perjantai 11. elokuuta 2023

Kirjosiipi

 Kirjosiipi (Enostone 2023) on Leena Sainion kolmas runokokoelma. Runojen yhteisenä nimittäjänä on puhe ja erityisesti puhumisen ja kommunikoinnin vaikeudet. Millaista on, kun puhe jostain syystä ei suju? Kun puheen- ja kielenkehityksen ongelmat, äänneviat, väärinymmärtäminen, ihmissuhdemykkyys ja eri syistä johtuva puheen katoaminen vaikeuttavat ymmärretyksi tulemista ja hankaloittavat elämää. Leena Sainio on jälleen hyvän asialla antaessaan äänen niille, joiden ääni ei kuulu, tässä nopean ja armottomankin viestimisen maailmassa. Lisäksi hän tekee sen tyylikkäästi ja taiten, sävykkäästi, herkkyyttä ja huumoria unohtamatta.  Kirjosiipi-runokokoelma antaa vertaistukea. Se on omiaan pienten lasten vanhemmille, varhaiskasvatuksen työntekijöille, opettajille, kaikille jotka ovat kielen ongelmien kanssa tekemisissä. Mutta se on myös niille, jotka rakastavat kieltä, runouden ilmaisuvoimaista kieltä, jolla Sainio on Kirjosiipi-kokoelmansa kirjoittanut. Kirjosiiven soisi lennähtävän mahdollisimman monen kotiin ja sydämeen.

  Kirjosiiven mittakaava on makrokosmos ja mikrokosmos, suuri maailma ja pieni. Suureen kuuluvat runot  planeetoista, galakseista, tähtihiekasta ja meteoriiteista antaen suhteellisuutta ongelmiin. Mikrokosmos merkitsee äidin huolta lapsestaan, rakkaasta kirjosiivestä, joka ei tunnu oppivan puhumaan. Diagnoosi saadaan ja avuksi puheterapeutti. Äidinrakkaus vahvistuu entisestään ja mieleen nousee kysymyksiä: kuka uskaltaa määritellä normaaliuden? Eikö kommunikoimisen variaatioita voi olla monia? Kokonainen monenkirjava kirjo? Eivätkö tähän maailmaan mahdu kaikki kirjosiivet?  

  Kirjosiiven runot ovat monipuolisia. Niissä esiintyvät  mm. salaperäinen äänentuottotehdas, Veljeni Rikkaruoho, musiikin kieli, puheen jännittäjä, konsulistijargon, tappuratukkainen poika, ärrävikainen, änkyttäjä, rääväsuu, Jakartan papukaija, loukkaavat sanat, sanaravinto, sanojen huutokauppa, valheelliset ja väkivallan sanat, mykkyys, rakastavaisten kieli, kosketuksen kieli ...   Skaala on laaja, laidasta laitaan, samoin myös runojen tyyli ja kielen eri rekisterit vaihtelevat herkullisesti. 

  Sainion runokokoelman muotoa voi kuvailla kehäksi, ympyräksi. Ensimmäisen ja viimeisen osan runot liittyvät toisiinsa ja avaavat ja sulkevat kokoelman, kehäkukkien muodostamaksi seppeleeksi. Kirjosiipi sisältää erittäin kauniita, tunnelmallisia ja koskettavia runoja, joita on varsinkin alun ja lopun sekä  Kirjosiipi-osassa, äidin runoissa lapselleen (joka sitten oppii puhumaan).


"istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

yrität pyydystää perhosta

kiljahtelet ja olet riemuinen

   älä ota, anna lentää

   pitää antaa lentää

kuljemme kaikki suuremman suuhun

mutta sitä ennen lennämme maailman mosaiikissa:

  kirkkaus, säihke, pimeys

  tuulet, sateet, sulat

  sirpaleet


istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

  työnnät mansikan suuhuni

  ja hymyilet lempeästi"


Leena Sainio, Kirjosiipi 2023

  

tiistai 1. elokuuta 2023

Kimalaisten kirja

 Vappu Kannaksen romaani Kimalaisten kirja (Kustantamo S & S, 2023) kertoo runoilija Emily Dickinsonista, epäsuorasti, neljän naisen äänin. Amherstissa, Massachusettsissa elänyt runoilija tunnetusti eristäytyi kotiinsa useaksi vuosikymmeneksi. Illan hämärtyessä hän liikkui puutarhassa ja kasvihuoneessa. Ja kaiken aikaa kirjoitti runojaan, joita hänen elinaikanaan ei tullut julki kuin vain muutama. Vasta hänen kuoltuaan runot julkaistiin. Kaikesta tästä kertoo Vappu Kannas kiehtovassa romaanissaan.

  Kimalaisten kirja on historiallinen romaani, tiettyyn aikaan (1881-1932) ja paikkaan kiinnittyvä, mutta muuten mielikuvituksen on annettu ihanasti ja viehkosti luoda maailma, joka saa lukijan kiinnostumaan. Jälkisanoissa  Kannas kertoo kirjansa synnystä, joka sai alkunsa, kun hän vieraili Emily Dickinsonin kotimuseossa. Hän sai tuolloin tietää myös naisesta nimeltä Mabel Todd, jota voi kirjailijan sanoin pitää tunkeilijana; hän pyrki systemaattisesti Dickinsonien suvun piiriin ja totisesti pääsi sinne. Kuin varkain hän ujuttautui myös Kannaksen romaanin päähenkilöksi. Tosin myös Emily Dickinsonin sisarta, Laviniaa eli Vinnietä, voi pitää päähenkilönä. Romaanin lopussa on mittava lähdeluettelo.

  Kimalaisen kirjan tapahtumat kerrotaan siis neljän naisen näkökulmasta: perheen palvelijan Maggien, Vinnien, Susanin ja Mabelin. Mabel on nuori ja kaunis, naimisissa astronomian tutkijan kanssa. Hän on sosiaalisesti kunnianhimoinen ja valloittaa pian kaikki, myös Emilyn ja Vinnien isoveljen Austinin, jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Austin on naimisissa ja hänellä on vaimonsa Susanin kanssa kolme lasta. Susan, Sue on nuoruusvuosinaan ollut rakastunut Emilyyn, jonka kanssa hän on edelleen hyvä ystävä. Vinnie mahdollistaa sen, että Emily voi keskittyä kirjoittamiseen. Dickinsonit ovat Amherstin kermaa, jo isä oli merkkimiehiä, jonka työtä Austin jatkaa. 

  Romaanin jännitteet ovat mutkikkaissa ihmissuhteissa. Armherstin asukkaat ovat konservatiivisia, ja Mabel suuren maailman tapoineen outolintu. Hän ottaa sen mitä haluaa, muista piittaamatta. Hän haluaisi tutustua kaupungin myyttiin, Emily Dickinsoniin mutta tämä ei näyttäydy, lähettää vain kirjelappusia ja runoja. Kun runoilijatar kuolee, hänen sisarensa löytää sadat runot ja pyytää Mabelia avukseen, jotta niistä voitaisiin koota kirja. Ja näin tapahtuu. Epäselvyyttä syntyy korvauksista, mikä huipentuu kirjassa oikeudenkäyntiin, jossa Vinnie syyttää Mabelia. Oikeudenkäynti vaiheineen perustuu  todellisuuteen. Myöhemmin ilmestyi lisää runoja, tällä kertaa Susanin ja hänen tyttärensä julkaisemina. Lukijasta tuntuu kiinnostavalta saada lukea, millaista taistelua Emily Dickinsonin kirjallisesta perinnöstä käytiin. Ja onneksi runot näin löysivät tiensä julkisuuteen.

  Maggie, Mabel, Susan ja Vinnie on taitavasti kuvattu; lukija näkee ja kuulee heidät.  Emily, tuo aina valkoisiin pukeutunut hahmo, jää aaveen kaltaiseksi, kuten varmaan aikalaisistakin tuntui. Hänen päänsä sisälle ei pääse, valitettavasti. Dickinsonin runoja pidettiin aikanaan epäsovinnaisina. Niissä ei ollut riimejä eikä muita välimerkkejä kuin ajatusviiva, jota runoilija käytti ahkerasti. Huolimatta keskeneräisyydestä ja hiomattomuudesta niissä tunnustettiin kuitenkin olevan jotain ihmeellistä, joka ei jättänyt lukijaa rauhaan.

  Emily Dickinsonille luonto oli tärkeä, ja hän kirjoitti runoja muun muassa kimalaisista ja mehiläisistä. Vinnien mielestä "Emily on saanut hienosti talteen niiden pörisevän, surisevan, matalasti humisevan, kasveja pölyttävän, mettä keräävän olemuksen".  Hän vertaa myös kotiaan kimalaisten pesään: "Emilyn mielestä minä olen meidän perheen pölyttäjä. Kimalainen, Jumalan kultainen mahdollistaja. On totta, että olen tullut pölyn kanssa tutuksi. Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. "  Emilyn tehtävä on hänen mielestään tallentaa kukat ja kimalaiset ja Jumalan ääni: "Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo." Lisää kimalaisvertauksia tulee, kun Susan lähettää Mabelille kirjeen, jossa kirjoittaa loiskimalaiskuningattaresta.  Se tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. 

  Kaikilla Kimalaisten kirja -romaanin neljällä naisella, esikuviensa tavoin, oli tärkeä rooli Emily Dickinsonin kirjallisen perinnön eli runouden säilyttämisessä. Vappu Kannas kirjoittaa Jälkisanoissa: "Mielestäni on tärkeää näyttää, että mikään taide, edes äärimmäisen rajoitettua elämää viettäneen runoilijan runous, ei synny tyhjiössä tai ilman muiden ihmisten apua ja vaikutusta."