Korean syndrooma

 Fanni Kolisevan teos Korean syndrooma   Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) on mielenkiintoinen tietokirja Etelä-Koreasta. Sen kirjoittaja vietti nuoruutensa korealaisen populaarikulttuurin parissa. Myöhemmin hän meni opiskelemaan korealaiseen yliopistoon, kiinnostuksen vuoksi ja koska halusi nähdä, millaista elämä ja todellisuus Etelä-Koreassa on; onko elokuvilla ja saippuasarjoilla mitään yhtymäkohtia todellisuuteen? Koliseva haluaa painottaa, että kirjan perspektiivi on kapea, sillä se on suomalaisen naisen, ei yleinen totuus. Kirjaansa varten hän on myös haastatellut ystäviään, tuttavapiiriään ja asiantuntijoita, joten ei se täysin subjektiivinen ole, päinvastoin.

Souliin asetuttuaan Koliseva huomaa, että kauneusleikkaukset ja painosta puhuminen ovat osa arkea, mikä heijastuu myös viihteeseen. Osa opiskelijoista saa vanhemmiltaan lahjaksi silmäleikkauksen, koska kauneusihanteet täyttävän hakijan uskotaan saavan paremmin töitä. Länsimaisten piirteiden ihailu kumpuaa osaksi sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Etelä-Koreassa suurin osa populaarikulttuurista oli peräisin Yhdysvalloista: monet maassa ihaillut tähdet ja näyttelijät olivat valkoisia. Gangnam beauty -termi viittaa ihmiseen, joka on viettänyt kirurgisen veitsen alla aikaa liian pitkään. Gangnam on Etelä-Korean plastiikkakirurgian keskittymä., jossa näkee jatkuvasti sideharsolla varustettuja kasvoja. 

Mutta Etelä-Korea on hänen mukaansa muutakin kuin idoleita, draamoja ja kauneuskirurgiaa: "Maa on vuoristoa, syksyn väriloistoa, kevään kirsikkapuita, välittäviä ja iloisia ihmisiä, omaa polkuaan seuraavia ihmisiä, nuokkuvia kassamyyjiä, aamuisen metron hiljaisuutta, ennustajia ja unelmia."  Toisin kuin länsimaissa luullaan, naapurimaa  Pohjois-Korea ei juurikaan kuulu eteläkorealaisten ajatuksiin tavallisessa elämässä. Ongelmina  Koliseva näkee nuorten mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuuden, joita aiheuttavat mm. nuorten alituinen kouluttautumispaine ja jatkuva kilpailu. Naisten asemaa on yritetty parantaa, mutta Kolisevan mukaan keinot ovat pikemminkin korostaneet naisten suojelun ja erityisoikeuksien tarvetta kuin samanvertaisuutta. Seksuaalivähemmistöt kohtaavat maassa edelleen syrjintää. Vanhusten köyhyys on yleistä.

  Korealaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1990-luvun laman aikaisessa talouspolitiikassa. Tarkoituksena oli saada viihteestä talouskasvua kasvattava vientituote ulkomaille. Sen vaikutus eteläkorealaiseen vientiin oli vuonna 2019 arvoltaan noin 6,4 miljardia dollaria. Elokuvien ja sarjojen seurauksena  maahan on virrannut myös turisteja.

  Draamoissa esitetty puhtoinen ja häveliäs rakkaus (usein vasta kolmenkympin korvilla) perustuu siihen, että kotoa muutetaan vasta ennen kolmeakymmentä. Paikalliseen normistoon kuuluvat opiskelu, yliopistoon pääsy ja vasta sitten omilleen muutto kihlauksen tai avioliiton merkeissä. Rahan, rakkauden ja vallan suhde taas kumpuaa löyhästi chaebol-sukujen todellisuudesta. Chaebol tarkoittaa "vaurasta klikkiä": liikeyritysten johtoon asetetaan yleensä edellisen johtajan jälkeläinen tai muu luotettava sukulainen, eikä valtaa päästetä tihkumaan perheiden ulkopuolelle.

  Mielenkiintoisesti Koliseva kertoo Etelä-Korean historiasta ja omista kokemuksistaan. Lukija perehdytetään  sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin, joihin kirjoittaja zoomaa herkullisesti. Etelä-Koreassa alkoholin juominen on sosiaalinen tapahtuma (tämä on tullut tutuksi draamoista: se sojun jatkuva kittaaminen), ja yliopistoissa fukseja jopa painostetaan juomaan holtittomasti. Ruoka on tapa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia. 

Vanhemmalle sukupolvelle on tärkeää osoittaa kunnioitusta. Kasvojen menettämistä ja auktoriteettien uhmaamista pelätään.  Nunchia eli sosiaalisten tilanteiden taitoa opetetaan lapsille pienestä pitäen. On tärkeää osata arvioida muiden tunteita ja ajatuksia harmonian ylläpitämiseksi. Perhe on keskiössä, ja vanhemmat huolehtivat, arvioivat ja auttavat lapsensa elämää jokaisessa vaiheessa.

  Etelä-Koreassa työskentelee edelleen  amerikkalaisia  sotilaita, vuonna 2023 noin 28 500.  Suurin osa on sijoitettu Yhdysvaltojen suurimpaan ulkomailla sijaitsevaan tukikohtaan Camp Humphreysiin, joka on yksi maassa sijaitsevasta noin 15 tukikohdasta. Soulissa sotilaisiin suhtaudutaan Kolisevan mukaan pääosin myönteisesti, tuovathan he  maahan rahaa ja moni tukikohtien lähellä sijaitseva baari saa toimeentulonsa heidän pussistaan. Sotilaiden läsnäolo myös turvaa rauhaa ja estää sotilaallista selkkausta Koreoiden välillä. Koliseva kertoo kirjassaan myös Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan loikanneista ja heidän hurjistakin kohtaloistaan.

  

Joku menee aina ensin

 Joku menee aina ensin (WSOY 2024) on Anja Erämajan kuudes runokokoelma. Siinä on viisi osastoa (Puutarha, Tropiikki, Kotitalo, Pääkallopaikka, Keidas). Totuttuun tapaan Erämajan runous on helposti lähestyttävää, ilmaisu vuolasta, useaan suuntaan assosioivaa. Runokieli on nautittavaa, paikoin koskettavaa ja humorististakin.

  Runon puhujan äiti on kuollut. Ensimmäisessä osassa Puutarha hän toteaa jatkavansa siitä, mihin äiti jäi. Runon minä puuhailee äitinsä puutarhassa, ihmettelee kukkia ja kasveja, muistelee äitiään.

  "On vaalittava, varjeltava paljon. Vesipiste ja siitä virtaavat mielikuvat, pienet sateenkaaret kallellaan puutarhan yllä. Kitiinikuoret hohtavat, soluolennot kiipeilevät, latvusloisto, siipivälke, surisijoita."

  Tropiikki-osassa ollaan matkalla, kaukana.

  "Maailmassa on monin paikoin odottava tunnelma, symbaaleja ja patarumpuja, paljon varjeltavaa, monin paikoin kyyneleitä, niin kirkasta vettä,

     vettä, lähteitä, yrttitarhoja, sahramia, kanelia

ynnä kaikkinaisia suitsukepuita,

                                        mirhaa ja aloeta."

Runon puhuja yrittää ottaa surua haltuun ja toteaa, että elämään ei tarvita suuria tunteita, ilmankin pärjää. Hän tuijottaa merta, miettii äitejä.

  "Äidit tekevät ihmetekojaan, puhkuvat haavoihin pasaatituulta, monsuunituulta, raahustavat kantamuksineen mantereen yli, aavikon halki, ja vaikka viskaisit tuhkat Guineanlahteen, tuhka ei katoa, se kelluu, jää, tuhka on rakkauden perikuva."

  Kolmannessa osassa Kotitalo ollaan äidin talossa, josta runon minän on vaikea luopua.  Hän miettii elämää ja toteaa: "Elämällä ei ole ääriviivaa."

  Pääkallopaikka-osassa runon minä on työn parissa, pitää kirjoituskurssia. Hän pitelee vauvaa sylissään, ehkä lastenlasta. Elämä näyttää yllätykselliset kasvonsa: löytyy syöpä. 

  "Kuoleman kassakone kilahtaa ja päivä esittää laskunsa. Pieni aikuinen todistaa hallitsematonta kasvua, kuvantamislaitteet kertovat tomografisia tosiasioita, näyttäytyy sakka, selkkaus kudoksissa, suurenevat solmukkeet, mätästävät kotelomaljat, karsea klusteri, rönsyt, ryppäät, penkereet, korvakkeet telakoituvat, rievas valta, kertymäryväs, nytky pois pois, kalmoitu hyörä, perkeet."

    Viimeinen  osa Keidas sisältää kauniita ja elämänmakuisia rakkausrunoja. Kohde voi olla elämä, jota runon puhuja kutsuu mestariteokseksi. 

