36 uurnaa

 Sirpa Kähkösen 36 uurnaa (Siltala 2023) on upea teos. Autofiktioksi sitä kai voi kutsua, mutta kaunokirjallisen siitä tekee tyyli, joka on paikoin runollista, paikoin aforistisen kiteytynyttä, mutta myös huumori ja realistinen kerronta kuvaavat sitä. Kuvatessaan traagisia tapahtumia tyyli on raadollisen mustaa, koska läheisille on tapahtunut järkyttäviä, syvästi haavoittavia asioita, joita ei voi unohtaa. Kirjaa on jo ehditty kiitellä, ja joku arvioi sen olevan Kähkösen paras. 

  Kirjan alaotsikkona on Väärässä olemisen historia. Kähkösen suvussa on taisteltu punaisten, hävinneiden puolella. On osallistuttu paremman maailman luomiseen osana maanalaista kommunistista solua. On lähdetty Neuvostoliittoon ideaalimaata etsimään ja kadottu ikiajoiksi. On oltu bussissa, joka jää junan alle ja saatu elämän pilaava aivovamma." Perkele, periks ei anneta" on toiminut suvun iskulauseena. Lastenkasvatuksen tavoitteena on ollut pistää lapsi matalaksi; aikuinen on aina oikeassa, lapsi väärässä. Kähkönen keräilee sukusanontoja ja ns. kasvatteita: "Naama peruslukemille! Suu poikki! Mikä se sinäkii luulet olevas?"

 Kirjan käynnistävänä tilanteena on äidin kuolema, jota seuraa kertojan suru ja sekä äidin että oman elämän puntarointi. Myös edeltävien sukupolvien historia käydään läpi. Mietteet ovat vuosien varrella hioutuneet kypsän ihmisen tasapainoisiksi ja kiihkottomiksi arvioinneiksi, ja lukija sekä liikuttuu että ihailee tyylikästä pohdintaa. Miten yksityiskohtaisesti ja elävästi Kähkönen muistaakaan asioita! Miten oivaltavasti hän tuo sukunsa asioita esiin, yhdistäen niitä samalla Suomen historiaan. Mutta mitä pitemmälle kirjaa ehtii lukea, sitä enemmän järkytys valtaa alaa. Miten pieni tyttö ja nuori nainen ovatkaan selviytyneet kaikesta kokemastaan; sekä kertojan isoäiti, äiti että kertoja itse.

  Äitiään haudatessaan Kähkönen saa selville, että perhehautaan mahtuu vielä 36 uurnaa. Saman verran  esineitä hän kuvaannollisesti etsii äidilleen turvaksi matkalle tuonpuoleiseen. Niiden avulla kuvataan äidin elämää, keskustellaan vielä viimeisen kerran hänen kanssaan. Kolmantena mukana on Tuonen tytti, suomalaisen kansanperinteen tuonpuoleiseen liittyvä hahmo. 

  Esineitä ovat esimerkiksi lapsuuden villatakki, jäätynyt lanttu, vitsa, tulematta jääneet kirjeet, yönakit, papiljotit ja nailonsukka. Myös tunteita (häpeä, puuttuva nuoruus) ja tapahtumia (yleislakko) on mukana. Punaisena lankana teoksessa on  äidin ja tyttären suhde, joka on siitä vaikeimmasta päästä: satuttava ja traumaattinen. Kertoja yrittää etsiä tähän syitä ja löytääkin, vaikka vaikea on ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän piirtää sukunsa aikajanaa, lukee äitinsä päiväkirjoja, rakentaa menneestä mosaiikkia, kokonaisuutta.

  

Näyte kirjasta:

"Anna Heleena sai tässä ullakkohuoneessa yhden niistä isoista itkukohtauksistaan, joihin aina johti pitkäaikainen vaikeneminen ja tunteiden patoaminen. (Minä perin ne häneltä.) Hän oli tullut miniäksi sukuun, jossa kaikki kohisivat mustina mykkinä kuusina, ainavihantina, hidasta väkevää pihkaa haavoistaan valuen, haavoja oli, mutta mitäpä näistä! Keinuttiin sankkana joukkona, varjoja helmuksissa vaalien. Osattiin olla, jylhinä, synkeinä.

