Olen nyt ollut viikon kirjan vankina. Iida Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta otti minut panttivangikseen, ja olen vasta nyt lukemista vastaan vapautunut. Huh!
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti