tiistai 28. lokakuuta 2025

Nyt kun kirjoitan tätä

 Nyt kun kirjoitan tätä (Tammi 2025, suom. Raija Rintamäki) on Merete Mazzarellan uusin teos. Se sisältää päiväkirjamerkintöjä marraskuusta 2023 lokakuuhun 2024  eli kokonaisen vuoden ajan, esseistiseen tyyliin kirjoitettuna, siihen asti, kun Mazzarella täyttää 80 vuotta. Kirjan teemana on vanhuus eksistentiaalisena matkana, ja se on hyvin henkilökohtainen. Teoksensa johdannossa kirjailija esittelee Sven-Eric Liedmanin teoksen I november, jossa tämä vertaa marraskuuta vanhana olemiseen: --" kun marraskuu sitten ilmaantuu tihenevänä hämäränä, harmaudesta löytyy hienoja pieniä vivahteita. Puut, yhä alastomammat, piirtyvät elävänä grafiikkana. ja yhtäkkiä parvi hippiäisiä, ei juuri kovakuoriaista suurempia mutta täynnä elämää. Singahtelevat salamana edestakaisin, pitävät kimeää piiskutusta. Miksi me koemme tämän piiskutuksen pursuavan iloa?"

  Mazzarella ilmoittaa rajoittuvansa siihen,  mitä tietää  kirjoitushetkellä. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat keho, sielu, muisti, muistot, yhteiskunta, ajan henki, aika, erot menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän esittelee kahdenlaista ajan käsitettä: on junan lailla etenevä aika, aikatauluista kiinni pitävä, mutta sitten on jokiaika, joka virtaa verkkaisesti uomassaan, laveana ja syvänä. Mazzarella koettaa elää jokiaikaa, jolloin "vaikutelmat eivät vain vilistä ohi vaan ehtivät asettua, niitä ehtii pohdiskella, on enemmän läsnä, aistit ovat avoimemmat ja vastaanottavaisemmat." Hän sanoo kirjoittavansa rönsyillen, milloin katkelmia, milloin pitempiä jaksoja. Pohdiskelu ei pyri olemaan tyhjentävää vaan kutsuu lukijaa kehittelemään ajatuksia edelleen. Näin myös tapahtuu, sillä lukija käy mielessään keskustelua Mazzarellan kanssa, ja jotkin hänen esittämistään ajatuksista jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

  Vanhat eivät tietenkään ole yhtenäinen ryhmä, minkä kirjailija toteaa ja sanoo tuskin uskaltavansa käyttää me-sanaa. Antiikista lähtien on keskusteltu siitä, miten vanhojen tulee käyttäytyä. Vanhuudessa on eri vaiheita; nykyään tavataan erottaa kolmas ja neljäs ikä, hän kertoo. Kolmannessa iässä selvitään vielä omin avuin, mutta neljännessä tarvitaan jo muiden apua.  Kun kirjoitetaan vanhuudesta, täytyy kirjoittaa myös vaikeista asioista: pelosta joutua vanhetessaan toisten armoille, sairauksista, kivuista ja lopulta myös kuolemasta. Mazzarella kertoo vanhempiensa ja veljensä kuolemasta ja pohtii omia hautajaisiaan.

  Myös uutiset ovat läsnä päiväkirjamerkinnöissä. Mazzarella ja hänen miehensä seuraavat tarkasti Ukrainan ja Gazan sotaa, jopa turtumukseen asti. Myös ilmastonmuutos aiheuttaa ahdistusta. Lukuisat ovat aiheet, joita kirjailija pohtii: ikäsyrjintä, kirjailijavierailut, lapsuus, kuningashuoneet, sairaus ja terveys, kahvilakulttuuri, huonomuistisuus, muutoksiin suhtautuminen, ajan muuttuminen, eri sukupolvet, kuulolaite, kuolinsiivous, eutanasia, miten voisi käyttää parhaiten oman hetkensä maan päällä.  Kiinnostavaa oli lukea avioparin päivittäisistä rutiineista, joiden triviaalius on Mazzarellan lainaaman ranskalaisen filosofin mukaan näennäistä ja joilla on merkitystä luova rooli. 

