Merete Mazzarella, Liisa Enwald, Jaana Seppänen, Anu Silfverberg, Silvia Hosseini, Koko Hubara - ja Leena Krohn. Miten paljon meillä onkaan Suomessa (nais)kirjailijoita (lienee epäkorrekti ilmaisu), jotka kirjoittavat esseitä, tuota kuningaslajiksi (kuningatarlajiksi) nimettyä kirjallisuusgenreä. Olin pari vuotta sitten Antti Arnkilin esseekurssilla, jossa yritin kovasti kirjoittaa yhtä esseetä. Sain aikaiseksi jonkinlaisen, mutta kunnioitukseni kokonaisia esseekokoelmia kirjoittavia kirjailijoita kohtaan nousi huimasti.
Leena Krohnin uuden esseekokoelman nimi on Mitä en koskaan oppinut (nimiessee on jätetty viimeiseksi, joten lukija joutuu uumoilemaan loppuun asti, mitä kuuluisa kirjailija ei oppinut). Takakannessa tiivistetään teoksen sisältö: Krohn kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä. Hän kirjoittaa myös siitä, mikä häiritsee, millaisia rajoituksia vapaa sana voi kohdata. - Kirjaa voi pitää eräänlaisena retrospektiona, katsauksena omiin julkaistuihin teoksiin.
Ensimmäisessä Aika herätä -nimisessä osassa Krohn ilmoittaa kiittävänsä kirjallaan nuoruutensa neljää lausetta, jotka muodostuvat kirjan (ja kirjailijan koko tuotannon) punaiseksi langaksi. Ne ovat hänen mukaansa arvoituksia, jotka ovat pakottaneet kysymään; epäilijän uskontunnustuksia. Calderonin "Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto" Krohn kertoo lukeneensa kymmenvuotiaana. Se avaa eettisen näkökulman elämään. "Et ole paikassa, vaan paikka on sinussa" -lauseen kirjoitti Angelus Silesius, jonka runo sisältyi Helvi Juvosen runokokoelmaan, hänen suomentamanaan. Lause tarkoittaa Krohnin mielestä, että todellisuus on sisäisesti meissä. "Katukivien alla on rantahiekkaa." Pariisilaistalon seinään kirjoitettu graffiti ilmaisee Krohnin mukaan kokonaisen maailmankäsityksen. " Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset" on hänen tiivistyksensä Carl Sandburgin runosta.
Koulumuistot on kuvattu ihanan elävästi. Koulu on paha erehdys: "En pitänyt koko jutusta." Kirjat ja lukeminen kiinnostavat (tietysti; en tiedä yhtään kirjailijaa, jota eivät). Kirjailija ja hänen sisarensa sairastavat polion, sillä poliorokotusta ei vielä ollut. Kansakoulun jälkeen sisarukset siirtyvät Helsingin tyttökouluun Hallituskadulle. Siellä vietetyt kuusi vuotta kuuluivat Krohnin mielestä hänen elämänsä synkimpiin. Isä sairastuu ja kuolee, lapsuus loppuu. Krohn alkaa kirjoittaa, melankolisia ja synkkiä säkeitä. Hän määrittelee itsensä 15-vuotiaana: hänellä on "tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi". Krohn kiinnostuu myös elokuvista. Hän pääsee rehtorin armeliaisuudesta lukioon Helsingin Yhtenäiskouluun. Uusi aika alkaa: tiedonjano herää.
Krohn pohtii myös aikaa, sen kulumista ja kiihtymistä. Donnea lainaten hän toteaa, että inhimillinen tietoisuus luo illuusion ajan lineaarisuudesta, vaikka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat ovat yhtäaikaisesti läsnä. Aika on sarjallinen. Oman esseensä saa Helsinki: Kaupunki jossa synnyin. Muistikuvat kaupungista kerrostuvat toistensa päälle: " Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty." Muistot tungeskelevat hänen mukaansa sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasti karkotettavina.
Esseekokoelman toinen osa on nimeltään Tieto ja näky. Kun tulee vanhemmaksi, alkaa ihmetellä myös kaikkea jokapäiväistä ja luonnollista: kukkaa ja kasveja. Krohnin mukaan "Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä". Hän pohtii teostensa estetiikkaa, jonka perusteet ovat hänen mukaansa inhimillisessä tietoisuudessa ja kielessä sen kaikkine sumeuksineen. Todellisuus perustuu "jaettuihin uniin" ja on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Krohn sanoo, että hänelle ei ole olemassa estetiikkaa tai taidefilosofiaa ilman moraalifilosofiaa. Hän kertoo kiinnostuneensa keinoälystä ja -elämästä ja pohtii, mitä meille tapahtuu, miten muutumme, kun synteettinen evoluutio yhä etenee, mutta eettinen evoluutio ei ole ehkä vielä alkanutkaan.
Sanojen kuvat -essee kuvaa kiehtovasti kirjoittamista. Krohn kutsuu kirjoittajaa sanojen saalistajaksi; sanat pyydetään kielen syvänteistä, ja siihen tarvitaan kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ei voi tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Onko siellä saalis vai saalistaja. Osaston muut esseet käsittelevät tietoisuutta, unia, kuolemaa ja kuolemattomuutta, yliluonnollisuutta, synkronismeja; tuttuja teemoja Krohnin kirjoista.
Kolmannessa osassa Sormi huulilla on mm. esseitä internetistä, kirjallisuuden kaupallistumisesta, informaatiovaikuttamisesta, kirjojen kääntämisen vaikeudesta, sukupuolista, kulttuurisesta sensitiivisyydestä, totuuden etsimisestä, kritiikistä, ydinvoimasta. Näihin kaikkiin Krohn ottaa kantaa, rohkeasti ja lahjomattomasti.
Neljäs ja viimeinen osa on Mitä en koskaan oppinut eli mitä en oppinut syyllisyydestä enkä viattomuudesta; rahasta enkä köyhyydestä ja rikkaudesta; kielestä ja kirjoittamisesta; mitä en koskaan opetellut ja silti opin. Nämä sisältävät huikeaa pohdintaa eläinten oikeuksista, finanssikapitalismin kieroudesta, kirjoittamisesta taisteluna yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan, kirjoittajan ja lukijan yhteisestä salaisuudesta. Esseekokoelman päättää kolme pitkää runoa (Uskoisinko silmiäni, Henkien metsä ja Salassa) sekä Jälkisanat, jossa Krohn kirjoittaa: "En ole voinut olla toistamatta itseäni, en palaamatta uudelleen samoihin aiheisiin. Se ei ole omaa syytäni vaan elämän, joka tarjoaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Juuri ne ovat kysymyksistä parhaita. --En ole myöskään voinut paeta ajastani enkä aikaani, vaikka usein olisin halunnutkin niin tehdä. Vaikeinta ajassa on, että se vaihtuu ennen kuin siitä ymmärtää mitään."
