Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
lauantai 17. syyskuuta 2016
Mennyttä ja tulevaa etsimässä
Sain juuri luetuksi Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Paras mahdollinen maailma, joka on mielestäni kauniisti ja älykkäästi kirjoitettu ja vetosi tunteisiin ja älyyn. Tunnepuolella koskettavaa oli päähenkilö Aurelian jännityskirjamaisen kaksoisolennon rinnalla kulkeminen, hänen äitinsä kuvitteleman maailman kauheimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, toteutuminen, ohjaaja-Joachimin Frieda-sisaren kohtalo. Analyyttistä intelligenssiä edusti isä Theo, joka tutki historiallisia prosesseja rakentaen teoriaa utopiasta, parhaasta mahdollisesta maailmasta. Romaanissa synnytettiin myös näytelmää, joka oli mielestäni luovan työn vertauskuva. Taiteilija hyppää uutta luodessaan aina tuntemattomaan eikä lopputuloksesta voi olla varma. Toki se kirjassa kuvasti myös historian rekonstruointia, halua ymmärtää mennyttä.
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
tiistai 13. syyskuuta 2016
Kirkasta
Olen lumoutunut syyskuun kirkkaista, aurinkoisista päivistä, samoin kuin romaanista Kirkkaus, jonka on kirjoittanut Riitta Jalonen. Se kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Olen joskus nähnyt muistaakseni Jane Campionin ohjaaman elokuvan hänestä, joten hänen tarinansa oli ennestään tuttu.
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)