Kops, kops. Tammenterhot kopisevat jalkakäytävälle. Olen niitä varmaan jo sata kiloa lakaissut, pois jalkojen alta murskautumasta. Yhtä tiuhaan kopsahtelevat varaukset kirjastosta; syksyn kirjasato on runsas ja monimuotoinen. Kuten aina alkusyksystä, olo on riehakkaan energinen ja ahne (muuttuu kyllä rauhallisemmaksi, jahka syksy etenee). Vielä ovat lehdet puissa, osa kauniisti ruskan värjääminä.
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Intohimo oraakkelina eli trapetsitaiteilua
Äkkiseltään luulisi, ettei kahdeksankymppisen kirjallisuusmiehen, Pekka Tarkan, muistelmakirjalla Onnen Pekka ja Riikka Pulkkisen romaanilla Lasten planeetta ole mitään yhteistä, mutta niinpä vain onkin. Kummankin kirjoittajat ovat syvällisiä pohtijoita, intohimoisia rakastajia, suvereeneja kirjoittajia ja kirjallisuuden puolestapuhujia. Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin löytyy molemmista.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)