Sara Karlssonin teos Asioita jotka tekevät kodin on pieni viehättävä kirja, jonka punaisena lankana on, että valtavan sisustusbudjetin sijaan tärkeämpää on läsnäolo ja kodikkuus. Olin juuri kahden viikon matkalla Gran Canarialla, oman kodin remontin melua ja pölyä paossa. Mukaani olin ottanut kirjojen lisäksi pari sisustuslehteä, joiden kauniita koteja ihaillessani mieleeni nousi samantapaisia ajatuksia kodista ja sen tyylistä, kuin mitä Sara Karlsson kirjassaan esittää. Meillä on siis aika lailla yhteneväinen sisustusfilosofia.
Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.
Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.
Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.
Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja luovemmin. Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.
Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."
Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).
Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."
tiistai 28. tammikuuta 2020
sunnuntai 22. joulukuuta 2019
Sydän
Malin Kivelän teos Sydän (suomentanut Laura Jänisniemi) on suuri pieni kirja. Pienuutta on koko (155 sivua) ja paino (kevyt, pehmeäkantinen) ja suuruutta sen painavuus eli sisältö. Punnitsin sitä kädessäni kirjastossa ja ajattelin, uskallanko ja jaksanko lukea tarinaa äidistä ja hänen sydänvikaisesta vauvastaan. Olen iloinen, että lainasin Sydämen, sillä se on hieno kirja, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
Sydän kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
On kylmä tammikuun alku, pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus. Tuo elämännäkemys on vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
Sydän kuvaa eleettömästi ja tarkasti eräänlaista liminaalitilaa. Siinä teoksen kertoja, vastasyntyneen äiti, on välitilassa, rajalla: syntymän ja mahdollisen kuoleman, toivon ja epätoivon. Hän ei uskalla ajatella eteenpäin, vaan elää hetkessä, minuutin, tunnin, päivän kerrallaan. Elämä tuntuu unelta; aika kuluu tavallista hitaammin tai kuin etenisi usealla tasolla.
On kylmä tammikuun alku, pakkasta 22 astetta, koivut huurteessa. Kaunista, mutta kaikki on vaimeaa, kuin kuvun alla. Äiti asuu sairaalassa vauvansa kanssa ja käy välillä kävelemässä merenrannalla. Hänen ajattelunsa lähenee maagista: hän yrittää keskittymällä pitää lapsensa elossa, lepäämättä sekuntiakaan, herpaantumatta. Aviomies ja perheen kaksi muuta lasta jäävät sivuun. Hädän keskellä ei ole voimia huolehtia heistä.
Kirjassa kuvataan tarkasti sairaalan arkea ja rutiineja. Se on kertojan sanoin sykkivä organismi lonkeroineen, maanalaisine tunneleineen.Sydän on paitsi äidin ja lapsen selviytymistarina, myös eräänlainen kertojan oman elämänfilosofian kuvaus. Tuo elämännäkemys on vastakohta nykyajalle, joka suosii tehokkuutta, terveyttä ja kauneutta. Kertoja pitää mustelmista, rypyistä, tahroista, elämän jättämistä jäljistä. Lohkeilevasta kynsilakasta. Hän näkee sairaalassa eroottisia unia, suunnittelee tulevia kirjallisia töitään hajanaisissa mietteissään. Haaveilee komeasta nuoresta kardiologista. Pohtii elämää ja kuolemaa, kaiken sattumanvaraisuutta.
Lopulta poikavauva leikataan, ja leikkaus onnistuu. Hän pääsee kotiin, ja elämä normalisoituu vähitellen: "Ja samaan aikaan syvempi tunne kuin koskaan ennen, tunne jota en osaa nimetä, kun herään ja muistan että olemme elossa." Toipuminen tapahtuu hitaasti, mutta kirjoittaminen ja tapahtumien muisteleminen auttaa, onhan kertoja ja äiti ammatiltaan kirjailija: "Jäin silloin sinne kylmälle rannalle, niinä päivinä, sinne minä jään, suurin osa minusta, se on minun oikeuteni, ja niin sen kuuluu olla."
maanantai 2. joulukuuta 2019
Naisia vai noitia? "Teidän maailmanne ei sovi minulle"
Ranskalaisen kirjailijan ja toimittajan Mona Chollet'n kirja Naisia vai noitia? (Naisvainot ennen ja nyt; suomentanut Taina Helkamo) ) kertoo noitavainoista, joista nykyisin ilmestyy ainakin pari romaania tai tietokirjaa vuodessa. Noitavainoja on alettu tulkita uudella tapaa: misogyynisinä vainoina, jotka kohdistuivat itsenäisiin ja vahvoihin naisiin. Mona Chollet'ta kuvaillaan ranskalaiseksi eturivin feministiksi, ja raikkaan feministinen onkin hänen noitavainoihin porautunut tutkijanotteensa.
Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.
Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.
Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen? Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa. Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."