  "Olet tässä, jo se. Että olet, ja tässä

                       sana menee jalan alle, tässä

          on kohta tanssia."

                    Anja Erämaja    Joku menee aina ensin  2024

  

Omotenashi

 Ikigai, omoiyari, teeseremonia. Aika monia japanilaisuuteen liittyviä tietokirjoja olen tässä blogissani esitellyt.  Ja taas on uusi vuorossa: Arto Lindlomin ja Heikki Valkaman Omotenashi  Mitä voimme oppia japanilaisesta vieraanvaraisuudesta (Vastapaino 2024). Kumpikin kirjoittaja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa ja tutkinut ahkerasti japanilaisuutta, joten heitä voi pitää syvällisinä ja monipuolisina Japanin-tuntijoina. Omotenashi-teos onkin perusteellinen sukellus japanilaiseen vieraanvaraisuuteen, josta tekijöillä on omakohtaista kokemusta. Lisäksi he ovat haastatelleet lukuisia japanilaisia: ravintoloiden, hotellien, liikeyritysten ja oppilaitosten henkilökuntaa sekä tutkijoita.

  Omotenashi on kirjoittajien mukaan jotain, jota on vaikea kuvailla mutta jonka voi kokea kaikilla aisteilla. Se on toisen huomioon ottamista ja keskinäistä kunnioitusta, vilpitöntä pyrkimystä toimia toisen parhaaksi. Omotenashi on harkittuja eleitä ja ilmaisuja sekä estetiikkaa. Sen taustalla vaikuttavat japanilaiset arvot ja perinteet, ja se on osa kaikkea sosiaalista kanssakäymistä sisältäen niin ystävyyssuhteet, kaupallisen yhteistyön kuin arkiset kohtaamiset. Keskeistä on hienovaraisuus ja pyyteettömyys, eikä siihen liity odotusta vastineesta. Omotenashi on ajattelutapa, joka pitää sisäistää ja jota pitää harjoitella koko elämän.  

  Toisista huolehtiminen vieraanvaraisuutta osoittamalla on kirjoittajien mukaan ollut keskeistä Japanin kaltaisessa maassa, jossa suuret luonnonmullistukset ja sodat ovat värittäneet ihmisten arkea.  Ryhmän etu menee aina yksilön edun edelle. Se on tullut näkyviin riisinviljelyksessä: sitä ei voi tehdä yksin, koska koska koko kylän on luotava yhteinen kastelujärjestelmä. Näin luotiin pohja omotenashille. Sen taustalla ovat myös uskonnot tai erilaiset hengelliset opit. Esimerkiksi kungutselaisuus korostaa hyväntahtoisuutta ja vastavuoroisuutta sekä keskinäistä kunnioitusta.

  Harmonian käsite wa on keskeinen osa japanilaista kanssakäymistä mutta myös estetiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Ilmapiirin halutaan pysyvän hyvänä. Myös japanilaisesta  teeseremoniasta tulleet ihanteet ovat vaikuttaneet vieraanvaraisuuden syntyyn samoin kuin amae eli tarve tulla hemmotelluksi. 

  Omotenashi on otettu osaksi japanilaisten palveluyritysten toimintaa. Hauskalta kuulostaa ilojumppa (happii taisoo), joka tarkoittaa iloisen ilmeen harjoittelua. Tärkein osa jumppaa on japanilaisten katakana-merkkien i-merkki: "Siksi ennen työpäivää lausumme yhdessä sanoja, kuten happii, wiskii ja daisukii (happy, viski sekä japaninkielinen fraasi "pidän kovasti"). Näin voimme lähteä työpäivään täysillä ja iloisesti."

  Japanilaisissa kouluissa opetuksen keskiössä on oppilaiden keskinäisten suhteiden ja toisista riippuvuuden vaaliminen. Vasta ryhmän kautta ja ryhmässä eläen voidaan nousta esiin yksilönä. Tavassa korostaa yhdessä toimimista ja ryhmäytymistä on myös negatiivinen puolensa. Yhdenmukaisuuden paineessa erilaisuudelle ei aina ole tilaa.

  Omotenashi näkyy myös kärsivällisenä jonottamisena, täsmällisyytenä ja velvollisuudentuntona, girinä. Girin ja henkilökohtaisten toiveiden vastakkainasettelu on merkittävä teema Japanin kirjallisuudessa ja taiteessa. Vieraanvaraisuuteen liittyy keskeisesti myös ennakointi ja pyrkimys tunnistaa vastapuolen piilossa olevia tarpeita tai toiveita. Myös japanilainen estetiikka näkyy tilojen moniaistillisuutena. Ne suunnitellaan tavalla, joka tukee miellyttävän kohtaamisen ja kokemuksen syntyä. Myös vuodenajat, äänet ja värit otetaan huomioon.

