Meditaatio hengenpelastajana

Millainen oli meditaatio, jonka avulla thaimaalaiset jalkapalloilijapojat pelastuivat veden valtaamasta luolasta?  Varsinaisia sankareita olivat tietysti sukeltajat, jotka tarkkojen suunnitelmien jälkeen hakivat pojat luolasta. Myös koko maailman huomio sai kaikki yrittämään parastaan. Mutta nuoren valmentajan ajatus perinteisen thaimaalaisen meditointimuodon, bhavanan harjoittamisesta sai pojat pysymään terveinä ja rauhallisina. Professori Leah Weiss esittelee  kirjassaan Bhavana (Johdatus thaimaalaiseen meditaatioon; suomentanut Sirpa Parviainen) tämän  meditaation vuosituhantiset opit ja harjoitteet, joihin hän on yhdistänyt uusinta tietoa neuro- ja käyttäytymistieteistä. Weiss opettaa tunnejohtamista Stanfordin yliopistossa.

  Olen lukenut kymmeniä erilaisia teoksia meditoinnista ja mindfulnessista. Bhavana on kuitenkin ensimmäinen, joka ilmeisesti todella toimi, äärimmäisen haasteellisessa tilanteessa. Pojilla ei ollut pimeässä luolassa ruokaa (he joivat luolan katosta tippuvaa vettä), ja luolassa olevan veden pinta kohosi tasaisesti ja hapen määrä laski.  Weiss sanoo kirjassaan, että joskus ihminen kohtaa elämässään käänteentekevän mullistuksen, joka iskee täydellä voimallaan. Hän esittää kaksi ratkaisevaa kysymystä. Mitä taitoja tarvitsemme kohdataksemme yllättävän muutoksen?  Kuinka voimme kehittää noita taitoja realistisella tavalla? Weiss kirjoittaa, että kun tapahtumat tuntuvat nielaisevan meidät pyörteisiinsä ja hengittäminen tuntuu vaikealta, samat meditointimenetelmät, joita thaimaalaiset pojat käyttivät, auttavat saavuttamaan ajatuksiimme selkeyden, antamaan tilanteeseen perspektiiviä ja hengittämään kaiken keskellä.

  Bhavana on viisauden ja seesteisyyden harjoittamista. Se liittyy läheisesti buddhalaisiin opetuksiin. Siinä on viisi eri osa-aluetta, jotka ovat tärkeitä henkiselle hyvinvoinnille. Yhdessä ne muodostavat joukon työvälineitä, jotka voivat olla ratkaisevia kriisin kohdatessa. Viisi osatekijää ovat selkeys, huomio, keho, myötätunto ja viisaus. Kirjassaan Weiss esittää myös harjoituksia, joilla voi muokata ajattelutapaansa uusiksi, sekä yksinkertaisia harjoitteita, joita voi tehdä arjen keskellä.

  Selkeys  on kyky ymmärtää kirkkain katsein ja viisaasti, taitoa keskittyä tärkeimpään. Tulee pohtia elämän kallisarvoisuutta, kaiken katoavuutta, karmaa (tekoja ja niiden seuraamuksia) ja samsaraa (elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertoa ja kärsimystä, joka siihen sisältyy). Selkeys auttaa olemaan hätiköimättä uhkaavassa tilanteessa ja suuntaamaan rajallisen energiamäärämme oikeisiin asioihin. Se myös tunnistaa tavat, joilla henkilökohtaiset näkökulmat ja tulkinnat (tarinamme) vaikuttavat kokemuksiimme ja käytökseemme.

  Weiss kirjoittaa, että meidän on harjaannutettava itsemme näkemään ero sen välillä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sisäinen keskustelumme väittää tapahtuvan. Aivoillamme on automaattinen taipumus yhdistellä erilaisia tietoja toisiinsa ja muodostaa  niistä tulkintamalli, joka ei välttämättä ole todenmukainen.  Kun ajattelemme selkeästi, ymmärrämme, että sisällämme toimii voimia, joista emme aina ole täysin tietoisia. Buddhalaisen meditointikoulutuksen olennainen osatekijä on tilanteen arviointi seuraamatta automaattisesti ajatuksiamme tutun tulkinnan pohjalta ja ymmärrys siitä, kuinka  mieli voi luoda kokonaisia tarinoita tyhjästä. Selkeys johtaa meidät yksinkertaiseen kokemiseen sen sijaan, että tuottaisimme loputtomia pelkoja ja huolia.  Weiss kehottaa olemaan tietoisia siitä, että ajatusmallit, joita luomme, eivät välttämättä ole tarkkoja, totuudenmukaisia eivätkä antoisia.

