Brasilialaisen Clarice Lispectorin postuumisti ilmestynyt Elämän henkäys (Teos 2022, suomentanut Tarja Härkönen) on kiehtova teos. Olen lukenut Lispectorin kaikki suomennetut kirjat ja ihastuin suuresti hänen kaunokirjalliseen tyyliinsä. Se on sekä tarkkaa ja havainnollista että lyyristä. Elämän henkäys ei välttämättä miellytä kaikkia lukijoita, sillä siinä ei ole juuri mitään juonta. Lisäksi teksti on niin tiheää ja tiivistä, ettei kirjaa voi lukea kuin pari sivua kerrallaan. Elämän henkäystä tarvitsee annostella, sillä niin paljon hienoja ilmaisuja ja omaperäisiä ajatuksia on melkein joka rivillä, että ihan hengästyttää (ainakin minua). Kirjoitin muistikirjaan itseäni miellyttäneitä kohtia, ja niitä tuli paljon.
Suomentaja Tarja Härkönen kertoo Elämän henkäyksen Jälkisanoissa koskettavasti Clarice Lispectorin elämästä ja kirjailijan urasta sekä Elämän henkäyksestä, jota Lispector aloitti kirjoittaa saatuaan munasarjasyöpädiagnoosin. Hän kirjoitti kuolemaansa asti kolmen vuoden ajan muistikirjaansa romaanin fragmentteja, jotka käsittelivät ihmisen osaa, aikaa, Jumalaa, kuolemaa, taiteen tekemistä, vapautta, onnea, musiikkia, kielen voimaa ja rajallisuutta ja sitä, miten se rakentuu ja välittää sitä, mitä kutsumme todellisuudeksi. Eli sangen moninaisia ja suuria teemoja, sanoisin. Lispectorin läheinen ystävä ja assistentti Olga Borelli kokosi myöhemmin fragmentit kirjaksi vuonna 1978.
Kirja rakentuu kahden henkilön väliselle keskustelulle. Kirjailija (mies) on päähenkilö (hän on myös jokainen kirjailija ja allegorinen "Logiikka" ja "Aikomukset") ja Angela on Kirjailijan luoma fiktiivinen hahmo, hänen alter egoksi aikomansa (ja samalla jokainen kirjailijan luoma henkilöhahmo ja allegorinen "Taide" ja "Elämä"). Angelaa ei voi määritellä, hän yllättää, hän alkaa elää omaa elämäänsä. Elämän henkäys on paitsi runollista proosaa, proosarunoa, myös kuvausta kirjailijan työstä; esimerkiksi siitä miten mystinen, salainen ainesosa saattaa syntyä kirjaan ilman kirjailijan intentiota. Miten kirja joskus alkaa kuin kirjoittaa itse itseään. Ja siitä, miten vaikea on joskus erottaa kirjailija, teoksen kertoja ja henkilöhahmot.
Kirjailija yrittää kuvailla Angelaa:
"Angela on patsas joka kirkaisee ja lentelee puunlatvusten ympärillä. -- Angelassa on sisällä vettä ja autiomaata, kyliä ja syrjäseutuja, kylläisyyttä ja puutetta, pelkoa ja uhmaa. Hänessä on vilkkautta ja absurdia mykkyyttä, yllätystä ja vanhanaikaisuutta, hienostuneisuutta ja karkeutta. Hän on barokkinen. - -Angela on notkea, suloinen ja täynnä kirkonkellojen kilkatusta. -- Hän on mutka loputtomiin kiertyvässä spiraalissa. - - Jokainen päivä sisältää hänestä huomisen tulevaisuuden."
Näin Angela kuvailee itseään:
"Olen viisto kuin lintujen lento. -- Olen lasinsirpale lattialla.- - Olen soinen maaperä. Minusta syntyy märkää sammalta joka peittää liukkaat kivet. - - Olen supistava. Pehmentävä. Ja sucupirapuu. Ja pyörryksissä. Ritisevä. - - Olen aina odottanut jotain uutta asiaa itseltäni, olen ollut silkkaa värisevää odotusta: jotain oli koko ajan tulossa minusta ja minun ulkopuoleltani. -- Haluaisin . . kuvailla asetelmia. Esimerkiksi kolmea korkeaa ja mahakasta pulloa marmoripöydällä: hiljaisia pulloja aivan kuin ne olisivat yksin kotona."
Angela alkaa kirjoittaa romaania esineistä, joita hän pitää ajatusta arvoituksellisempina. Hän haluaa kirjoittaa ylellisesti: "käyttää sanoja jotka kimaltavat kosteina ja ovat pyhiinvaeltajia. Joskus juhlavia purppuroissaan, joskus pohjattoman syviä smaragdeja, joskus keveitä hienoimmissa ja pehmeimmissä kirjailluissa silkeissään". Hän haluaa kirjoittaa "lauseita jotka menevät puheen tuolle puolen", "käyttää sanoja jotka tulevat luokseni tuntemattomuudestani". Kirjailija arvostelee mielessään Angelaa ja pitää tätä valekirjailijana. Hän alkaa halveksia ja vihata luomaansa henkilöhahmoa ja suunnittelee tämän kuolemaa ja korvaamista järjestelmällisellä ja loogisella naisella.
Elämän henkäys -teoksen loppu on arvoituksellinen. Kirjailijan katse alkaa loitota Angelasta ja tämä pienenee pienenemistään kunnes katoaa, ja Kirjailija itsekin loittonee itsestään. Hän on lopuksi näkevinään, että Angela herää henkiin. "Sateen ropistessa metsiin ja tuulten suhistessa." Elämän henkäys loppuu sanoihin "Luulen että ..." Ja lukija voi itse täydentää lauseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti