Rapuoopperaa

 Leena Sainion toinen runokirja on nimeltään Rapuooppera (Enostone), joka on tarkoitettu lapsille ja lapsenmielisille. Mikä runsaudensarvi se onkaan! Kokonaisuus on nautittava, aikuisenkin lukijan mielestä. Omasta lapsuudestani muistan Marjatta Kurenniemen, Kaija Pakkasen ja Kirsi Kunnaksen runokirjat, joita äiti meille lapsille luki ja jotka kirjaimellisesti luettiin puhki. Lapsi nauttii kielestä, kunhan hänelle tarjotaan runoja. Ehkä sanoilla leikkimisen tärkein agenda on se, että näin lapsi kuin luonnostaan oppii, että oma koti voi sijaita myös kielessä, varsinkin omassa äidinkielessä. Kirjallisuus ja mielikuvitus yleensäkin ovat oivallisia elämänkumppaneita.

  Omille lapsilleni luin kaikenlaisia lastenkirjoja ääneen. Runokirjoja olivat Pikku Pegasos (joka sisälsi 400 kauneinta lastenrunoa), Jukka Itkosen ja Tuula Korolaisen runokirjat ja tietysti Kunnaksen Tiitiäiset. Sittemmin en ole seurannut lastenrunokirjoja: luullakseni niitä ei niin kauheasti julkaista, joten Leena Sainion Rapuooppera vastaa hienosti tarpeeseen. Rapuoopperassa riittää runoja eri-ikäisille lapsille: ikähaitari voisi olla neljästä murkkuikäisiin, jos nyt mitään ikärajoja pitää vetää.

  Rapuooppera jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Ihmeellinen elämä, Eläimet ja luonto ja Universumin mysteeri. Ensimmäisessä osassa esitellään mm. aforismi, haiku, tajunnanvirta ja loitsu, joiden tekoon lukija saa myös ohjeet. Runojen sävy on leikkisä ja pohdiskeleva (mikä on ajatus, entä jatkuva muutos, jos voisi kulkea peilin läpi, oikean ja väärän merkitys). Koulukiusaamisen estoloitsu on vaikuttava, Pehmolelujen kirje lapsille liikuttava,  Jalkapuu hieman pelottavakin. Runoja on tässä osastossa 28. Ehdoton suosikkini on Haave aaveesta. Leena Sainion piirros pienestä pöydän ääressä istuvasta kynttilää tuijottavasta aaveesta on kerta kaikkiaan hellyttävä. Sainio on kuvittanut kirjansa itse. Kirjassa on sekä kokosivun maalauksia (ehkä ne taiteellisimmat) ja pieniä hauskoja piirroksia joka sivulla.

  Toisessa osassa Eläimet ja luonto on riemastuttavia eläin- ja luontorunoja ja kokonainen oopperalibretto, Rapuooppera, jonka voi laulaa ihan omalla tyylillään (osia on isä-, äiti- ja lapsiravuille, merralle ja ihmiselle). Runoja on Rapuoopperan lisäksi 18 ja sävyjä löytyy lyyrisestä hauskaan, nonsensestä kauhuun. Suosikkejani ovat Kielojen kuningas, Minä olen sade, Itulimaska (proosaruno), Lohikäärme ja sittiäinen sekä Oodi luonnolle. Lukija saa ohjeet mm. oodin tekoon.

  Kolmannessa osassa Universumin mysteeri siirrytään avaruuteen. Valo, Kuu, Aurinko, Taivaantuure, enkelit, muun muassa saavat oman runonsa. Lukija perehdytetään aseemiseen kirjoitukseen (hurraa, nyt minäkin vihdoin pääsin jyvälle!).  Suosikkejani ovat mahtava Aurinko soittaa, suloinen Taivaanpesä ja koskettavat Taivaantuure ja Enkeli. 

  Nuorimmille lukijoille aikuinen joutuu ehkä selventämään joitain Rapuoopperan runoja, mutta sehän on vain hyvä. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta ei ole koskaan liikaa. Ala-asteen ja yläasteenkin oppilaille Rapuooppera sopii itsenäisesti luettavaksi tai sitten opettajan käyttöön runouden opettamiseen. Rapuooppera ei opeta sormi pystyssä mutta näyttää, miten moneksi runo voi taipua. Se ilakoi, miten ihana ja monipuolinen on suomen kieli. Miten runo elää ajassa mutta on samalla myös ajatonta.

Syyskimikki juhlii

 Kolmas runokirjani Syyskimikki juhlii on ilmestynyt. Kannessa on valokuva kukkivasta syyskimikistä, joka nimensä mukaisesti kukkii vasta syksyllä, usein lokakuussa, kun muut kasvit ovat jo valmistautumassa talvilepoon. Syyskimikki kurottaa taivasta kohti pitkillä valkeilla kukkavanoillaan, jotka tuoksuvat todella makeilta, ehkä metsämansikoilta. Se kukkii, kunnes pakkanen tai halla taittaa kukkavanat ja varret. 

  Runokirjani yhdeksän värikuvaa olen itse ottanut, samoin kansikuvan. Takakannen kuva on mieheni ottama. Kirjan punaisena lankana ovat pienen puutarhamme kukat ja kasvit sekä metsä. Teemoja ovat siis luonto, ilmastonmuutoskin mutta myös koti, rakkaus, runomaailma ja vanheneminen. Suuria teemoja, mutta vähäeleisesti ilmaistuina, itselleni ominaisella suoransimppelillä tyylillä.

   Olen  hionut kokoelmaani parin vuoden ajan, itsekseni ja kahdella eri runokokoelmakurssilla. Saila Susiluodon runokokoelmakurssilla (NVL:n kurssilla, joka koronan takia järjestettiin verkkokurssina) sain hyödyllisiä neuvoja, esimerkiksi kokoelman rakennetta ja kaarta koskien. Susiluoto kehotti myös karsimaan hurmosta ja runsautta. :D Olin jo ennen kurssia poistanut noin 40 runoa ja lisää poistettavaa ja muokattavaa tuli. Vaihdoin runojen järjestystä useammankin kerran. Kirjoitin muutaman uuden runon. 