  Pidin kovasti Mazzarellan tyylistä, tavasta kirjoittaa. Hän on syvällinen ja rehellinen, tietää paljon. Mazzarella esittelee kymmeniä mielenkiintoisia kirjoja ja tutkimuksia, joihin ei olisi muuten tullut tutustuneeksi. Hän keventää välillä sanottavaansa anekdooteilla, usein elävästä elämästä otetuilla. Ja kertoo paljon omasta elämästään, nykyisestä elämästä rakkaan aviopuolison rinnalla, lapsestaan ja lapsenlapsistaan, mutta myös menneisyydestään, muistoistaan, jotka ovat kaikki hyvin koskettavia. Mazzarellan tyyli on tarvittaessa myös hienostuneen keveä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2025

Taivaalta sataa mustia orvokkeja

 Dramaattinen nimi, kansi ja sisältö on Leena Kellosalon neljännellä runokokoelmalla Taivaalta sataa mustia orvokkeja (ntamo 2025). Teoksen kannessa on Juha Tammenpään Demeter, hieman runoilijan näköinen tummiin pukeutunut nainen oranssia ja vedensinistä taustaa vasten. Demeter on kreikkalaisen mytologian sadonkorjuun, viljelyn ja maan hedelmällisyyden jumalatar. Hän vertautuu runoilijaan, joka kerää sanoja ja säkeitä ja korjaa lopulta sadon runokirjan muodossa. Kokoelman perussävy on surrealistinen, absurdi ja myös tummasävyinen, mustien orvokkien tavoin.  Sen runoja on mahdoton ottaa järjen keinoin haltuun; niille pitää vain antautua ja nauttia. Maa ja ilma ovat sen elementtejä; ihminen pyrkii nousemaan olosuhteittensa yläpuolelle, kuvaannollisesti. Musta ja valkoinen ovat hallitsevia värejä, mutta myös muita värejä pilkahtelee. Runot kiinnittyvät Tampereelle, 1960-luvulle, mutta ihmisten läpi virtaa monta aikaa ja paikkaa. Lukijalle tulee vaikutelma, että runoilija on nostanut jo unohdettuja (kenties kohtalon koettelemia) ihmisiä  menneisyydestä esiin  ja antanut heille runoissaan uuden elämän, upeasti runon keinoin. Hän hakee heitä Manalasta, kuin Demeter tytärtään Persefonea.

  Runokokoelma jakautuu neljään osaan: Il nome della rosa, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon, Baudelairen pimeitä kukkia ja Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas. Kuten nimistä näkyy, runot vilisevät viittauksia kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kyseessä ei ole namedroppailu, vaan ne ovat luonteva osa runojen sivistynyttä yleisilmettä.  Ensimmäisen osan proosarunojen päähenkilö on professori Joel, joka tempautuu radaltaan pimeään avaruuteen. Hän tutkii taikasieniä, haltijasieniä, saa seurakseen ajan spiraalin laajentumassa salaisen agentin 007 ja perhoset ja haavoittuu kurtturuusun piikeistä. Aika on monta aikaa, paikka on Tampereen Pispala mutta läsnä ovat myös muut paikat. 

   "Maan kokoinen planeetta lentää yksinään

    avaruuden linssivääristymässä

    Professori Joel vaaleanpunaisissa crocseissaan on aina luottanut Einsteiniin

    Hän kiertää Linnunrataa

    Maan painovoimaan sidottu

    Jokin raju tempaa hänet radaltaan pimeään avaruuteen

    Etäisimpien galaksien sfääreissä

    on absoluuttisen liikkumattomuuden mysteeri

    kundaliinikäärme vääntelehtii herätäkseen

    Aurinko on uusi musta

    tarvitaan vain yksi isku yksi kiintopiste

    ja kaikkeudessa kelluva ruusu

    kuin Jumalan nyrkki"

  


  Toisen osan, Sypressit peittyivät aamuisin valkoiseen vastavaloon,  Emilia, professorin ystävä, puhkoo reikiä aikaan ja paikkaan unien, mielikuvituksen ja muistojen avulla. Pyynikin harjun lisäksi  hänen sielunmaisemiaan ovat  Viipuri sekä Italia, jossa hän on nuoruudessaan kävellyt pinjojen varjoissa noviisi Antonion kanssa. Vuosien vaellukseltaan hän on tuonut huvilalleen italiaa ja suomea puhuvan lapsen. Äidillä ja pojalla on oma koodikielensä. 