 Palveluammateissa eleet ja ilmeet ovat tärkeitä. Kirjoittajat omistavat useita sivuja erilaisten kumarrusten esittelyyn, samoin kuin kohteliasta ja kunnioitusta osoittavan puhetavan. Japanilaisille erilaiset laadunarvioinnit, sertifikaatit, laatuleimat ja vastaavat ovat osa vieraanvaraisuuden ja laajemmin koko palvelukulttuurin laadusta huolehtimista ja siitä viestimistä.

  Maailma muuttuu, digitalisoituu. Miten käy omotenashin? Tähän kirjoittajat ottavat kantaa loppusanoissaan:

 "Omotenashi voikin olla juuri sellaista, jonka merkitys ja arvostus vain kasvaa maailman digitalisoituessa ja erilaisten digitaalisten algoritmien ja virtuaalisten avatarien alkaessa hallita arkeamme entistä enemmän. Omotenashi on kokemuksena hyvin aitoa ja arvokasta, koska se perustuu ihmisten todellisiin ja samalla ainutkertaisiin kohtaamisiin sekä vahvoihin, laajasti jaettuihin arvoihin ja pitkäaikaisiin perinteisiin."

  

  

Pohjoinen shamanismi

 Kirsti Runavikin tietokirja Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia (Like 2024) on syvällinen ja viisas teos. Shamanismi on kaikille suomalaisille tuttua, jollei muuten niin Kalevalasta. Tiedämme jotain loveen lankeamisesta, maailmanpuusta, voimaeläimistä, luontoyhteydestä. Runavikin teos täydentää noita tietoja ja päivittää shamanismin nykyaikaan.

  Esipuheessa Runavik kirjoittaa, että Suomi oli kuuluisa shamaaneista, tietäjistä ja noidista jo satoja vuosia sitten mutta pohjoisesta shamanismista on kirjoitettu yllättävän vähän akateemista tutkimusta lukuun ottamatta. Aikojen saatossa shamanismi on muuttunut vihittyjen shamaanien osaamisalueesta tekniikaksi, jota kiinnostuneet voivat opiskella ja harjoittaa. Perinteiset arvot ovat kuitenkin säilyneet: "Shamaani kulkee maailmojen välissä ja tuo tasapainoa sinne, missä se on horjunut. Hän liikkuu erämaassa nähden eläinten kultaisina hehkuvat henkikehot. Hän osaa parantaa ihmisiä ja eläimiä tätä elämänvoimaa liikuttamalla."

Kirjailija itse on harjoittanut shamanismia parikymmentä vuotta. Hän on pitänyt työpajoja, rumpuiltoja, metsäretkiä ja käynyt ulkomailla sekä kotimaan eri kolkissa kertomassa lappilaisen shamanismin maailmankuvasta. Runavik on kotoisin Lapista ja kertoo kasvaneensa saamelaisten perinteiden ja ajatusmaailman vaikutuspiirissä. Kirjan lopussa on  seikkaperäinen katsaus saamelaiseen mytologiaan ja kuvia saamelaisten vanhoista rummuista. Runavikin suosittu pitkäikäinen nettisivusto www.thuleia.com kertoo Suomen luonnonuskonnoista ja on toiminut kirjan pohjana ja inspiraationa.

  Runavikin mukaan shamanismi on syvimmillään perehtymistä kaiken elävän muodostamaan näkymättömään elämänvoiman verkostoon, jota kutsutaan voimaverkoksi. Se on maailman vanhin henkinen maailmankuva. Uusshamanismi voi olla transsitekniikka itsetuntemuksen lisäämiseen tai psykologiaan nojautuva näkemys selittää ihmisen kokemusmaailmaa. Shamanismi on Runavikin mukaan "unien kutoma, metsän tuoksuinen ikuisen oppimisen polku".

