Valohämy

 Miten merkillinen kirja! Kummallinen mutta kiehtova. Ihana ja outo. Täytyy nyt kirjoittaa, jotta näen, mikä siinä viehätti ja kiinnosti. Kyseessä on Maria Matinmikon Valohämy (Siltala ja Parvs, 2023). Takakansi selittää sen olevan tarinan, runon, autofiktion ja esseen lohkareita käyttävä kontemplatiivinen teos olemassaolon kauneudesta, outoudesta ja tuhosta sisältäen  Matinmikon valokuvia ja Sami Jalosen piirustuksia. Siinä kerrotaan myös, että Matinmikon kirjallisuus kulkee lajityyppien rajoilla yhdistellen poeettista, filosofista ja yhteiskunnallista ajattelua eri tavoin. 

  Juuri teoksen runollisuus ja filosofiset pohdinnat miellyttivät. Valohämy teoksen nimenä ja teemana ulottuu myös taiteelliseen metodiin ja tyyliin. Valohämy (josta kirjassa on selityskin) tarkoittaa maalauksessa asteittaista siirtymistä valosta varjoon. Valohämyn luontoaiheiset valokuvat ovat enimmäkseen hämyisiä, kuin maalauksia. Ajatusfragmentit saavat hetkeksi valoa, sitten teksti vaipuu hämärään, monitulkintaisuuteen. Monitulkintaisuus jättää lukijalle tilaa omiin tulkintoihin; näin teos pysyy jatkuvassa liikkeessä eikä lukittaudu yhteen merkitykseen.

  Valohämyssä on paljon viittauksia elokuviin, maalauksiin ja kirjoihin. Lopussa on viisisivuinen luettelo viitatuista lähteistä, joita ovat mm. Susan Sontag, Maurice Blanchot, Roland Barthes, Maurice Merleau-Ponty, Ulla Karttunen. Lainauksia on myös runoilijoilta. Kaikki nämä yhteensä merkitsevät mielestäni Matinmikon  ohjelmallista julistusta eli esittelevät hänen ajattelunsa ja estetiikkansa peruspilareita. Lukuisista viittauksista huolimatta teksti säilyy henkilökohtaisena, sillä takakannen esittelemää autofiktiivisuuttakin (hah!) on. Kirjan minä pohtii itseään ja maailman tilaa,  muistelee, "ajattelee kaiken uudelleen".

" Vaikeaa, makeaa ja väistämätöntä: Olla janoinen orkidea

   ja kurottautua valoon. Vaatia uppokastelua. Olla jälki

   tuosta orkideasta, painajainen siitä, olla hiljaa orkideasta

   ja koko ajan valveilla."

" Maailmaan kuulumisen ja maailman vastustamisen

   yhtäaikaiset liikkeet ovat kuin kaksi sädettä, jotka

   tarvitsevat toisiaan samalla kun yrittävät tehdä toisensa

   tarpeettomiksi; pastellinvärinen, riehaantunut, puoliksi

   häipynyt kuva hevosesta ilmassa."

  Valohämy jakautuu kahdeksaan osastoon: Kysymyksenasettelu/Materiaalit, Etsi hylkeet, Rakkaudesta, Kuvasta ja kirjoituksesta, Väkivallasta, Tulevaisuuden käsikirja, Tottelemattomuudesta ja Lopun jälkeen.  Tämä jaottelu on näennäistä: runot ja tekstinkappaleet eivät pysy rajoissaan vaan liikkuvat niiden yli. Niiden sävyt ovat monet: on kaunista, ruhjovaa, kirkasta, yllättävää, sotkuista. Kaikki aukeaa moneen suuntaan. Lukija nauttii ajatusten ja mielikuvien tönimisestä.

  "Olen valinnut tämän reitin, sen autioisuuden. Olen valinnut olla törmäämättä koko ajan. 

    Se johtuu lumesta, lapsuuteni lumisista aavoista, ne vaimensivat kaiken. Mutta teräväreunaiset

    tummat objektit, myös moniväriset säteet ja säröilevä välke leikkaavat ilman, keskeyttävät

    aution reitin. Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen."