  Tommi Parkon Syventävän runouden verkkokurssilla opin myös paljon. Muiden kurssilaisten tarkkanäköinen palaute oli kehittävää, ja ohjeiden mukaan kirjoitettiin paljon uusia runoja, mm. teemoilla aistikokemus, rytmi ja visuaalisuus runon lähtökohtana. Runon logiikkaa pohdittiin, samoin runokokoelman rakennetta. Ensimmäisen kerran ostin myös arvostelupalautetta: Parkko antoi Zoomin kautta yksilöllistä palautetta runokokoelmastani. Hän vertasi luontorunojani Mustapään Läkkiseppä Lindblad-runoihin (ilman läkkiseppää) ja Pertti Niemisen kääntämään kiinalaiseen runouteen. Runoissani on kuulemma paljon konkretiaa ja tiiviyttä, mikä on hyvä. Metaforieni tuoreusaste on hänen mukaansa 80 prosenttia. Ohjeiden mukaan lisäsin minää runoihin ja yritin jonkin verran outouttaa ilmaisuani.

  Runokirjassani on 57 runoa, jaettuna kuuteen osastoon. Tanka-runoja on kaksi, haikuja seitsemän. Osastojen nimet ovat Hämäräsoivat ikävänpisarat, Kuunvalon ja saniaisen aika, Keijunkukkahaaraliike, Tähdet tuoksuvat basilikalta, Kivihuutoa, haaleaa aurinkoa sekä Syyskimikki juhlii. Runojen ryhmittely on aika luovaa puuhaa, sillä on sata tapaa, millä ne voisi ryhmitellä. Olen kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäisessä osassa korostuu ehkä vuodenaika (syksy-runoja enimmäkseen), toisessa runot liittyvät kuunvaloon, vanhenemiseen ja metsään. Kolmannessa keskitytään puutarhaan ja kukkiin, neljännessä on rakkausrunoja. Viidennessä ilmenee huoli ilmastonmuutoksesta ja rivien välissä  koronastakin. Kuudennessa osassa on luontorunojen lisäksi metarunoja, runojen syntyyn liittyviä. Olen yrittänyt jättää niihin hieman arvoituksellisuutta, tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

  Mikä olisi ominaista Syyskimikki juhlii -runokirjani runoille? Luonnon personointi on näköjään minulle tyypillistä. Se ei ole mikään uusi tapa mutta perisuomalainen. Syksy juhlii, villiviini rakastuu, ruoho lisää keltaista turkkiinsa. Aisteista olen käyttänyt näköaistin lisäksi myös kuuloa ja tuntoa sekä  hajua/makua; suuri osa runoistani on aistimusvoimaista. Jonkinlainen kauneuden tavoittelu on minua; en osaa enkä halua kirjoittaa toisin. Runoissani on myös rytmiä, rauhallisen hengityksen rytmiä, ja hieman huumoriakin.  Värejä on paljon, jonkin verran myös sanoilla leikittelyä.  Toistuvia sanoja ovat mm. tuuli ja pilvet, lähde, mutaiset jalanjäljet, taikakynä, valo ja pimeä, utuiset vuoret, sininen hetki, ruusun tuoksu ja saniaisen värinä. 

  

   pullotan sinisen hetken

   silkkipaperiin käärin tuulen suhinaa

   äänitän saniaisen värinän

   lähteen solinaa säilön rasiaan

   prässään ruusun tuoksua

     hiili piirsi rakkaani ääriviivat valkeaan seinään

(Ursula Anttila-Halinen  Syyskimikki juhlii, osastosta Tähdet tuoksuvat basilikalta)

Vanha nainen tanssii

 Olen lukenut Eveliina  Talvitieltä aiemmin kirjat Hieno vai huono (2015) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016), ja pidän hänen pippurisesta ja hieman provosoivasta tyylistään. Vanha nainen tanssii (2021) jatkaa samaa tyyliä. Kansi on huikea: siinä on pitkään mustaan hameeseen pukeutunut Talvitie, vauhdikkaassa asennossa kädet ylhäällä ja toinen jalka samoin kohti kattoa.  Kansi kuvastaa hyvin sitä ärhäkkää energiaa, jota kirjailijalla on. Kuvassa on hänen mukaansa kyse ilosta, näyttämisenhalusta, muistoista, häpeästä, itsevarmuudesta, heittäytymisestä, menetyksistä, kaipuusta  ja häpeilemättömästä halusta määrittää itse itsensä.

  Vanha nainen tanssii -teoksessa on oikeastaan kaksi teemaa: tanssi ja vanheneminen. Talvitien mukaan tanssi saa unohtamaan sen, minkä haluaa unohtaa.  Se antaa vapauden iloita sellaisesta, josta ei ole säädyllistä iloita. Talvitie lainaa kirjailija Margaret Laurencea, jonka mukaan tanssi on elämän metafora eikä sellaisena pelkkää iloa vaan joskus myös kärsimystä. Vanhojen naisten tanssin merkitys on siinä, että he ovat tanssineet elämässään muiden rytmiin mutta ovat lopulta löytäneet oman rytminsä. Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut juuri näitä naisia, joiden arvelee löytäneen vanhemmiten oman tanssinsa.

  Talvitie pohtii, miksi sana "vanha" on nykyaikana niin kielteisesti latautunut ja erityisesti käsite "vanha nainen".  Hän sanoo yrittävänsä karistaa kielteisyyttä neutraalimpaan suuntaan; tämä on siis hänen teoksensa missio. Talvitie itse on juuri täyttänyt 50. Vanhenemisessa häntä pelottaa se, että hän ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hän myös pelkää joutuvansa ikänsä puolesta lokeroiduksi. Huumori ja itseironia ovat mausteita, joilla Talvitie tekstiään höystää:

  "Alan suoraan vanhaksi ja karismaattiseksi. En suostu kärsimään lokerosta, johon elämä minua työntää. Teen siitä omanlaiseni. Hakkaan seinämään aukon nousevan auringon puolelle ja käännän kasvoni valoa kohti heti aamulla sillä vanhat naiset heräävät aikaisin. Varustan lokeron pehmeillä tyynyillä, asetun niille sijoilleni mukavasti, käteen dry martini oliiveineen ja sitten huutelemaan lokeron uumenista kipakasti mutta lempeästi vanhan naisen viisauksia ohikulkeville nuorekkaille, nuorille ja iättömille."

  Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut Ervi Siréniä, Pirkko Lahtea, Laila Snellmania, Katariina Souria, Marketta Mattilaa, Raisa Rauhamaata, Leena Pasasta, Ann Seliniä, Anu Sinisaloa, Pirkko Arstilaa ja Seela Sellaa: kaikki vahvoja ja julkisuudesta tuttuja naisia. Jokainen kertoo tarinaa siitä, miten hänestä on tullut hän ja mitä on matkan varrella oppinut. Mielenkiintoista luettavaa.

  Tanssija Ervi Sirén kertoo, että hän on aiemmin yrittänyt muuttaa oppilaita. Nyt hän ajattelee, että tanssija on jo täydellinen: "Vapaa keho on luova, mieli toimii samoin. -- En vaadi tanssijaa sopeutumaan minun tanssiini vaan houkuttelen hänen oman taitonsa, kehon oman liikkeen ja loputtoman kekseliäisyyden esiin."  Miten viisasta opetusta!

  Pirkko Lahden voimana on ollut usko siihen, että kaikessa voi onnistua. Laila Snellman puolestaan on päättänyt, ettei pelkää vanhenemista ja kuolemaa. Mattilan mielestä täytyy osata myös valita, mistä uskaltaa ja haluaa luopua. Sinisalo on vuosien varrella rohkaistunut kyseenalaistamaan.  Sourin tarinan inspiroimana Talvitie kirjoittaa:

" Juuri näin meidän kaikkien pitäisi osata elämää tarkastella. Rakentaa sen tuskista, pimeyksistä ja hekumoista tarinaa, älykkäästi ja analyyttisesti. Katsoa pelottomasti suoraan kohti ainakin jälkikäteen. Tapahtui hyviä asioita, huonoja asioita, liian aikaisin, liian myöhään, mutta niistä muodostui se mitä nyt olen. Minulla on oikeus kertoa tarinani juuri niin kuin sen muistan ja haluan muistaa."

  Esikuvakseen Talvitie valitsee Marguerite Duras'n, jota hän pitää kapinallisena, älyllisesti itsenäisenä ja toisinajattelijana.  Duras ymmärsi hänen mukaansa vuosien kerrostumaa ja seurasi omaa vanhenemistaan yhtä kiinnostuneena kuin olisi lukenut kirjaa. Talvitien mukaan vanhan naisen etu on se, että hän kantaa mukanaan nuorta itseään ja voi palata siihen mielessään milloin vain. Nuoruus on tavallaan vanhojen sisällä elävä ominaisuus: "Olen nuori ja vanha samassa paketissa. Vanha ja nuori minussa kumoavat toisensa ja muuttuvat iättömyydeksi. Olen iätön. Olen universumi." Aika hauskasti ajateltu. :D

Matkakirjeitä

 Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on hyvää hoitoa kaamos- ja korona-ajan krooniseen matkakuumeeseen.  Olen lukenut heiltä aiemmin pari vuotta sitten ilmestyneen Puutarhakirjeitä, joka sisälsi puutarhanhoitoon ja kasvamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Ihastuin siihen, samoin kuin tähän uuteen teokseen. Heino ja Wallin ovat tulleet tutuiksi runoilijoina, ja runollista on myös heidän proosansa. 

    Matkakirjeitä sisältää kymmenen kirjettä, viisi kummaltakin. Kirjeenvaihto, miten ihanan vanhanaikaista, oikein sielulle tekee hyvää lukea heidän matkantekoa koskevia havaintojaan ja syvällisiä mietteitään. Olen itse aikoinani ollut aktiivinen kirjeiden kirjoittaja, niin kuin kai useimmat viime vuosituhannella syntyneistä. Heino ja Wallin matkaavat (siis erikseen) residenssiin Firenzeen ja Hailuotoon, suvun jäljille Viipuriin ja Sortavalaan, Valenciaan, Nizzaan, Tarttoon ja Lyypekkiin, mutta pysyvät myös kotimaisemissa, Ylöjärvellä ja Porvoossa. Osaan paikoista he lentävät ja tuntevat siitä huonoa omaatuntoa, osaan matkustavat junalla ja laivalla. Matkakumppaneitakin on, jollei fyysisiä niin ainakin muita kirjailijoita kirjojen muodossa.

  Tekijät pohtivat, mitä perillä oleminen tarkoittaa:

"... onko se pysähtymistä vai jo uuden suunnan hakemista, pohjimmiltaan hidasta (sykäys sykäykseltä) kurotusta kohti. Entä minne me kaipaamme, kun kaipaamme perille? Ja jos pääsemme perille, kuinka kauan viivymme ennen kuin mielessä siintää uusi toive? -- saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonointia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkellisesti saa työntää sivuun tottumuksen." (Wallin)

  Ajattelua herättää, ohjaako kirjoittaminen havaintoja:

" -- keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?  Vai vastako tietoisuus kirjaamisen mahdollisuudesta päästää minut mukaan tapahtumiseen ja valpastuttaa aistini? Silloinko maailma vasta ulottuu sinne missä hengitän? - - Että kirjaaminen ei olekaan keskeytys vaan pysähdys nimeämisen tilaan, jossa jokin pelastuu. Kenties unohdukselta, ohituksilta ja sivuutuksilta; sokeudelta, loputtomalta sokeudeltamme."  (Heino)

    Joskus kirkosta tai kapealta kujalta löytää tunteen jostain kätketystä:

  "Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta tai metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa. Silloin hiljaisuus on erilaista kuin metsässä tai pelloilla. Siihen rakentuu muiden ihmisten ja sukupolvien läsnäolo, joka tihentää yksityisen (ja yksinäisyydenkin) kokemuksen, mutta samalla avartaa sen niin, että löytyy inhimillinen yhteys." (Wallin)

