Johanna Venhon kirjassa Kaukana jossain onnenmaa etsitään onnea. Kirjassa on kaksi näkökulmaa ja kaksi aikatasoa. Nykyhetki nähdään nelikymppisen työterveyspsykologi Otto Marraksen silmin ja 1970-luku hänen äitinsä Kaarinan näkökulmasta.
Kaikkihan onnea tavoittelevat. Kuka milläkin keinoin. Nykyaikana tuntuu, että on suorastaan velvollisuus olla onnellinen, kaiken aikaa. Ja masennus iskee, kun kuvitellaan, että muut ovat onnellisempia. Otto tekee kirjaa juuri tästä. Mielenkiintoista on lukea, mihin tulokseen hän kirjassa lopulta päätyy. Hänellä itselläänkin on onni hakusessa: vaimo on jättänyt hänet ja äitikin häipynyt ulkomaille onnea etsimään. Kaarina-äidin onnen tavoittelu on konkreettisempaa: hän aikoo turvautua plastiikkakirurgiaan ja saada uuden ulkonäkönsä avulla nuoruutensa ja kadonneen onnellisuutensa takaisin.
Ansiokkaasti on mielestäni kirjassa kuvattu Oton pojan Valon merkitys Otolle, Kaarinan ja naapurin Sirkan ystävyys ja Kaarinan ja Ramin avioliitto.
Johanna Venho on julkaissut aiemmin runokirjoja, lastenkirjoja ja yhden romaanin. Hän on aivan uusi kirjailija minulle, ja lukulistalle tulevatkin hänen kirjansa. Runoilijan ote näkyy myös tässä kirjassa eli sen kieli on paikoin erittäin kaunista ja runollista:
"Kaarina astui osaston ovesta ulos ihmeelliseen korkeaan kevätvaloon. Hän seisoi bussipysäkillä, nousi bussiin, laski kädet syliinsä, käänsi kämmenet ylöspäin. Sydän voi särkyä monta kertaa, hän ajatteli. Kun on asioita, jotka eivät sydämeen mahdu, se menee rikki. Lihaisa aukeava ja supistuva nyrkki rinnassa repeää, eikä koskaan palaa ennalleen. Sitä painuu lysyyn kivusta ja näkee paljaat puunjuuret, jotka sade on huuhtonut mullasta esiin, juurten välissä kuivia lehtiä, kosteassa kompuroiva muurahainen. Hajoilevan taivaan sirpaleet ropisevat niskaan.
Ja niitten pitääkin ropista.
Niin kuuluu olla, särkynytsydämisen kuuluu hautautua ja nukkua tuhat vuotta, yli valoisan kevään, yli kuhisevan kesän, yli syksyn kuuraisten iltojen, ja talven lumen alla, sillä hänen sydämeensä ei mahdu mitään, sen pitää kasvaa ehjäksi taas.
Sellaisilta repeämisiltä ja ehjäksi kasvamisilta ei voi suojautua, kun elää elämää."
Tässä on mielestäni kirjan hieno sanoma, niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin.
torstai 29. lokakuuta 2015
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Kirjan vankina
Olen nyt ollut viikon kirjan vankina. Iida Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta otti minut panttivangikseen, ja olen vasta nyt lukemista vastaan vapautunut. Huh!
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
tiistai 6. lokakuuta 2015
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi"
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi,
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
torstai 24. syyskuuta 2015
Koukussa
Olen koukussa kauniisiin sanoihin ja ilmaisuihin. Näin ihanasti kuvaa Antti Tuomainen syyskuuta kirjassa Synkkä niin kuin sydämeni (rakastan myös kirjan nimeä):
"... olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia."
Syyskuu on myös minun lempikuukauteni, touko- ja kesäkuun jälkeen,
Myös Mari Mörön Kukkasuutarin sielu -kirjan kauniit kuvat ja puutarhanhoidosta kertovat tarinat ovat lumonneet minut. Kirja on niin suloinen, että tekisi mieli ostaa se omaksi. Ja niin tekisin, jos kodissani olisi vielä tilaa uusille kirjoille (mutta kun ei ole). Mari Mörön lempikukkia ovat muun muassa esikot, unikot ja akileijat, joita hän on kuvannut kirjaansa. Kuvat ovat huikaisevan kauniita ja runollisen herkkiä, oi oi .