  Ja Anna Heleena  oli metsänrinnan haapa, vaalea, haviseva, suorasyinen, pehmeä, joka tuulen soittelema, punaiseksi pakkasessa lehahtava, ei osannut lehdistään kiinni pitää, niissä oli hauraat kannat, ne sirotteli kuusien juurelle matoksi.

  Yritti selvitä, pikkuisineen, sodan keskellä. Anoppinsa kenties tarjotteli avuksi jylhää monologia: Lapset on Jumalan lahja. Ite sain yheksän. Heitä Tuoni on jo niittää ehtiny. Kiittää saisit Luojoo lapsistas, paa käet kyynäspäitä myöten ristiin! Mikä sinulla on kahen kanssa ollessa, muilla on paljon kovempi osa ollu, vaan eihän nämä, nykyset miniät!"

                                                                Sirpa Kähkönen 36 uurnaa  Väärässä olemisen historia

Menetetty polku

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena? Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Kun epäilykset ja katumuskin valtaavat mielen. Kun tuntee, että on menettänyt jotain arvokasta: polku, jota oli tarkoitus kulkea, on lopullisesti menetetty.  Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Ye Yint Thet Zwen  Menetetty polku (Rosetta Versos 2023, englannista suomentanut Lauri Vanhala, englanninnokset Ye Yint Tin Aung Moe, Zwe Hay Hman ja Mya Than Nyunt) on tekijänsä toinen Suomessa julkaistu runokirja. Tulkkaus on ollut kulmakivenä teoksen kääntämisessä, kertoo takakansi. Sen mukaan kolmekielinen teos ( suomi, burma, englanti) vastaa Ye Yint Thet Zwen, Helsingissä asuvan ei-suomenkielisen runoilijan tarpeeseen kohdata yhteisönsä lukijat.

  Ye Yint Thet Zwe osallistui nuorena kotimaansa 8888-opiskelijoiden vallankumoukseen ja joutui lähtemään Burmasta vuonna 1990. Hän asui Thaimaassa, Malesiassa, Singaporessa ja Japanissa, kunnes asettui lopulta asumaan Suomeen. Menetetty polku -kokoelmaa hallitsee kaipuu ja suru. Kauneuden kauppiaaksi itseään kutsuva runon minä kaipaa kotimaataan ja sinne jäänyttä äitiään. Hän ryypiskelee surussaan kuunvaloa, taistelee kielteisiä tunteita ja sotaa vastaan, huutaa rauhan ja demokratian puolesta. Pienet ja suuret asiat sekoittuvat.  Puut itkevät, auringonlasku luo maalin roiskeita taivaalle, runon minä istuttaa jasmiinipuita, ehkä muistoissaan. Korvissa soivat kyyhkyn siipien läiske ja riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku. Runon puhuja tuntee olevansa haavoittunut lintu, vailla oman parven turvaa.

" Tiellä

  Tiellä Yötön taivas kuuton yö;

  onko ikinä moista nähty?

  Päivinä jolloin ei ole valoa

  käytän itseäni polttoaineena

  ja toivon kaiken vuoksi,

  että liekki pysyy päivisin kirkkaana;

  ennen kuin oikaisen taivutetut

  tai taivutan oikaistut käsivarteni.

  Elämäni liihottaa ajoittain

  kuin lintu korkealla mutta aika ajoin alamaissa.

  Elän kuten mieleni toivoo

  ja kuten äitini, joka laittaa

  kaiken toivonsa paluuseeni

  siltä ilmavalta tieltä.

  Elän sillä tiellä, valon tuolla puolen

  ja päivän päättyessä itken

  alttarin edessä vaimeasti.

