Valohämy

 Miten merkillinen kirja! Kummallinen mutta kiehtova. Ihana ja outo. Täytyy nyt kirjoittaa, jotta näen, mikä siinä viehätti ja kiinnosti. Kyseessä on Maria Matinmikon Valohämy (Siltala ja Parvs, 2023). Takakansi selittää sen olevan tarinan, runon, autofiktion ja esseen lohkareita käyttävä kontemplatiivinen teos olemassaolon kauneudesta, outoudesta ja tuhosta sisältäen  Matinmikon valokuvia ja Sami Jalosen piirustuksia. Siinä kerrotaan myös, että Matinmikon kirjallisuus kulkee lajityyppien rajoilla yhdistellen poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua eri tavoin. 

  Juuri teoksen runollisuus ja filosofiset pohdinnat miellyttivät. Valohämy teoksen nimenä ja teemana ulottuu myös taiteelliseen metodiin ja tyyliin. Valohämy (josta kirjassa on selityskin) tarkoittaa maalauksessa asteittaista siirtymistä valosta varjoon. Valohämyn luontoaiheiset valokuvat ovat enimmäkseen hämyisiä, kuin maalauksia. Ajatusfragmentit saavat hetkeksi valoa, sitten teksti vaipuu hämärään, monitulkintaisuuteen. Monitulkintaisuus jättää lukijalle tilaa omiin tulkintoihin; näin teos pysyy jatkuvassa liikkeessä eikä lukittaudu yhteen merkitykseen.

  Valohämyssä on paljon viittauksia elokuviin, maalauksiin ja kirjoihin. Lopussa on viisisivuinen luettelo viitatuista lähteistä, joita ovat mm. Susan Sontag, Maurice Blanchot, Roland Barthes, Maurice Merleau-Ponty, Ulla Karttunen. Lainauksia on myös runoilijoilta. Kaikki nämä yhteensä merkitsevät mielestäni Matinmikon  ohjelmallista julistusta eli esittelevät hänen ajattelunsa ja estetiikkansa peruspilareita. Lukuisista viittauksista huolimatta teksti säilyy henkilökohtaisena, sillä takakannen esittelemää autofiktiivisuuttakin (hah!) on. Kirjan minä pohtii itseään ja maailman tilaa,  muistelee, "ajattelee kaiken uudelleen".

" Vaikeaa, makeaa ja väistämätöntä: Olla janoinen orkidea

   ja kurottautua valoon. Vaatia uppokastelua. Olla jälki

   tuosta orkideasta, painajainen siitä, olla hiljaa orkideasta

   ja koko ajan valveilla."

" Maailmaan kuulumisen ja maailman vastustamisen

   yhtäaikaiset liikkeet ovat kuin kaksi sädettä, jotka

   tarvitsevat toisiaan samalla kun yrittävät tehdä toisensa

   tarpeettomiksi; pastellinvärinen, riehaantunut, puoliksi

   häipynyt kuva hevosesta ilmassa."

  Valohämy jakautuu kahdeksaan osastoon: Kysymyksenasettelu/Materiaalit, Etsi hylkeet, Rakkaudesta, Kuvasta ja kirjoituksesta, Väkivallasta, Tulevaisuuden käsikirja, Tottelemattomuudesta ja Lopun jälkeen.  Tämä jaottelu on näennäistä: runot ja tekstinkappaleet eivät pysy rajoissaan vaan liikkuvat niiden yli. Niiden sävyt ovat monet: on kaunista, ruhjovaa, kirkasta, yllättävää, sotkuista. Kaikki aukeaa moneen suuntaan. Lukija nauttii ajatusten ja mielikuvien tönimisestä.

  "Olen valinnut tämän reitin, sen autioisuuden. Olen valinnut olla törmäämättä koko ajan. 

    Se johtuu lumesta, lapsuuteni lumisista aavoista, ne vaimensivat kaiken. Mutta teräväreunaiset

    tummat objektit, myös moniväriset säteet ja säröilevä välke leikkaavat ilman, keskeyttävät

    aution reitin. Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen."

                                                                      Maria Matinmikko Valohämy, 2023

Tarinoita yhteiskunnan laitamilta

 Joskus hyvä kirja saattaa mennä sivu suun, ellei joku nostaisi sitä esiin. Onneksi on FB:n ryhmä Kirjallisuuden ystävät, josta saa hyviä vinkkejä. Tällainen suuri pieni (112 sivua) romaani on Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammen Keltainen kirjasto 2023, suomentanut Kristiina Rikman). Kyseessä on joulutarina, joka sopi luettavaksi ulkona paukkuvien pakkasten ja runsaan lumen aikaan. Tarinan kylmyys ja sitten lopun lämpö, joulun ihme, ovat omiaan moderniin joulutarinaan.

  Romaani sijoittuu 1980-luvun irlantilaiseen satamakaupunkiin. Päähenkilö on hiili- ja puutavarakauppias  Bill Furlong, joka on naimisissa ja viiden tyttären isä. Tiiviissä yhteisössä kaikki tuntevat toisensa. Se jakautuu huonosti ja hyvin pärjääviin. Eletään kovia aikoja, ja työttömiä on paljon. Furlongilla menee hyvin, sillä koksia, turvetta, antrasiittia ja hiilimurskaa tilataan paljon. Kaikki eivät kuitenkaan voi maksaa tilauksistaan.

  Yhteisön vankka tukija on Hyvän Paimenen nunnien ylläpitämä luostari, joka pitää koulukotia tytöille ja pyörittää myös pesulaa. Tytöt ovat polulta hairahtuneita ja itse asiassa synnyttämänsä lapsen menettäneitä, pakkotyöhön joutuneita. Kaikki ovat olevinaan tästä tietämättömiä ja ihailevat luostarin kuvauksellisuutta; se oli melkein kuin joulukortti kuuraisine marjakuusineen ja ikivihreine puineen.

  Bill Furlongin äiti sai hänet naimattomana kuusitoistavuotiaana piikana, mutta hänen hyväsydäminen emäntänsä rouva Wilson antoi kodin äidille ja pojalle. Tämä hyvyys on  antanut Furlongille onnellisen elämän ja saa hänet pohtimaan sattumanvaraista elämää ja sen valintoja. Hän törmää hiilikuormaa viedessään erääseen kaltoin kohdeltuun luostarin tyttöön eikä saa tätä mielestään. Ja niinhän sitten käy, että joulutarina saa onnellisen lopun.

Näyte romaanista:

"Kun he jatkoivat matkaa ja vastaan tuli sekä tuttuja että tuntemattomia, Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Oliko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä? - - Hän ajatteli rouva Wilsonia, tämän jokapäiväistä ystävällisyyttä, sitä miten rouva oli neuvonut ja opastanut häntä, niitä pieniä asioita, joita rouva oli sanonut ja tehnyt, oli kieltäytynyt tekemästä ja sanomasta ja sitä mitä kaikkea hän oli varmasti tiennyt, kaikkea sitä mikä yhteen laskettuna muodosti elämän."

  Toinen suuri pieni (152 sivua) romaani on Yu Mirin Uenon asema (Sammakko 2023, suomentanut Raisa Porrasmaa). Sen päähenkilö on aave, kummittelemaan jäänyt kuollut koditon mies. Miljöönä on Tokio ja takaumissa myös muu Japani, varsinkin Fukushima. Uenon asema kuvaa Tokion kodittomia Uenon aseman lähettyvillä. Se on surumielinen, paikoin hyvinkin runollinen teos. Päähenkilö muistelee elämäänsä ja tekee havaintoja Tokion katujen ihmisistä. Kodittomaksi voi päätyä useasta syystä. Teoksen näkökulma inhimilliseen kurjuuteen on lempeä ja ymmärtäväinen.  Päähenkilön pressuista kasattu asumus on neidonhiuspuiden alla. Nämä viehättävät puut, samoin kuin junien ja kuulutusten äänet toistuvat romaanissa tärkeinä motiiveina ja sulautuvat lopussa yhteen. Näin lukijaa on jo valmisteltu surulliseen loppuun. Uenon asema kertoo myös Japanin historiasta, kulttuurista ja uskonnoista.

  Näyte romaanista:

 "Neidonhiuspuiden lehtien keltainen virtasi silmiini kuin kostea vesiväri. Leijailevat lehdet, sateen kastelemat, ihmisten jalkoihinsa polkemat lehdet, vielä oksissa roikkuvat lehdet, kukin niistä hohti lähes tuhlailevan keltaisena. 

  Kodittomaksi jäätyäni en ollut nähnyt kuin neidonhiuspuun pudonneet hedelmät. Kun ne poimi yksitellen hansikkaat kädessä, muovikassin täytyttyä pahanhajuisen osan saattoi pestä pois puiston vesipisteellä, kuivata siemenet sanomalehden päällä ja myydä ne Ameyokochon kauppakujalla 700 jenin kilohintaan.

  Talvisen hyytävä viima puhalsi, koko näkökenttäni täyttyi tuulessa tanssivista lehdistä. Vaihtuvilla vuodenajoilla ei enää ollut mitään tekemistä kanssani, mutta silti tuntui tuskalliselta irrottaa katse keltaisesta väristä, joka tuntui valon lähettiläältä."