Tällä kertaa elokuva ensin ja sitten vasta kirja eli Kutsu minua nimelläsi. Ensin ajattelin, että elokuva päihitti kirjan, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että aika tasaväkisiä olivat. Romaanin tarina ja tunnelma oli kyllä vangitsevasti saatu "käännetyksi" elokuvan kielelle. Mikä André Acimanin romaanissa sitten viehätti?
Kutsu minua nimelläsi on rakkaustarina, 17-vuotiaan älykkään ja herkän Elion ja tämän perheeseen tulevan amerikkalaisen, kaikki hurmaavan jatko-opiskelijan, 24-vuotiaan Oliverin. Tapahtumapaikka on merenrantahuvila Italiassa ja tapahtuma-aika kuusi viikkoa heinä-elokuussa vuonna 1987. Tyyli on erittäin aistillista. Kesäinen italialainen luonto, ensirakkauden hurma ja epävarmuus, rosmariinin tuoksu, kaskaiden kiihkeä säksätys, aprikoosin mehukas maku ja rakastetun iho kuvataan niin, että lukija näkee ja tuntee kaiken:
"... laakson kumpuilevat, kukkuloille nousevat pellot näyttivät lepäävän oliivinvihreässä, nousevassa udussa: auringonkukat, viiniköynnökset, laventelitilkut ja nuo kumarat ja nöyrät oliivipuut jotka kyyristelivät kuin vanhat, kyhmyräiset variksenpelätit toljottamassa ikkunasta sisään, kun me makasimme alasti sängylläni, hänen hikensä haju, joka oli minun hikeni haju, ja minun vieressäni oma miesnaiseni jonka miesnainen minä olin, ja kaikkialla ympärillämme Mafaldan huuhteluaineen kamomillantuoksu, joka oli kotimme kuuman iltapäivämaailman tuoksu."
Näkökulma on Elion, jonka ihaileva ja rakastava katse seuraa Oliveria läpi romaanin. Hän antaa Oliverin vaaleansiniselle paidalle nimen Hulmu ja saa sen lopulta omakseen, muistona rakastetustaan. Romaanin muita henkilöitä ovat Elion professori-isä ja äiti, heidän lukuisat vieraansa, naapurinsa ja palvelijansa sekä pikkukaupungin asukkaat. Tämä kaupunki B. on täynnä historiaa: sen rannalle hukkui runoilija Shelley, sen maisemat ikuisti Monet ja sen Piavejoen varrelle menehtyivät lukuisat nuoret miehet ensimmäisessä maailmansodassa.
Elokuva erosi joiltain kohdin kirjasta. Elokuva muistaakseni loppui siihen, että Elio saa puhelimessa kuulla Oliverin menneen naimisiin ja isä lohduttaa häntä. Kirjassa, sen loppupuolella annetaan ajan kulua 15 vuotta eteenpäin. Elio menee tapaamaan Oliveria yliopistolle Uuteen-Englantiin. Mikään ei ole muuttunut. Elio rakastaa yhä Oliveria:
"Niinä viikkoina, jolloin meidät oli tuona kesänä heitetty yhteen, elämämme olivat hädin tuskin koskettaneet toisiaan, mutta me olimme päässeet vastarannalle, missä aika pysähtyy ja taivas kurottaa maahan ja antaa meille annoksen sitä mikä syntymästä saakka on jumalaisesti meidän. -- Olimme löytäneet tähdet, sinä ja minä. Ja sellaista voi saada osakseen vain kerran."
Kuluu vielä viisi vuotta, ja Oliver tulee käymään merenrantahuvilassa. "Kaksikymmentä vuotta oli eilen, ja eilen oli vasta äsken tänä aamuna, ja aamu tuntui olevan valovuosien päässä." Romaani päättyy Elion toiveeseen kuulla Oliverin kutsuvan häntä nimellään. Tunteikasta muttei sentimentaalista. Lukijaa jää kaihon valtaan: miten kauniisti ja viisaasti kuvattu rakkaustarina.
