Rapuoopperaa

 Leena Sainion toinen runokirja on nimeltään Rapuooppera (Enostone), joka on tarkoitettu lapsille ja lapsenmielisille. Mikä runsaudensarvi se onkaan! Kokonaisuus on nautittava, aikuisenkin lukijan mielestä. Omasta lapsuudestani muistan Marjatta Kurenniemen, Kaija Pakkasen ja Kirsi Kunnaksen runokirjat, joita äiti meille lapsille luki ja jotka kirjaimellisesti luettiin puhki. Lapsi nauttii kielestä, kunhan hänelle tarjotaan runoja. Ehkä sanoilla leikkimisen tärkein agenda on se, että näin lapsi kuin luonnostaan oppii, että oma koti voi sijaita myös kielessä, varsinkin omassa äidinkielessä. Kirjallisuus ja mielikuvitus yleensäkin ovat oivallisia elämänkumppaneita.

  Omille lapsilleni luin kaikenlaisia lastenkirjoja ääneen. Runokirjoja olivat Pikku Pegasos (joka sisälsi 400 kauneinta lastenrunoa), Jukka Itkosen ja Tuula Korolaisen runokirjat ja tietysti Kunnaksen Tiitiäiset. Sittemmin en ole seurannut lastenrunokirjoja: luullakseni niitä ei niin kauheasti julkaista, joten Leena Sainion Rapuooppera vastaa hienosti tarpeeseen. Rapuoopperassa riittää runoja eri-ikäisille lapsille: ikähaitari voisi olla neljästä murkkuikäisiin, jos nyt mitään ikärajoja pitää vetää.

  Rapuooppera jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Ihmeellinen elämä, Eläimet ja luonto ja Universumin mysteeri. Ensimmäisessä osassa esitellään mm. aforismi, haiku, tajunnanvirta ja loitsu, joiden tekoon lukija saa myös ohjeet. Runojen sävy on leikkisä ja pohdiskeleva (mikä on ajatus, entä jatkuva muutos, jos voisi kulkea peilin läpi, oikean ja väärän merkitys). Koulukiusaamisen estoloitsu on vaikuttava, Pehmolelujen kirje lapsille liikuttava,  Jalkapuu hieman pelottavakin. Runoja on tässä osastossa 28. Ehdoton suosikkini on Haave aaveesta. Leena Sainion piirros pienestä pöydän ääressä istuvasta kynttilää tuijottavasta aaveesta on kerta kaikkiaan hellyttävä. Sainio on kuvittanut kirjansa itse. Kirjassa on sekä kokosivun maalauksia (ehkä ne taiteellisimmat) ja pieniä hauskoja piirroksia joka sivulla.

  Toisessa osassa Eläimet ja luonto on riemastuttavia eläin- ja luontorunoja ja kokonainen oopperalibretto, Rapuooppera, jonka voi laulaa ihan omalla tyylillään (osia on isä-, äiti- ja lapsiravuille, merralle ja ihmiselle). Runoja on Rapuoopperan lisäksi 18 ja sävyjä löytyy lyyrisestä hauskaan, nonsensestä kauhuun. Suosikkejani ovat Kielojen kuningas, Minä olen sade, Itulimaska (proosaruno), Lohikäärme ja sittiäinen sekä Oodi luonnolle. Lukija saa ohjeet mm. oodin tekoon.

  Kolmannessa osassa Universumin mysteeri siirrytään avaruuteen. Valo, Kuu, Aurinko, Taivaantuure, enkelit, muun muassa saavat oman runonsa. Lukija perehdytetään aseemiseen kirjoitukseen (hurraa, nyt minäkin vihdoin pääsin jyvälle!).  Suosikkejani ovat mahtava Aurinko soittaa, suloinen Taivaanpesä ja koskettavat Taivaantuure ja Enkeli. 

  Nuorimmille lukijoille aikuinen joutuu ehkä selventämään joitain Rapuoopperan runoja, mutta sehän on vain hyvä. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta ei ole koskaan liikaa. Ala-asteen ja yläasteenkin oppilaille Rapuooppera sopii itsenäisesti luettavaksi tai sitten opettajan käyttöön runouden opettamiseen. Rapuooppera ei opeta sormi pystyssä mutta näyttää, miten moneksi runo voi taipua. Se ilakoi, miten ihana ja monipuolinen on suomen kieli. Miten runo elää ajassa mutta on samalla myös ajatonta.

Syyskimikki juhlii

 Kolmas runokirjani Syyskimikki juhlii on ilmestynyt. Kannessa on valokuva kukkivasta syyskimikistä, joka nimensä mukaisesti kukkii vasta syksyllä, usein lokakuussa, kun muut kasvit ovat jo valmistautumassa talvilepoon. Syyskimikki kurottaa taivasta kohti pitkillä valkeilla kukkavanoillaan, jotka tuoksuvat todella makeilta, ehkä metsämansikoilta. Se kukkii, kunnes pakkanen tai halla taittaa kukkavanat ja varret. 