Olen koukussa myös verkkokursseihin. Käsittääkseni ne ovat aika uusi ilmiö, tai sitten vain minulle uusia. Aloitin ensimmäisen vuosi sitten. Kurssi oli Katri Syvärisen Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaaste. Sain kurssista valtavasti irti. Suorastaan leijailin usean viikon ajan onnesta, sillä niin inspiroiva ja uusiin näkökulmiin ohjaava kurssi oli. Sen innoittamana kirjoitin esikoisdekkarinikin Lumiprinsessa ja taikaympyrä.
Sitten tulivat Katri Syvärisen kolme muuta kirjoittamishaastetta: Löydä elämän flow, Written selfie ja Kirjoita kevyempi kesä. Ne kaikki olivat hienoja ja hyvin suunniteltuja, mutta eivät enää niin tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäinen. Tänä syksynä olen ilmoittautunut neljälle (!) verkkokurssille. Paraikaa ovat menossa Eevi ja Sami Minkkisen NLP perusteet verkossa (hyvin mielenkiintoinen), Sanna Wikströmin Unelmakartta-verkkokurssi ja Katri Syvärisen Melko lempeä joogahaaste. Lokakuussa alkaa sitten Eevi Minkkisen Kiitos että saan olla minä -verkkokurssi.
Opin kurssien avulla lisää itsestäni. Ja saan tietysti virikkeitä omaan kirjoittamiseeni.
"... olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia."
Syyskuu on myös minun lempikuukauteni, touko- ja kesäkuun jälkeen,
Myös Mari Mörön Kukkasuutarin sielu -kirjan kauniit kuvat ja puutarhanhoidosta kertovat tarinat ovat lumonneet minut. Kirja on niin suloinen, että tekisi mieli ostaa se omaksi. Ja niin tekisin, jos kodissani olisi vielä tilaa uusille kirjoille (mutta kun ei ole). Mari Mörön lempikukkia ovat muun muassa esikot, unikot ja akileijat, joita hän on kuvannut kirjaansa. Kuvat ovat huikaisevan kauniita ja runollisen herkkiä, oi oi .
Olen koukussa myös verkkokursseihin. Käsittääkseni ne ovat aika uusi ilmiö, tai sitten vain minulle uusia. Aloitin ensimmäisen vuosi sitten. Kurssi oli Katri Syvärisen Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaaste. Sain kurssista valtavasti irti. Suorastaan leijailin usean viikon ajan onnesta, sillä niin inspiroiva ja uusiin näkökulmiin ohjaava kurssi oli. Sen innoittamana kirjoitin esikoisdekkarinikin Lumiprinsessa ja taikaympyrä.
Sitten tulivat Katri Syvärisen kolme muuta kirjoittamishaastetta: Löydä elämän flow, Written selfie ja Kirjoita kevyempi kesä. Ne kaikki olivat hienoja ja hyvin suunniteltuja, mutta eivät enää niin tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäinen. Tänä syksynä olen ilmoittautunut neljälle (!) verkkokurssille. Paraikaa ovat menossa Eevi ja Sami Minkkisen NLP perusteet verkossa (hyvin mielenkiintoinen), Sanna Wikströmin Unelmakartta-verkkokurssi ja Katri Syvärisen Melko lempeä joogahaaste. Lokakuussa alkaa sitten Eevi Minkkisen Kiitos että saan olla minä -verkkokurssi.
Opin kurssien avulla lisää itsestäni. Ja saan tietysti virikkeitä omaan kirjoittamiseeni.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Tarinan taikaa
Lukemistani syksyn kirjauutuuksista on Pahan kirjan lisäksi kaksi tempaissut tarinoinnin syövereihin (ainakin tähän asti). Ja tämä tarkoittaa tietysti äärettömän positiivista: en olisi halunnut keskeyttää lukemista. Pakko oli, sillä kirjat olivat aika paksuja. Mitä nuo kirjat siis olivat?
No, ensinnäkin suomalainen rikosromaani Lampaan vaatteissa, joka on kirjoittajansa Simo Hiltusen esikoisromaani. Sen päähenkilö on rikostoimittaja Lauri Kivi, joka tutkii perhesurmia. Hänellä on ollut kurja lapsuus, ja ääneen pääsee välillä joku toinenkin, jonka pahuus juontaa synkästä lapsuudesta. Lukija ei tiedä, voiko päähenkilöön luottaa, ja epäilyn varjo osuu myös kadoksissa olevaan veljeen. Jännittäviä käänteitä riittää, ja susimytologia tuo oman ulottuvuutensa kirjaan.
