Sydän

Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
    Sydän  kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
  On kylmä tammikuun alku,  pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
  Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus.  Tuo elämännäkemys on  vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
  Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."