Aihe on synkkä, mutta Chollet ei ole tosikko. Teoksensa alussa hän kertoo lapsesta asti olleensa kiinnostunut noidista. Suurimman vaikutuksen häneen teki Hulmu Suojasää, joka esiintyy Maria Gripen kirjoittamassa nuortenromaanissa Lasinpuhaltajan lapset: "Hulmun taikavoimiakin suuremman vaikutuksen minuun teki se syvä rauha, joka hänestä huokui, hänen arvoituksellisuutensa ja selvänäköisyytensä." Hulmusta lähtien sana "noita" viittasi Chollet'n mielestä johonkin voimaan, naisen energiaan: ruohonjuuritason tietoon, elinvoimaan, kokemusperäiseen tietämykseen, jota virallinen tieto halveksuu tai jonka se kieltää. Noidassa ruumiillistuu hänen mukaansa nainen, joka on vapaa ulkopuolisesta vallasta ja rajoituksista; se on ihanne johon pyrkiä, se näyttää tietä.
Chollet kuvaa, miten kaikki joukosta erottuvat naiset saattoivat saada syytteen noituudesta, esim. sanomalla vastaan naapurinmiehelle, puhumalla liian kovalla äänellä, olemalla voimakasluontoinen. Naisten demonisointi johtui hänen mukaansa heidän yhteiskunnallisen asemansa laajenemisen aiheuttamasta pelosta. Vainot tukahduttivat tietynlaisen käytöksen ja tietynlaisen tavan olla ja elää. Noitiin eli poikkeavuuteen liitetyt negatiiviset mielikuvat ovat läpi historian aiheuttaneet naisille vihamielisyyttä ja väkivaltaa; kaventaneet naisten mahdollisuuksia ja muokanneet naisten roolia, määritelleet, millainen naisen on oltava.
Chollet keskittyy kirjassaan neljään näkökulmaan: 1) Miten vainot ovat vaikuttaneet kaikkiin naisten pyrkimyksiin olla itsenäisiä, 2) Miksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen suhtaudutaan vihamielisesti? , 3) Miksi vanhoja naisia pelätään? ja 4) Miten naisen ja luonnon alistaminen liittyvät yhteen? Hän esittelee omien pohdintojensa lisäksi ihailemiensa naisten, nykyajan noitien, tekstejä. Chollet itse on kirjoittajana ihanan rehellinen. Hän pitää itseään pupupöksyfeministinä, joka kirjoittaa kirjoja rohkaistaakseen itseään.
Chollet osoittaa, miten noitavainojen historia liittyy naisten alistamiseen ja luonnonvarojen riistoon. Naisten voimaantuminen ja ekologinen kriisi merkitsevät rationaalisen ja mekaanisen maailmankuvan kriisiä. Energia ja materiaali eivät ole toisistaan erillisiä voimia vaan saman asian eri ilmentymismuotoja. Kirjan lopussa Chollet haaveilee uudenlaisesta maailmasta, joka takaisi ihmiskunnan hyvinvoinnin sopusoinnussa luonnon kanssa. Jossa molemmat sukupuolet voivat toteuttaa omaa kapasiteettiaan ja vapauttaan, kartoittaa halujaan ja mahdollisuuksiaan ja elää mahdollisimman laaja-alaisesti omana itsenään. Jossa "kaikki elää, kaikella on sielu, kaikki hengittää, kaikkea on kunnioitettava. Eikä ihminen ole maailman isäntä, joka voi vain kiertää kuningaskuntaansa ratsunsa selässä."
lauantai 16. marraskuuta 2019
Punaiset kengät
Minna Maijalan teos Punaiset kengät ( alaotsikkona Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta) sisältää esseitä, joissa kirjailija Minna Canthin esiin nostamat kysymykset toimivat punaisena lankana. Viiden esseen aiheita ovat luovuuden oikeutus, mielenterveys ja valta, rakkauskäsitykset, sukupuolitetut tarinat, ihmisarvo; suuria asioita siis. Minna Maijala ilmaisee myös itse rohkeasti ja voimakkaasti mielipiteitään esikuvansa tavoin. Hienoa! Kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös Maijalan käyttämät monipuoliset lähteet: romaanit, tietokirjat, näytelmät, elokuvat, tieteelliset tutkimukset, televisio-ohjelmat, sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkelit.
Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi. Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.
Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.
Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle. Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.
Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi. Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.
Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi. Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.
Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.
Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.
Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän. Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.
Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli. Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään. Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:
"Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."
Esipuheessa Maijala kertoo kirjoittaneensa Minna Canthista työkseen parikymmentä vuotta. Hän toteaa, että Canthin ajatukset vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet katsomaan nykyhetkeäkin kriittisesti ja kysyvästi. Canth rakasti keskustelemista, mutta hän kammosi yksiäänistä joukkomieltä, joka yksinkertaisti asioita ja korotti ääntä sen sijaan, että olisi inspiroinut kaikkia ajattelemaan itse. Maijalan mielestä essee on kirjallisuudenlajeista keskustelevin ja kurottaa kohti lukijaansa pyrkien härnäämään tämän omat ajatukset liikkeelle.
Punaiset kengät -essee on kaunokirjallisin ja omasta mielestäni kiehtovin. Maijala väitteli vuonna 2008 Minna Canthin teosten ihmiskuvasta punaiset kengät jalassaan. Väitöskirjan kirjoittaminen oli niin kova henkinen prosessi, että hän tunsi kieppuvansa väkevien voimien vietävänä kuin hänellä olisi ollut jalassaan taikakengät, jotka eivät lopettaneet tanssimistaan. Lopulta antautuminen, omiin kykyihinsä uskominen, ja tanssiin heittäytyminen vahvistivat uskoa oikeuteen tutkia ja kirjoittaa.
Maijala puhuu esseessään naisten sisäisistä syyllisyyden, rooliodotusten ja toisten miellyttämisen paineista, jotka jarruttavat tekemistä. Punaiset kengät -baletissa ja -sadussa kengät muuntuvat naisen oman luovan työn, intohimon ja kunnianhimon symboleiksi. Naiselle käy huonosti, kun hän yrittää astua hänelle varatun roolin ulkopuolelle. Myös Anne Sextonilla on runomuunnelma punaisista kengistä, joista tulee vaiettu, kätketty salaisuus, joka siirtyy äidiltä tyttärelle. Oman tien seuraaja, punaisten kenkien käyttäjä, joutuu maksamaan vapaudestaan hulluudella ja kuolemalla.
Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin minäkertojan punaiset kengät kiinnittyvät kirjoittamiseen. Kertoja ratkaisee luovan naisen ongelman jakautumalla eri persooniksi. Minna Canthin oma avioliitto oli tasa-arvoinen, ja aviopari työskenteli rinnakkain niin lehtien toimituksessa kuin erilaisissa yhteiskunnallisissa toimissa. Miehensä kuoltua Canth joutui itsenäisesti luomaan radikaalin, kantaa ottavan ja toimeliaan roolin. Maijala toteaa, että kirjoittaminen oli Minna Canthille kaikkea muuta kuin itsestään selvästi oikeutettua, ja tukahduttamista vastaan taisteleminen oli varmasti lisännyt hänen uhmakkuuttaan sekä näkemystään maailmasta kaksinaismoralistisena paikkana, jossa naisen oli kamppailtava saavuttaakseen toimintavapauden ja saadakseen äänensä kuuluville.
Maijalan mukaan 2000-luvun naista piinaa edelleen punaisten kenkien kirous: yhteisön paheksunta naisen keskittymisestä johonkin, mitä hän haluaa tehdä vain ja ainoastaan itsensä tähden. Naisen intohimoinen suhde tekemiseensä tai työhönsä tuomitaan hänen mielestään yhä nykyään turhamaisuudeksi tai itsekkyydeksi. Yrittäessään tehdä luovaa työtä useat naiset joutuvat vieläkin puolustautumaan vähättelevää, epäilevää ja lannistavaa ääntä vastaan.
Mielen rajat -essee käsittelee eri aikojen mielenterveyden diagnooseja ja hoitoja. Maijalan mukaan varhaisen psykiatrian mielenkiinnon kohteena olivat erityisesti monenlaiset moraaliset poikkeamat: rikolliset, siveettömät, avionrikkojat, erilaiset kehitykselliset poikkeamat - ja nainen. Mies oli normi, tavoiteltava ihannetila, johon verrattuna naisen erilaisuus määrittyi poikkeavaksi, toiseksi ja moraalisesti kyseenalaiseksi. 1800-luvun psykiatria keskittyi erityisesti hermostuneisiin (hysteerisiin) naisiin. Canthin ajan jälkeen psykiatriassa on Maijalan mukaan tapahtunut kaksi suurta muutosta: psykoanalyyttinen ja biofarmakologinen. Mielenterveyden tautiluokitukset kuvaavat aikamme ihmiskäsityksiä ja nojaavat vahvasti yhteiskunnallisiin arvoihin ja normeihin ja ovat näin ollen yhä osa patriarkaalista vallankäyttöä. Vallitseva psykiatrinen ihmiskuva heijastuu vahvasti myös kirjallisuuteen ja mediaan, kuten Canthin aikanakin.
Rakkauksista-esseessä Maijala analysoi Canthin Hanna-romaania, jota voi lukea eräänlaisena fiktiivisenä tutkielmana ajan rakastamisen muodista. Canthin mukaan rakastamisen taito on kulttuurisidonnaista ja siihen vaikuttavat voimakkaasti kirjallisuudessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä toistetut mallit ja kertomukset. Romanttinen käsitys rakkaudesta on opittua. 1960-luku kehittyneine ehkäisymenetelmineen toi muitakin rakkauden malleja kuin perheen perustamisen tie. Rakkaudesta tuli vapaata mutta samalla monimutkaisempaa ja haavoittavampaa. Teoksessaan Agnes Canth kuvaa, miten rakkaus ei ole vain aistillista ja eroottista onnea, vaan henkistä hyvinvointia, joka otti huomioon myös muut ihmiset.
Neljännessä esseessä Miehiä vai ihmisiä Maijala mm. käy läpi elämäkertoja ja toteaa, miten vähän on naisten kirjoittamia naisista kertovia elämäkertoja ja pohtii syitä tähän. Hän kertoo, kuinka sataviisikymmentä vuotta sitten Minna Canth uskoi, että ihmiskunnan ja kulttuurien edistyminen edellyttää molempien sukupuolten osallisuutta. Hänelle nainen oli yhteiskunnallisesti yhtä merkityksellinen kuin mies, erilainen, mutta yhtä arvokas ja kunnioituksen ansaitseva. Maijalan mukaan kulttuurillemme on ominaista rakentaa kertomus yksilösankarin ympärille, ja sankari on lähes poikkeuksetta mies. Sukupuolittunut kertomusrakenne on jättänyt naiset sivuhenkilöiksi. Naishistorian kirjoittaminen omiin erillisiin teoksiin korostaa naisen vähäisempää arvoa suhteessa menneisyyden miestoimijoihin, Maijala toteaa. Fiktion puolella on kuitenkin alkanut murtautua esiin yhä enemmän naisiin keskittyviä kertomuksia.