  Huvilan piippuhormit nuohoaa Leevi, ja näkökulma nousee taas korkeuksiin, taivaalle, jossa sudenkorennot syöksähtelevät ja Tuntemattoman sotilaan pommikone tervehtii siipiään keinuttaen.


   "Emilia asuu huojuvassa hirsitalossa

    joka on siirretty Pyynikin harjulle Terijoelta,

    Suomen Rivieran juoksuhiekkarannoilta

    piilipuun myriadeista varjoista

    juurilonkeroiden puristuksesta

    Hän toi Tampereelle varpaanväleissä

    höyryävän kuumaa moreenia ja

    Viipurin evakkolapsen kolhitun elämän

    Mansardikattoisen huvilan lasikuistin ikkunat helisevät

    Kronstadtin pommituksista

    ja unista joissa hän joka yö kahlaa

    pitkin hiljaista maininkia kohti vastarantaa

    sitä koskaan saavuttamatta

    ja unista joissa

    hän on valkoinen linnunpoikanen valkoisessa pesässä

    ja taivaalta sataa mustia orvokkeja

                                                jotka leijuvat kuin

                                                          kondorin sulat vaahtoavaan mereen

    terälehdet ovat ahmineet kaikki sateenkaaren värit

    kaiken normeista poikkeavan tavan olla

    onnellinen, kokonainen"


  Lauri Viita, Pispalassa syntynyt ja kasvanut puuseppä ja kirjailija, on tähtenä runokokoelman kolmannessa osassa Baudelairen pimeitä kukkia. Kauniisti hänestä poimitaan olennaiset asiat, lukijan tietämykseen luottaen: Moreeni, Alfhild, loppua kohti kasvava mielen sisäinen pimeys, traaginen kuolema. 

 

   "Pyhäjärven rannassa

    valkolumpeet kukkivat mustan jään läpi

    Rimbaud'n humaltunut venhe lipuu saaren editse joka

    liikkuu

    lähestyy hiljaisuutta

    

                               "Kun olen kuollut, kun olen kuollut.

                                 Kesä jatkuu. Kesä."


    Tuulihaukka kiertää haulitornin

    heittää syntymäsulan Viidan tervapahvikatolle"



  Viimeinen osa Levylautasella soi Mahlerin kahdeksas esittelee Irja ja Uuno Lastusen, avioparin. Uuno Lastunen murhattiin. Murha oli kolmas ns. liikemiessurmista vuonna 1964. Google tiesi kertoa, että Pispalan kuningatar Irja Lastunen oli oman aikansa legenda, antiikkikauppias, jonka saattoi nähdä metsässä kulkemassa kahden susikoiran kanssa. Taitavasti runoilija herättää tuon ajan henkiin: lukija haistaa, maistaa, näkee, kuulee ja tuntee sen kaikilla aisteillaan. Veden elementti  on läsnä neljännen osan runoissa.