  Kuin kyyhkyn siipien läpse

  tai riikinkukon siipien räpsähdyksen kaiku

  se toistuva kaiku kuuluu

  poikansa menettäneen äidin sydämestä;

  se toistuu           toistuu ja toistuu"

                               Ye Yint Thet Zwe  Menetetty polku, Rosetta Versos 2023

Itkevä sade

 Millaista on asua Suomessa muualta tulleena, pakolaisena?  Kun oma kieli on vain harvojen ymmärtämä ja kulttuuri vierasta. Kun uutta kotimaata katsoo ulkopuolisen silmin, muukalaisena, juuret jossain kaukana, maassa jonne ei voi enää mennä. Avuksi saattaa tulla runous, runouden kieli, joka tulkitsee hienovireisesti ja voimakkaasti kaikkia niitä tunteita, jotka on kenties täytynyt piilottaa. Tästä on kyse  runokokoelmassa, jonka on kustantanut keravalainen Rosetta Versos.

  Farzaneh Hatami Landin Itkevä sade (Rosetta Versos 2022, suomentanut Mikko Viitamäki) on tekijänsä toinen runokokoelma. Kirjan esittelyn mukaan Hatami Land on suomalaisiranilainen runoilija, joka työskentelee maahanmuuttajien parissa. Hän saapui Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 1990. Itkevä sade on kaksikielinen: runot ovat sekä suomen että farsin kielellä. 

  Vaikka runokokoelman runot kuvaavat ikävää, kaihoa ja surua, ne virtaavat raikkaina kuin kesäsade. Ne ovat tiiviitä, eleettömän yksinkertaisia. Pakahduttava tunne jää piiloon rivien väliin, kuin hiljaisuuteen. Vaikka runojen miljöönä on kaupunki, niissä on paljon luontokuvia: lumisade, meri, jäätävä tuuli, syksyn lehdet, varis, sade, pääskyset, puun runko. Ne toimivat vertauskuvina alakulon ja vieraantuneisuuden tunteille. Lohtua tuovat lapsi, usko, luonnon kauneus, kevään saapuminen. Runokokoelman viimeinen runo on toiveikas. Runoilija tuntee olevansa kuin viestintuoja,  kahden maan välissä, antaessaan äänen olemattomille.

"Tänä yönä laulan laulun

  olemattomiksi muuttuneille.

  Niin surullisena puhuu

  lauluni.

Tänä yönä laulan laulun

 niille, joita ei ole olemassa.

 Niin monta kysymystä kysyy

 lauluni.

 Tänä yönä laulan laulun

 olemassa oleville.

 Millaisen viestin

 antaakaan

 lauluni

 olemassa oleville.

 Ja minä olen

 olemattomiksi muuttuneiden

 ei-olevien

 ja olevien

 välissä."

                 Farzaneh Hatami Landi  Itkevä sade, Rosetta Versos 2022

Idylliä, raadollista ja salaisuuksia

 Liina Putkosen Unohdettujen unelmien kirjasto (Tammi 2023) sopii hyvin lomalukemiseksi, sillä se on ihana hyvän mielen romaani.  Siinä on kaikkea kirjojen rakastajalle: miljöönä on kirjasto, kirjoja siteerataan ahkerasti, ne tuovat lohtua ja yhdistävät ihmisiä. Lisäksi siinä on romansseja, perhesalaisuuksia, salaperäisiä patsaita, kirjoihin piilotettuja viestejä ja kirjeitä, metsälampia, puutarhoja ... Päähenkilö on kolmekymppinen Aina Varjoranta, joka suree äitinsä kuolemaa ja ottaa kesäksi Kielokoskelta kirjastonhoitajan työn. Yllätyksekseen hän joutuukin puolustamaan uhanalaista kirjastoa ja saa tuekseen monenlaisia henkilöitä. Kielokoski on idyllinen paikka, mutta sen rauhaa häiritsevät kummalliset ja onnettomat ihmiset, joiden tielle Aina tahtomattaan joutuu. Samalla hän selvittelee salaperäistä menneisyyttään.

näyte romaanista:

"Ulkona kevätilta tuuditti kukat uneen ja nosti usvan peitoksi tuoreelle ruoholle. Kirjaston ikkunoihin heijastui yhä tummempi, levollisempi taivas. Ovelle johtavat kiviportaat kaartuivat vielä vähän leveämpään hymyyn. Vanhat nurkkahirret narahtelivat tyytyväisinä: tervetuloa kirjastoon, Aina. Tervetuloa takaisin elämään."