                                                                      Maria Matinmikko Valohämy, 2023

Tarinoita yhteiskunnan laitamilta

 Joskus hyvä kirja saattaa mennä sivu suun, ellei joku nostaisi sitä esiin. Onneksi on FB:n ryhmä Kirjallisuuden ystävät, josta saa hyviä vinkkejä. Tällainen suuri pieni (112 sivua) romaani on Claire Keeganin Nämä pienet asiat (Tammen Keltainen kirjasto 2023, suomentanut Kristiina Rikman). Kyseessä on joulutarina, joka sopi luettavaksi ulkona paukkuvien pakkasten ja runsaan lumen aikaan. Tarinan kylmyys ja sitten lopun lämpö, joulun ihme, ovat omiaan moderniin joulutarinaan.

  Romaani sijoittuu 1980-luvun irlantilaiseen satamakaupunkiin. Päähenkilö on hiili- ja puutavarakauppias  Bill Furlong, joka on naimisissa ja viiden tyttären isä. Tiiviissä yhteisössä kaikki tuntevat toisensa. Se jakautuu huonosti ja hyvin pärjääviin. Eletään kovia aikoja, ja työttömiä on paljon. Furlongilla menee hyvin, sillä koksia, turvetta, antrasiittia ja hiilimurskaa tilataan paljon. Kaikki eivät kuitenkaan voi maksaa tilauksistaan.

  Yhteisön vankka tukija on Hyvän Paimenen nunnien ylläpitämä luostari, joka pitää koulukotia tytöille ja pyörittää myös pesulaa. Tytöt ovat polulta hairahtuneita ja itse asiassa synnyttämänsä lapsen menettäneitä, pakkotyöhön joutuneita. Kaikki ovat olevinaan tästä tietämättömiä ja ihailevat luostarin kuvauksellisuutta; se oli melkein kuin joulukortti kuuraisine marjakuusineen ja ikivihreine puineen.

  Bill Furlongin äiti sai hänet naimattomana kuusitoistavuotiaana piikana, mutta hänen hyväsydäminen emäntänsä rouva Wilson antoi kodin äidille ja pojalle. Tämä hyvyys on  antanut Furlongille onnellisen elämän ja saa hänet pohtimaan sattumanvaraista elämää ja sen valintoja. Hän törmää hiilikuormaa viedessään erääseen kaltoin kohdeltuun luostarin tyttöön eikä saa tätä mielestään. Ja niinhän sitten käy, että joulutarina saa onnellisen lopun.

Näyte romaanista:

"Kun he jatkoivat matkaa ja vastaan tuli sekä tuttuja että tuntemattomia, Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Oliko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä? - - Hän ajatteli rouva Wilsonia, tämän jokapäiväistä ystävällisyyttä, sitä miten rouva oli neuvonut ja opastanut häntä, niitä pieniä asioita, joita rouva oli sanonut ja tehnyt, oli kieltäytynyt tekemästä ja sanomasta ja sitä mitä kaikkea hän oli varmasti tiennyt, kaikkea sitä mikä yhteen laskettuna muodosti elämän."

  Toinen suuri pieni (152 sivua) romaani on Yu Mirin Uenon asema (Sammakko 2023, suomentanut Raisa Porrasmaa). Sen päähenkilö on aave, kummittelemaan jäänyt kuollut koditon mies. Miljöönä on Tokio ja takaumissa myös muu Japani, varsinkin Fukushima. Uenon asema kuvaa Tokion kodittomia Uenon aseman lähettyvillä. Se on surumielinen, paikoin hyvinkin runollinen teos. Päähenkilö muistelee elämäänsä ja tekee havaintoja Tokion katujen ihmisistä. Kodittomaksi voi päätyä useasta syystä. Teoksen näkökulma inhimilliseen kurjuuteen on lempeä ja ymmärtäväinen.  Päähenkilön pressuista kasattu asumus on neidonhiuspuiden alla. Nämä viehättävät puut, samoin kuin junien ja kuulutusten äänet toistuvat romaanissa tärkeinä motiiveina ja sulautuvat lopussa yhteen. Näin lukijaa on jo valmisteltu surulliseen loppuun. Uenon asema kertoo myös Japanin historiasta, kulttuurista ja uskonnoista.

  Näyte romaanista:

 "Neidonhiuspuiden lehtien keltainen virtasi silmiini kuin kostea vesiväri. Leijailevat lehdet, sateen kastelemat, ihmisten jalkoihinsa polkemat lehdet, vielä oksissa roikkuvat lehdet, kukin niistä hohti lähes tuhlailevan keltaisena. 