Viimeisessä esseessä Ihmisiksi Maijala puhuu ihmisoikeuksien toteutumisesta ja ihmisarvosta. Siitä, miten yhteisö erilaisuuden pelossaan asettaa rajoja ja sulkeutuu itseensä. Rajojen asetteleminen ja vahtiminen oli ominaista myös Minna Canthin kuvaamille yhteisöille, joiden arvoja ja ihanteita koetellaan yksilön psykologisissa kriiseissä, kun rajat ovat hänelle joko liian ahtaat ja mahdottomat toteuttaa tai kun hän ajattelemattomuuttaan tai kuohun vallassa lankeaa, putoaa rajan yli. Normien ja rajojen vahtimisen sijaan Canthin mielestä ihmisen tuli kehittää omaa arvostelukykyään. Maijala puhuu tässä esseessään myös toisesta maailmansodasta, ihmisoikeuksista, pakolaisista, terrori-iskuista. Hän ottaa syleilyynsä koko maailman, kuten Minna Canth, joka uskoi myötätuntoon ja lähimmäisenrakkauteen. Punaiset kengät loppuu kauniisti uskoon rakkauden voimaan, joka estää maailmaa pimenemästä täysin, Minna Canthin sanoin:
"Mitä siitä, jos pienellä maapallolla yksi erehdys toistaan taka-ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku: se lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin aineelliseen. Eikä yö ole niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita."
perjantai 18. lokakuuta 2019
Venäläisten klassikoiden elämänohjeita
Olipa hurmaava opus! Nokkela, hauska ja raikas: Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (suomentanut Heli Naski). Oikeastaan kyse on kirjallisuusesseistä mutta kuka niitä nykyään lukisi tai ostaisi (paitsi todelliset kirjallisuuden ystävät). Parempi (ja myyvempi) on tietysti tuo elämäntaito-oppaaseen kallistuva nimi.
Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!
Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."
Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme. Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme. Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.
Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?
Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.
Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan." Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.
Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.
Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.
Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat. Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.
Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.
Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."
Nimi ja tässä tapauksessa sukunimi on kohtalo. Englantilaisen Viv Groskopin venäläiseltä kalskahtavan sukunimen taustasta ei tiedä kukaan sukulainen. Päättäväisenä nuorena naisena Groskop päättää luoda itselleen venäläisen identiteetin ja ryhtyy opiskelemaan yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja venäjää. Älä heittäydy junan alle -kirjassa yhdistyvät syvällinen kirjallisuuden tuntemus, uudenlainen tuore näkemys, huumori, kirjoittajan omat elämän- ja opiskelukokemukset sekä kaikenlaiset anekdootit venäläisistä klassikkokirjailijoista. Groskop näyttää, että usein se, minkä puolesta kirjailijat näyttävät puhuvan kirjoissaan, ei tunnu sopivan yhteen heidän omien elämänvaiheidensa kanssa. Uutta ja piristävää!
Tolstoin Anna Karenina ja Sota ja rauha, Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Gogolin Kuolleet sielut, Tšehovin Kolme sisarta (ja muut näytelmät ja novellit), Puškinin Jevgeni Onegin, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Pasternakin Tohtori Živago, Anna Ahmatovan Requiem (ja muut runot),Turgenevin Kuukausi maalla; nämä olivat varhaisia rakkauksiani joskus nuoruudessani. Ne ja lisäksi Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä edustavat Groskopille venäläisyyttä ja sen sielua parhaimmillaan. Ehkä hänen reipas otteensa saa näille kirjoille uusia lukijoita, huolimatta johdantoon lainatusta Mark Twainin lausahduksesta: "Klassikko on kirja, jota ihmiset ylistävät mutta jota he eivät lue."
Johdannossa Groskop toteaa, että kirjallisuuden mestariteokset avaavat meille muiden sielunelämää ja paljastavat yhteisen inhimillisyytemme. Ne sallivat meidän kuvitella eri versioita itsestämme. Kirjallisuus auttaa meitä näkemään, keitä olemme ja keitä emme tahdo olla.
Ristiriitaisuus ja kompleksisuus ovat ominaisia Tolstoille kirjailijana ja ihmisenä. Groskopin mukaan Anna Kareninaa voi katsoa muuna kuin pelkkänä henkilöhahmona ja naisena - hänet voi nähdä "pahana Tolstoina", hänen minuutensa typeränä puolena, jota Tolstoi ei hyväksynyt itsessään. Romaanin opetus on, että meidän täytyy yrittää tuntea todellinen itsemme voidaksemme elää aitoa elämää. Se ilmentää kysymyksiä, joihin Tolstoi yritti koko elämänsä ajan löytää vastauksen: Mitä minun pitää tehdä tällä elämällä? Mitä hyvän elämän eläminen tarkoittaa? Onko kaikki pelkkää sattumaa?