  Kirjoittamisessa ja matkanteossa on jotain samaa, kun kuljetaan "kohti outouden kokemusta, etäämmälle siitä tietämisestä, joka hallitsee arjessa." (Wallin) "Sillä emmekö me kirjoittaessakin etsi juuri niitä vilauksia, kun tuttu ja tuntematon alkavat kerrostua ja kuultaa toistensa läpi? Emmekö hetkeä, jossa oman elämämme läpäisee (ja välillä kipeästikin lävistää) laajempi, vielä tuntematon kehä? Etsimme taustasta siilautuvaa. -- Mahdollisuus altistua tuolle (arjen ympyrän) keskelle jäävälle tyhjälle tilalle kenties kutsuukin minua aina uudelle matkalle. Ehkä siinä piilee myös paikattoman paikka kuvittelulle, rinnakkaisille tarinoille; jos olisikin näin, jos elämä olisikin tätä?" (Heino)

  Välillä hitaudellekin löytyy tilaa:

  "Hitaus houkuttelee luomaan uusia merkityksiä ja rakentaa sellaista säikeistä verkostoa, joka vaatii syntyäkseen tapahtumattomuutta ja pakottomuutta. Ehkä viriää jopa jokin uusi intensiteetti. Silloin en enää havaitse ulkopuolelta ja ulkopuolisena, vaan olen osa havaintoa. En pinnistä ymmärtääkseni, vaan annan ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti. Ei ohimennen, vaan tässä. " (Wallin)

  Korona on löytänyt tähänkin kirjaan. Jälkikirjeissä Heino toteaa maaliskuun lopussa päivätyssä kirjeessään, että tuntuu kuin elettäisiin toista aikakautta. "Kuin meneillään olisi  valtaisa metamorfoosi, jossa olemme palautumassa / pelkistymässä peruselementtiimme fyysisiksi haavoittuvaisiksi olennoiksi ruumiimme rajojen piirtyessä yhä selvemmin esiin. -- Nyt matka näyttää litteältä kaksiulotteiselta kuvalta, samanlaiselta kuin nuo jääkaapin kyljessä killuvat, matkoilta ostamani magneetit. Mutta milloin, matkustinko minä joskus?"

Ja Wallin: "Ovatko matkoilla kirjoittamamme kirjeet muuttuneetkin muistiinpanoiksi ajasta, jonne ei ole enää paluuta vai kuljemmeko vielä joskus samankaltaisessa luottavaisuudessa kuin ennen?  Tietoisina kyllä uhkakuvista, mutta jollakin kummallisella tavalla ja täysin järjenvastaisesti omaan haavoittuvuuteemme uskoen. Millä tavalla ymmärrämme turvallisuuden ja turvattomuuden huojuvat käsitteet sen jälkeen, kun nämäkin sanat ovat kääntyneet merkinnöiksi menneestä, unohdukseksi - ja uudeksi muutokseksi?"

Nämä ajatukset lukija jakaa. Vaikka rokote on tulossa ja voimme kenties palata "normaaliin", kuinka kauan kestää, ennen kuin voimme tuntea olomme turvalliseksi ja uskaltautua taas matkaan?

Hymyn salaisuus

Krista Launosen teos Hymyn salaisuus on sekä sairaskertomus että taidehistoriallinen tutkimus maalaustaiteen hymyistä. Olen lukenut Launoselta aiemmin Ofelian surun, joka kertoi Millaisin kuuluisasta Ofelia-maalauksesta mutta myös Launosen sisaren kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta. Launonen on taitava yhdistäessään henkilökohtaisia kokemuksiaan taidehistorian tuntemukseensa. Syöpähoidoista ja kivuista oli ajoittain raskasta lukea, mutta Launonen ei ole halunnut kaunistella mitään. Lukija kunnioittaa hänen rehellisyyttään ja iloitsee, kun valoisampi ja kevyempi aika vihdoin koittaa, vaikka parantumattomaan syöpään ei olekaan hoitokeinoa.

  Launonen aloittaa kirjansa ennen syöpädiagnoosia. Taiteesta ja sen tutkimisesta, elämänilon etsimisestä,   tulee lopulta eräänlainen pelastusrengas, jonka avulla hän pysyy elämässä kiinni, vaikka se on vaikeaa. Launonen huomaa, ettei maalaustaide sisällä kovinkaan paljon hymyileviä ihmisiä. Taide on pääosin vakavaa. Hymy on Launosen mukaan ollut vuosituhansia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta.  Hymyileminen suu auki, niin että hampaat näkyvät, on amerikkalainen ilmiö ja yleistyi vasta mainonnassa, joka keskittyi positiivisuuteen.

  Launonen puhuu teoksensa alussa katseesta: siitä, kuka katsoo ja miten, miten katse tulkitaan, miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Vuosisatoja taiteen historiaa on dominoinut valkoisen länsimaisen heteromiehen katse. Vasta 1970-luvun jälkeen sen rinnalle on alkanut nousta naisten ja naistutkijoiden katse, feministinen tulkinta, naisena olemisen kokemuksen esiintuominen ja erilaisten vähemmistöryhmien näkemys ja kokemus, Launonen kirjoittaa.  Hän tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että katse on aina subjektiivinen: tutkijan tulkintaa, joka rakentuu olemassa olevan päälle.

  Taidematkalleen Launonen ottaa viisi hymyteosta ja useita taidehistorioitsijoita. Ensimmäiseksi hän valitsee veistoksen, joka kuvaa lähekkäin lepäävää, onnellisesti hymyilevää etruskipariskuntaa, toinen on hymyilevä Buddha. Kolmatta ei voi ohittaa, sillä se on maailman kuuluisin hymy: Mona Lisan hymy. Neljäs on ranskalaisen naistaiteilijan Elisabeth Vigée Le Brun'n maalaus ja viides John Singer Sargentin teos.  Launonen maalaa kaikista myös oman versionsa. Näistä ja alkuperäisistä on kirjassa värikuvat.