  Runokirjani yhdeksän värikuvaa olen itse ottanut, samoin kansikuvan. Takakannen kuva on mieheni ottama. Kirjan punaisena lankana ovat pienen puutarhamme kukat ja kasvit sekä metsä. Teemoja ovat siis luonto, ilmastonmuutoskin mutta myös koti, rakkaus, runomaailma ja vanheneminen. Suuria teemoja, mutta vähäeleisesti ilmaistuina, itselleni ominaisella suoransimppelillä tyylillä.

   Olen  hionut kokoelmaani parin vuoden ajan, itsekseni ja kahdella eri runokokoelmakurssilla. Saila Susiluodon runokokoelmakurssilla (NVL:n kurssilla, joka koronan takia järjestettiin verkkokurssina) sain hyödyllisiä neuvoja, esimerkiksi kokoelman rakennetta ja kaarta koskien. Susiluoto kehotti myös karsimaan hurmosta ja runsautta. :D Olin jo ennen kurssia poistanut noin 40 runoa ja lisää poistettavaa ja muokattavaa tuli. Vaihdoin runojen järjestystä useammankin kerran. Kirjoitin muutaman uuden runon. 

  Tommi Parkon Syventävän runouden verkkokurssilla opin myös paljon. Muiden kurssilaisten tarkkanäköinen palaute oli kehittävää, ja ohjeiden mukaan kirjoitettiin paljon uusia runoja, mm. teemoilla aistikokemus, rytmi ja visuaalisuus runon lähtökohtana. Runon logiikkaa pohdittiin, samoin runokokoelman rakennetta. Ensimmäisen kerran ostin myös arvostelupalautetta: Parkko antoi Zoomin kautta yksilöllistä palautetta runokokoelmastani. Hän vertasi luontorunojani Mustapään Läkkiseppä Lindblad-runoihin (ilman läkkiseppää) ja Pertti Niemisen kääntämään kiinalaiseen runouteen. Runoissani on kuulemma paljon konkretiaa ja tiiviyttä, mikä on hyvä. Metaforieni tuoreusaste on hänen mukaansa 80 prosenttia. Ohjeiden mukaan lisäsin minää runoihin ja yritin jonkin verran outouttaa ilmaisuani.

  Runokirjassani on 57 runoa, jaettuna kuuteen osastoon. Tanka-runoja on kaksi, haikuja seitsemän. Osastojen nimet ovat Hämäräsoivat ikävänpisarat, Kuunvalon ja saniaisen aika, Keijunkukkahaaraliike, Tähdet tuoksuvat basilikalta, Kivihuutoa, haaleaa aurinkoa sekä Syyskimikki juhlii. Runojen ryhmittely on aika luovaa puuhaa, sillä on sata tapaa, millä ne voisi ryhmitellä. Olen kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäisessä osassa korostuu ehkä vuodenaika (syksy-runoja enimmäkseen), toisessa runot liittyvät kuunvaloon, vanhenemiseen ja metsään. Kolmannessa keskitytään puutarhaan ja kukkiin, neljännessä on rakkausrunoja. Viidennessä ilmenee huoli ilmastonmuutoksesta ja rivien välissä  koronastakin. Kuudennessa osassa on luontorunojen lisäksi metarunoja, runojen syntyyn liittyviä. Olen yrittänyt jättää niihin hieman arvoituksellisuutta, tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

  Mikä olisi ominaista Syyskimikki juhlii -runokirjani runoille? Luonnon personointi on näköjään minulle tyypillistä. Se ei ole mikään uusi tapa mutta perisuomalainen. Syksy juhlii, villiviini rakastuu, ruoho lisää keltaista turkkiinsa. Aisteista olen käyttänyt näköaistin lisäksi myös kuuloa ja tuntoa sekä  hajua/makua; suuri osa runoistani on aistimusvoimaista. Jonkinlainen kauneuden tavoittelu on minua; en osaa enkä halua kirjoittaa toisin. Runoissani on myös rytmiä, rauhallisen hengityksen rytmiä, ja hieman huumoriakin.  Värejä on paljon, jonkin verran myös sanoilla leikittelyä.  Toistuvia sanoja ovat mm. tuuli ja pilvet, lähde, mutaiset jalanjäljet, taikakynä, valo ja pimeä, utuiset vuoret, sininen hetki, ruusun tuoksu ja saniaisen värinä. 

  

   pullotan sinisen hetken

   silkkipaperiin käärin tuulen suhinaa

   äänitän saniaisen värinän

   lähteen solinaa säilön rasiaan

   prässään ruusun tuoksua

     hiili piirsi rakkaani ääriviivat valkeaan seinään

(Ursula Anttila-Halinen  Syyskimikki juhlii, osastosta Tähdet tuoksuvat basilikalta)

Vanha nainen tanssii

 Olen lukenut Eveliina  Talvitieltä aiemmin kirjat Hieno vai huono (2015) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016), ja pidän hänen pippurisesta ja hieman provosoivasta tyylistään. Vanha nainen tanssii (2021) jatkaa samaa tyyliä. Kansi on huikea: siinä on pitkään mustaan hameeseen pukeutunut Talvitie, vauhdikkaassa asennossa kädet ylhäällä ja toinen jalka samoin kohti kattoa.  Kansi kuvastaa hyvin sitä ärhäkkää energiaa, jota kirjailijalla on. Kuvassa on hänen mukaansa kyse ilosta, näyttämisenhalusta, muistoista, häpeästä, itsevarmuudesta, heittäytymisestä, menetyksistä, kaipuusta  ja häpeilemättömästä halusta määrittää itse itsensä.