  Kodittomaksi jäätyäni en ollut nähnyt kuin neidonhiuspuun pudonneet hedelmät. Kun ne poimi yksitellen hansikkaat kädessä, muovikassin täytyttyä pahanhajuisen osan saattoi pestä pois puiston vesipisteellä, kuivata siemenet sanomalehden päällä ja myydä ne Ameyokochon kauppakujalla 700 jenin kilohintaan.

  Talvisen hyytävä viima puhalsi, koko näkökenttäni täyttyi tuulessa tanssivista lehdistä. Vaihtuvilla vuodenajoilla ei enää ollut mitään tekemistä kanssani, mutta silti tuntui tuskalliselta irrottaa katse keltaisesta väristä, joka tuntui valon lähettiläältä."

  

  

Los Angeles -esseet

 Aino Frilanderin teos Los Angeles -esseet (Kosmos 2023) on taitavasti kirjoitettu, tässä ajassa ja menneessäkin liikkuva analyyttinen ja eloisa esseekokoelma. Frilander rakastaa pureutua älyllisesti asioihin mutta on tarvittaessa myös kaunokirjallinen, aistillinenkin. Esseissä ollaan vieraalla maalla, Yhdysvalloissa: Los Angelesissa mutta myös Utahissa, Nevadassa ja Arizonassa. Kaikki paikkoja, joissa olen itsekin matkustellut; oli siis helppoa suunnistaa Frilanderin mukana, mutta kokoelma antoi tietysti paljon uuttakin. Kirjoittaja asui vuoden verran Los Angelesissa, joten juurevammin kiinnittyneenä hän ehti havainnoida ja nähdä tarkemmin. Kokoelma sisältää kuusi esseetä ja lähdeluettelo on seitsensivuinen.

  Ensimmäinen essee Eve vs. Joan asettaa vastakkain kaksi kirjailijaa, Eve Babitzin ja Joan Didionin, jotka molemmat ovat kuvanneet  Los Angelesia. Frilander pitää Eveä nokkelana, naiivina, löyhämoraalisena ja hauskana. Hänen romaaneissaan kaupunki on "se Los Angeles, jota ikävöin, vaikka en ole sitä koskaan kokenut. Se, jossa hyvänä päivänä auringonpaiste on kultaista ja jossa Gary Cooperin näköiset miehet nousevat Jaguareistaan ´kuin pitkä kulaus vettä´. Even Los Angeles on se, jossa eletään kaiken sen rahan ja kaikkien niiden kukkien ja sinisten uima-altaiden ja alastomien vartaloiden keskellä; jossa käydään juhlissa taloissa, joiden kylpyhuoneen hyllyllä seisoo Oscar-patsas."

  Joan Didion puolestaan raportoi Los Angelesista kolumneissaan, tunnollisesti, etäisesti ja ironisesti, Frilanderin mukaan. Kummastakin hän kirjoittaa kiinnostavasti, omasta mielestään romantisoiden, ja miettii heidän antamiaan rakennustelineitä, joita tarjoavat älykkö/hedonisti-identiteetille. Tätä esseetä voi pitää nostalgisväritteisenä oodina Los Angelesille ja Hollywoodille, ja sen alussa Frilander kirjoittaakin:

  "Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä, kuluneilta nahkaistuimilta ja bingokolikoilta. Teini-ikääni olisi värittänyt se kaupungin utuinen hunajainen vaaleanpunainen valo, palmujen ja aloeiden raskaiden lehtien varjot, jasmiinin tuoksu ja öisin East Hollywoodin suunnalla loimottava skientologikirkon valtava kyltti. Kuvittelen, että kaikki olisi ollut kuin Sofia Coppolan elokuvissa sekoitettuna Slim Aaronsin technicolor-valokuviin, tai kuin Eve Babitzin teksteissä."

