Kuihtuminen

 Armoton, misantrooppinen, häijy, ilkeä, julma, viiltävä, absurdi, morbidi, hurja, tabuja rikkova, kauhistuttava.  Kuitenkin hauska, tarkka, havainnollinen, satiirinen, itseironinen, paikoilleen naulitseva, osuva. Tällä adjektiivilitanialla luonnehdin Antti Hurskaisen uutta kirjaa Kuihtuminen, jota luin kello neljään yöllä, koska en voinut lopettaa sen lukemista.  Kuihtumista ei ole tarkoitettu tosikoille, romantikoille, mielensä herkästi pahoittaville ( takakannessa pitäisi lukea Kielletty yli 70-vuotiailta, alle 30-vuotiailta, elämään uskovilta).  Sen musta huumori ei valaise päivää vaan saa sen entistä synkemmäksi. Mutta tyyli on huippuunsa viritetty; jokainen sana on piiskansivallus: viuh, viuh, viuh.

  Kuihtuminen on lajihybridi. Se muistuttaa romaania, dekkaria, esseekokoelmaa, pamflettia. Anna-Leena Härkösen, Antti Nylénin, Matti Mäkelän tyyliä. Jossain kohdassa kirjaa minäkertoja mainitsee esikuvikseen kirjat Sissiluutnantti (Paavo Rintalan), Ihminen joka järkkyi (Christer Kihlmanin), Aiheita (Jouko Turkan) ja Routavuosi (Juha Seppälän). Kirjoja jotka aikoinaan järkyttivät pientä Suomea.  Kirjan minäkertoja toi mieleeni myös Salingerin Holden Caulfieldin, tosin vanhempana ja kyynisempänä. Kummankin katse on lahjomaton.

  Mihin Kuihtumisen miekanpistot sitten osuvat?  Kriitikoihin, epärehellisiin kirjailijoihin, hoitokotivanhuuteen, autofiktioon, nuorekkaaseen vanhenemiseen, (media)seksikkyyteen yms. Ei ole monta asiaa, jotka itseään elävänä kuolleena pitävää minäkertojaa ilahduttavat. Hän elää omasta vihastaan, mutta yrittää silti etsiä asioita, jotka tuntuvat oikeilta, autenttisilta. Masentuneena hirttäytynyt kollega on ollut se oikea asia, ehkä. Kuolema on oikea asia.

  Kuihtuminen viittaa vanhenemiseen, luovuuden ehtymiseen, elämänvoiman hiipumiseen. Kuihtuminen alkaa Kuopiosta, jossa minäkertoja on käynyt kirjastossa esiintymässä. Hän matkustaa junalla Kouvolaan, toiseen kotiinsa (toinen on Helsingissä). Mielessään hän kertaa elämäänsä: lapsuuttaan, nuoruuttaan, kirjailijanuraansa, suhdetta vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Hänen vierustoverinaan istuu vanha mies, jolle kertoja kuvittelee elämän. Vanha mies on vertauskuva pelätylle vanhenemiselle, kuihtumiselle. Hänen ja minäkertojan elämät kohtaavat, kulkevat hetken rinnakkain, yhtyvät, sammuvat.  Kenties tämäkin on vain minäkertojan mielikuvitusta, fiktiota.

  Kuihtumisen loppu on tietoisen provosoiva:

  "Olen esittänyt liian synkkiä ennusteita tulevaisuudestani. Vielä eilen opettelin tilastoja ulkoa. Eliniänodotteeni on 69,22 vuotta, eikä minulla ole varaa eksyä persoonallisiin ratkaisuihin. Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tavoitteenani on ollut haistatella väkijoukossa. Meitä ei ole täällä paljon. Kiva, että pääsitte kuuntelemaan, kirjaa saa kanttiinista. Haistakaa vittu."

  

  

  

  

  

Mitä Tolstoi todella sanoi

 Tolstoi on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka teokset  (ainakin Sota ja rauha sekä Anna Karenina) ovat kaikille tuttuja, viimeistään televisiosovitusten ja elokuvien jälkeen. Aikanaan Tolstoi tuli koko maailman tuntemaksi filosofina ja rauhanjulistajana. Millaiselta hän näyttää 2000-luvun perspektiivistä tarkasteltuna? Tähän alunperin kevättalvella 2019 luentosarjana toteutettu Mitä Tolstoi todella sanoi yrittää 11 kirjoittajan voimin vastata. Mielenkiintoinen teos, joka hartaalle Tolstoin ihailijallekin antaa jotain uutta.

  Esseessään Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni Mika Pylsy pyrkii näyttämään, ettei ero kirjailija-Tolstoin ja saarnaaja-Tolstoin ole selkeä. Vaikka Tolstoi joutui Anna Kareninan kirjoitettuaan uskonnolliseen kriisiin ja  kielsi siihenastisen tuotantonsa ja elämänsä, hän oli koko elämänsä ajan ollut ristiriitainen oman elämänsä kulkija. Hän saattoi muuttaa mielipiteitään kaikkein perusluontoisimmistakin kysymyksistä. Ailahtelevuus oli Pylsyn mukaan osoitus totuudenetsinnästä, jota Tolstoi harjoitti koko elämänsä. Vapaus oli hänelle tärkeää, ja hän kammosi tiedostamatonta, automaattiseksi muuttunutta elämää. Häntä ärsytti kaikenlainen sovinnaisten tapojen noudattaminen. Tolstoi ei tunnustanut minkäänlaisen vallan tai vallankäytön laillisuutta.  Rousseau ja Goethe olivat hänelle tärkeitä oppi-isiä. 