  Kyky kiinnittää huomio tiettyyn kohteeseen ja palata siihen, kun ajatukset lähtevät harhailemaan, on mindfulnessin kulmakivi, jonka Weiss määrittelee tavoitteelliseksi huomion käytöksi. Sitä, että ihminen ei pysty tekemään kunnollisesti kuin yhden asian kerrallaan, on nykyihmisen vaikea hyväksyä, koska meillä on liikaa tekemistä. Meditoinnin avulla voimme opetella keskittymään siihen, mikä on meille tärkeää. Vaaran uhatessa voimme keskittyä käsillä olevaan vaikeaan kokemukseen sekä sen aiheuttamaan reaktioon meissä itsessämme. Näin vältämme äärimmäisiä tunnetiloja, jotka voivat pahentaa tilannetta.  Hengitykseen keskittyvä meditoiminen (jossa ajatukset keskitetään tunteeseen, kuinka ilma tulee sisään ja poistuu takaisin ulos) tyynnyttää kehomme ja mielemme. Weiss tähdentää, että meditoimme oppiaksemme selviytymään elämässä, emme vain meditoimisen vuoksi.

  Voimme vaikuttaa ajattelulla kehoomme, Weiss kirjoittaa. Onnistuneesti meditoidessa hengitys hidastuu, sydämensyke laskee, aineenvaihdunta hidastuu, kortisolitasot laskevat, hapenkulutus laskee ja hiilidioksidin vapautuminen vähenee. Nämä kaikki olivat elintärkeitä loukkuun jääneille pojille.  Kehotietoisuus on tärkeää, ja keho ja mieli kulkevat yhdessä. Meidän on löydettävä yhteys kehoomme ja opittava kuuntelemaan mitä kehomme meille kertoo. On yritettävä pysyä tiiviisti yhteydessä aistimuksiemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Poikien oli pysyttävä tietoisina pelosta ja muista voimakkaista tunteista, heidän oli hyväksyttävä fyysinen epämukavuutensa ja tunnustettava se meditoidessaan, minkä ansiosta he pystyivät säätelemään tunteitaan ja saivat voimia jatkaa.

  Myötätunto on välittämistä, kun rakkailla on vaikeaa, ja halua lievittää heidän kärsimystään. Buddhismin opettajat opettavat mettaa (rakastavaa lempeyttä) ja myötätuntoa yhdessä. Myötätunto sisältyy meditoimiseen. Meditoiminen, jota harjoitetaan myötätunnon ominaisuudessa, on aktiivista. Siihen kuuluu visualisoiminen, jossa ojennetaan valoa omasta kehosta kuvaannollisena myötätuntona ilmausten "Ole onnellinen" tai "Ole vapaa kärsimyksestä" kanssa. Sukeltajat osoittivat todellista myötätuntoa pannessaan henkensä alttiiksi poikien takia, samoin kymmenet pelastusoperaatioon  osallistuneista.

  Viisaudessa yhdistyvät kaikki muut bhavanan osa-alueet.  Viisaus syntyy, kun tunnustaa totuuden kuolevaisuudesta. Se on samalla ymmärrys elämän kallisarvoisuudesta.  Viisaus sallii meidän tunnustavan jotakin, mitä buddhalaiset kutsuvat kahdeksaksi maalliseksi tuuleksi, jotka ovat nautinto ja tuska, menetys ja saavutus, ylistys ja syytös sekä kuuluisuus ja häpeä. Nämä voivat Weissin mukaan kaapata ison osan ajatuksistamme.  Avoimessa meditaatiossa annamme mielemme kuljettaa meidät mihin vain se haluaa ja sallimme minkä tahansa tunteen, aistimuksen tai ajatuksen pulpahtaa pintaan.  Tällöin voi alkaa nähdä, tunnistaako mielen prosessin, jossa se rakentaa todellisuutta, ja kun huomaa sen, voi lakata jahtaamasta sitä. On viisautta irrottautua vakiintuneesta minäkäsityksestä ja kaavoihin kangistuneista ajatuksista.

