En muista lähteneeni (BoD 2021) on Riitta Kompan toinen runokokoelma. Sitä lukiessani ja runoihin ihastuessani tulin miettineeksi, miten paljon mahtaakaan ilmestyä hyvää ja koskettavaa kaunokirjallisuutta, jonka olemassaolosta ei tiedä mitään ja johon kenties törmää vain sattumalta. Kirjoja ilmestyy paljon, ja niistä vain murto-osa saa osakseen mainostusta ja suitsutusta. Mielestäni omakustanteiden ja pienkustantamoiden julkaisujen taso on kuitenkin korkeatasoinen, mikä sitten lieneekään syynä. Voisiko se olla osaksi erilaisten kirjoittajakoulujen ja -kurssien ansiota? Ehkä tietoisuus erilaisista runon kirjoittamisen keinoista ja runokokoelmien rakenteista saa aikaan hyvää jälkeä.
En muista lähteneeni -kokoelman kannessa on valokuva. Siinä nuori nainen seisoo selin katsojaan. Hän seisoo peililiikkeen ikkunan edessä, ja esillä oleva peili heijastaa hänen vakavat kasvonsa. Hän heijastuu myös ikkunan lasista. Nämä erilaiset pinnat ja heijastukset ovat myös runokokoelman ydintä. Runon minä pohtii elämäänsä. Ympäröivä luonto heijastaa hänen tunteitaan ja mielialojaan, muistojaan ja uniaan. Runoilmaisu on kaunista, herkkää ja hienovaraista, kuin väreilyä tyynen järven pinnalla.
Runokokoelman runot on jaettu seitsemään osastoon, ja runoilla on nimet. Tämä ehkä ohjaa runojen tulkintaa, ja lukija pysyy runovirran mukana. Ensimmäinen osa on nimeltään Olen järjestänyt paperini. Runon minä tekee eräänlaista tilintekoa elämästään ja ajautuu ajatuksissaan lapsuuteensa. Kaikki aistit ovat käytössä; hän tuntee elämän ja luonnon kokonaisvaltaisesti, lapsen tavoin: "sormenpäissä kissankäpälän tassukaaret/sinikellon keveys, huopakeltanon samettinukka" Toinen osa on Istun laiturilla. Ajat kietoutuvat yhteen, runon minä ei muista lähteneensä eikä palanneensa, nykyhetki sisältää kaikki ajat. Sielunmaisemaan kuuluvat järvi, hiekka ja kivet, metsä ja kalliot. Lapsen mielikuvitus loihtii järveen myös pelottavan veden väen, varjot.
Kolmas osa on Kohtaamisia. Runon minä kohtaa itsensä, pelkonsa, kipunsa, Kivisen miehen. Hän on Tuhkimo, toiseen satuun karannut, kaukaisen planeetan prinsessa, jonka prinssi katosi. Luonto on jälleen läsnä, joskus vain unitilassa, jossa "veden ruohot ojentavat vanojaan/ kuun siltojen kulkijat välkkyvät kohti" Neljännen osan (Kävelen puutarhassa) säkeissä kasvavat kiinankeltakärhöt, ruusut ja angervot, illan varjot vaeltavat maagisella niityllä: "yön viileyden väreilevät siiveniskut/sumun kostea himerrys/utuisuuden hiljaiset kareet/tummenneet katveikot/niityn tuutulaulut"
Viidennessä osassa Naakka nauraa on esillä kriittinen ja sarkastinen runon puhuja. Hän riehaantuu, haluaa vaihtaa päänsä, tuntee itsensä huijariksi, meilaa sydämensä kierrätysnettiin. Sävyjen joukosta löytyvät myös huumori ja itseironia. Entä jos on kuudennen osan nimenä. Runon minä tuntee tulleensa erään tien päähän ja tuntee itsensä hieman neuvottomaksi: "kertokaa minulle/mitkä mutkat kulkea/mitä kieltä puhua/mitä väriä käyttää/tähän uuteen pintaan"
Runokokoelman viimeinen osa, Siivet, on tunnelmaltaan hieman surumielinen: "eilinen ohi/huominen karannut", "alakulo kantapäillä" Runon minä ei kuitenkaan pelkää, hän päästää irti: "unissa uusia tunteita/tuntemattomia polkuja/kiehtovia käänteitä/- - ja aika kiertyisi alkuun"
En muista lähteneeni -runokokoelma on taitavasti ja herkin vivahtein kirjoitettu. Se on tunnelmiltaan hienostuneesti vaihteleva ja antaa pysähtymään malttavalle lukijalle paljon.
KALLIOKARILLA
kallioisella karilla keskellä vaahtopäitä
tuntematon olento
kuin vanhalla mykkäfilmillä
tanssii, itkee ja nauraa
viimein istuu viereen kuiskuttelee korvaan
vihjaa sukulaisuuteen
kohta kerrot tarinasi
tunnustat salaisuudet
nekin mille et ennen ole löytänyt sanoja
+++
istutte yhdessä pitkään
kunnes kajo katoaa
etäisten saarten taa
kuu kapenee kapeaksi
häviää pilvivarjoon
ja joku jossain laulaa
teidät haikeiden muistojen uneen
+++
aamutaivas punertaa kämmenelläsi
tunnet hennon siipisulan ja lämpimän linnunmunan
täynnä pilkkuja uuteen alkuun
(Riitta Komppa En muista lähteneeni, 2021)
