Kaiuttimessa peipot

 Kaiuttimessa peipot  (Rosetta Versos 2023) on Riika Helle-Kotkan neljäs runokirja.  Helle-Kotka (myös Riikamaria Helle-Kotka ja Riika Kotka) on runoilija, opettaja ja kasvatustieteilijä. Hän on kirjoittanut 13 kirjaa joko yksin tai työryhmän jäsenenä. Riika toimii myös aktiivisesti mm. Runokinon audiovisuaalisen runouden parissa, Espoon kirjailijoiden hallituksessa ja Runosvengin esiintyjänä ja juontajana.

  Kaiuttimessa peipot -runokokoelman jälkisanoissa Helle-Kotka kertoo, miten kaukokaipuu johdatti hänet nojatuolimatkalle Japaniin. Hän on pitkään ollut kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Japanilaisuus ei kuitenkaan ole pelkkää kirsikanpuiden kukintaa, ja kauneuden ohella runokokoelman runot raottavat maan kääntöpuolta, jota matkatoimistot eivät paljasta kiiltokuviensa alta. Japanilaisuuden lisäksi Kaiuttimessa peipot -kokoelma yhdistää nykypäivän ja perinteet suomalaiseen mytologiaan.  Kirsikankukkia, kauneuden varjoja sekä suomalaisia marjoja, meheviä mustikoita ja kirpeitä puolukoita, on siis lukijalle luvassa, nojatuolimatkan aikana.

  Kaiuttimessa peipot ( nimi viittaa hauskasti lentokentän vessojen linnunääniin eli johdattelee sopivasti matkalle lähdön tunnelmiin) jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa (Aamun usvassa) liikutaan japanilaisessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja näiden kombinaatioissa, toisessa (Langaton yhteys) pääosassa ovat tunteisiin liittyvät runot, jotka kuvaavat esimerkiksi kaamosta, riitoja ja arkea mutta myös supernovaystävyyttä, kevään saapumista, onnea ja rakkautta. Runot ovat haikuja ja tankoja eli tiivistämisen taidonnäytteitä. Ne rikkovat lukijan odotuksia mukavasti eli sisältävät yllätyksiä ja kirpeyttä. Osa runoista on otsikoitu japanilaisittain (totonou, kawaii yms.); selitykset lukija löytää kirjan lopusta.

  Helle-Kotkan kauniista ja herkullisen oivaltavista runoista välittyy animistinen maailmankuva, luonnonelementeillä on sielu ja ihminen ja luonto ovat yhtä. Tämän takia varmasti sanotaankin suomalaisella ja japanilaisella kulttuurilla olevan paljon yhteistä. Yksityisyyttä, henkilökohtaista tilaa ja hiljaisuutta arvostetaan molemmissa. Usko erilaisiin henkiin ja haltijoihin  elää myös perinteessä.

yokait  & kijin   (taruolentoja)

haltijat juhlii

katseiltamme piilossa

peikko murahtaa

nyt noitarumpu kaikuu

moottoritiellä ruuhkaa

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peipot, 2023)

sydän sydäntä

vasten sykkivät yhteen

iho ihossa

kietoudumme toisiimme

taitun origamiksi

(Helle-Kotka  Kaiuttimessa peikot, 2023)

  

Hajonneen maailman käyttöohje

 Ville-Juhani Sutisen Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023) ottaa kantaa ilmastonmuutokseen, realistisesti ja toiveikkaasti. Sutinen kulkee ympäri maailmaa todistamassa, miten ekokatastrofi on jo täällä: maailma on rikki muttei vielä käyttökelvoton. Hän etsii uutterasti keinoja, käyttöohjeita, joiden avulla voimme edelleen elää hajonneessa maailmassa. Sutinen kirjoittaa tarkasti ja havainnollisesti. Hän on viisas ja tuntee niin historiaa kuin nykymaailmaakin. Lukija tuntee olevansa hänen kanssaan turvallisissa käsissä.

 Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä ollaan Suomessa, toisessa Kaliforniassa ja kolmannessa Pohjoismaissa, Pariisissa, Berliinissä, Hollannissa ja Guatemalan Tikalissa.  Näkökulma on siis globaali ja paikallinen.  Esipuheessa Sutinen kirjoittaa, miten hajonneeseen maailmaan sopeutumisen tavat ovat olennaisia sen vuoksi, että ne saattavat lähitulevaisuudessa olla arkielämän kuriositeettimaisten poikkeuksien sijaan elämä itse. Maapallo lämpenee, ja ilmastonmuutos tuo tullessaan myrskyt ja äärisäät, merenpinnan nousun ja lajikadon.  Hajonneen maailman käyttöohje tarkoittaa ympäristökatastrofin tosiasioiden tunnustamista ja mukautumiskykymme tietoista soveltamista katastrofaalisessa maailmassa elämiseen.

  Sutinen käyttää teoksessaan apukäsitteenä antroposeenia eli aikakautta, jolloin koko maapallo on niin voimakkaasti ihmisen toiminnan muokkaama, ettei enää ole olemassa itsenäistä, erillistä luontoa. Hänen mukaansa me ihmiset olemme enemmän tulipalon sammuttelijoita kuin sen syttymisen estäjiä. Sutinen toivoo, että hänen kirjansa toimisi apokalypsinä, joka ei hekumoi maailmanlopulla muttei myöskään sorru idealistiseen utopismiin vaan paljastaa elinympäristömme ja suhteemme siihen sellaisena kuin ne ovat kaikessa banaalissa kauneudessaan ja kauheudessaan.

  Ensimmäisessä osassa Sutinen käsittelee suomalaista luontosuhdetta, sienestämistä, eläimiä, luonnon ja talousmetsiä, hakkuita, kasvissyöntiä ja kierrätystä. Sienistä voisi hänen mukaansa ottaa oppia; ne eivät pelkästään sopeudu alati muuttuviin oloihin, vaan ne myös kehittävät keinoja hyödyntää uusia olosuhteita valtansa kasvattamiseen. Alkuperäistä luontoa ei enää ole. Luontoon paluu on Sutisen mukaan narratiivi, sepite, koska neitseellistä luontoa ei ole enää missään. Urban exploring eli urbaani löytöretkeily hylättyihin paikkoihin kasvattaa suosiotaan, samoin kuin katutaide ja dark tourism eli matkat maailmanlopun maisemiin. Sutinen kertoo myös oman lapsen saamisesta ja siitä, miten vaikeaksi ja monimutkaiseksi prosessi muodostui. 

  Jos nykyään haluaa nähdä maiseman, joka on meidän maailmallemme tyypillinen ja joka on muodostunut kauniiden ihanteiden sijaan todellisten arvojemme pohjalta, ei pidä mennä kansallispuistoon vaan kaatopaikalle, Sutinen kärjistää.

  Toisessa osassa Kalifornian elementit  Sutinen kuvaa Kaliforniaa esimerkkinä, jossa selvimmin ovat näkyvissä monet eteemme lähitulevaisuudessa  ilmaantuvista ilmiöistä tulipaloista vedenpinnan nousuun ja aavikoitumisesta lisämaan tarpeeseen. Siellä on myös jouduttu etsimään niihin hyviä ja huonoja ratkaisuja.

  Kolmannessa osassa Ekokriisi globaalissa peräkylässä kerrotaan mm. metsäsuomalaisista eli suomalaisista, jotka lähtivät 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Keski-Ruotsin Värmlantiin raivaamaan metsää kaskeamalla, jota Sutinen pitää puun tuhokäyttönä ja luonnonvarojen riistämisenä. Hän patikoi suomalaisen kulttuurin jälkiä muistelevaa Seitsemän torpan reittiä Ruotsin ja Norjan  rajan tuntumassa. Pohjois-Guatemalan Tikalissa, rauniokaupungissa, Sutinen puolestaan etsii jälkiä mayojen kadonneesta sivilisaatiosta, jonka romahduksen syynä hän pitää kuivuutta ja metsäkatoa, ja pohtii: "Joidenkin perinteisten kulttuurien elämäntapa oli konfliktissa luonnon kanssa, mikä johti niiden kukistumiseen. Meidän kohdallamme olennainen kysymys kuuluu: onko kasvuun perustuvan markkinavetoisen talousmallin vallitessa mahdollista säästää luontoa niin, että se jaksaa kannatella meitä?"

  Sutisen mukaan emme onnistu pelastamaan maailmaa sellaisena kuin sen tunnemme. Viimeistään pakon edessä mukaudumme niukempaan elämäntapaan. Toivoa antaa ihmisen alttius sopeutua.