Groskop käsittelee kirjassaan paljon kohtaloa ja sielua, jotka ovat tärkeitä venäläisille. He tuntevat ne. Kirjallisuudessa näiden kaksoistunteiden suurin ilmentymä on hänen mukaansa Pasternakin Tohtori Živago. Henkilökohtainen kohtalo on kirjan henkilöille tärkeä; varsinkin se, kuka astuu ihmisen elämään milläkin hetkellä. Mutta historiallinen kohtalo on yhtä tärkeä: se voi joko vaikuttaa henkilökohtaiseen kohtaloon positiivisesti tai pilata ihmiseltä kaiken. Groskopin mielestä sielusta ja kohtalosta puhuminen on tapa puhua kuolemasta sanomatta sitä suoraan.
Anna Ahmatovan runouden sanoma on Groskopin mukaan: "Ulkoiset olosuhteet ovat mitä ovat. Syvällä sisimmässäni on osa minua, joka ei muserru koskaan." Salainen poliisi tappoi Ahmatovan ensimmäisen aviomiehen. Sekä hänen poikansa että avomiehensä viettivät monta vuotta Gulagin leireillä. Ahmatova itse oli jatkuvassa tarkkailussa. Kauhun aikakautena hän kirjoitti runoja, joita muut opettelivat ulkoa ja jotka myöhemmin julkaistiin.
Turgenevin Kuukausi maalla auttoi nuorta Groskopia huomaamaan yksipuolisen rakkautensa koomisuuden. Hän seurusteli ukrainalaisen muusikon kanssa, joka ei ollut kauhean rakastunut Groskopiin. Romaanissa kaikki ovat rakastuneita henkilöön, joka on rakastunut toiseen. Ihmiset juoksevat ympäri koivumetsää eikä kukaan saa tahtomaansa.
Puškinin teokset ilmaisevat etevästi, mitä venäläisenä oleminen merkitsee: hiljaista kauneutta, joka piilee inhimillisessä ja universaalissa fatalismissa. Onegin on malliesimerkki "tarpeettoman ihmisen" hahmosta: vauraasta ja etuoikeutetusta miehestä, joka ei tiedä, mitä tehdä elämällään. Hän kärsii, koska on liian vahva myöntämään heikkouksiaan. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov puolestaan kärsii, koska ylikompensoi riittämättömyyden tunteitaan. Groskopin mukaan Dostojevski käyttää Pietarin kaupunkia taustana ajatuksille, jotka enteilivät 1900-luvun psykologisia näkemyksiä piilotajunnasta.
Tšehovin Kolmen sisaren henkilöt määrittelevät itsensä paremmin sillä, mitä heiltä puuttuu, kuin sillä, mitä heillä on. He eivät osaa nähdä hyvää ympärillään siellä missä ovat. Tšehov on itseen ja muihin kohdistuvan säälin mestari. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan rohkaisee ottamaan itsensä vähemmän vakavasti, vaikka tilanne olisi kuinka vakava. Aikana, jolloin KGP käänsi moskovalaisten elämän päälaelleen ja aiheutti pelkoa hakemalla ihmisiä yöllä kodeistaan, Bulgakov kirjoitti salassa romaania, jossa loi mystisen maailman, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja kuvitteellisiin ja paranormaaleihin hahmoihin ja silkkaan pahuuteen suhtaudutaan kuin arkisiin ilmiöihin.
Gogolin Kuolleet sielut on romaani rikkaudesta, ahneudesta, tekopyhyydestä ja statuksesta. Se sisältää opetuksen rehellisyydestä: älä teeskentele olevasi sellaista, mitä et ole, sillä jäät kiinni. Gogoliin yhdistetään venäläinen käsite pošlost, joka tarkoittaa vulgaariutta, tyhjänpäiväisyyttä.
Tolstoin Sota ja rauha on Groskopin mukaan kuin elämä itse: täynnä huonoja johtopäätöksiä, epätodennäköisiä yhteensattumia, satoja hahmoja, jotka ovat tai eivät ole merkittäviä. Joskus siinä ei tapahdu pitkiin aikoihin mitään, ja sitten tapahtuu yhtäkkiä paljon enemmän kuin tahtoisi. Kaikissa tapahtumissa ei ole järkeä. Sivupolkuja riittää. Onnellisia loppuja on vähän, ja ne vähät ovat monimutkaisia ja suurella vaivalla saavutettuja. Tolstoi opettaa, että jokaisella tapahtumalla on tarkoituksensa. Emme kaikki saa mitä ansaitsemme. Mutta saamme mitä saamme, ja sen hyväksyminen voi joskus tehdä meistä onnellisempia kuin osaamme odottaa.
Jossain vaiheessa Viv Groskop saa tiedon todellisista juuristaan. Hänen sukunsa ei olekaan Venäjältä lähtöisin, vaan Puolasta; hänellä on puolanjuutalaiset juuret. Hän oppii ymmärtämään, että on hyvä tietää, mistä on lähtöisin, mutta tärkeämpää on tietää, missä on juuri nyt. "Emme niinkään ilmennä historiaamme vaan paljon enemmän näkemiämme asioita, lukemiamme kirjoja ja ihmisiä, joita olemme tunteneet ja rakastaneet elämämme aikana."
lauantai 12. lokakuuta 2019
Tyttö ja teeseremonia, Kuka tappoi bambin? ja Kiiltokuvatyttö
Japanista on viime aikoina tullut useita elämänhallinta- ja elämäntaito-oppaita. Näitä ovat esimerkiksi Marie Kondon Konmari-kirjat, kakeibo-kirja (sääästämiseen liittyvä), shinrin-yoku-kirja (metsäkylpy terveyttä lisäävänä) ja ikigai-kirjat (oman intohimon löytämiseen liittyvät). Niillä on ollut kysyntää, sillä miljoonat ihmiset ovat löytäneet niistä apua ja sisältöä elämäänsä. Noriko Morishitan Tyttö ja teeseremonia 15 oivallusta elämästä (suomentanut Markus Mäkinen) liittyy tähän japanilaisten elämäntaito-oppaiden sarjaan.
Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista. Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.
Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.
Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.
Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva. Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.
Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta. Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.
Kiiltokuvatyttö on kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.
Japanilainen teeseremonia on muodollinen ja koostuu erilaisista tarkoin noudatettavista säännöistä, joita opetellessaan kaksikymmenvuotias Noriko tuskailee. Hän käy teetunneilla 25 vuoden ajan ja oivaltaa siinä samalla myös elämästä kaikenlaista. Tyttö ja teeseremonia on viehättävä opas japanilaiseen arjen estetiikkaan ja vuodenaikojen kauneuden havaitsemiseen.
Tokonoma-alkovin seinällä oleva kirjoituskäärö (jossa on vuodenaikoihin liittyviä ilmaisuja "Alkukesän tuulahdus etelästä", "Raikas tuuli puhaltaa jatkuvasti", "Koko metsikkö kukkii hallan lehdissä", "Taivas sankkanaan valkoista sydäntalvenlunta"), fukusan eli liinan taittelu, natsume eli lakattu teerasia, manjuu-makeiset, bambuvispilä, tatamilla kävely, ro-tulisija, tsukubai-allas, teekukat... Muun muassa nämä liittyvät temaen opetteluun.
Teeseremonian opiskelun lisäksi Noriko oppii keskittymään nykyhetkeen, käyttämään kaikkia aistejaan, kuuntelemaan sisintään, eläytymään vuodenaikoihin. 25 vuoden jälkeen hän hankkii myös teeseremonian opettajan pätevyyden.
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on surullinen kirja. Äänessä on kolme nuorta: Gusten, Emmy ja Saga-Lill. Gusten muistelee katkelmallisesti omaa osuuttaan joukkoraiskaukseen. Muistoa lähestytään spiraalimaisesti kierrellen ja kaarrellen, toistojen ja syventämisen avulla. Lukijasta tuntuu kuin selvitettäisiin purkan sotkemaa takkutukkaa, kipeää tekee mutta selvitettävä on. Emmyn ja Saga-Lillin ystävyys on tyttöjen ja nuorten naisten sykähdyttävää ja raastavaa ystävyyttä.
Kuka tappoi bambin? käsittelee syyllisyyttä, jonka ottaa kantaakseen vain Gusten. Hän on kirjan ainoa moraalinen henkilö. Muut ovat mätiä ja piiloutuvat rahan ja vallan taakse. Miesten ja naisten väliset suhteet esitetään jotenkin mahdottomina: ne hajoavat, rapautuvat. Kuin Nathanin kotitalo, josta tulee Aavelaiva. Kuka tappoi bambin? on synkkä moraliteetti, mutta Monika Fagerholmin tyyli etäännyttää, luo sävyjä. Tuo hänelle ominainen, vaikeasti määriteltävä kaunokirjallinen tyyli, joka tekee romaanista taidetta.
Kiiltokuvatyttö on Eija Pokkisen omaelämäkerta. Kiiltokuvatyttö on moniulotteinen, ei pelkkää pintakiiltoa. Hänessä yhdistyvät kotinsa menettänyt pieni evakkotyttö, kunnianhimoinen kympin tyttö, Jumalaa rukoileva ja tansseissa käyvä nuori nainen, Helsingin Yliopistosta valmistunut kielten maisteri, kansainvälistä uraa luonut ja glamour-elämää viettänyt valokuvamalli, eri puolilla maailmaa asunut näyttelijä, levoton etsijä, elokuvien ja kirjojen kääntäjä, rakkaussuhteissaan epäonnistuva, äitiydestä, maalaamisesta, joogasta ja meditaatiosta tasapainon löytänyt nainen.
Kiiltokuvatyttö on kiinnostavasti kirjoitettu elämäkerta. Muistan seuranneeni Eija Pokkisen elämää aikakauslehtien sivuilta. Hänestä kirjoitettiin ihailevasti, olihan hän ulkomailla menestynyt valokuvamalli ja näyttelijä. Julkkiksiakaan ei esim. 1970-luvulla ollut paljoa, ja niistä harvoista kirjoitettiin aika kiltisti. Eija Pokkinen kirjoittaa rehellisesti, myös kiiltokuvatytön elämän nurjasta puolesta. Levoton kulkija ja elämäniloinen nautiskelija; nämä molemmat kiiltokuvatytön puolet omaelämäkerta tuo hienosti esiin.
tiistai 17. syyskuuta 2019
Nuoria naisia ja kiellettyä rakkautta
Kolme syksyn uutuusromaania, joissa kaikissa nuori nainen päähenkilönä: Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa, Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Heidi Köngäksen Mirjami. Jokainen teos tavoitti herkästi ja taitavasti nuoren naisen sielunmaiseman, vaikka erosivat toisistaan sekä tyylin että päähenkilön persoonan suhteen.