  Matti Klinge esittelee Sota ja rauha - historiaa vai romaani? -esseessään Tolstoin historianharrastusta ja hänen käyttämiään lähteitä. Vesa Karonen kuvaa esseessä Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus, miten Tolstoi uudisti sotakuvausta: hän käsittelee sotaa teoksissaan erilaisina fiktioina.  Karosen mukaan Tolstoi on sota-aiheisen kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia, ja se näkyy myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja joidenkin kirjailijoiden pasifistisissa näkemyksissä.

  Virpi Hämeen-Anttila käsittelee esseessään Tolstoin kirjaa Ivan Iljitsin kuolema, jota haluaa analysoida tavallisen lukijan näkökulmasta. Kirja käsittelee kuolemanpelkoa yhdistyneenä elämän merkityksellisyyden etsintään, mikä on Hämeen-Anttilan mukaan leimallista sekä Tolstoin elämälle että hänen tuotannolleen.  Tintti Klapuri vertailee esseessään Tolstoin ja Tsehovin erilaisia käsityksiä kuolemasta ja kuolemattomuudesta.  Tolstoi, jonka maailmankatsomus oli kristillinen, pohdiskeli Klapurin mukaan elämän ja kuoleman suhdetta koko myöhäistuotannossaan. Tsehov, luonnontieteilijän näkökulmastaan, kommentoi Tolstoin käsityksiä omissa kertomuksissaan.

  Sirpa Kähkösen Näen punaista (Tolstoi ja yksityiskohta) ihmettelee, miten taitava Tolstoi oli kuvatessaan yksityiskohtia, joiden avulla lukija johdatetaan kirjan syvempiin teemoihin. Silja Rantanen puolestaan, miten vähän Tolstoin romaaneissa on viittauksia kuvataiteeseen.  Tolstoi kuvaa hänen mukaansa mestarillisesti aistihavaintoja, mutta ei löydä niitä kuvataiteesta. Silti hänen romaaneillaan on yhtymäkohta kuvataiteeseen rakenteen sommittelun kautta. Tolstoin  kerronnassa on yllättäviä kohtia, joita Rantanen kutsuu poikkeamiksi. Ne ylittävät romaanitaiteen tavanomaiset pelisäännöt.

  Martti Anhava kuvaa esseessä Pakenija Tolstoi tämän viimeistä lähtöä kodistaan mutta osoittaa, että pakeneminen on jatkuva aihe ja teema sekä Tolstoin omassa elämässä että hänen tuotannossaan. Pakenemiset ovat Anhavan mukaan yrityksiä selvitä solmuisesta elämäntilanteesta.  Tolstoi näki niissä myös syvälle käyvän muutoksen, uuden alun mahdollisuuden.  Antti Alanen käsittelee esseessään Tolstoi ja elokuva Tolstoin kirjojen filmatisointeja. Tolstoin tuotantoa on filmattu paljon, erään laskelman mukaan 210 kertaa.  Hänen kirjojaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina niiden elokuvallisuuden ( esim. paralleelimontaasi, monihenkilöisyys, dialogi, vitalismi) vuoksi.

  Juhani Niemi käsittelee esseessään Tolstoi ja Järnefelt kahden kirjailijan suhdetta, aihetta, jota on tutkittu paljon. Niemen mukaan on olennaista havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin. Useat keskeiset suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Niemen mielestä, 2000-luvun perspektiivistä katsottuna, Tolstoi elää edelleen kaunokirjallisilla ansioillaan, riippumatta siitä, millaisia aatteita on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

  Kirjan viimeinen essee, Ben Hellmanin Mitä Tolstoi todella sanoi, on omien sanojensa mukaan lyhyt johdatus tolstoilaisuuteen. Läpi Tolstoin tuotannon korostuu ajatus, että ihmisen ei tule elää itsekkäästi, vain omia tarpeitaan ja omaa etuaan ajatellen, vaan sen sijaan seurata Jumalan tahtoa, mikä on yhtä kuin rakkaus ja hyvyys lähimmäistä kohtaan. Hellmanin mukaan Tolstoin suuri, ratkaiseva löytö oli se mitä hän kutsui Jeesuksen viideksi käskyksi, jotka on löydettävissä Vuorisaarnasta. Tolstoi uskoi, että ihmiskunta seisoi uuden aikakauden kynnyksellä. Kaiken elämän kunnioittaminen, rakkauden velvoitus ja väkivallan kieltäminen eivät olleet hänen mielestään utopiaa vaan päämäärä, joka oli jo yleismaailmallisesti toteutumassa.   Hellman lopettaa esseensä paljon puhuvasti: "Vuosi oli 1905."