  Pohjoinen shamanismi -teos jakautuu selkeisiin lukuihin, jotka esittelevät shamaanin maailmaa (ylinen, keskinen, alinen), rituaalivälineitä (mm. rumpu, helistin, tuli, sauva, suitsuke, korut, amuletit) , shamaanimatkaa, voimaeläimiä ja henkioppaita, shamanistista luontoyhteyttä, shamanismin opiskelua sekä shamaanin kutsumusta. Lukija saa ohjeet rummun ja suitsukkeiden valmistamiseen, transsitilan tuottaviin tekniikoihin, voimaeläimen löytämiseen, luontoyhteyden palauttamiseen, oman voimapaikan löytämiseen ja rakentamiseen. Runavik antaa tietoa shamaaniksi opiskelusta ja tarjoaa shamanistisia harjoituksia, jotka sopivat meille kaikille (esim. rentoutuminen, keskittyminen, meditaatio, visualisointi).  Tiiviin tietotekstin katkaisevat kauniit, elämykselliset  fragmentit, jotka lähenevät kaunokirjallisuutta ja osuvat lukijan sydämeen.

  Runavikin mukaan shamaani oli ennen kaikkea vaikeiden sairauksien parantaja, joka osasi hakea sielun takaisin toisista maailmoista. Sielun matka eli transsimatka on shamanismin  tunnuspiirre. Shamanistiseen perinteeseen mahtuvat hänen mukaansa myös selvännäkijät, unennäkijät, unenselittäjät, mielen ongelmiin ratkaisuja etsivät neuvonantajat, luonnon voimapaikkojen löytäjät, etiäisten kuulijat ja monenlaiset erityistaidon hallitsijat verenseisauttajista yrttiparantajiin. Shamanismin rinnalla kulki animismi, eli usko siihen, että kaikella olevaisella on elävä henki, ja panteismi, eli usko siihen, että koko universumi on pyhä.

  Runavik tekee eron shamaanin ja tietäjän välille; heidät erotti tapa liikkua todellisuuksien välillä. Shamaani käytti hyväkseen ekstaattista transsia ja välitti tietoa maailmantasojen välillä. Hän antoi tietoisuutensa lähteä ruumiin ulkopuolelle suorittamaan tehtäviä. Tietäjä sen sijaan saattoi vajota oman sisäisen tietonsa pariin tai ammentaa oppinsa vanhoista vanhoista runoista ja loitsuista. Hän ei antanut sielunsa matkata transsissa muualle.

  Syventävää tietoa shamanismista ja uusshamanismin oivaltavaa esittelyä. Näin voisi tiivistää Runavikin teoksen annin. Kirjansa loppupuolella hän kirjoittaa kauniisti:

  "Pohjoinen ulottuvuus on mielentila, joka syvenee kulkiessamme pohjolan metsissä, soilla ja erämaissa. Menneiden sukupolvien tarinoita löytyy kirjoista ja vanhojen ihmisten huulilta. Me seisomme edesmenneiden hartioilla, ponnistaen maasta kohti samoja tähtiä ja universumin pimeää äärettömyyttä. Haluamme ymmärtää, kokea, parantaa, auttaa, kasvattaa, vaalia ja tuhota, muuttaa ja muuntua. Vuodenkierto tanssii ympärillämme, ja meidän suurin haasteemme on löytää sisin itsemme, joka on yhteydessä kosmoksen viisauteen."

             Kirsti Runavik  Pohjoinen shamanismi  Rituaalit, käytännöt ja historia  2024

  

Firenzeläiset elämät

 Salla Leponiemen Firenzeläiset elämät  Kuinka löysin kotini suurten persoonallisuuksien kaupungista  (Gummerus 2024) on rikas tietopankki ja kutkuttavan aistillisesti maalaileva teos Firenzestä, tuosta sivistyksen ja tieteen mekasta, josta jokaisella on jonkinlaista tietoa. Taideaarteet, kuuluisat historian henkilöt, Medicien suku, vuosisatoja säilyneet rakennukset, Ponte Vecchion silta ... Nämä ainakin tulevat varmasti ensimmäisinä mieleen, ainakin minulle, mutta enpä olisi arvannut, miten väkivaltaista valtataistelua mahtavat suvut kävivät  keskenään Firenzen hallinnasta ja miten paljon sotia, kulkutauteja, myrskyjä, vedenpaisumuksia ja tulipaloja sekä taloudellisia romahduksia kaupunki on joutunut historian kuluessa kokemaan.

  Salla Leponiemen oma elämä, nykyinen ja entinen Firenze ja Suomikin vuorottelevat teoksessa mukavasti ja pitävät mielenkiintoa hyvin yllä. Lopussa mainittu lähdeluettelo on kunnioitettavan pitkä, mutta teoksen valtaisa tietomäärä ei aiheuta paperinmakua lukijan suuhun. Vaikka perustietoa tunnetuista henkilöistä olisikin, uutta tietoa on paljon, myös nautittavia anekdootteja. Ja ne Firenzen ja sen ympäristön kuvailut ovat kyllä parasta ja saavat aikaan matkakuumeen.