  Seuraavissa  esseissä nyky-Los Angelesia otetaan haltuun kävellen, bussilla ja metrolla. Kaupunki on valtava, ja asukkaat liikkuvat etupäässä omilla autoilla. Los Angeles on vastakohtien kaupunki, ja siellä on paljon kaduilla asuvia köyhiä. Kaduilla on  mellakoitu paljon, 1960-luvulta lähtien, kuten olemme uutisista saaneet lukea. Frilander kertoo myös kaupungin historiasta. Elokuvista tuttu Los Angeles sekoittuu todellisuuteen:

  "Pahaenteinen uhkan tunne kuuluu Los Angelesiin yhtä lailla kuin se elokuvista tuttu utuinen valo. Polttavat aavikkotuulet, moottoritiet katkovat maanjäristykset, keuhkot noella tukkivat metsäpalot, yhteiskunnan rakenteiden yleinen romahtaminen: Los Angeles tuhoutuu tavalla tai toisella sadoissa elokuvissa. Jopa 1930-luvulla istutetut palmut alkavat nekin tulla luonnollisen elinkaarensa päähän, ja Los Angelesin kaupungin puutarhaosasto suunnittelee korvaavansa ne joillakin muilla puulajikkeilla."

  Frilander vuokraa auton ja matkustaa lähiosavaltioihin maataiteen perässä. Pandemia on alkanut sulkea ovia ja paikkoja, mutta Mojaven erämaassa on hiljaista: "on vain luotisuoraa kolmekaistaista tietä, kuivuneita piikkipensaita ja ruskean eri sävyjä."  1960- ja 1970-lukujen maataiteen, "land art" tai "earth-works", tehtävä oli "tarkentaa maisemia, jotka ovat liian avaria kokemattoman silmän hahmotettaviksi, tai antaa meille näkymiä kosmokseen, yhdistäen paikat, joissa me seisomme, paikkojen kanssa, joissa emme koskaan tule seisomaan", Frilander lainaa Lippardia.

  Los Angelesissa Frilander, paitsi tutkii, lukee ja kirjoittaa, myös käy tanssimassa studioissa, kuntoilemassa barre-tunnilla ja  kylpemässä Koreatownissa. Hän rakastuu R:ään, joka on karibialais-amerikkalainen. Rakastetun myötä kysymys ihonvärin erilaisuudesta ja rasismista konkretisoituu. Los Angelesin kaduilla kiehuu taas ja ihmisiä ammutaan. Black Lives Matter aktivoituu. Frilander pohtii rasismin olemusta, sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Kun hän vuoden kuluttua muuttaa takaisin Suomeen, rakastettu seuraa perässä. He saavat lapsen, ja R saa lopulta, satojen työhakemusten jälkeen,  työpaikan. R:n mielestä suomalainen rasismi ei ole niin pelottavaa kuin Yhdysvalloissa: suomalaiset rasistit eivät kanna asetta ja vaikka mutisisivatkin baarin nurkkapöydässä, eivät sentään tule tönimään.

  Nähtyä, luettua ja omakohtaisesti koettua. Viisasta, ajassa kiinni olevaa pohdintaa, joka ei ole lukkiutunutta, vaan elää kirjoittajansa mukana. Lukijakin saa uutta ajateltavaa. Nämä kaikki ovat kiinnostavan esseekokoelman piirteitä, kuten Aino Frilanderin Los Angeles -esseet osoittavat.

  

Suurenmoinen epävire sekä Mansikkaa ja rosmariinia

 Aino Vähäpesolan romaani Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) kertoo kolmekymppisestä kustannustoimittajasta Viivistä. Kun Vähäpesolan edellinen romaani Onnenkissa kietoutui Edith Södergranin ympärille, uudessa teoksessa punaisena lankana ovat urut. Viivi toimittaa urkujen tekniikasta ja historiasta kertovaa tietokirjaa. Soitin on romaanissa  monen asian vertauskuva: mm. pyhyyden, mysteerin ja taiteenkin. Elämä puolestaan on suurenmoinen epävire.

"Johannes kirjoitti musiikin hoivaavista taajuuksista ja ääniaaltojen aikaansaamista aivokäyristä. Hän osasi yhdistää hengellisyyden ja tieteen ihailtavalla tavalla. Tiede vaikutti syvälliseltä ja kiehtovalta, ja hengellisyyden harjoittamiselle oli suorastaan järkiperäiset perusteet, se oli elintärkeää ja auttoi säilymään terveenä, niin yksilönä, yhteisönä kuin  ihmislajina. Urkumusiikin pyhyys tuntui ruumiissa ja sielussa. Tavoissa oli voimaa ja instituutioilla vastuu. Pyhyys oli jotain kohotettua, tinkimätöntä, absoluuttista. Samalla se lipesi käsistä kuin saippua. Oli pyhiä esineitä ja rakennuksia. Luonto oli pyhä. Riippumaton ihmisarvo ja rakkaus. Taide. Ruoka."