  Etruskeja on tavattu kutsua elämäniloisiksi. Heistä on kirjoittanut mm. Mika Waltari romaanissaan Turms, kuolematon. Etruskit olivat ensimmäisten joukossa tekemässä yhä säilyneitä selkeitä hymykuvia. Tunnetuimpia niistä on nimeltään Pariskunnan sarkofagi. Launonen kertoo valinneensa tämän teoksen siksi, että se on hänelle ideaalin parisuhteen täydellinen kuvaus. Sarkofagi kuvaa läheisyyttä, toisen tukemista, luottamusta ja lujaa kumppanuutta. Launonen lainaa historian professori Christopher Smithiä, joka kirjoittaa, ettei etruskitaiteesta aina ota selvää, milloin todellisuus vaihtuu kuvitteluun: "On vaikea sanoa, onko kuviin tallennettu todellisia juhlia, elämän kohokohtia ja aitoja rakastelukohtauksia vai kuoleman jälkeistä, mielikuvituksellista ilonpitoa."

  Launonen sanoo oppineensa etruskeilta mm., että sopivasti älyä, runsaasti rohkeutta ja tinkimätön halu tehdä oikein ovat riittävät elämäneväät. Loppu on kiinni siitä, miten elämästään päättää nauttia.

  Buddhan hymy on Launosen mielestä salaperäinen, sisäänpäin kääntynyt ja mietteliäs. Hän uskoo, että buddhalaisuus voi häntä auttaa sairauden ja kuoleman käsittelyssä. Launosen valitsema Buddha-patsas on esillä Victoria and Albert Museumissa Lontoossa. Patsaasta Launonen kirjoittaa: "On ihmeellistä, miten taidokkaasti herkkyys, sisäinen rauha ja pyhyys on saatu tallennettua kipsiin." Sen tekijästä ei ole tietoa, mutta vastaavat patsaat tehtiin luostareissa, joten Launonen arvelee, että joku buddhalainen munkki on luonut sen.  Buddhalta hän kertoo oppineensa esimerkiksi, että elämä tulisi elää niin, ettei siinä ole mitään kaduttavaa ja jokaisen pitää itse löytää oma totuutensa.

  Mona Lisan tekijästä Leonardo da Vincistä Launonen kirjoittaa mm.,  että tämä oli hidas ja jätti usein työnsä kesken. Maalaaminen ei ollut hänelle vaivatonta, ja hänen oli vaikea keskittyä. Hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Da Vincin elämän aikana hänen onnistuneimpia ja ihailluimpia töitään olivat rikkaiden merkkimiesten suuriin juhliin tehdyt koristeet, näyttävät maalaukset ja lavasteet.

  Mona Lisa on tilaustyö, jonka tekemiseen meni neljä vuotta. Maalauksen valmistuttua da Vinci ei koskaan luovuttanut sitä tilaajalle, vaan se kulki hänen mukanaan kaupungista ja maasta toiseen hänen elämänsä loppuun asti. Mona Lisa -maalauksessa da Vinci (tai Leonardo, kuten Launonen taiteilijaa kutsuu) käytti sfumato-tekniikkaa, joka tarkoittaa valohämyä, savusumua, maalaamalla saavutettua hämärää ja sumuista vaikutelmaa. Tämän tekniikan käyttö luo Launosen mukaan Lisalle ilmeen, jota on vaikea tulkita: "Hymyilevätkö silmät? Hymyilevätkö molemmat suupielet vai vain toinen? Mitä nainen ajattelee? Miksi hän hymyilee?" Muotokuva onnistuu olemaan sekä hyväntahtoinen että kiusoitteleva, pikkuisen jopa ivallinen, mikä johtuu tietenkin Lisan hymystä, joka on arvoituksellinen.

  Launonen sanoo oppineensa Leonardolta mm., että kannattaa kokeilla, ihmetellä, pohtia ja olla utelias. Keskeneräisyys on voima, joka mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samastuttavan.

Neljäs taidemaalaus on Elisabeth Vigée Le Brun'n  Omakuva, joka on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä.  Näin Launonen kuvaa maalausta: "Vaaleanruskeiden silmien katse on kirkas ja valpas. Suu on aavistuksen auki niin, että rivi helmenvalkoisia hampaita näkyy huulten raosta. Nainen hymyilee. Mutta sitten hymy livistää. Läheltä katsottuna näyttää, että hymy hyytyy. Mutta kun astuu askeleen kauemmaksi, hymy palaa kasvoille."  Elisabethilla oli hyvin läheiset välit lähes kaikkiin Euroopan hoveihin. Hän maalasi urallaan kuninkaallisia ja aatelisia ja ystävystyi mm. Marie Antoinetten kanssa.

  

  Hymyt ilmestyivät Elisabethin kuviin 1780-luvulla, Launonen kirjoittaa. Luonnollisesta ja vapautuneesta hymystä tuli hänen tavaramerkkinsä. Vasta 1980-luvun jälkeen Elisabethin töitä on alettu arvostaa. Häntä on kutsuttu 1700-luvun lopun hienoimmaksi koloristiksi. Elisabethilta Launonen kertoo oppineensa: muista aina ja kaikissa tilanteissa nähdä huumoria ja keveyttä. Älä välitä, vaikka muut epäilisivät kykyjäsi tai varastaisivat ideasi. Usko itseesi ja vähitellen muutkin uskovat.

  Viides hymymaalaus on John Singer Sargentin vuodelta 1901 oleva Ena and Betty, Daughters of Mr and Mrs Asher Wertheimer, joka on esillä Lontoon Tate Britain -museossa. Näin Launonen kuvaa teosta: "Öljyvärimaalaus erottuu kaikista tuskaa, surua ja murhetta kuvaavista teoksista Tate Britainin seinillä. Enan ja Bettyn kuvassa on railakasta eloisuutta ja huoletonta iloa. Siitä välittyy elämän vitaalisuus. Se tuntuu laajentuvan ja pursuavan maalauksen reunojen yli ja tulvivan ulos taulusta päälleni. Enan ja Bettyn riemu tarttuu." Sargent kuvasi Launosen mukaan naisia empaattisesti, arvostavasti ja lempeästi. Hymy tarkoitti vapautumista, uskallusta ja sellaista iloa, jota ei aina katsottu hyvällä. Sargentilta Launonen sanoo oppineensa: elämänilo syntyy intohimoisesta tekemisestä. Tee sitä, mistä nautit. Nauti siitä koko sydämelläsi.

  

  

  

Karhunainen

 Olipa merkillinen ja kiehtova kirja! En ollut kuullut aiemmin ruotsalaisesta Karolina Ramqvistista, joka on kotimaassaan tunnettu kirjailija, feministi ja toimittaja. Hänen Karhunainen-teoksensa (suom. Laura Kulmala)  tuo mieleen Krista Launosen Ofelian suru -kirjan: kummassakin etsitään intohimoisesti  tietoa kohteesta, matkustetaan ulkomaita myöten tiedon perässä, luetaan paljon lähdekirjallisuutta eri kielillä ja tiedonmurusten avulla yritetään rakentaa kokonaiskuvaa, kertomusta.

  Ramqvist kuulee karhunaisesta ystävältään, joka haluaa pitää tarinan itsellään. Hän kuitenkin tuntee outoa vetoa karhunaiseen ja alkaa kirjoittaa tästä. Kirjoittamiseen menee lopulta seitsemän vuotta. Karhunainen oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, joka isänsä kuoltua seurasi holhoojakseen asetettua de la Rocque de Robervalia tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan. Kesken matkan hänet hylätään Pohjois-Atlantissa sijaitsevalle autiolle saarelle, jota karhut ja muut villieläimet asuttavat.

 Aluksi Ramqvist haluaa tietää, miksi Marguerite hylättiin, miten hän selvisi ja millainen hän ehkä oli. Hänellä on lähteinään mm. kolme aikalaiskirjoittajaa: kuningatar Margareeta Navarralainen ja hänen novellikokoelmansa, André Thevet, joka oli haastatellut Margueriteä, sekä Francois de Belleforestin kertomukset.  Ramqvist tutustuu myös Elizabeth Boyeriin, joka on kirjoittanut Marguerite de la Rocquesta kertovan historiallisen romaanin.   Hän tuntuu ikään kuin rämpivän pimeässä; kaikki etenee tahmeasti, sysäyksittäin. Ramqvist vaikuttaa samastuvan karhunaiseen; hänkin on jumissa, jollei saarella, niin tutkimuksen kohteensa kanssa. Ramqvist tiedostaa poikkeavansa koko ajan sivupoluille, uusille alueille, jotka eivät edistä varsinaista kertomusta. Hän miettii, onko hänen kirjoittamisestaan iloa ja hyötyä kenellekään. Syvistä epäilyistä huolimatta aihe ei jätä häntä rauhaan. Ramqvist huomaa kiinnostuvansa myös lähteistä itsessään sekä siitä, millainen suhde niillä oli Margueriteen  ja mikä rooli niillä ja niihin läheisesti liittyvillä ihmisillä oli kertomuksessa.  Hän kertoo teoksessaan autofiktiivisesti myös omasta elämästään.

  Minusta on aina ollut mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailijat kuvaavat kirjoittamisprosessejaan. Ramqvist kuvaa Karhunaisessa, kuinka häntä oli alkanut häiritä kirjoittamisessa se, että se teki todellisuuden ymmärtämisen ja sen osana elämisen vaikeaksi:

"Kirjoittaminen oli ollut tapani tutkiskella ihmisyyttä, elämää jota kaikki muut tuntuivat elävän, ja samalla välttyä siltä, välttyä tarvitsemasta muita ja välttyä armottomilta laeilta jotka ohjailivat ihmisiä, menetyksen ja haavoittuvuuden laeilta. Se oli ollut myös tapa välttyä olemasta nainen, tapa katsoa eikä alistua katseen kohteeksi."

"Kirjoittaminen on riippuvuus. -- Se tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä, niin pienistä kuin suuristakin, ja kangasteli aina vähän matkan päässä vaikeuksia kohdatessani, niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa. Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään."

  Karhunaisen (nimi tulee siitä, että Marguerite joutui jatkuvasti ampumaan ja syömään karhuja säilyäkseen hengissä mutta viitannee myös hänen sisukkuuteensa ja henkiseen voimakkuuteensa) tarina on selviytymistarina. Se on myös tarina väheksytyistä naisista, joita edes aatelisarvo tai suuri omaisuus ei suojellut miesten julmilta ratkaisuilta.  Heidän elämänsä päätyi kirjoitettuna rivien väliin tai alaviitteiksi historiankirjoihin, jos sitäkään. Ramqvist on halunnut omalta osaltaan selvittää yhden kaltoin kohdellun naisen tarinan, vaikka lopullista totuutta hän ei löydä. 

  Elävintä Karhunaisessa ovat kohdat, kun Ramqvist päästää mielikuvituksensa valloilleen:

  "Näin hänet saarella, kalliolla, näin lumen ja jään ja aavan meren, oksat ja kivet, hänen ruumiinsa kun hän kiipeili tai juoksi tai ontui kompastuttuaan rotkon pohjalla, kuulin puuskuttavan hengityksen, ja näin huitovat kädet kun hän säntäsi rannalle."

Seuraava sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat itse lukea kirjan, älä lue seuraavaa.

  Margueriten lisäksi saarelle jätetään naispalvelija Damienne sekä Margueriten rakastettu, jonka kanssa hän saa lapsen.  Ramqvist pohtii paljon miehen henkilöllisyyttä ja sitä, tunsivatko mies ja Marguerite toisensa jo ennen laivamatkaa sekä sitä, missä vaiheessa Marguerite tuli raskaaksi. Trillerijuoni syntyy, kun Ramqvist epäilee, että de Roberval oli suunnitellut kaiken etukäteen päästäkseen eroon Margueritesta ja saadakseen tämän mittavan omaisuuden. Rakastettu kuolee, sen jälkeen Damienne ja poikavauva. Marguerite jää yksin. Hän kamppailee sekä villieläimiä  että yöllisiä demoneita vastaan, asein ja rukouksin.  Lopulta hän pääsee saarelta pois sattumalta ohi purjehtineen normandialaisen kalastusaluksen mukana. Palattuaan Ranskaan Marguerite joutuu piilottelemaan, katoamaan jäljettömiin, sillä hänen henkensä on edelleen vaarassa. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän loppuelämänsä eli.

  

Esineiden perimmäisestä olemuksesta

 Olen lukenut Marja Saarenheimolta aiemmin kaksi kirjaa: Muistamisen vimma (2012) ja Vanhenemisen taito (2017), joiden pohtivasta ja filosofisesta otteesta pidin paljon. Uusin kirja Esineiden perimmäisestä olemuksesta jatkaa samoilla linjoilla. Se pitää sisällään kuusi esseetä, jotka käsittelevät suhdettamme esineisiin ja tavaroihin. Hurmaava opus!

  Johdannossaan Rakas lukija Saarenheimo kertoo, kuinka häntä lapsena askarruttivat kysymykset siitä, onko esineillä tunteita. Rikki menneet ja hylätyt esineet herättivät hänessä suojelunhalua. Välinpitämätön suhtautuminen niihin tuntuu hänestä edelleen pahalta. Hän ihmettelee sitä, että esineiden tolkuton määrä uhkaa nykyisin viedä aikamme, voimavaramme ja mielenrauhamme, mutta silti haalimme niitä lisää.

  Tavaroiden hävittäminen, konmarittaminen ja ammattijärjestäjät ovat nykypäivää. Kuitenkin jokainen kodista häädetty tavara siirtyy jonkun toisen vastuulle. 

  Ensimmäinen essee Tavara-ahdistuksesta sotkun sietämiseen pohtii yksilötasolla kodin sekamelskaa ja järjestystä. Saarenheimon lapsuudessa (kuten  omassanikin) tavaroiden hankkiminen ja omistaminen tuotti viatonta mielihyvää, koska niitä ei ollut niin paljon. Jos jokin meni rikki, se korjattiin tai korjautettiin. Esineen elämänkaari oli pitkä, ja ehkä laatukin oli parempi.  Nykykodit pursuavat tavaroita, joista ihmiset haluavat eroon. Saarenheimo referoi Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, jossa tekijä vakuuttaa, että kodin järjestys on hyvän elämän lähtökohta. Järjestelyvimman taustalla Saarenheimo näkee toiveen kontrollista edes yhdellä elämän alueella, kun muu maailma tuntuu hajoavan käsiin.

  Varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa Eric Abrahamssonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku, jonka Saarenheimo esittelee (lainasin sen muuten kirjastosta). Tekijät kirjoittavat siinä epäjärjestyksen piilevistä hyödyistä eli viekö tavaroiden orjallinen palauttaminen oikeille paikoilleen liikaa aikaa joltain tärkeämmältä ja nautinnollisemmalta. Ihmiset kärsivät sotkustressistä, joka on pahempaa kuin itse sotku.  Kirjoittajien mukaan epäjärjestelmälliset systeemit ovat järjestelmällisiä joustavampia, sillä ne mukautuvat vaivattomammin odottamattomiin muutoksiin ympäristössä.

  Toisessa esseessä Romupalatsi Saarenheimo kertoo pakkomielteisistä tavaroiden keräilijöistä, etupäässä 1900-luvun alkupuoliskolla New Yorkin Viidennellä Avenuella asuneista Collyerin veljeksistä, jotka löydettiin lopulta kuolleina tavaroihinsa hautautuneina. Amerikkalaisvanhemmat käyttivät heitä myöhemmin pelotteena saadakseen lapsensa siivoamaan huoneensa. E.L. Doctorov kirjoitti veljeksistä romaanin Homer ja Langley. Saarenheimo pohtii esseessään, mikä erottaa sairaalloisen hamstrauksen ja kunniallisen keräilyn.  Aidolle keräilijälle tärkeää on myös esineen koko elämänkaari ja historia. 

  Esineiden ihmisenkaltaistaminen on ominaista lapsille ja kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta animismi ei ole vierasta monelle aikuisellekaan. Osalla meistä saattaa olla tiedostamaton taipumus antropomorfisoida  eli liittää inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita ja pyrkimyksiä elottomiin olentoihin, Saarenheimo väittää. Tunneperäisten merkitysten liittäminen esineisiin voi tarkoittaa muutakin kuin  esineiden näkemistä osana omaa minuutta. Tunteen ja järjen ristiriita voi syntyä esim. perityistä tai lahjaksi saaduista tavaroista. Niistä luopuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä. Lainaan tähän kappaleen Saarenheimoa, jonka teksti on niin osuvaa, että menee suoraan hermoon. Varmaan aika moni kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa nytkin:

  "Epämukavia tunteita on mahdoton käskeä. Niitä pitää oppia sietämään. Tätä kutsutaan psykoterapiassa altistamiseksi. Jos siis joskus päätän luopua pellavalakanoistani, joiden pitsin virkkuuseen mummu käytti niin monet kallisarvoiset tunnit, joudun vain kestämään mieleeni nousevan syyllisyyden. Toistaiseksi pieni osa mummua elelee liinavaatekaapissani, mutta mitä mummun muistolle tapahtuu, jos lakanat lähtevät? Kyse ei ehkä sittenkään ole suoraviivaisesta syyllisyydentunteesta vaan myös halusta varmistaa pääsy omiin juuriin ja historiaan vaikka sitten lakanoiden kautta."

  Kolmas essee Eroesineitä, siirtymäobjekteja ja muita tärkeitä tavaroita käsittelee mm. Helsingin kaupunginmuseossa vuonna 2016 ollutta näyttelyä Särkyneiden suhteiden museo, jossa itsekin kävin. Näyttely kertoi sydänsuruista ja katkenneeseen ihmissuhteeseen liittyneistä esineistä, joiden lahjoittajat saivat tilaisuuden irtautua menneestä ja suuntautua tulevaan. Esineillä yleensäkin on monenlaisia historiaan, elämäntarinoihin ja muistiin liittyviä kytköksiä, Saarenheimo toteaa.  Ihminen voi kokea kauan aikaa sitten unohdettujen muistojen elävöityvän tiettyjen esineiden läheisyydessä. Esine pitää koossa muistoa suuntaamalla tietoisuutemme siihen liittyviin menneisyyden tapahtumiin  ja tilanteisiin. Tämä on totta, olen itsekin huomannut. Löysin vähän aikaa sitten ns. minikirjan, joita oli tapana pitää kouluvuosina. Siihen saivat  ystävät ja luokkatoverit kirjoittaa jotain, mietelauseen tai runonpätkän. Millaisen muistovyöryn se saikaan aikaan!