  "Nainen silittää yskivällä höyryraudalla valkoisen silkkipuseron ja

    korpinmustan solmion miehen hautajaisiin

    hän on piirtänyt vintillä ympyröitä

    kuin saippuakuplia ilman aurinkoa, ilman heijastusta

    niin että sormet ovat musteensiniset

    ympyröitä äärettömiin nälkäisten kyyhkyjen syöksyä läpi ja

    kantaa Uuno takaisin

    Irjan väljät polvihousut läpättävät tuulessa Pispalan valtatien metallikaidetta vasten

    aina Winterin mutkaan ja Pyynikin harjulle saakka

    koirat pitävät naisen hengissä, jatkuvassa liikkeessä

    ja linnut, siipirikot toipilashäkissä antiikkiliikkeen takapihalla

    jokainen kantaa nokassaan musteista rengasta

    ympyröitä loputtomiin

    ympyröitä jotka venyvät ovaaleiksi

    ja räiskähtävät tyhjyyteen

    levylautasella soi Mahlerin kahdeksas, tuhannen soittajan sinfonia

    ja tuhat pyörähdystä karkaa Näsijärven ylle

    lintujen keihästettäväksi eikä Irja tiedä miksi piirtää näitä ...

    ja jossain lentää naisen murhattu mies

    joka muistuttaa Edvard Munchin huutoa

    ja jossain lentää murhattu mies

    jonka kainaloissa itää taivaansini ja

    levylautasella pyörivät kyyneleet loputtomiin"


                         Leena Kellosalo  Taivaalta sataa mustia orvokkeja 2025

    

    

      


 

  



keskiviikko 1. lokakuuta 2025

Minä ja Herra Bashoo

 Riika Helle-Kotkan uusin teos Minä ja Herra Bashoo  Runoja ja matkakertomuksia (Rosetta Versos 2025) on elämyksellinen nojatuolimatka Japaniin hyvässä seurassa. Se sisältää perinnettä uudistavia haikuja ja tankoja modernilla twistillä. Kai Niemisen kääntämiä tekstejä ja runoja on lainattu ja kommentoitu kirjassa. Helle-Kotkan teoksesta käytetään termiä haibun, joka on  runollinen matkakertomus. Se sekoittaa proosaa ja runoa ja on peräisin juuri entisaikojen haikurunouden mestarilta Matsuo Bashoolta. Helle-Kotka on lukenut haibuniaan varten kunnioitettavan määrän Japani-aiheisia teoksia. Kirjan lopussa on lähdeluettelo. 

  Teoksen takakannessa kerrotaan, että Minä ja Herra Bashoo on runokokoelma, matkakertomus ja selviytymistarina. Runoilijalla on vakava verisairaus, johon hän saa lopulta uutta lääkettä ja pääsee matkustamaan unelmiensa Japaniin. Lukija, samoin kuin Herra Bashoo,  seuraa mukana. Päiväkirjakatkelmat tuovat matkan yksityiskohdat elävästi esiin, tuntuu kuin olisi itsekin matkalla. Kuin vanhoissa haibun-matkakertomuksissa tapahtumat, paikat, tunnelmat, tunteet, muistumat piirtyvät kauniisti lukijan nähtäväksi. Runot ja päiväkirjamerkinnät soljuvat eteenpäin virran tavoin ja saavat aikaan liikkeen tunnun. Nähtävyyksien lisäksi tehdään matkaa itseen, sisimpään.

  Helle-Kotkan teoksen Japani on kerroksellinen: perinnettä ja modernia sulassa sovussa. Perinnettä edustavat mm. Bashoo, temppelit,  buddhalaisuus, shintolaisuus, teeseremonia, geishat, kimonot ja  modernia puolestaan esimerkiksi animehahmot, manga, pilvenpiirtäjät, luotijunat, hikkyt.  Ajattomia ovat  Fuji-vuori, Sumida-joki, Kioto, bambut, kurjet, ketut, peurat ja sammakot. Nämä kaikki ja lukemattomat muut saavat omat viehättävät runonsa, joissa havainto yhdistyy oivallukseen, ja lukija nauttii. 

  Näytteitä Minä ja Herra Bashoo  -teoksen runoista:


 "mietiskelemme

  hiljaa temppelissämme

  valot vilkkuvat

  karaoke ärähtää

  ajatukset karkaavat"


"väkijoukossa

  yksinäisyys kolkuttaa

  teräsovea"


"bambut huojuvat

  jonnekin pakenevat

  matkasuunnitelmat"


 Riika Helle-Kotka  Minä ja Herra Bashoo 2025