  Viivi on hyvin sympaattinen henkilö. Hän on herkkä ja empaattinen, tarkkailee ja tekee havaintoja, joita sanoittaa mielessään taitavasti. Juuri nämä oivallisesti kuvatut havainnot ovat kirjan parasta antia. Eli kyseessä on siis jälleen kerran hyväksi havaittu tyyli, joka on tarkkaa, havainnollista ja kaunista. Vähäpesola ei kaihda myöskään arjen tapahtumien yksityiskohtaista kuvausta, mutta tekee sen niin elävästi, ettei lukija tylsisty. Päin vastoin: lukija tuntee maadoittuvansa. Kerronta on  ihmeellisellä tavalla tyynnyttävää, tuntuu kuin hengityskin muuttuisi rauhallisemmaksi.

  Viivi asuu lähiössä, harmaabetonisessa kerrostalossa. Hänen äitinsä kuoli, kun Viivi oli vauva. Hän pohtii äitiään päivittäin. Millainen tämä oli todella ollut? Isään on läheinen suhde. Viivin elämään kuuluu ystävä Juuli perheensä kanssa ja samassa talossa asuva vanhus, Helli. Viivillä on jonkin sortin ahdistuneisuushäiriö, ja hän varmistelee pakkomielteisesti asioita. Myös kuolema on ajatuksissa paljon. Sitten elämään astuu Manu. Suhde kehittyy pikku hiljaa, ja Viivi ajattelee siitä näin:

"Vastarakennetut urut soivat raa'asti. Jokaista pilliä oli muovattava käsin, jotta se soi toivotulla tavalla. Oli kuunneltava, viilattava ja taivuteltava, kuunneltava uudelleen. Oli kuunneltava äänikerran väriä, oli kuunneltava erilaisten äänikertojen kokonaisuutta. Vasta sitten soitin astuisi jokapäiväiseen elämäänsä. Sama päti heihin."

Aino Vähäpesola Suurenmoinen epävire 2023

Katariina Pontevan Mansikkaa ja rosmariinia  Toscanalaista jäätelöterapiaa (MOMENTUM KIRJAT 2023) on viehättävä kirja kuvitteellisesta italialaisesta kaupungista, Toscanan maakunnassa. Seitsemänkymppinen Domenico pitää siellä jäätelökahvilaa, gelateriaa. Hänen erikoisalaansa ovat yrtit ja mausteet, joita hän sekoittaa jäätelöönsä. Domenico juttelee asiakkaidensa kanssa ja vaivihkaa auttaa heitä elämän kivikkoisilla poluilla. Hän on kymmeniä vuosia aiemmin menettänyt rakkaan vaimonsa ja suru auttaa häntä näkemään pinnan alle.  Kirjassa on paljon ruokaohjeita, jotka liittyvät kirjan tapahtumiin.

  Katariina  Ponteva on asunut 10 vuotta noin puolet vuodesta Italiassa, Toscanan Luccassa. Kirjan alkusanoissa Ponteva kertoo, että hän on kirjoittanut teoksensa vuonna 2021  64-vuotiaana kuolleen legendaarisen venetsialaisen jäätelömestarin Carlo Pistacchin muiston kunniaksi.

Edelleen tässä

 Edelleen tässä on Terhi Forssénin järjestyksessä toinen runokokoelma (Basam Books 2023).  Sen lukeminen sopii hyvin marras-joulukuuhun, niukan väripaletin, lumen ja kuivuneiden heinänkorsien maisemaan. Runokokoelma on hienostuneen vähäeleinen, vähässä sanotaan paljon. Siinä on jotain syvästi suomalaista. Ilmaisu on kaunista, koskettavaa, riisuttua. Kokoelman sävy on seestynyt, rauhallinen.

  Edelleen tässä käsittelee runon keinoin isän kuoleman aiheuttamaa surua. Se jakautuu neljään osastoon. Ensimmäisessä nimeltään Kaikille kiville nyt hiivin ollaan hautausmaalla, jossa runon puhuja tekee havaintoja ja puhdistaa lyhtyä noesta. 

