Raija Orasen uusin romaani Keltainen (Otava 2026) on biofiktio ja kertoo taidemaalari Anita Snellmanista. Hesarin arvioija kiinnitti huomiota puutteellisiin lähdemerkintöihin (kaikkia ei ollut kerrottu) ja sääli Snellmanin tytärtä epäillen, ettei tätä ollut informoitu tulevasta kirjasta. Kehuja kirja sai aistivoimaisuudesta ja sujuvasta kerronnasta. Mikäli jättää huomiotta ilmoitetut puutteet, Keltaista voi mielestäni pitää upeana romaanina (suomalaisen) (nais)taiteilijan tiestä 40-luvulta 80-luvulle, jopa lumoavana, kuten kansikin lupaa. Tykästyin siihen niin, että ahmin sen yhteen menoon. Mihin kirjassa sitten ihastuin?
Itsenäiseen ja kutsumuksestaan varmaan päähenkilöön ei voi olla kiintymättä. Vasta 16-vuotiaana hän muuttaa Lahdesta Helsinkiin päästyään Ateneumiin opiskelemaan. Sieltä matka jatkuu Tukholmaan, Pariisiin, Barcelonaan ja lopulta Ibizalle (josta käsin ympäri maailmaa). Vastoinkäymisiäkin sattuu, mutta Nita (Anita) on resilienssin ilmentymä. Hänellä on yhdeksän henkeä kuten rakastamillaan kissoilla: hän putoaa pehmeästi tassuilleen. Asunnot ja miehet (ja maat) vaihtuvat, kuten kunnon seikkailijattarella konsanaan.
Jos Anita olisi ollut mies, hänen valintojaan ei ehkä kyseenalaistaisi. Hän uskalsi olla itsekäs, koska taiteen tekeminen meni kaiken edelle; lapsenkin, joka kasvoi enimmäkseen nunnien hoidossa. Hän on ollut epäilemättä hyvin rohkea, mitä lukija ei voi kuin ihailla. Taiteilijaksi Snellmanilla oli myös (ehkä harvinaista) taloudellista vaistoa. Saatuaan mainetta ja mammonaa hän osti Helsingin Albertinkadulla sijaitsevasta kerrostalosta useita asuntoja, joista jo hänen elinaikanaan muodostui teosten pysyvä näyttelypaikka. Snellman perusti myös omaa nimeään kantavan säätiön.
Keltainen-romaanin näkökulma on Anitan. Teoksen luvut on jaettu osiin, joilla on värin nimi (Valkoinen, Ruskeaa ja mustaa, Punainen, sininen, musta, Vihreä, punainen, Keltainen, Punainen, Auringon väri). Värit liittyvät Anita Snellmanin maalaamiin tauluihin, eri kausiin. Juuri maalausten syntyprosessin kuvaamisessa Oranen on mielestäni loistavimmillaan. Hänen taitoaan ei voi kuin ihailla. Myös Snellmanin aistillinen luonne tulee osuvasti kuvatuksi. Teoksessa on kuvaliite mainituista tauluista, mikä sekin on kiinnostavaa lukijan kannalta. Kaiken kaikkiaan Keltainen-romaanissa syntyy hyvin yhtenäinen kuva Anita Snellman -nimisestä taiteilijasta, joka rakasti elämää: aurinkoa, merta, uimista, miehiä, Ibizan maatilaansa luonnon ja valon keskellä, kissoja, yksinkertaista ruokaa, kieliä, matkustelua, taiteen tekemistä inspiraation ja tunteen vallassa.
Näyte romaanista:
"Hänen mieleensä nousi sitruuna. Sitten sen viereen ilmaantui toinen ja kolmas, kokonainen vyöry tuoreita keltaisia sitruunoita. Kun hän kohotti päätään ja avasi varovasti silmänsä, hänen katseensa osui lähimpään omenapuuhun, jonka oksat olivat täynnä keltaisia omenoita. Vähän matkan päässä aukesi pelto, jossa kääntelivät suuria teriään auringonkukat, keltaiset. Pihan reunamille oli puhjennut pieniä kukkia joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta värin hän tunnisti: keltainen. Hänen silmiensä edessä, koko ihanan Ibizan maaseudun laajuudelta säkenöi valo joka oli kypsää ja puhdasta ja lempeää: keltaista. Se valo vyöryi pitkin hänen ihoaan, pitkin pihaa, pitkin talon valkeita seiniä, pation kiveystä, punatiilistä kattoa. Yksi pihalle astelevista kissoista oli sekin keltainen, ja kukko, joka juuri päätti aloittaa lopultakin kiekumisensa, sekin oli sieltä täältä keltainen, ja soikko tietysti, sehän oli keltainen. Koko maailma oli keltaisen vallassa! Ihanan keltaisen joka toi toivoa ja iloa ja kaikenlaista täyttymystä. - -
Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään, ei tarvinnut kuin päätä kääntää, kirkasta keltaista, pehmentävää valkoista, hitunen punaa, varjostuksiin ruskeaa ja nuokahteleviin leveisiin lehtiin lämmintä vihreää. Kukat puhkesivat hänen kankaallaan, ne siirtyivät kannusta hengästyttävällä vauhdilla annettuun tilaan, joka alkoi täyttyä niin ettei kohta ollut muuta valkoista kuin tausta. Ei sitä tarvinnut enempää ajatella, pää ja käsi tekivät työtä epäröimättä, ne komensivat myös taustan keltaiseksi niin että lopulta näytti siltä kuin kukat olisivat valaisseet ympäristönsä, ja niinhän se oli, aurinko ja auringonkukat, ne olivat yhtä ja samaa ja toinen toistensa osa ja heijastuma."
Raija Oranen Keltainen 2026
