Linnavuoren Tuuli eli lyökö tytär äitinsä laudalta

Johanna Valkaman Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa Itämeren Aurille, joka kertoi Hämeen rautakauden ajan  parantajasta Aurista. Tuuli on Aurin tytär, joka ei tule ollenkaan äitiinsä. Hän on perinyt villin luonteensa viikinki-isältään Haakonilta ja haluaa koetella rajojaan ja voimiaan kuten pojat. Hän ratsastaa Halla-hevosellaan pitkin kaskimaita ja metsiä, Nokinassu-pystykorva kannoillaan. Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Auria voittamaan?

  Kirja on päähenkilönsä näköinen eli lukija pääsee Tuulin mukana karkumatkalle pitkin maita ja mantuja. Hän liittyy veljensä Untin ja Arijoutsi-noidan seuraan hakemaan Hämeen miehille  liittolaisia sotimaan ryöstöretkelle lähtenyttä Karjalan Lokkaa ja hänen heimolaisiaan vastaan. Mukana on myös Tommo, joka on kuninkaallista sukua mutta tyhjänpuhujana ja hulttiona pidetty. Pääjuonen rinnalla kulkee kaksi sivujuonta. Auri lähtee pelastamaan lapsiaan ja orjaksi ryöstetty salaperäinen hurja soturinainen Alva kulkee Thorolf Iltasudenpojan miesten kanssa.

  Linnavuoren Tuuli -romaani on  toiminnallisempi kuin Itämeren Auri. Leirinuotiot paukkuvat, linnoituksia rakennetaan ja noidat lankeavat loveen matkaten Aliseen. Tuuli ja Tommo lähtevät haapio kulkuvälineenään viemään sanaa Pirkkalaan ja laskevat hurjasta koskesta. Tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan; matka ja seikkailu muuttavat Tuulia ja tytöstä tulee nainen. Mutta vielä on jäljellä suuri taistelu, kun liittoutuneet Hämeen, Pirkkalan, Lapinmaan ja Pohjan miehet ottavat yhteen Saimaan kuninkaan miesten kanssa.

  Johanna Valkama on taas tutkinut lähteet tarkasti, ja lukija astuu vaivatta  muinaiseen Hämeeseen ja seikkailuun. Luonnon tuntee kaikilla aisteillaan, ja esi-isiemme ja -naistemme taikauskoinen maailmankuva tulee tutuksi. Itämeren Auri -romaanin auki jäänyt salaisuus ratkeaa, ja lopulta kolmen sukupolven naiset löytävät toisensa.

  Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Aurin lumon voittajaksi? Ehkei ihan, mutta aika tasaveroisena Tuuli nousee äitinsä rinnalle. Hän on hyvä esimerkki siitä, että tyttären tulee seurata omaa polkuaan eikä tallustella äitinsä jalanjälkiä pitkin.

  Kirjan kauneimpana kohtana mieleeni jäi uni, jonka Tuuli näkee vanhan lappalaisnaisen kodassa. Lopuksi unesta muutama katkelma:

Usvaisen järven keskellä oli hiiltynyt saari. Tuuli kahlasi sitä kohti, kunnes tumma vesi yletti kaulaan. Hän ui.
  Yksinäinen pöllö lehahti hänen ylitseen, kaukana huusi kuikka.  Sumun keskellä ui joutsen, mutta se ei tullut luokse. Pyöreän saaren liukkaat ja mustat rantakivet koskettivat Tuulin varpaita. Hän nousi kiville ja konttasi paljain polvin rantaan. Jossakin kaukana usvan keskellä hypähti kala. Vedenpintaan jäi renkaita, mutta ne katosivat hiljaisuuteen.
  ---
 Usvaisen saaren keskelle ilmestyi uusi varjo.
  Tuuli otti askelen taakse. Hänen jalkansa kastui tummaan veteen. Tuuli vilkaisi veden pintaa ja näki valonkajon, joka pilkotti pinnan alta kuin nurinkäännetystä maailmasta. Samalla hämärässä kulkija lähestyi. Hän tunsi hiljaisen rumpukalvon värähtelyn, kun usvasta astui hänen eteensä mies, jolla oli peuransarvikruunu.


(Ja niinhän siinä käy, että unen mies voittaa Tuulin sydämen omakseen ja rautakautinen Häme-saaga saa onnellisen lopun)

Etelän riu'ut Sodankylässä

etelän riu'ut Sodankylässä
kaikilla sama palo
kirjoittaa maailma näkyväksi
saimme toisen kevään
luonnon kiertokulussa
uudistumme mekin




Terveisiä jänkhältä eli Sodankylän ensimmäisen kerran järjestetyltä dekkarikirjoittajakurssilta! Olipa mielenkiintoinen viikko! Viitisenkymmentä innokasta kirjoittajaa kokoontui Lapin Kirjallisuusseuran ja Revontuli-opiston järjestämälle kirjoittajakurssille 5.-10.6.   Dekkarikirjoittamisen lisäksi oli omat ryhmät laululyriikalle, proosalle, lapsille ja nuorille kirjoittamiselle ja draamalle. Opettajina oli tunnettuja oman alansa asiantuntijoita eli  Hannele Kauppinen (Taiska) opetti laululyriikkaa, Taija Tuominen proosaa, Juha-Pekka Koskinen dekkarikirjoittamista, Juha Hurme draamaa ja Tittamari Marttinen lapsille ja nuorille kirjoittamista.

Kirjoittajakurssi  ei ollut minulle ensimmäinen. Äidinkielen opettajana toimiessani osallistuin tietysti erilaisille päivän tai kahden kirjoittajakursseille. Vuonna 1976 vietin viikon Oriveden opiston kritiikkipäivillä ja vuosi sitten oli vuorossa Tommi Parkon runokurssi. Kirjoittamiskursseilta oppii aina, koska kukaan ei ole koskaan valmis kirjoittajana. Aina oppii jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä.

En ollut koskaan ollut niin pohjoisessa kuin Sodankylä. Kevät oli siellä tietysti jäljessä, mutta aurinkoisten päivien aikana saimme todistaa jälleen kevään ihmettä, kun koivut saivat hennonvihreän värinsä. Toinen kevät!  Riuku oli nimitys, jota käytettiin etelän immeisistä :D

Mitäpä sitten opimme? Harjoittelimme koukuttavaa aloitusta, dialogin kirjoittamista eri rekistereissä, ideoiden yhdistämistä, tunnelman virittämistä ja muuntamista, päähenkilön luomista, näkökulman vaihtamista, muun muassa. Opimme, että valitussa tyylilajissa tulee pitäytyä, kirjan rakenne kannattaa suunnitella huolellisesti etukäteen ja että dekkarissa olisi hyvä olla pää- ja sivujuonen lisäksi myös myyttinen taso.

Aamuluennon pitivät kaikki opettajat vuorollaan. Niissäkin kynä sauhusi, vuosikymmenten kokemusten kiteyttämiä (tai toisilta varastettuja :D) ajatushelmiä kerätäkseen. Tässä muutamia poimintoja:

- kirjoittaminen on elossa oloa
- kirjailijalla on polkupyörävarkaan sielu
- et voi pyyhkiä menneisyyttä pois, mutta voit päättää, mitä siitä teet
- kaikilla on oma tarinansa
- täytyy uskoa itseensä ja olla ahkera