  Joidenkin kanssa tiet kohtaavat täällä

   tutustumista varten on näkyvissä perustiedot

   nimi

   syntymäpäivä

   ikä

   ammatti

 välillä on hiljaisuutta ja tilaa

 välillä puhumisen tarvetta

  olin se mikä sinä olet

  tulet siksi mikä minä olen

Kokoelman toinen osa Taivas valkaisee järven tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, mutta niukemmin sanoin, oleellisen tavoittaen. Kyseessä ovat siis äänet hautakivien alta, vainajien äänet. Runot on otsikoitu ammattinimikkein. Ne sisältävät herkullisia oivalluksia, huumoria ja jättävät tilaa lukijan mielikuvitukselle.

VALOKUVAAJA

mutta pimeys

      sekin on meitä

HOTELLITYÖNTEKIJÄ

     kirjasin itseni ulos

Kolmannessa osassa Tosiaan ollaan kesämökillä ja isää on edelleen ikävä. Askareet ovat arkisia, luontohavainnot tarkkoja ja kauniita.

lentävässä linnussa ei ole varjo kiinni

varjo yhdistyy lintuun kun lento loppuu

maassa varjo tarttuu lintua jaloista

aurinko astuu esiin vaalean veden alta

hyppää portailleen kuin arkinen pallo

kulkee yli kukkivan päivän

kohti vihreäsilmäistä metsää

Neljäs osa Kukkia esittelee runoilijan isoisoisoisoäidin  Esther Forssénin. Terhi Forssén on suomentanut tämän ruotsinkielisiä runoja ja tehnyt niistä mukaelmia, kirjoittanut toisin. Runojen lisäksi Esther kirjoitti surunauhoihin värssyjä. Viimeisen osan runot sopivat hienosti runokokoelman tunnelmaan ja teemaan. 

joskus vaeltelen sielu kiinni

valot sammuksissa

katse maassa hiipien

aamu menee ohitseni

tuonpuoleinen ei kiinnostele

silmissä hiekkaa

rannoilla ei muita

joskus harhailen sielu auki

kuljeskelun asiasta nauttien

laukussa eväät

ja taskussa lamppu

silloin näen hämärässä

askel innostuu eksyksissä:

näillä poluilla useinkin

tulet vastaan

            Terhi Forssén  Edelleen tässä 2023

  

Täydellisyyden tavoittelijoita

 Henna Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (S & S, 2023) on mielenkiintoinen opus. Siinä "nousta päähän" -ilmaisulla ei tarkoiteta ylpistymistä vaan sitä, että baletin lumoa tarkastellaan järjen avulla, rationaalisesti analysoiden. Kirja on huolellisesti kirjoitettu, lähdeluettelo arvostusta herättävä ja kirjoittajan ote asiantunteva ja lukijan kiinnostuksen herättävä. Mikä baletissa kiehtoo, vuosisadasta toiseen? Miksi se on tanssijalle kipua tuottavaa kärsimystä? Miksi katsoja nauttii, vaikka näyttämöllä toistuvat  "heteronormatiiviset, vitivalkoiset, ajasta vieraantuneet (ajattomina itseään pitävät) tarinat ja ihanteet"? Näihin kaikkiin Raatikainen pyrkii teoksessaan vastaamaan.

  Raatikainen on itse balettikoulun kasvatti, jo pikkutytöstä lähtien, mutta hän lopetti baletin teini-ikäisenä. Hänellä on viha-rakkaus-suhde klassiseen balettiin, mikä tuo sopivasti särmää kirjoittamiseen. Lukija saa paljon yksityiskohtaista tietoa kaikesta balettiin liittyvästä, myös sen historiasta.  Balettitunneilla kehittyminen perustuu tuhansille toistoille; väliä on vain liikkeellä, ruumiilla, toistolla. Tavoitteena on virheetön, puhdas liike, painottomuuden  ja keveyden  illuusio. Aukikierto, yksilöllinen jokaisen tanssijan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää. Sen ansiosta raajojen liikkeet näkyvät katsomoon mahdollisimman laajasti. Raatikaisen mukaan koko koulutus tähtää kehon tietynlaisiin linjoihin, vertikaalisuuteen, kannatukseen, lattiasta irtoamisen ja korkealle kohoamisen vaikutelmaan. Kaikista ei ole ruumiinrakenteensa vuoksi tanssijoiksi. Ulkomuotokin karsii. Ruumiillinen kipu ja  varpaiden ruhjoutuminen kuuluvat asiaan. Ensisijaisesti on kysymys siitä, miltä asiat näyttävät: peilille, yleisölle, opettajalle, tanssijalle itselleen.