Toinen mysteeriromaani on Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, joka niin ikään piti tiukasti otteessaan. Kirjan alussa kerrotaan, että joku on murhattu, ja murhaillasta selostamaan pääsee moniääninen joukko alakoulun vanhempia. Kirjan idea on kuin Täydellisten naisten, joilla kaikilla on salaisuuksia. Ja lukija tietysti janoaa noiden synkkien salaisuuksien paljastumista. Päähenkilöinä on kolme erityyppistä naista: Madeline, Jane ja Celeste. Heidän ystävyytensä on myös yksi kirjan teemoista.
Murhia ja kurjuutta -yhdistelmä olisi liian tymäkkä, ja eleganttina lisämausteena kummassakin kirjassa toimii huumori, joka näkyy sekä tyylissä että tapahtumien liioitteluna. Kerrassaan nautittavaa.
Intiaanikesä lumoaa tällä hetkellä myös. Kun istuu auringonlämmössä silmät kiinni, voi melkein unohtaa todellisen (pahan) maailman hurjine uutisineen, vaikka oikeasti silmiään ja korviaan ei voi sulkea. Mutta vielä hetken aikaa voi kuvitella, ettei syksy ole vielä täällä.
No, ensinnäkin suomalainen rikosromaani Lampaan vaatteissa, joka on kirjoittajansa Simo Hiltusen esikoisromaani. Sen päähenkilö on rikostoimittaja Lauri Kivi, joka tutkii perhesurmia. Hänellä on ollut kurja lapsuus, ja ääneen pääsee välillä joku toinenkin, jonka pahuus juontaa synkästä lapsuudesta. Lukija ei tiedä, voiko päähenkilöön luottaa, ja epäilyn varjo osuu myös kadoksissa olevaan veljeen. Jännittäviä käänteitä riittää, ja susimytologia tuo oman ulottuvuutensa kirjaan.
Toinen mysteeriromaani on Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, joka niin ikään piti tiukasti otteessaan. Kirjan alussa kerrotaan, että joku on murhattu, ja murhaillasta selostamaan pääsee moniääninen joukko alakoulun vanhempia. Kirjan idea on kuin Täydellisten naisten, joilla kaikilla on salaisuuksia. Ja lukija tietysti janoaa noiden synkkien salaisuuksien paljastumista. Päähenkilöinä on kolme erityyppistä naista: Madeline, Jane ja Celeste. Heidän ystävyytensä on myös yksi kirjan teemoista.
Murhia ja kurjuutta -yhdistelmä olisi liian tymäkkä, ja eleganttina lisämausteena kummassakin kirjassa toimii huumori, joka näkyy sekä tyylissä että tapahtumien liioitteluna. Kerrassaan nautittavaa.
Intiaanikesä lumoaa tällä hetkellä myös. Kun istuu auringonlämmössä silmät kiinni, voi melkein unohtaa todellisen (pahan) maailman hurjine uutisineen, vaikka oikeasti silmiään ja korviaan ei voi sulkea. Mutta vielä hetken aikaa voi kuvitella, ettei syksy ole vielä täällä.
maanantai 31. elokuuta 2015
Pahan kirjan pauloissa
No niin. Kaj Korkea-aho on kirjoittanut kirjan nimeltä Paha kirja, joka lumosi minut. En oikein olisi halunnut laskea sitä käsistäni, mutta nukkuakin piti ja velvollisuuksia hoitaa.
Kaj Korkea-aho oli minulle aivan uusi kirjailija, vaikka häneltä on ilmestynyt jo kaksi kirjaa eli Katso minuun pienehen (2009) ja Tummempaa tuolla puolen (2012). Täytyypä ottaa nuokin teokset lukulistalle, joka kasvaa kasvamistaan.
Mikä Pahassa kirjassa sitten kiehtoi?
Syitä on monia. Ensinnäkin se oli jännittävä ja sisälsi myös ns. psykologista kauhua. Lukijaa koukutettiin läpi kirjan eli tietoa jaettiin vähitellen. Sitten sen tapahtumaympäristönä oli yliopisto ja henkilöinä kirjallisuuden professoreita ja opiskelijoita. Ai ai, en tiedä parempaa. Kirjassa oli myös viittauksia kirjoihin ja kirjailijoihin. Onneton intohimoinen rakkaustarina kulki punaisena lankana läpi teoksen samoin kuin kateissa oleva salaperäinen käsikirjoitus eli itsemurhaan yllyttävät runot. Ajatus runoista, joilla on niin mahtava voima, tuntui kutkuttavalta. Salaisuudet, joiden ei haluaisi paljastuvan, on tietysti aika kulunut aihe kirjallisuudessa. Mutta se on maaginen aihe, ja taitavan kirjoittajan käsissä vastustamaton.
