Suurenmoinen epävire sekä Mansikkaa ja rosmariinia

 Aino Vähäpesolan romaani Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) kertoo kolmekymppisestä kustannustoimittajasta Viivistä. Kun Vähäpesolan edellinen romaani Onnenkissa kietoutui Edith Södergranin ympärille, uudessa teoksessa punaisena lankana ovat urut. Viivi toimittaa urkujen tekniikasta ja historiasta kertovaa tietokirjaa. Soitin on romaanissa  monen asian vertauskuva: mm. pyhyyden, mysteerin ja taiteenkin. Elämä puolestaan on suurenmoinen epävire.

"Johannes kirjoitti musiikin hoivaavista taajuuksista ja ääniaaltojen aikaansaamista aivokäyristä. Hän osasi yhdistää hengellisyyden ja tieteen ihailtavalla tavalla. Tiede vaikutti syvälliseltä ja kiehtovalta, ja hengellisyyden harjoittamiselle oli suorastaan järkiperäiset perusteet, se oli elintärkeää ja auttoi säilymään terveenä, niin yksilönä, yhteisönä kuin  ihmislajina. Urkumusiikin pyhyys tuntui ruumiissa ja sielussa. Tavoissa oli voimaa ja instituutioilla vastuu. Pyhyys oli jotain kohotettua, tinkimätöntä, absoluuttista. Samalla se lipesi käsistä kuin saippua. Oli pyhiä esineitä ja rakennuksia. Luonto oli pyhä. Riippumaton ihmisarvo ja rakkaus. Taide. Ruoka."

  Viivi on hyvin sympaattinen henkilö. Hän on herkkä ja empaattinen, tarkkailee ja tekee havaintoja, joita sanoittaa mielessään taitavasti. Juuri nämä oivallisesti kuvatut havainnot ovat kirjan parasta antia. Eli kyseessä on siis jälleen kerran hyväksi havaittu tyyli, joka on tarkkaa, havainnollista ja kaunista. Vähäpesola ei kaihda myöskään arjen tapahtumien yksityiskohtaista kuvausta, mutta tekee sen niin elävästi, ettei lukija tylsisty. Päin vastoin: lukija tuntee maadoittuvansa. Kerronta on  ihmeellisellä tavalla tyynnyttävää, tuntuu kuin hengityskin muuttuisi rauhallisemmaksi.

  Viivi asuu lähiössä, harmaabetonisessa kerrostalossa. Hänen äitinsä kuoli, kun Viivi oli vauva. Hän pohtii äitiään päivittäin. Millainen tämä oli todella ollut? Isään on läheinen suhde. Viivin elämään kuuluu ystävä Juuli perheensä kanssa ja samassa talossa asuva vanhus, Helli. Viivillä on jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö, ja hän varmistelee pakkomielteisesti asioita. Myös kuolema on ajatuksissa paljon. Sitten elämään astuu Manu. Suhde kehittyy pikku hiljaa, ja Viivi ajattelee siitä näin:

"Vastarakennetut urut soivat raa'asti. Jokaista pilliä oli muovattava käsin, jotta se soi toivotulla tavalla. Oli kuunneltava, viilattava ja taivuteltava, kuunneltava uudelleen. Oli kuunneltava äänikerran väriä, oli kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta. Vasta sitten soitin astuisi jokapäiväiseen elämäänsä. Sama päti heihin."

Aino Vähäpesola Suurenmoinen epävire 2023

Katariina Pontevan Mansikkaa ja rosmariinia  Toscanalaista jäätelöterapiaa (MOMENTUM KIRJAT 2023) on viehättävä kirja kuvitteellisesta italialaisesta kaupungista, Toscanan maakunnassa. Seitsemänkymppinen Domenico pitää siellä jäätelökahvilaa, gelateriaa. Hänen erikoisalaansa ovat yrtit ja mausteet, joita hän sekoittaa jäätelöönsä. Domenico juttelee asiakkaidensa kanssa ja vaivihkaa auttaa heitä elämän kivikkoisilla poluilla. Hän on kymmeniä vuosia aiemmin menettänyt rakkaan vaimonsa ja suru auttaa häntä näkemään pinnan alle.  Kirjassa on paljon ruokaohjeita, jotka liittyvät kirjan tapahtumiin.

  Katariina  Ponteva on asunut 10 vuotta noin puolet vuodesta Italiassa, Toscanan Luccassa. Kirjan alkusanoissa Ponteva kertoo, että hän on kirjoittanut teoksensa vuonna 2021  64-vuotiaana kuolleen legendaarisen venetsialaisen jäätelömestarin Carlo Pistacchin muiston kunniaksi.