  Kirjan loppupuolella Weiss antaa ohjeita meditointiin. Hän korostaa, että on useita menetelmiä ja kokeilemalla oppii, mikä niistä sopii itselle. Lopuksi hän listaa kehittyvän meditoimisen merkkejä:et ota itseäsi enää niin vakavasti, ihmissuhteiden laatu paranee, kykenet selviytymään paremmin haasteista, muutut vähemmän tuomitsevaksi, päätöksenteko helpottuu, pystyt kokeilemaan uutta ja irtautumaan vanhasta.

Varjonkantajat

Varjonkantaja on Liisa Enwaldin uuden esseekokoelman nimi. Enwald on pitkän linjan kirjallisuustyöläinen, joka on julkaissut kymmeniä teoksia ja toiminut kirjailijana, kirjallisuustieteilijänä, kääntäjänä ja sanataideohjaajana. Hän väitteli Mirkka Rekolan tuotannosta. Hänen Luova kirjoittaja -teostaan käytin minäkin vuosikausia äidinkielen opettajan työssäni. Liisa Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi.

  Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva.  Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.

  Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.

  Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta,  unohdetuista kirjailijoista,  Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista.  Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta.  Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.

  Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja.  Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä  perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.

  Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä.  Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.

  Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi,  onko oikein  kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.

Silloin tällöin onnellinen

Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen (miten osuva nimi!) on riipaiseva. Siinä ojennetaan lukijalle sydän (ellei peräti kaksi) kämmenellä. Täytyy olla kiitollinen, kun sai luettavakseen tämän herkän ja avoimen teoksen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen.

  Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.

  Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.

  Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:

"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä?  Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia.  He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."

  Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena.  Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.

  Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:

  "Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."

  Myöhemmin hän havahtuu:

 "Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."

  Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat.  Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.

Asioita jotka tekevät kodin

Sara Karlssonin teos Asioita jotka tekevät kodin on pieni viehättävä kirja, jonka punaisena lankana on, että valtavan sisustusbudjetin sijaan tärkeämpää on läsnäolo ja kodikkuus. Olin juuri kahden viikon matkalla Gran Canarialla, oman kodin remontin melua ja pölyä paossa. Mukaani olin ottanut kirjojen lisäksi pari sisustuslehteä, joiden kauniita koteja ihaillessani mieleeni nousi samantapaisia ajatuksia kodista ja sen tyylistä, kuin mitä Sara Karlsson kirjassaan esittää. Meillä on siis aika lailla yhteneväinen sisustusfilosofia.

  Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.

  Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.

  Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.

  Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja  luovemmin.  Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.

  Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen  näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."

  Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).

  Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."

Sydän

Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
    Sydän  kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
  On kylmä tammikuun alku,  pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
  Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus.  Tuo elämännäkemys on  vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
  Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
 
 

Naisia vai noitia? "Teidän maailmanne ei sovi minulle"

Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Mona Chollet'n kirja Naisia vai noitia? (Naisvainot ennen ja nyt; suomentanut Taina Helkamo) ) kertoo noitavainoista, joista nykyisin ilmestyy ainakin pari romaania tai tietokirjaa vuodessa. Noitavainoja on alettu tulkita uudella tapaa: misogyynisinä vainoina, jotka kohdistuivat itsenäisiin ja vahvoihin naisiin. Mona Chollet'ta kuvaillaan ranskalaiseksi eturivin feministiksi, ja raikkaan feministinen onkin hänen noitavainoihin porautunut tutkijanotteensa.

  Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.

  Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.

  Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen?  Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
 
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa.  Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."
 

Punaiset kengät

Minna Maijalan teos Punaiset kengät ( alaotsikkona Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta) sisältää esseitä, joissa kirjailija Minna Canthin esiin nostamat kysymykset toimivat punaisena lankana. Viiden esseen aiheita ovat luovuuden oikeutus, mielenterveys ja valta, rakkauskäsitykset, sukupuolitetut tarinat, ihmisarvo; suuria asioita siis. Minna Maijala ilmaisee myös itse rohkeasti ja voimakkaasti mielipiteitään esikuvansa tavoin. Hienoa! Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös Maijalan käyttämät monipuoliset lähteet: romaanit, tietokirjat, näytelmät, elokuvat, tieteelliset tutkimukset, televisio-ohjelmat, sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkelit.

  Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi.  Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.

  Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.

  Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät  -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle.  Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.

  Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi.  Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.

  Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi.  Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.

  Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat  aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat  vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.

  Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.

  Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän.  Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.

  Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli.  Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään.  Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:

  "Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan  pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."