  Kiinnostavasti Raatikainen käsittelee kirjassaan myös baletin yhteyttä yhteiskunnan rakenteisiin, balettielokuvia, eri maiden baletteja, koreografeja, baletin "eksotisoivaa orientalismia". Hänen kriittinen katseensa on piristävä, mutta ambivalenssin toinen puoli, rakkaus balettiin, tasapainottaa.

  Ulla-Maija Paavilaisen (ja Katarina Westin)  Päivät jotka sain  Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja 2023) on kertomus ystävyydestä mutta myös etsijästä ja täydellisyyden tavoittelijasta. Katarina Westin kuoltua hänen miehensä pyytää Paavilaista kirjoittamaan vaimostaan. Apuna ovat Westin keskeneräiset kirjat, joissa hän kirjoitti elämästään ja vuosikymmeniä jatkuneet ystävyyden vuodet, jolloin yhteys on säilynyt huolimatta siitä, että West asui perheineen Italiassa ja Paavilainen Suomessa. 

  Paavilainen maalaa kauniin ja elävin sanoin Katarina Westin muotokuvan. Westissä on hänen mielestään alusta alkaen jotain ihmeellistä: hän on toimittajana omintakeinen, luonteeltaan sekä kepeä että syvällinen, älykäs, hyvyyttä rakastava. Hänessä on valoa ja sielukkuutta. West matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee ulkomailla ja väittelee filosofian tohtoriksi, menee naimisiin italialaisen professorin kanssa, asettuu asumaan huvilaan Toscanan maaseudulle, saa lapsen, kirjoittaa kolme romaania. Hänen elämänsä vaikuttaa sadulta, mutta Paavilainen kertoo myös sadun kääntöpuolesta. Lopulta West sairastuu alle viisikymppisenä  vaikeaan syöpään ja muutaman vuoden jälkeen kuolee.

  Lukija saa kirjasta myös tietoa, millaista on elää Italiassa suomalaisena. Mitä merkitsee elää kauneuden keskellä? Paavilainen kirjoittaa Katarinan oppivan, että kaikki mitä elämässä tekee, voi olla taidetta. Kauneus on äärimmäisyyksiin vietyä puhtautta: muodon puhtautta, makujen puhtautta, värien puhtautta, melodian puhtautta, ajatuksen puhtautta, numeroitten puhtautta, sommittelun puhtautta, kasvonpiirteitten puhtautta, lauserakenteen puhtautta. Katarina on kaiken suhteen täydellisyyden tavoittelija, perfektionisti. Koti ja puutarha ovat järjestyksessä, silitetty miesten paita "jäykkä ja sileä kuin haarniska ja kauluksen reuna veitsenterävä".  Myös kirjoittamiseen kohdistuu täydellisyyden vaatimuksia.

  Paavilaisen tekstin ohella Vuodet jotka sain -teoksessa on myös laajoja otteita ja lainauksia Katarina Westin keskeneräisistä kirjoista. Näin lukija pääsee lähelle Westiä ja hänen haavoittuvuuttaan, sadun kääntöpuolelle, aikaan jolloin ankarat tuulet puhaltavat. Koskettavaa ja raskastakin on lukea sairastamisen vuosista. Kirjan suljettuaan ei voi muuta kuin ajatella, miten haurasta elämä todellakin on. Siitä kertoo myös se, että ystävästään kirjoittaessaan Paavilainen itsekin sai syöpädiagnoosin.

36 uurnaa

 Sirpa Kähkösen 36 uurnaa (Siltala 2023) on upea teos. Autofiktioksi sitä kai voi kutsua, mutta kaunokirjallisen siitä tekee tyyli, joka on paikoin runollista, paikoin aforistisen kiteytynyttä, mutta myös huumori ja realistinen kerronta kuvaavat sitä. Kuvatessaan traagisia tapahtumia tyyli on raadollisen mustaa, koska läheisille on tapahtunut järkyttäviä, syvästi haavoittavia asioita, joita ei voi unohtaa. Kirjaa on jo ehditty kiitellä, ja joku arvioi sen olevan Kähkösen paras. 