Olen aiemmin lukenut suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen romaanit Kuningatar (2013) ja Pikkumusta (2016), ja ihastuin hänen tyyliinsä kirjoittaa. Yhtä herkullisesti ja tyylikkäästi on kirjoitettu Kirsikoita lumessa, joka kertoo kuukaudesta Sylvia Plathin elämässä. Sattumoisin näin vähän aikaa sitten televisiodokumentin tästä kuuluisasta (ja traagisesta) kirjailijasta. Siinä kerrottiin juuri tuosta kuukaudesta New Yorkissa, Mademoiselle-lehden stipendiaattina yhdessä 19 muun nuoren naisen kanssa. Sylvia on 20-vuotias ja pursuaa elämäniloa ja suuria suunnitelmia kirjailijaksi tulosta. Hän on jo 8-vuotiaasta asti saanut runojaan ja novellejaan julkaistuksi lehdissä ja suunnittelee romaanin kirjoittamista. Vuosi on 1953 ja New Yorkissa hellekesä.
Sylvia Plath on hauskannäköinen ja haluaa elämältä kaiken: juhlia, miehiä, kauniita vaatteita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Romaanissa puhutaan paljon vaatteista, jotka ovat Sylviallekin tärkeitä. Stipendiaatit saavat tarkat ohjeet matkapuvuston hankintaa varten, mm. heidän on käytettävä hattua ja käsineitä koko kuukauden ajan. Sylvia hankkii kaksi iltapukua matkaa varten: toinen on mustaa shantungia ja toinen valkoinen Tuhkimo-unelma. Kuukausi New Yorkissa on täynnä kirjoittamista, uusia kokemuksia ja tuttavuuksia, mutta kaikkea varjostaa Paniikkilintu, masennus.
Kirjassa viehättivät ja koskettivat 1950-luvun elävä kuvaus, Sylvian taistelu elämänilon ja hiipivän masennuksen välillä sekä nuorten naisten toiveet ja haaveet. Kirsikoilla on kirjassa monta merkitystä: mm. ne ovat huulipunan nimi ja seksuaalisuuden vertauskuva. Sylvia Plath on kuvattu moniulotteisesti. Hän on moderni nuori nainen, aktiivinen, älykäs ja epäsovinnainen eikä halua tyytyä perinteisen naisen rooliin. Hän karkaa öisin paloportaita pitkin vain naisille tarkoitetusta asuntolasta, Nukkekodista, koska haluaa tutustua useisiin miehiin kokemuksia saadakseen. Sylvia on sekä pinnallinen että syvällinen ja haluaa esikoisromaaninsa alkavan sanoilla: Hän astui yöhön mustaan shantungiin kietoutuneena.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen on esikoisromaani. Se sijoittuu vuoteen 1943 ja maaseudulle, jonne yksi romaanin päähenkilöistä, nuori Lydia, on lähtenyt Helsingistä sotaa pakoon. Muita päähenkilöitä on kaksi, Anna ja Ellen/Kyösti, parikymppisiä hekin. Kirjassa on aluksi hieman tyttökirjamainen tunnelma, koska kuvataan nuoria naisia viattomine rakkaushaaveineen mutta saa pian vakavampia sävyjä. Sodasta ei kukaan palaa entisenlaisena, ja sen saavat Lydia ja Anna karvaasti kokea. Suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu paljon talvi- ja jatkosotaa, mutta Paperijoutsen tuo siihen lisää ulottuvuuksia. Kyöstin hahmossa julma 1940-luku rotuhygieniaoppeineen saa koskettavan kuvauksensa, samoin sodassa järkkyneet mielet. Paperijoutsen, paperista taiteltu joutsenorigami, tulee usein kirjassa esiin. Sillä on tietysti vertauskuvallinen merkitys: jonkin herkän ja hauraan haaveen, puhtaan rakkauden, erilaisuuden hyväksymisen. Lukija saa vielä Paperijoutsenen viimeisillä sivuilla yllättyä: (kielletty) rakkaus on sittenkin mahdollista.
Mirjami on Heidi Köngäksen paljon kehutun Sandran itsenäinen jatko-osa. Mirjami on Sandran keskimmäinen tytär ja kirjan päähenkilö, vaikka näkökulmaa vaihdellaan usean kirjan henkilön kesken. Ääneen pääsevät Mirjamin lisäksi Sandra, pikkusisko Soili ja Annikki. Tässäkin romaanissa kuvataan sotaa. Tyyli on realistisempi kuin Tahvanaisen ja Linna-Ahon, suomalaiseen tapaan tunteiden kuvauksessaan pidättyvä ja minimalistinen. Vaikka sota kuvataan naisten silmin, ei kotirintamakaan säästy sodan kauheuksilta. Perheiden isät ja veljet kaatuvat, ja kaikesta on pulaa. Lavantauti ja kurkkumätä vievät äitejä ja lapsia.
Romaani kuvaa omanlaista kiellettyä rakkautta: Mirjami on rakastunut nuoreen sotilaaseen Toriin, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen vanhempansa vastustavat suhdetta, mutta Mirjami ei luovuta. Hän on kuolemaan asti uskollinen, ja Köngäs kuvaa hyvin kauniisti hänen tunteitaan. Romaani päättyy sydäntä särkevän koskettavasti:
"Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut."