" Camerata-kukkulalla kohtaa rauhallisen idyllin: oliivipuulehtoja, pikkuruisia kappeleita ja villoja puutarhoineen. Siellä täällä kapeita teitä reunustavat muurit antavat periksi ja tarjoavat niittymaisemia, viinitarhoja, näkymän alas kaupunkiin tai ylös Fiesolen kukkuloille ja Monte Cecerin luonnonpuistoon, jonne Leonardo da Vinci kapusi 1500-luvun alkuvuosina tekemään lentämiskokeilujaan. Iltalenkin aikaan pinjojen ja sypressien siluetit piirtyvät tummina aprikoosin, persikan tai veriappelsiinin sävyihin värjäytynyttä taivasta vasten. Pimeän laskeuduttua syttyvät sadat valopisteet Fiesolen rinteille."

  Tämä kuvaus on Firenzen koillisosasta, josta Leponiemi lopulta hankkii pysyvän kodin. Osa-aikainen koti hänellä on aluksi keskellä Firenzeä ja vuokrakoti  Bellosguardossa.  Asuntojen ostamisessa, myymisessä ja vuokraamisessa Leponiemellä on apuna ystäviä ja asiantuntijoita. Silti varsinkin myyminen on yhtä sirkusta, aivan uskomatonta touhua, jota Leponiemi oopperalaulajana vertaakin dramaattiseen oopperaan. Yhtä elävästi ja hauskasti hän kuvaa kymmenvuotista seuraansa, Figaro-koiraansa, joka on kaikesta päätellen ollut ihastuttava ja persoonallinen mäyräkoira. Lukijankin tulee ikävä, kun Figaro poistuu kuvioista.

  Leponiemen teoksessa kiinnostavat esittelyt saavat mm. Giotto, Medicien suvun jäsenet, Corso Donati, Dante, Bernardo Buontalenti, Filippo Brunelleschi, Lorenzo Ghiberti, Galilei, Savonarola, Machiavelli, Gianni Schicchi, Gian Battista Lulli, Luigi Cherubini, Botticelli, Boccaccio,  Antonio Meucci, Giovanni Battista Giorgini, Emilio Pucci, Salvatore Ferragamo. Italian ja Firenzen historia on etupäässä miesten, mutta Leponiemi nostaa esiin muutaman naisenkin, joita ovat esimerkiksi Clarice Orsini, Lucrezia Tornabuoni, Alessandra Macinghi Strozzi, sisar Plautilla Nelli, Monna Tessa.

  Leponiemi kuvaa kirjassaan myös Firenzen suosiota matkakohteena. Matkailijoita on vieraillut Firenzessä jo keskiajalta lähtien, mutta Leponiemen mukaan varsinaiseksi vyöryksi turismi paisui 1800-luvulla. Taiteilijatkin löysivät kaupungin, mm. suomalaiset Ellen Thesleff, Elin Danielson-Gambogi (josta Leponiemi on kirjoittanut elämäkerran), Juho Rissanen, Pekka Halonen ja Akseli Gallen-Kallela.

  Kuvataide ja arkkitehtuuri kiinnostavat taidehistorioitsija Leponiemeä, mutta oopperalaulajana hänen sydäntään lähellä on tietysti musiikki. Hän tuntee sukulaisuutta italialaisiin, joilla hänen mukaansa on suuri herkkyys musiikille. 

"Sana ammatistani kiersi salamannopeasti. Tuskin olin ehtinyt lopettaa ääniharjoitukseni ja viedä Figaron ulkoilemaan piazza Tassolle, kun varjoisat penkit vallannut Pappaparlamentti jo otti minut kuulusteluunsa. Oletteko oopperalaulaja? Oletteko sopraano? Missä laulatte? Mitä laulatte? Esiinnyttekö Firenzessä? Puristettuaan haluamansa tiedot irti minusta vanhat miehet innostuivat itse laulamaan. Helteisen kesäpäivän valo siivilöityi puiden lehtien lomasta ja loi läikkiä hiekalle; lehvästön alla leiskui tulkinnan palo yhdeksän Rodolfon ojennellessa suurieleisesti käsiään ja laulaessa kärisevillä äänillään kukin omaan tahtiinsa Che gelida maninaa Puccinin La Bohèmesta."

                   Salla Leponiemi Firenzeläiset elämät 2024

Hiekkalinnat

 Jukka Viikilän romaani Hiekkalinnat (Otava 2024) on merkillinen (ja tietysti erittäin taitavasti kirjoitettu) ihmissuhdekuvaus. Se kertoo toisaalta naisen ja häntä parikymmentä vuotta vanhemman miehen "kielletystä" suhteesta (mies on perheellinen) mutta toisaalta kääntää viimeisessä osassa kaiken päälaelleen. Viimeisessä osassa yhdeksänkymppinen nainen vaeltaa muistoissaan, jotka koskevat suhdetta nuorempaan mieheen. Lukijalle tarjotaan kaksi tulkintaa: ensimmäisessä aikatasossa nuori nainen kirjoittaa teosta, jossa muistelee vanhempana rakkauttaan, ja toisessa vanha nainen on aikoinaan kirjoittanut romaanin nuoruuden suhteestaan, jossa hän on vanhempi osapuoli rakastajanaan paljon nuorempi mies. Kiehtovaa! Lukijaa hämätään myös sillä, että kertoja vaihtuu ensimmäisissä osissa kuin huomaamatta eli nuoren naisen ja (nuoren) miehen, Juhanin, näkökulmat ikään kuin sulautuvat yhteen.

  Nuori nainen on perinyt isältään merenrantahuvilan Pärnusta ja kohtaa siellä Juhanin. Hiekkalinnat kuvaa heidän rakkauttaan, joka on kuin hiekasta rakennettu; aina valmis murenemaan ja tulemaan meren  pyyhkäisemäksi. Myös muistaminen vertautuu hauraaseen hiekkalinnaan; sillä ei ole kiinteää muotoa. Nuori nainen pelkää, että Juhani valitsee perheensä, ja valmistautuu siihen jo ajatuksissaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja tehdäkseen niiden pohjalta romaanin. Hiekkalinnat on romaani myös kirjan kirjoittamisesta, rakkauden kielentämisestä. Myös rakkaudessa on kyse  fiktiosta, kuvitelmien luomisesta. Toinen ihminen on mysteeri, keksittyjen mielikuvien luomus. Naisen mielestä ihastumisen tyylilaji on hölynpöly, ja rakkaudesta voi kirjoittaa vakuuttavasti vasta,  kun se on kokonaan muuttunut saduksi, menneeksi.

  Rakastaessaan nainen tekee havaintoja, kuin ulkopuolisena. Hän on jakautunut kahtia kokijaksi ja tarkkailijaksi ja miettii, miten vaikeaa on kuvata:

  "Moni asia, varsinkin rakkauksiin liittyvä, on koettuna lumoava, mutta kerrottuna ällöttävä. Harvat asiat vapauttavat siinä määrin merkityksiä, että ovat kerrottavissa aina uudella tavalla, toiston vallalta suojassa. Satakielen laulu onkin muistutus: kaikki kannatteleva on katoava."

  Rakkaus pyyhkäisee pois entisen, ajanlasku alkaa alusta. On vain tämä hetki. Näin kirjan päähenkilöt tuntuvat ajattelevan. He ovat paljaita, sekä henkisesti mutta myös sadomasokistisia piirteitä sisältävässä rakastelussaan. Nainen suostuu kipuun mutta miksi, lukija pohtii. Rankaiseeko hän itseään? Hänen ajattelunsakin on surullista, viiltävän rehellistä, analyyttistä. Maailmankuva vaikuttaa  illuusiottomalta, mutta Kerttu-ystävälleen nainen toteaa, että asioita voidaan tarkastella kahdella tavalla: --- "jokainen ilmiö ehdottaa sekä kovaa että pehmeää katsetta. On mahdollista valita niistä kumpi vain ja molemmista avautuu oma polkunsa." Nuori nainen on vanha sielu.

  Hiekkalinnat on yritys kuvata seksuaalista halua, intohimoa, sitä mitä se on ja miten se vaikuttaa. Vaikeaa on, kuten muistiinpanoja tekevä nuori nainenkin toteaa:

  "Olisi kirjoitettava havainnollisemmin halun mahdista, saada se ymmärrettäväksi, opittava tekemään se vailla imelyyttä, opettavaisuutta, uhrimielialaa, vailla persoonallisten näkemysten painotuksia ja vain niistä käsin. 

  Halun saattelemana etsiydyn kaikkiin kuvitteluni sallimiin paikkoihin ja muotoihin, ja sitten kuvitteluni tuolle puolen. Halu on valloittamista, se on muuttua alati toiseksi ja että huoneen jälkeen on aina uusi huone ja sen katsannot.