  Vanha nainen tanssii -teoksessa on oikeastaan kaksi teemaa: tanssi ja vanheneminen. Talvitien mukaan tanssi saa unohtamaan sen, minkä haluaa unohtaa.  Se antaa vapauden iloita sellaisesta, josta ei ole säädyllistä iloita. Talvitie lainaa kirjailija Margaret Laurencea, jonka mukaan tanssi on elämän metafora eikä sellaisena pelkkää iloa vaan joskus myös kärsimystä. Vanhojen naisten tanssin merkitys on siinä, että he ovat tanssineet elämässään muiden rytmiin mutta ovat lopulta löytäneet oman rytminsä. Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut juuri näitä naisia, joiden arvelee löytäneen vanhemmiten oman tanssinsa.

  Talvitie pohtii, miksi sana "vanha" on nykyaikana niin kielteisesti latautunut ja erityisesti käsite "vanha nainen".  Hän sanoo yrittävänsä karistaa kielteisyyttä neutraalimpaan suuntaan; tämä on siis hänen teoksensa missio. Talvitie itse on juuri täyttänyt 50. Vanhenemisessa häntä pelottaa se, että hän ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hän myös pelkää joutuvansa ikänsä puolesta lokeroiduksi. Huumori ja itseironia ovat mausteita, joilla Talvitie tekstiään höystää:

  "Alan suoraan vanhaksi ja karismaattiseksi. En suostu kärsimään lokerosta, johon elämä minua työntää. Teen siitä omanlaiseni. Hakkaan seinämään aukon nousevan auringon puolelle ja käännän kasvoni valoa kohti heti aamulla sillä vanhat naiset heräävät aikaisin. Varustan lokeron pehmeillä tyynyillä, asetun niille sijoilleni mukavasti, käteen dry martini oliiveineen ja sitten huutelemaan lokeron uumenista kipakasti mutta lempeästi vanhan naisen viisauksia ohikulkeville nuorekkaille, nuorille ja iättömille."

  Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut Ervi Siréniä, Pirkko Lahtea, Laila Snellmania, Katariina Souria, Marketta Mattilaa, Raisa Rauhamaata, Leena Pasasta, Ann Seliniä, Anu Sinisaloa, Pirkko Arstilaa ja Seela Sellaa: kaikki vahvoja ja julkisuudesta tuttuja naisia. Jokainen kertoo tarinaa siitä, miten hänestä on tullut hän ja mitä on matkan varrella oppinut. Mielenkiintoista luettavaa.

  Tanssija Ervi Sirén kertoo, että hän on aiemmin yrittänyt muuttaa oppilaita. Nyt hän ajattelee, että tanssija on jo täydellinen: "Vapaa keho on luova, mieli toimii samoin. -- En vaadi tanssijaa sopeutumaan minun tanssiini vaan houkuttelen hänen oman taitonsa, kehon oman liikkeen ja loputtoman kekseliäisyyden esiin."  Miten viisasta opetusta!

  Pirkko Lahden voimana on ollut usko siihen, että kaikessa voi onnistua. Laila Snellman puolestaan on päättänyt, ettei pelkää vanhenemista ja kuolemaa. Mattilan mielestä täytyy osata myös valita, mistä uskaltaa ja haluaa luopua. Sinisalo on vuosien varrella rohkaistunut kyseenalaistamaan.  Sourin tarinan inspiroimana Talvitie kirjoittaa:

" Juuri näin meidän kaikkien pitäisi osata elämää tarkastella. Rakentaa sen tuskista, pimeyksistä ja hekumoista tarinaa, älykkäästi ja analyyttisesti. Katsoa pelottomasti suoraan kohti ainakin jälkikäteen. Tapahtui hyviä asioita, huonoja asioita, liian aikaisin, liian myöhään, mutta niistä muodostui se mitä nyt olen. Minulla on oikeus kertoa tarinani juuri niin kuin sen muistan ja haluan muistaa."

  Esikuvakseen Talvitie valitsee Marguerite Duras'n, jota hän pitää kapinallisena, älyllisesti itsenäisenä ja toisinajattelijana.  Duras ymmärsi hänen mukaansa vuosien kerrostumaa ja seurasi omaa vanhenemistaan yhtä kiinnostuneena kuin olisi lukenut kirjaa. Talvitien mukaan vanhan naisen etu on se, että hän kantaa mukanaan nuorta itseään ja voi palata siihen mielessään milloin vain. Nuoruus on tavallaan vanhojen sisällä elävä ominaisuus: "Olen nuori ja vanha samassa paketissa. Vanha ja nuori minussa kumoavat toisensa ja muuttuvat iättömyydeksi. Olen iätön. Olen universumi." Aika hauskasti ajateltu. :D