Olen aiemmin lukenut suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen romaanit Kuningatar (2013) ja Pikkumusta (2016), ja ihastuin hänen tyyliinsä kirjoittaa. Yhtä herkullisesti ja tyylikkäästi on kirjoitettu Kirsikoita lumessa, joka kertoo kuukaudesta Sylvia Plathin elämässä. Sattumoisin näin vähän aikaa sitten televisiodokumentin tästä kuuluisasta (ja traagisesta) kirjailijasta. Siinä kerrottiin juuri tuosta kuukaudesta New Yorkissa, Mademoiselle-lehden stipendiaattina yhdessä 19 muun nuoren naisen kanssa. Sylvia on 20-vuotias ja pursuaa elämäniloa ja suuria suunnitelmia kirjailijaksi tulosta. Hän on jo 8-vuotiaasta asti saanut runojaan ja novellejaan julkaistuksi lehdissä ja suunnittelee romaanin kirjoittamista. Vuosi on 1953 ja New Yorkissa hellekesä.
Sylvia Plath on hauskannäköinen ja haluaa elämältä kaiken: juhlia, miehiä, kauniita vaatteita ja ennen kaikkea kirjoittaa. Romaanissa puhutaan paljon vaatteista, jotka ovat Sylviallekin tärkeitä. Stipendiaatit saavat tarkat ohjeet matkapuvuston hankintaa varten, mm. heidän on käytettävä hattua ja käsineitä koko kuukauden ajan. Sylvia hankkii kaksi iltapukua matkaa varten: toinen on mustaa shantungia ja toinen valkoinen Tuhkimo-unelma. Kuukausi New Yorkissa on täynnä kirjoittamista, uusia kokemuksia ja tuttavuuksia, mutta kaikkea varjostaa Paniikkilintu, masennus.
Kirjassa viehättivät ja koskettivat 1950-luvun elävä kuvaus, Sylvian taistelu elämänilon ja hiipivän masennuksen välillä sekä nuorten naisten toiveet ja haaveet. Kirsikoilla on kirjassa monta merkitystä: mm. ne ovat huulipunan nimi ja seksuaalisuuden vertauskuva. Sylvia Plath on kuvattu moniulotteisesti. Hän on moderni nuori nainen, aktiivinen, älykäs ja epäsovinnainen eikä halua tyytyä perinteisen naisen rooliin. Hän karkaa öisin paloportaita pitkin vain naisille tarkoitetusta asuntolasta, Nukkekodista, koska haluaa tutustua useisiin miehiin kokemuksia saadakseen. Sylvia on sekä pinnallinen että syvällinen ja haluaa esikoisromaaninsa alkavan sanoilla: Hän astui yöhön mustaan shantungiin kietoutuneena.
Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen on esikoisromaani. Se sijoittuu vuoteen 1943 ja maaseudulle, jonne yksi romaanin päähenkilöistä, nuori Lydia, on lähtenyt Helsingistä sotaa pakoon. Muita päähenkilöitä on kaksi, Anna ja Ellen/Kyösti, parikymppisiä hekin. Kirjassa on aluksi hieman tyttökirjamainen tunnelma, koska kuvataan nuoria naisia viattomine rakkaushaaveineen mutta saa pian vakavampia sävyjä. Sodasta ei kukaan palaa entisenlaisena, ja sen saavat Lydia ja Anna karvaasti kokea. Suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu paljon talvi- ja jatkosotaa, mutta Paperijoutsen tuo siihen lisää ulottuvuuksia. Kyöstin hahmossa julma 1940-luku rotuhygieniaoppeineen saa koskettavan kuvauksensa, samoin sodassa järkkyneet mielet. Paperijoutsen, paperista taiteltu joutsenorigami, tulee usein kirjassa esiin. Sillä on tietysti vertauskuvallinen merkitys: jonkin herkän ja hauraan haaveen, puhtaan rakkauden, erilaisuuden hyväksymisen. Lukija saa vielä Paperijoutsenen viimeisillä sivuilla yllättyä: (kielletty) rakkaus on sittenkin mahdollista.
Mirjami on Heidi Köngäksen paljon kehutun Sandran itsenäinen jatko-osa. Mirjami on Sandran keskimmäinen tytär ja kirjan päähenkilö, vaikka näkökulmaa vaihdellaan usean kirjan henkilön kesken. Ääneen pääsevät Mirjamin lisäksi Sandra, pikkusisko Soili ja Annikki. Tässäkin romaanissa kuvataan sotaa. Tyyli on realistisempi kuin Tahvanaisen ja Linna-Ahon, suomalaiseen tapaan tunteiden kuvauksessaan pidättyvä ja minimalistinen. Vaikka sota kuvataan naisten silmin, ei kotirintamakaan säästy sodan kauheuksilta. Perheiden isät ja veljet kaatuvat, ja kaikesta on pulaa. Lavantauti ja kurkkumätä vievät äitejä ja lapsia.
Romaani kuvaa omanlaista kiellettyä rakkautta: Mirjami on rakastunut nuoreen sotilaaseen Toriin, joka sairastaa tuberkuloosia. Hänen vanhempansa vastustavat suhdetta, mutta Mirjami ei luovuta. Hän on kuolemaan asti uskollinen, ja Köngäs kuvaa hyvin kauniisti hänen tunteitaan. Romaani päättyy sydäntä särkevän koskettavasti:
"Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)