Edelleen tässä

 Edelleen tässä on Terhi Forssénin järjestyksessä toinen runokokoelma (Basam Books 2023).  Sen lukeminen sopii hyvin marras-joulukuuhun, niukan väripaletin, lumen ja kuivuneiden heinänkorsien maisemaan. Runokokoelma on hienostuneen vähäeleinen, vähässä sanotaan paljon. Siinä on jotain syvästi suomalaista. Ilmaisu on kaunista, koskettavaa, riisuttua. Kokoelman sävy on seestynyt, rauhallinen.

  Edelleen tässä käsittelee runon keinoin isän kuoleman aiheuttamaa surua. Se jakautuu neljään osastoon. Ensimmäisessä nimeltään Kaikille kiville nyt hiivin ollaan hautausmaalla, jossa runon puhuja tekee havaintoja ja puhdistaa lyhtyä noesta. 

  Joidenkin kanssa tiet kohtaavat täällä

   tutustumista varten on näkyvissä perustiedot

   nimi

   syntymäpäivä

   ikä

   ammatti

 välillä on hiljaisuutta ja tilaa

 välillä puhumisen tarvetta

  olin se mikä sinä olet

  tulet siksi mikä minä olen

Kokoelman toinen osa Taivas valkaisee järven tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, mutta niukemmin sanoin, oleellisen tavoittaen. Kyseessä ovat siis äänet hautakivien alta, vainajien äänet. Runot on otsikoitu ammattinimikkein. Ne sisältävät herkullisia oivalluksia, huumoria ja jättävät tilaa lukijan mielikuvitukselle.

VALOKUVAAJA

mutta pimeys

      sekin on meitä

HOTELLITYÖNTEKIJÄ

     kirjasin itseni ulos

Kolmannessa osassa Tosiaan ollaan kesämökillä ja isää on edelleen ikävä. Askareet ovat arkisia, luontohavainnot tarkkoja ja kauniita.

lentävässä linnussa ei ole varjo kiinni

varjo yhdistyy lintuun kun lento loppuu

maassa varjo tarttuu lintua jaloista

aurinko astuu esiin vaalean veden alta

hyppää portailleen kuin arkinen pallo

kulkee yli kukkivan päivän

kohti vihreäsilmäistä metsää

Neljäs osa Kukkia esittelee runoilijan isoisoisoisoäidin  Esther Forssénin. Terhi Forssén on suomentanut tämän ruotsinkielisiä runoja ja tehnyt niistä mukaelmia, kirjoittanut toisin. Runojen lisäksi Esther kirjoitti surunauhoihin värssyjä. Viimeisen osan runot sopivat hienosti runokokoelman tunnelmaan ja teemaan. 

joskus vaeltelen sielu kiinni

valot sammuksissa

katse maassa hiipien

aamu menee ohitseni

tuonpuoleinen ei kiinnostele

silmissä hiekkaa

rannoilla ei muita

joskus harhailen sielu auki

kuljeskelun asiasta nauttien

laukussa eväät

ja taskussa lamppu

silloin näen hämärässä

askel innostuu eksyksissä:

näillä poluilla useinkin

tulet vastaan

            Terhi Forssén  Edelleen tässä 2023

  

Täydellisyyden tavoittelijoita

 Henna Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (S & S, 2023) on mielenkiintoinen opus. Siinä "nousta päähän" -ilmaisulla ei tarkoiteta ylpistymistä vaan sitä, että baletin lumoa tarkastellaan järjen avulla, rationaalisesti analysoiden. Kirja on huolellisesti kirjoitettu, lähdeluettelo arvostusta herättävä ja kirjoittajan ote asiantunteva ja lukijan kiinnostuksen herättävä. Mikä baletissa kiehtoo, vuosisadasta toiseen? Miksi se on tanssijalle kipua tuottavaa kärsimystä? Miksi katsoja nauttii, vaikka näyttämöllä toistuvat  "heteronormatiiviset, vitivalkoiset, ajasta vieraantuneet (ajattomina itseään pitävät) tarinat ja ihanteet"? Näihin kaikkiin Raatikainen pyrkii teoksessaan vastaamaan.