  Saarenheimon mukaan koemme, että muistoja virittävät esineet vahvistavat yhteyttä aikaisempiin elämänvaiheisiimme, omiin juuriimme ja meitä edeltäviin sukupolviin. Perityt esineet kantavat suvun ja perheen historiaa. Hän lainaa etnologi Ilmari Vesteristä (lainasin tämänkin kirjan): kun ihminen käyttää jotain esinettä ja on läheisissä tekemisissä sen kanssa, siihen kerääntyy lämpöä, joka luo jännitteen ihmisen ja esineen välille. Ehkä juuri tämän takia perintötavaroita sijoitetaan varastoihin, joissa niiden lämpö ja tunnemerkitys vähitellen haalenevat siinä määrin, että niistä voi luopua. Sangen kiehtova ajatus; ihmismieli on aika mutkikas.

  Lapsen siirtymäobjekteja ovat mm. tutit, unirätit, pehmolelut ja nuket, jotka edustavat vanhempaa, myös tämän ollessa poissa. Myös aikuisilla siirtymäobjektit voivat auttaa rauhoittumaan, saamaan unta, lieventämään ahdistusta ja voimaantumaan, Saarenheimo kirjoittaa.  Muutosobjekteissa on keskeistä lupaus toivotusta muutoksesta ihmisen mielentilassa. Tavaroiden haalimiseen liittyy usein toive aiempaa ihanammasta elämästä tai paremmasta minästä. Saarenheimon mukaan olisi hyvä, jos pystyisimme näkemään tämän. Välttyisimme täten kuluttamasta kallisarvoista aikaamme ja varallisuuttamme sekä uusien tavaroiden hankkimiseen että niiden jatkuvaan järjestelyyn ja ennen pitkää myös raivaamiseen.

  Neljäs essee Älkää riistäkö esineitä esiteli minulle uuden kirjailijan: vuonna 1899 syntyneen ranskalaisen Francis Pongen (lainasin kaiken häneltä suomennetun), joka otti kantaa mykän ympäristön eli esineiden, olioiden, kasvien ja eläinten sekä luonnonilmiöiden puolesta. Hänen tekstinsä muistuttavat Holapan (suomentajan) mukaan proosarunoja. Yksi Pongen vuosikymmenten ajan kestäneen kiinnostuksen kohteista oli saippua, jolle hän omisti kokonaisen kirjan. Yhden analyysin mukaan Pongen esinerunot näyttävät salatun yhteyden ihmisen sisäisen maailman ja esinemaailman välillä, Saarenheimo kirjoittaa. Kun katsomme tai kuuntelemme esineitä, kuuntelemme oikeastaan itseämme tai jotakin sellaista itsessämme, mikä ei avaudu suoraan. 

  Toinen tuttu esineiden rakastaja on tunnetusti Pablo Neruda, jonka oodit ovat varmaan lähes kaikille tuttuja. Molempien runoilijoiden teoksissa koskettaa kunnioittava asenne maailman olioita, ilmiöitä ja tavaroita kohtaan, jotka ovat osa samaa maailmaa, Saarenheimo pohtii. Hän huomaa, että runoudessa sekoittuvat aineellinen ja aineeton tavalla, jota mikään muu kirjoittamisen tapa ei tavoita. Nimenomaan runot ovat hänen mukaansa ovi todellisuuteen, jossa kaikki oliot pääsevät ääneen (hienoja oivalluksia, mielestäni).

  Viides kirjan essee on nimeltään Vieraannetut esineet, jossa kuvataan ilmiötä esinepopulaationormi. Se säätelee esineiden paikkoja ja sijainteja suhteessa muihin esineisiin. Saarenheimo kävi Iiu Susirajan ja Rene Magritten taidenäyttelyissä, joissa esineitä oli käytetty hätkähdyttävillä tavoilla ja oudoissa yhteyksissä. Kyse on Saarenheimon mukaan esineiden vieraannuttamisesta, jonka tarkoitus on saada museokävijä katsomaan todellisuutta uusin silmin.

  Viimeinen essee Mitä on olla esine? esittelee minulle tutun kirjailijan, filosofi Roger-Pol Droit'n ja hänen kirjansa Esineiden luonto (2005).   Kirjassa Droit näkee esineiden esteettiset ja eettiset ulottuvuudet. Saarenheimo toteaa, kuinka kirjailija kokee jotain hellyyden tapaista huomatessaan, kuinka pyyteettömästi ja itsestään numeroa tekemättä vaatimattomat esineet (kuten esimerkiksi suolasirotin) täyttävät tehtäviään. 

  Saarenheimo kirjoittaa, että nykyihmisen suhde esineisiin on välinpitämätön. Näemme ne milloin tahansa toisiin vaihdettavina, ihmissubjektien tarpeisiin ja haluihin mukautuvina objekteina ja palvelijoina. Hän esittää kysymyksen: mistä on pohjimmiltaan kyse tarpeessamme omistaa ja hallita esineitä? Hän lainaa uskontotieteilijä Terhi Utriaista, joka on kirjoittanut, että ihmistä määrittää jatkuva keskeneräisyys. Se tuntuu erityisen vahvana ruumiin reuna-alueilla. Tätä keskeneräisyyttä yritetään paikata täydentävillä objekteilla. Saarenheimo päättää esseensä ja kirjansa Roger-Pol Droit'n sanoihin:

"Haluatte siis tietää, missä kunnossa asiat ja esineet ovat? Hyvin yksinkertaista: ne ovat samassa kunnossa kuin te itse. Ja vastavuoroisesti: te olette samassa kunnossa kuin ne. Jokainen esine, jokainen asia on ihmisen mitta. On teidän asianne välttää liiallista sulkeutuneisuutta ja epävakaisuutta. On teidän asianne rakastaa esineitänne ja asioitanne kuin itseänne."