  Kirjan alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Kähkösen suvussa on taisteltu punaisten, hävinneiden puolella. On osallistuttu paremman maailman luomiseen osana maanalaista kommunistista solua. On lähdetty Neuvostoliittoon ideaalimaata etsimään ja kadottu ikiajoiksi. On oltu bussissa, joka jää junan alle ja saatu elämän pilaava aivovamma." Perkele, periks ei anneta" on toiminut suvun iskulauseena. Lastenkasvatuksen tavoitteena on ollut pistää lapsi matalaksi; aikuinen on aina oikeassa, lapsi väärässä. Kähkönen keräilee sukusanontoja ja ns. kasvatteita: "Naama peruslukemille! Suu poikki! Mikä se sinäkii luulet olevas?"

 Kirjan käynnistävänä tilanteena on äidin kuolema, jota seuraa kertojan suru ja sekä äidin että oman elämän puntarointi. Myös edeltävien sukupolvien historia käydään läpi. Mietteet ovat vuosien varrella hioutuneet kypsän ihmisen tasapainoisiksi ja kiihkottomiksi arvioinneiksi, ja lukija sekä liikuttuu että ihailee tyylikästä pohdintaa. Miten yksityiskohtaisesti ja elävästi Kähkönen muistaakaan asioita! Miten oivaltavasti hän tuo sukunsa asioita esiin, yhdistäen niitä samalla Suomen historiaan. Mutta mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea, sitä enemmän järkytys valtaa alaa. Miten pieni tyttö ja nuori nainen ovatkaan selviytyneet kaikesta kokemastaan; sekä kertojan isoäiti, äiti että kertoja itse.

  Äitiään haudatessaan Kähkönen saa selville, että perhehautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Saman verran  esineitä hän kuvaannollisesti etsii äidilleen turvaksi matkalle tuonpuoleiseen. Niiden avulla kuvataan äidin elämää, keskustellaan vielä viimeisen kerran hänen kanssaan. Kolmantena mukana on Tuonen tytti, suomalaisen kansanperinteen tuonpuoleiseen liittyvä hahmo. 

  Esineitä ovat esimerkiksi lapsuuden villatakki, jäätynyt lanttu, vitsa, tulematta jääneet kirjeet, yönakit, papiljotit ja nailonsukka. Myös tunteita (häpeä, puuttuva nuoruus) ja tapahtumia (yleislakko) on mukana. Punaisena lankana teoksessa on  äidin ja tyttären suhde, joka on siitä vaikeimmasta päästä: satuttava ja traumaattinen. Kertoja yrittää etsiä tähän syitä ja löytääkin, vaikka vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän piirtää sukunsa aikajanaa, lukee äitinsä päiväkirjoja, rakentaa menneestä mosaiikkia, kokonaisuutta.

  

Näyte kirjasta:

"Anna Heleena sai tässä ullakkohuoneessa yhden niistä isoista itkukohtauksistaan, joihin aina johti pitkäaikainen vaikeneminen ja tunteiden patoaminen. (Minä perin ne häneltä.) Hän oli tullut miniäksi sukuun, jossa kaikki kohisivat mustina mykkinä kuusina, ainavihantina, hidasta väkevää pihkaa haavoistaan valuen, haavoja oli, mutta mitäpä näistä! Keinuttiin sankkana joukkona, varjoja helmuksissa vaalien. Osattiin olla, jylhinä, synkeinä.

  Ja Anna Heleena  oli metsänrinnan haapa, vaalea, haviseva, suorasyinen, pehmeä, joka tuulen soittelema, punaiseksi pakkasessa lehahtava, ei osannut lehdistään kiinni pitää, niissä oli hauraat kannat, ne sirotteli kuusien juurelle matoksi.

  Yritti selvitä, pikkuisineen, sodan keskellä. Anoppinsa kenties tarjotteli avuksi jylhää monologia: Lapset on Jumalan lahja. Ite sain yheksän. Heitä Tuoni on jo niittää ehtiny. Kiittää saisit Luojoo lapsistas, paa käet kyynäspäitä myöten ristiin! Mikä sinulla on kahen kanssa ollessa, muilla on paljon kovempi osa ollu, vaan eihän nämä, nykyset miniät!"

                                                                Sirpa Kähkönen 36 uurnaa  Väärässä olemisen historia