muumipapalle meri lahjoittaa viskilaatikon ohella itseymmärryksen, Proustin romaanin kertojalle hurmaavan tyttöryppään ja uuden tavan katsoa maailmaa. Woolfin kesänviettäjät pääsevät rannalla viimein irti surustaan ja kaipauksestaan. Austenin kapteeni Wentworth ja Anne Elliot saavat takaisin rakkautensa, aiemmista esteistä vapaana ja kypsempänä versiona. Strindbergin proosarunon kulkija kohtaa saariston häikäisevät maisemat ja oivaltaa lopulta, epäilysten ja pettymysten jälkeen, millaiset lahjat elämä on hänelle jo antanut. Ranta terästää aistien lisäksi ymmärryksen. - -"

                                                                                         Sanna Nyqvist  Rannalla 2024

  

  

  

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Naisia jotka etsivät suurta tulta

 Naisia jotka etsivät suurta tulta  (Into 2024) on Moona Laakson tietokirja 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Laakso kutsuu heitä varjonaisiksi, sillä he elivät miehensä tai isänsä varjossa. Osa heistä eli onnellisessa avioliitossa ja halusi antaa aviomiehen loistaa. Osa joutui kaltoin kohdelluksi ja suljetuksi mielisairaalaan. Laakson mielestä naisena oleminen oli ja on vieläkin jatkuvaa kamppailua nähdyksi tulemisesta.  Kirjallaan hän haluaa nostaa naiset valoon. Lähteinään Laakso on käyttänyt useiden tutkijoiden teoksia sekä kuvaamiensa naisten päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä.

  Greta Hällfors-Sipilä eli taiteilija-avioliitossa Sulho Sipilän kanssa. Molemmat maalasivat, mutta Greta oli ensisijaisesti vaimo. Gretaa pidettiin miehensä jäljittelijänä, ja monet hänen tauluistaan laitettiin Sulhon nimiin. Greta oli monin tavoin yksinäinen ja niin riippuvainen miehestään, ettei miehen ollessa jatkuvasti matkoilla kyennyt maalaamaan. Lopulta hän sairastui skitsofreniaan ja vietti loppuelämänsä sairaalassa. Hän puhkesi siellä kukkaan ja maalasi yli 3000 akvarellia, aina kuolemaansa asti, vuoteen 1971 saakka.

  Alvar Aallon puolisoiksi valikoituivat arkkitehtinaiset, jotka osasivat piirtää (kauniita viivoja). Aino ja Elissa Aalto tekivät yhteistyötä kuuluisan miehensä kanssa, ja heillä oli suuri rooli menestyksen ja kansainvälisen maineen takana. Molemmat vaimot omistivat elämänsä suurmiehelleen. Laakso kirjoittaa: "Ainon ja Alvarin suhdetta on kuvattu tiiviiksi, rakkaudelliseksi, tasavertaiseksi ja toisen osaamista kunnioittavaksi. Mutta nuori Elissa kohtaa elämänsä rakkauden menettäneen katkeroituneen ja vähitellen yhä kärttyisemmäksi käyvän  miehen." Miehensä kuoleman jälkeen Elissa Aallosta tuli Aallon toimiston johtaja, ja hän työskenteli siellä kuolemaansa, vuoteen 1994 saakka.

  Saimi Järnefelt oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Hän oli lupaava ja intohimoinen näyttelijätär, joka luopui urastaan perhe-elämän vuoksi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Teinkö väärin sittenkin, vaikka luulin niin kokonaisesti ja oikein menetelleeni. Teinkö väärin omalle itselleni - - tapoinko kaiken lahjan itsessäni, tukehdutin karaktäärini ja tuleeko kosto nyt jälestäpäin - - Enkö siis tehnytkään oikein valitessani vain vaimon osan, eikö sen olisikaan tarvinnut väistyä."

  Majsi Salokivi oli naimisissa taidemaalari Santeri Salokiven kanssa. Hän oli Laakson mukaan lahjakas laulaja ja soittaja, kirjoittaja ja maalari, joka olisi menestynyt, ellei olisi pitänyt miestään itseään lahjakkaampana.

  L. Onervasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon (mm. Anna Kortelainen, Hannu Mäkelä), joten hänen tarinansa on tuttu. Moona Laakson kirjan nimi on juuri Onervalta, joka kirjoitti runossaan Etsijä  "Etsin, etsin suurta tulta". Tämä kuvastanee kaikkien kirjan naisten sisäistä taiteilijapaloa, pyrkimystä löytää jokin taiteellinen ilmaisukeino tuon tulen julki saattamiseksi. Onervan elinaikanaan saama (kielteinen) julkisuus oli ongelmallista, sillä 1900-luvun alkupuolella naiskirjailijat voitiin laskea julkiseksi omaisuudeksi. Onervan ja Eino Leinon suhde oli legendaarinen, mutta Onerva maksoi suhteesta kalliin hinnan. Laakso lainaa Reetta Niemistä, joka toteaa: "Leinon varhainen kuolema ja maine jättivät sekä Onervan persoonan että tuotannon varjoonsa. 1970-luvulla alkanut Leino-renessanssi, joka tuotti mm. elokuvan Runoilija ja muusa, on entisestään hämärtänyt ja vääristänyt Onervan kuvaa."

  Akseli Gallan-Kallelan tytär Kirsti oli sellotaiteilija ja kuvittaja, jonka elämä Laakson mukaan oli sarja kompromisseja. Suuren isän varjo tuntui raskaalta, kaikki oli hänen rinnallaan vain puuhastelua.  Hänen isänsä kaavaili tyttärestään hienoa daamia, joka menee naimisiin suurlähettilään kanssa. Hän halusi myös opettaa tyttärelleen maalausta tai pistää tämän kutomakouluun. Mentyään naimisiin Kirsti kirjoitti tädilleen:" Ei minusta tule tavallista, kilttiä porvarismammaa, joka hoitaa talouttaan ja lapsiaan. On myös todella niin, kuten aina arvelinkin, että avioliitto ei ole mikään riittävä tehtävä naiselle, ja kuinka olisikaan, jos hänellä kerran on sama intelligenssi kuin miehellä, taikka taiteellisia tai muita taipumuksia."

  Moona Laakson varjonaisista traagisin on taiteilija Helmi Vartiainen, Tyko Sallisen vaimo ja tämän maalausten "Mirri", joka joutui täysin miehensä nujertamaksi ja kuoli vain 31-vuotiaana. Olen lukenut Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat  (2021) sekä Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (2002), joten tiesin, että kohtaaminen (hirviömäisen) Tyko Sallisen ja tämän malliksi ja vaimoksi ryhtyminen katkaisivat Helmin taiteilijan uran. Paitsi taiteilijuuden hän menetti myös lapsensa ja lopulta henkensä.

  Viimeinen Moona Laakson esitellyistä taiteilijanaisista on Tuulikki Pietilä, joka kirjoittajan mukaan ei aikanaan halunnut esille. Taiteilijagraafikko eli tasaveroisessa liitossa puolisonsa Tove Janssonin kanssa ja halusi vain toteuttaa itseään, luoda ja tehdä taidetta, omassa rauhassa. Laakson mukaan he onnistuivat luomaan tasavertaisen taiteilijaliiton, jossa molemmilla oli tilaa toteuttaa itseään ja loistaa. Tove Janssonin rinnalla Pietilä jäi kuitenkin väkisinkin jonkin verran puolisonsa menestyksen katveeseen.

  Toinen teos, joissa naiset nostetaan valokeilaan, on Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Nemo 2024, suomentanut Sini Linteri). Se on mahtava järkäle (512 sivua ja painava sekä fyysisesti että sisällöltään). Ja tietysti erittäin mielenkiintoinen, sillä suurin osa taiteilijoista oli ainakin minulle tuntemattomia: ei voinut kuin ajatella, miten upeaa taidetta naiset ovat vuosisatojen aikana tehneet.  Teos tarjoaa myös silmäniloa, sillä se on kuvitettu: joka aukeamalla on useita kuvia. Kirjansa alkusanoissa Hessel  kirjoittaa:" Taidehistorian kaanon on maailmanlaajuinen, vaikka länsimainen miesnarratiivi on dominoinut sitä oikeudettomasti muiden kustannuksella, ja juuri sitä haluan purkaa ja haastaa. - - Jos näemme vain yhdenlaisten ihmisten luomaa taidetta, emme oikeastaan näe yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria kokonaisuutena."

  Hessel ilmoittaa selvyyden vuoksi ryhmitelleensä taiteilijat yleisesti tunnustettuihin suuntauksiin, vaikka hän ymmärtää, että he ovat yksilöitä, joilla on oma elämänsä ja ura ja joiden työ muovaa taidesuuntauksia. Teoksen aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Naistaiteilijoiden historia on tietysti myös naisen historiaa. Naisten taidetta ei arvostettu niin kuin miesten, ja sitä pidettiin vain näpertelynä (tästä on tietysti poikkeuksia). Aluksi taidetta tekivät vain  ne, jotka kuuluivat taiteilijaperheisiin tai varakkaisiin sukuihin. Vasta noin 1900-luvulta alkaen naiset  pääsivät arvostetuimpiin oppilaitoksiin. 

  Jotkut naistaiteilijat saivat arvostusta jo elinaikanaan, mutta kun he kuolivat, heidät unohdettiin nopeasti. Hessel kertoo teoksessaan monista, jotka vasta meidän aikanamme on uudestaan "löydetty". Hyvä niin. Taiteen historia ilman miehiä on tärkeä kirja, ja saa ajattelemaan, miten rohkeita naiset olivatkaan, kun uskalsivat luoda taidetta huolimatta heihin kohdistuneesta syrjinnästä ja väheksynnästä aikana, jolloin taiteen tekeminen, opiskeleminen ja esille tuominen oli naisilta kiellettyä.