Kaj Korkea-aho oli minulle aivan uusi kirjailija, vaikka häneltä on ilmestynyt jo kaksi kirjaa eli Katso minuun pienehen (2009) ja Tummempaa tuolla puolen (2012). Täytyypä ottaa nuokin teokset lukulistalle, joka kasvaa kasvamistaan.
Mikä Pahassa kirjassa sitten kiehtoi?
Syitä on monia. Ensinnäkin se oli jännittävä ja sisälsi myös ns. psykologista kauhua. Lukijaa koukutettiin läpi kirjan eli tietoa jaettiin vähitellen. Sitten sen tapahtumaympäristönä oli yliopisto ja henkilöinä kirjallisuuden professoreita ja opiskelijoita. Ai ai, en tiedä parempaa. Kirjassa oli myös viittauksia kirjoihin ja kirjailijoihin. Onneton intohimoinen rakkaustarina kulki punaisena lankana läpi teoksen samoin kuin kateissa oleva salaperäinen käsikirjoitus eli itsemurhaan yllyttävät runot. Ajatus runoista, joilla on niin mahtava voima, tuntui kutkuttavalta. Salaisuudet, joiden ei haluaisi paljastuvan, on tietysti aika kulunut aihe kirjallisuudessa. Mutta se on maaginen aihe, ja taitavan kirjoittajan käsissä vastustamaton.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Kolmas blogini
Tässä kolmannessa blogissani on ideana lumouksen etsiminen. Yritän vaikuttua erilaisista taide-elämyksistä: kirjoista, elokuvista, teatterista, musiikista, kuvataiteesta. Aistit avoimina tarkastelen myös muita ilmiöitä lumoutuakseni. Vieläköhän se tässä iässä (kaiken nähneenä ja kokeneena ;D) onnistuu?
Eilisessä Hesarissa oli juttu kymmenestä nykytaiteilijasta, jotka etsivät luomistyön kivuliasta nautintoa Amos Anderssonilla. Näyttelyn nimi on Pyhän Teresan hurmio. Stiina Saaristo määritteli hurmion näin:
- Hurmio on ehkä työntekoprosessin kliimaksi, jonkinlainen työpsykoosi, joka tulee silloin kun on hyvin syvällä teoksessa. Silloin unetkin koskevat teoksen tekemistä, kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä. Tila ei ehkä ole kovin terveellinen.
Ja Antti Nylen hurmiosta:
- Minulle hurmio on se tunne, kun jotain alkaa syntyä. Kun itse siirryn taka-alalle ja jokin ikään kuin käyttää minua. - - (Se on) vain kaksi prosenttia koko prosessista. Loppu on murehtimista ja saamattomuutta.
Tavoittelen tällä hetkellä myös tuota hurmiota (lumousta), jota tarvitaan saadakseni toisen dekkarini valmiiksi. Näillä siis mennään kolmannessa blogissani.
Eilisessä Hesarissa oli juttu kymmenestä nykytaiteilijasta, jotka etsivät luomistyön kivuliasta nautintoa Amos Anderssonilla. Näyttelyn nimi on Pyhän Teresan hurmio. Stiina Saaristo määritteli hurmion näin:
- Hurmio on ehkä työntekoprosessin kliimaksi, jonkinlainen työpsykoosi, joka tulee silloin kun on hyvin syvällä teoksessa. Silloin unetkin koskevat teoksen tekemistä, kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä. Tila ei ehkä ole kovin terveellinen.
Ja Antti Nylen hurmiosta:
- Minulle hurmio on se tunne, kun jotain alkaa syntyä. Kun itse siirryn taka-alalle ja jokin ikään kuin käyttää minua. - - (Se on) vain kaksi prosenttia koko prosessista. Loppu on murehtimista ja saamattomuutta.
Tavoittelen tällä hetkellä myös tuota hurmiota (lumousta), jota tarvitaan saadakseni toisen dekkarini valmiiksi. Näillä siis mennään kolmannessa blogissani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)