Varjonkantajat

Varjonkantaja on Liisa Enwaldin uuden esseekokoelman nimi. Enwald on pitkän linjan kirjallisuustyöläinen, joka on julkaissut kymmeniä teoksia ja toiminut kirjailijana, kirjallisuustieteilijänä, kääntäjänä ja sanataideohjaajana. Hän väitteli Mirkka Rekolan tuotannosta. Hänen Luova kirjoittaja -teostaan käytin minäkin vuosikausia äidinkielen opettajan työssäni. Liisa Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi.

  Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva.  Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.

  Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.

  Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta,  unohdetuista kirjailijoista,  Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista.  Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta.  Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.

  Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja.  Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä  perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.

  Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä.  Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.

  Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi,  onko oikein  kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.

Silloin tällöin onnellinen

Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen (miten osuva nimi!) on riipaiseva. Siinä ojennetaan lukijalle sydän (ellei peräti kaksi) kämmenellä. Täytyy olla kiitollinen, kun sai luettavakseen tämän herkän ja avoimen teoksen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen.

  Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.

  Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.

  Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:

"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä?  Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia.  He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."

  Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena.  Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.

  Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:

  "Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."

  Myöhemmin hän havahtuu:

 "Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."

  Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat.  Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.

Asioita jotka tekevät kodin

Sara Karlssonin teos Asioita jotka tekevät kodin on pieni viehättävä kirja, jonka punaisena lankana on, että valtavan sisustusbudjetin sijaan tärkeämpää on läsnäolo ja kodikkuus. Olin juuri kahden viikon matkalla Gran Canarialla, oman kodin remontin melua ja pölyä paossa. Mukaani olin ottanut kirjojen lisäksi pari sisustuslehteä, joiden kauniita koteja ihaillessani mieleeni nousi samantapaisia ajatuksia kodista ja sen tyylistä, kuin mitä Sara Karlsson kirjassaan esittää. Meillä on siis aika lailla yhteneväinen sisustusfilosofia.

  Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.

  Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.

  Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.

  Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja  luovemmin.  Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.

  Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen  näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."

  Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).

  Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."

Sydän

Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
    Sydän  kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
  On kylmä tammikuun alku,  pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
  Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus.  Tuo elämännäkemys on  vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
  Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
 
 

Naisia vai noitia? "Teidän maailmanne ei sovi minulle"

Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Mona Chollet'n kirja Naisia vai noitia? (Naisvainot ennen ja nyt; suomentanut Taina Helkamo) ) kertoo noitavainoista, joista nykyisin ilmestyy ainakin pari romaania tai tietokirjaa vuodessa. Noitavainoja on alettu tulkita uudella tapaa: misogyynisinä vainoina, jotka kohdistuivat itsenäisiin ja vahvoihin naisiin. Mona Chollet'ta kuvaillaan ranskalaiseksi eturivin feministiksi, ja raikkaan feministinen onkin hänen noitavainoihin porautunut tutkijanotteensa.

  Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.

  Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.

  Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen?  Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
 
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa.  Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."
 

Punaiset kengät

Minna Maijalan teos Punaiset kengät ( alaotsikkona Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta) sisältää esseitä, joissa kirjailija Minna Canthin esiin nostamat kysymykset toimivat punaisena lankana. Viiden esseen aiheita ovat luovuuden oikeutus, mielenterveys ja valta, rakkauskäsitykset, sukupuolitetut tarinat, ihmisarvo; suuria asioita siis. Minna Maijala ilmaisee myös itse rohkeasti ja voimakkaasti mielipiteitään esikuvansa tavoin. Hienoa! Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös Maijalan käyttämät monipuoliset lähteet: romaanit, tietokirjat, näytelmät, elokuvat, tieteelliset tutkimukset, televisio-ohjelmat, sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkelit.

  Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi.  Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.

  Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.

  Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät  -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle.  Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.

  Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi.  Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.

  Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi.  Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.

  Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat  aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat  vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.

  Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.

  Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän.  Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.

  Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli.  Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään.  Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:

  "Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan  pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."

Venäläisten klassikoiden elämänohjeita

Olipa hurmaava opus! Nokkela, hauska ja raikas: Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (suomentanut Heli Naski). Oikeastaan kyse on kirjallisuusesseistä mutta kuka niitä nykyään lukisi tai ostaisi (paitsi todelliset kirjallisuuden ystävät). Parempi (ja myyvempi) on tietysti tuo elämäntaito-oppaaseen kallistuva nimi.

  Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!

  Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat  Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."

  Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme.  Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme.  Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.

  Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan  Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?

  Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen  mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.

  Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan."  Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.

  Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.

  Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.

  Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat.  Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari.  Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.

  Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
   
  Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.

  Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."