  Halun oppi on tämä: kun sen mahti on suurimmillaan, halua vähäisintä, jotakin mistä olit jo luopumaisillasi tai minkä olit muistaa, unohtaa."

  Kieli luo todellisuutta eli kielen rajat ovat maailman rajat. Tämäkin ajatus on  tärkeä Hiekkalinnoissa:

  "Se miten kieli ehdottaa tapahtumat kirjoitettavan, on suurin kuviteltavissa oleva uhka, ei toimeentulosi, ei rakkauselämäsi ansat.

  Tavallisuuden tyrannia ei ole siinä, että pakottuu tekemään elämänratkaisunsa tavallisuuden säännöstöä noudattamalla, vaan tavallistavissa lauseissa, joilla elämäämme kuvaamme."

                                                            Jukka Viikilä  Hiekkalinnat 2024

                                     

Marijan rakkaus

 Olipa kaunis ja runollinen kirja, kuin pulahdus viileään veteen! Tyynnyttävä ja viisas, taattua laatulukemista. Kyseessä on Joel Haahtelan romaani Marijan rakkaus (Otava 2024). Haahtelalla on uskollinen lukijakunta, johon minäkin kuulun. Se osaa odottaa lukukokemusta, jolla on syvästi hengellinen ja taiteellinen ulottuvuus, jokin mysteerin tapainen. 

  Romaanin minäkertoja, kirjailija, tapaa Triesten juna-asemalla nuoruudenrakastettunsa Marijan, 25 vuoden jälkeen. Tuo Prahassa (Melnická-kadun hotellissa) koettu kaksiviikkoinen kipeänsuloinen rakkaus on inspiroinut esikoisteoksen kirjoittamista ja johtanut kirjailijanuraan. Marija, joka katosi selittämättä, on jälleen kerran Haahtelan salaperäinen femme fatale, eräänlainen saavuttamaton naisihanne, joka kenties todellisuudessa onkin toinen.

  Marijan rakkaus -romaani on kirjailija- ja maalaustaideviittauksia täynnä (ihanaa). Päähenkilö on kuullut, että kaikki Triestessä kerran majailleet (mm. Kafka ja James Joyce) palaavat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaeltavat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä. Paine kirjoittaa kasvaa liian suureksi, ja kirjailija päättää matkustaa Roomaan ja törmää Marijaan, joka on taidehistorioitsija. Marijan kautta kirjailija (ja lukija) perehdytetään mm. Cavallinin Viimeiseen tuomioon, Fra Angelicon Marian ilmestykseen ja ns. Noli me tangere - aiheisiin maalauksiin.

  Paitsi taiteen suurta merkitystä Marijan rakkaus käsittelee myös muistoja ja aikaa. Päähenkilö viettää Marijan kanssa Roomassa aikaa ja kirjoittaa.  Hän tuntee olevansa kuin hidastuneen ajan taskussa; kuin Antonionin tai Tarkovskin elokuvien unettavassa lumouksessa, siinä joka kuluttaa surun pois ja rauhoittaa hetkeksi perimmäisen kaipuun. Kuin rakastamissaan kotimuseoissa, ajan ulkopuolelle pudonneissa saarekkeissa, jotka lohduttavat  pölyisellä muuttumattomuudellaan. Kuin menneiden aikojen kirjailijoiden ja kuuluisuuksien asuinpaikoilla, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.  Kertoja uskoo, että on tiloja, jotka eivät pysy todessa eivätkä kuvitelmassa,  jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä. "Aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään."

  Miksi ja mitä Marija pakeni? Onko todellisuuden Marija kuvitelmien veroinen? Onko kahden aikuisen suhde mahdollinen nykyhetkessä? Näihin kysymyksiin lukija saa vastauksen mutta kirjailijalle menneisyyden huoneen tavoittaminen on merkityksellisintä:

  "Ja sana sanalta, lause lauseelta ja sivu sivulta näin huoneen tarkemmin, löysin lisää yksityiskohtia ja huomasin kuinka ne alkoivat yhdistyä toisiinsa, kutoa sisäänsä elämää. Sillä tavoin huone ja maailma loivat hitaasti itseään, ja minä tiesin, että jos jatkaisin kärsivällisesti, sana sanalta ja lause lauseelta, kaikki vahvistuisi ja olisi enemmän olemassa, ja jonakin hetkenä kirjoittaisin paperille kynnyksen, jonka yli pystyisin astumaan, kevyesti, helposti, ilman tuskaa."

                                       Joel Haahtela  Marijan rakkaus 2024