  Raatikainen on itse balettikoulun kasvatti, jo pikkutytöstä lähtien, mutta hän lopetti baletin teini-ikäisenä. Hänellä on viha-rakkaus-suhde klassiseen balettiin, mikä tuo sopivasti särmää kirjoittamiseen. Lukija saa paljon yksityiskohtaista tietoa kaikesta balettiin liittyvästä, myös sen historiasta.  Balettitunneilla kehittyminen perustuu tuhansille toistoille; väliä on vain liikkeellä, ruumiilla, toistolla. Tavoitteena on virheetön, puhdas liike, painottomuuden  ja keveyden  illuusio. Aukikierto, yksilöllinen jokaisen tanssijan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää. Sen ansiosta raajojen liikkeet näkyvät katsomoon mahdollisimman laajasti. Raatikaisen mukaan koko koulutus tähtää kehon tietynlaisiin linjoihin, vertikaalisuuteen, kannatukseen, lattiasta irtoamisen ja korkealle kohoamisen vaikutelmaan. Kaikista ei ole ruumiinrakenteensa vuoksi tanssijoiksi. Ulkomuotokin karsii. Ruumiillinen kipu ja  varpaiden ruhjoutuminen kuuluvat asiaan. Ensisijaisesti on kysymys siitä, miltä asiat näyttävät: peilille, yleisölle, opettajalle, tanssijalle itselleen.

  Kiinnostavasti Raatikainen käsittelee kirjassaan myös baletin yhteyttä yhteiskunnan rakenteisiin, balettielokuvia, eri maiden baletteja, koreografeja, baletin "eksotisoivaa orientalismia". Hänen kriittinen katseensa on piristävä, mutta ambivalenssin toinen puoli, rakkaus balettiin, tasapainottaa.

  Ulla-Maija Paavilaisen (ja Katarina Westin)  Päivät jotka sain  Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja 2023) on kertomus ystävyydestä mutta myös etsijästä ja täydellisyyden tavoittelijasta. Katarina Westin kuoltua hänen miehensä pyytää Paavilaista kirjoittamaan vaimostaan. Apuna ovat Westin keskeneräiset kirjat, joissa hän kirjoitti elämästään ja vuosikymmeniä jatkuneet ystävyyden vuodet, jolloin yhteys on säilynyt huolimatta siitä, että West asui perheineen Italiassa ja Paavilainen Suomessa. 

  Paavilainen maalaa kauniin ja elävin sanoin Katarina Westin muotokuvan. Westissä on hänen mielestään alusta alkaen jotain ihmeellistä: hän on toimittajana omintakeinen, luonteeltaan sekä kepeä että syvällinen, älykäs, hyvyyttä rakastava. Hänessä on valoa ja sielukkuutta. West matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee ulkomailla ja väittelee filosofian tohtoriksi, menee naimisiin italialaisen professorin kanssa, asettuu asumaan huvilaan Toscanan maaseudulle, saa lapsen, kirjoittaa kolme romaania. Hänen elämänsä vaikuttaa sadulta, mutta Paavilainen kertoo myös sadun kääntöpuolesta. Lopulta West sairastuu alle viisikymppisenä  vaikeaan syöpään ja muutaman vuoden jälkeen kuolee.

  Lukija saa kirjasta myös tietoa, millaista on elää Italiassa suomalaisena. Mitä merkitsee elää kauneuden keskellä? Paavilainen kirjoittaa Katarinan oppivan, että kaikki mitä elämässä tekee, voi olla taidetta. Kauneus on äärimmäisyyksiin vietyä puhtautta: muodon puhtautta, makujen puhtautta, värien puhtautta, melodian puhtautta, ajatuksen puhtautta, numeroitten puhtautta, sommittelun puhtautta, kasvonpiirteitten puhtautta, lauserakenteen puhtautta. Katarina on kaiken suhteen täydellisyyden tavoittelija, perfektionisti. Koti ja puutarha ovat järjestyksessä, silitetty miesten paita "jäykkä ja sileä kuin haarniska ja kauluksen reuna veitsenterävä".  Myös kirjoittamiseen kohdistuu täydellisyyden vaatimuksia.

  Paavilaisen tekstin ohella Vuodet jotka sain -teoksessa on myös laajoja otteita ja lainauksia Katarina Westin keskeneräisistä kirjoista. Näin lukija pääsee lähelle Westiä ja hänen haavoittuvuuttaan, sadun kääntöpuolelle, aikaan jolloin ankarat tuulet puhaltavat. Koskettavaa ja raskastakin on lukea sairastamisen vuosista. Kirjan suljettuaan ei voi muuta kuin ajatella, miten haurasta elämä todellakin on. Siitä kertoo myös se, että ystävästään kirjoittaessaan Paavilainen itsekin sai syöpädiagnoosin.