Italialaista runoutta

 Italialaista runoutta, peräti kolmen runokirjan verran. Kaksi tekijöistä on jo poistunut keskuudestamme, kolmas elää Roomassa ja kirjoittaa edelleen.  Kesä on ohi, syksy saapunut. Tuntuu sopivalta syventyä runouteen, joka kirkastaa mielen ja vetää omaan intensiiviseen maailmaansa.

  Antonia Pozzin Runoja iltahämärästä (Oppian 2023, suomentanut ja toimittanut Lauri Kaila) on ensimmäinen Suomessa julkaistu valikoima Pozzin runoutta. Italian kielen harrastajalle on ilahduttavaa, että suomennoksen rinnalla on alkuperäinen italiankielinen runo. Suomentaja kertoo esipuheessa, että Antonia Pozzi (1912-1938) oli yksi 1900-luvun tärkeimmistä italialaisista runoilijoista. Vahva, omaääninen lyyrikko menehtyi nuorena, mutta hänen tuotantonsa arvostus on vain kasvanut vuosien kuluessa.

  Pozzi luokitellaan ns. iltahämäräläiseksi (poesia crepuscolare) Italian kirjallisuushistoriassa, mikä viittaa haikeaan tyyliin. Kaila luonnehtii hänen runojaan: "Pozzin ilmaisu hohkaa turtunutta ikävyyttä, hitaasti etenevää kuvailua, loppuun palanutta liekkiä ja toisaalta moni runo suorastaan rientää, virtaa voimakkaasti kuin koski. Innosta luopunut tylsyys väistyy välillä voimakkaiden purkausten tieltä."  Kiinnostavasti Kaila vertaa Pozzia Saima Harmajaan: heidän taustansa oli samantapainen, he olivat tuotteliaita, kuolivat nuorina ja molempien runoja leimaa apea tunnelma ja maalauksellinen tyyli.

 

Salamat  

  Tänä yönä värisevä mustista pilvistä kipeä taivas

  teroittaa elävin välähdyksin unetonta kaipuutani ja tekee siitä kovan ja kiiltävän

  kuin teräsveitsi.

  En tiedä

  Minun mielestäni sinun tapasi hymyillä

  on ihanampi kuin aurinko

  tässä ruukussa kukkia jo hieman 

  nuutuneita  -

 

  mielestäni on ehkä hyvä että luotani kaatuvat

  kaikki puut  -

  että olen paljas valkoinen aukio äänesi edessä  -  joka ehkä

  piirtää polut

  uuteen

  puutarhaan.

                          Antonia Pozzi  Runoja iltahämärästä 2023

Vincenzo Mascolon (s. 1959)  Taivas ja kaupungit   Valikoima runoja  (Siltala 2026)  -teoksen runot on kokoelmasta Pienin yhteinen matkamies valikoinut ja suomentanut Jouni Inkala. Hän luonnehtii (Suomentajan jälkisanoissa) Mascoloa ihmiskulttuurin runoilijaksi, sillä hänen teoksensa haastavat lukijan sivistysperinteen laajuutta ja syvyyttä. Runot sisältävät paljon viittauksia myytteihin ja aiempaan taiteeseen. Mascolon runous ammentaa Inkalan mukaan eurooppalaisen lyriikan ikiaikaisista aiheista - elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja kaipuusta. Läsnä ovat myös monet länsimaisen runousperinteen arkkityyppiset hahmot: "Bardi, joka laulaa. Ritari, joka kaipaa. Runoilija, joka täyttää tyhjyyden rakastettunsa näköisillä ja kuuloisilla säkeillä."

 

  Ilma on marmoria, alkuperältään

  jäästä kuun.

  Painaa aina vain enemmän yö

  nyt kun äkkinäinen sumu

  tihentää sen ytimessä kudettaan.

  Ei-mitään on tämä hiljaisuus,

  hetki joka avaa raolleen runon,

  terälehtien irti sanoutuminen

  ruusun väsymättömässä puolustuksessa.

                  Vincenzo Mascolo Taivas ja kaupungit 2026

Kolmas runokokoelma on Cesare Pavesen Runoja kummuilta (Oppian 2024, suomentanut ja toimittanut Lauri Kaila).  Pavese on kolmikosta tunnetuin. Suomentajan esipuheessa kerrotaan lyhyesti Pavesen (1908-1950) elämästä. Pavese oli kääntäjä, kirjailija, runoilija ja kirjallisuuskriitikko. Hän oli tuottelias ja lahjakas, ja hänen tuotantoaan leimaavat yksinäisyyden ja katkeruuden tunnot. Pavese muistetaan sydänsurujen ylläpitämästä naisvihastaan, sisäiseen maanpakotuomioon johtaneesta fasisminvastaisuudestaan ja ennen kaikkea suuresta vaikutuksestaan kotimaansa kirjalliseen kenttään.

  Pavesen sielunmaisemaa ja kirjallista tuotantoa määritti Kailan mukaan traagisen perhetaustan ohella hänen Pohjois-Italian viiniseuduilla sijainnut syntymäseutunsa, lapsuuden ja nuoruuden kukkuloiden ja kumpujen maisema. Paveselta ilmestyi hänen elinaikanaan yksi runokokoelma ja postuumisti toinen.  Kailan toimittamaan ja suomentamaan teokseen on otettu runoja kummastakin. Italian kielen harrastajan iloksi suomennoksen rinnalla on jälleen italiankielinen, alkuperäinen runo.

Yö

Mutta tuulinen yö, kuulas yö

jota muisto vain hipaisi, on etäinen,

on muisto.  Yhä on hämmästynyt rauha

joka sekin on tehty lehdistä ja ei mistään. Ei ole,

siitä ajasta muistojen tuolla puolen, jäljellä kuin hämärä

muistelu.

        Joskus se palaa päivällä

kesäisen päivän liikkumattomassa valossa

tuo etäinen hämmästys.

                       Tyhjästä ikkunasta

lapsi katseli yötä kunnailla

viileillä ja mustilla, ja hämmästyi nähdessään ne röykkiöinä:

hämärä ja kuulas liikkumattomuus. Keskellä lehtiä

jotka parveilivat pimeässä, näkyivät kunnaat,

jossa kaikki päivään kuuluva, oli puhdasta ja kuollutta

ja elämä oli toinen, tuulta, taivasta

ja lehtiä ja ei mitään.

                       Joskus palaa

päivän liikkumattomassa rauhassa muisto

tuosta uppoutuneesta elämisestä, hämmästyneessä valossa.

                    Cesare Pavese  Runoja kummuilta 2024

                            

 

       

Siniset koirat

 Inka Nousiaisen romaani Siniset koirat (WSOY 2026) kertoo (takakannen mukaan) rajattomuudesta, rakkaudesta, luopumisesta ja sinisestä väristä. Se on niin hypnoottisen kauniisti ja kiinnostavasti kirjoitettu, että jälleen kerran sitä ajatteli: -Kyllä lukeminen on sitten ihanaa! Eli kirjailijan tyyli on se, mikä teosta kannattelee ja vetää puoleensa. Kirjan sisäliepeessä todetaan, että "Inka Nousiainen kirjoittaa musertavistakin asioista keveästi kuin puhaltaisi ilmaan voikukan hahtuvia. Upeasta kerronnasta huokuu inhimillisyys, lämmin huumori ja ymmärrys elämän jatkuvasta keskeneräisyydestä."  Näin todella on, sillä päähenkilön, Iiriksen, surullinen lapsuus, raastava suhde poikaystävään, Lauriin, ja kaikki raskaat kokemukset (sairaus toisensa perään, ystävän kuolema, jatkuvat muuttamiset, taloudellinen epävarmuus) olisivat ehkä liian raskasta luettavaa, ellei niitä katsottaisi kuin hieman etäältä.

  Teos on myös metafiktiivinen. Kertoja työntyy koko ajan esiin, ennakoi ja kertoo menneistä tapahtumista.  Hän on tarkkailija ja selostaja, lausuu mielipiteitään. Hän miettii, miten aloittaa, katsoako läheltä kauas vai kaukaa lähelle. Kertoja on se, joka etäännyttää raskautta ja laittaa asiat suhteeseen, oikeaan perspektiiviin. Välillä hän äityy jopa lyyriseksi. Kertoja pitää tehtävänään kertoa Iiriksen tarina, nähdä hänen silmillään, kuulla hänen korvillaan ja nähdä sekin, mitä Iiris ei näe.

  "Niin kuin muka voisimme raaputtaa iiriksestä värin pois ja silti nähdä." Tämä lainaus Maggie Nelsonin Sinelmiä-teoksesta (suom. Kaijamari Sivill) on romaanin mottona. Kuten Nelsonin Sinelmissä myös Nousiaisen Sinisissä koirissa sininen väri kulkee koko mukana. Väliin ihan konkreettisina pilkahduksina, väliin vertauskuvana esim. melankolialle. Kieslowskin Sininen-elokuvaan ja Trierin Melancholia-elokuvaan viitataan myös. Samoin koirat ovat mukana. Iiriksen työnä on hankkia rekvisiittaa elokuviin ja mainoksiin. Tekeillä oleva elokuva kertoo varakkaasta naisesta, joka menettää koiransa ja päättää hankkia sen takaisin täytettynä. 

  Iiris on hyvin sympaattinen päähenkilö. Hän on mukautuvainen ja hyväsydäminen, liiankin, mutta oppii lopulta asettamaan rajat itseään suojellakseen. Iiriksellä on persoonallinen harrastus: hän keräilee kaikenlaisia triviaaleja faktoja mieltään rauhoittaakseen (esim. kirahvit hyräilevät öisin), samoin kuin sanoja (japaninkielinen boketto eli tuijottaminen kaukaisuuteen tyhjällä katseella).  Iiris haluaisi, että Lauri olisi hänen ihmisensä, ihminen joka näkisi hänet, mutta päätyy jo varhaisessa vaiheessa ajattelemaan: "Lauri oli asettunut häneen kuin suru. Ajatus oli äkillinen ja kirkas, melkein häikäisi."

  Entä romaanin nimi Siniset koirat?  Iiriksen sanomalehdestä huomaamassa uutisessa oli kerrottu, kuinka koirat muuttuivat sinisiksi suljetun kemikaalitehtaan lähellä Venäjällä. Värin oli saanut aikaan sinikiteinen kuparisulfaatti. Iiris näkee Laurin jonain sellaisena kuin siniset koirat: jollekin altistuneena. Outona olentona toiselta tähdeltä. Sitten hän tuntee itse värjäytyneensä hullun rakkauden ja loputtoman ymmärtämisensä vuoksi siniseksi. Romaanin lopussa Iiriksen kivut ovat kadonneet, ja kertojakin on jättänyt hänet rauhaan eikä enää moiti ja jakele neuvoja.

Näyte teoksesta:

"Joskus myöhemmin Iiris kuvitteli höyhen kädessään, että 

 sen paino olisikin todellisuudessa aivan toinen kuin oli.

 Siinä olisikin pitelemistä. Käsi painuisi väistämättä kohti

 lattiaa. Keveydessä piilee paino kuten kauneudessa piilee

 suru, ja minä hetkenä hyvänsä kaikki voi olla toisin."

                               Inka Nousiainen Siniset koirat 2026