Aivan toisentyyppinen romaani on Lina Wolffin Riivaus (Otava 2023, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom), jota voi kutsua kauhukirjaksi ja psykologiseksi trilleriksi. Päähenkilö on taustaltaan pohjoismainen ja koulutettu  nainen, joka muuttaa italialaisen miehen perässä Firenzeen. Heidän suhteessaan keskeisintä on seksi, johon väkivalta alkaa sekoittua. Nainen muuttuu vainoharhaiseksi ja mustasukkaiseksi, ja mies alkaa pahoinpidellä häntä. Hän vaatii naiselta täydellistä antautumista ja haluaa rikkoa tämän. Nainen pakenee New Orleansiin uuden tuttavansa Benin luo, mutta joutuu siellä todelliseen hengenhätään.

näyte romaanista:

"Mies puhuu suoraan hänen ruumiilleen, hänen lihalleen. Hänen henkensä voi huutaa täyttä kurkkua, että juokse karkuun, ota jalat alle ja pakene, mutta liha ei tottele henkeä. Liha valitsee oman tiensä, ja koska aine on nimenomaan lihaa, hengen ei auta muu kuin seurata. - - Jälkeenpäin hän tiesi aina menettäneensä jotakin. Kuin olisi kierrellyt likaiset kengät jalassa omissa sisäisissä huoneissaan. Vasenta rintalihasta repii. Joka kerta antaessaan lihan päättää hän menettää osan sielustaan. Se on intohimon hinta. Sielu nuutuu. Arvokkuus nuutuu, kunniallisuus, oma minä, sisin kuihtuu. Vain liha kukoistaa. "

  Kai Aareleidin Tyyni valtameri (S & S 2023, suomentanut Outi Hytönen) kertoo useamman sukupolven ihmissuhteisiin liittyvistä salaisuuksista. Ajassa liikutaan edestakaisin, 1960-luvulta 2010-luvulle. Tapahtumapaikkoina ovat Tallinna, Tartto, Helsinki, Riika ja Leningrad/Pietari. Päähenkilö on Stella, joka on naimisissa Andersin kanssa. Lisäksi seurataan Stellan vanhempien  elämää. Isoäidinkin tarina kerrotaan. Tyyni valtameri merkitsee vertauskuvallisesti unelmien pakopaikkaa. Aareleidin tyyli on rauhallista, aisteihin vetoavaa. Dialogeja on paljon, ajankuvaus on täsmällistä, havainnollista.

näyte romaanista:

"Niinä aikoina äiti kävi Leningradissa niin paljon, puhui Nevan kaupungin kaduista ja kaupunginosista niin tuttuina, että tuntui kuin hänen oikea kotinsa olisi ollut siellä ja se koti, jonka hän jakoi Stellan ja pikkusisko Lauran ja isän kanssa, olisi ollut vain välipysäkki. Stellasta tuntui usein, että jos hän ojentaisi kätensä, yrittäisi ottaa äidistä kiinni, vetää häntä lähemmäs, jäisi aina pieni väli, sormet eivät aivan yltäisi."

Kirjosiipi

 Kirjosiipi (Enostone 2023) on Leena Sainion kolmas runokokoelma. Runojen yhteisenä nimittäjänä on puhe ja erityisesti puhumisen ja kommunikoinnin vaikeudet. Millaista on, kun puhe jostain syystä ei suju? Kun puheen- ja kielenkehityksen ongelmat, äänneviat, väärinymmärtäminen, ihmissuhdemykkyys ja eri syistä johtuva puheen katoaminen vaikeuttavat ymmärretyksi tulemista ja hankaloittavat elämää. Leena Sainio on jälleen hyvän asialla antaessaan äänen niille, joiden ääni ei kuulu, tässä nopean ja armottomankin viestimisen maailmassa. Lisäksi hän tekee sen tyylikkäästi ja taiten, sävykkäästi, herkkyyttä ja huumoria unohtamatta.  Kirjosiipi-runokokoelma antaa vertaistukea. Se on omiaan pienten lasten vanhemmille, varhaiskasvatuksen työntekijöille, opettajille, kaikille jotka ovat kielen ongelmien kanssa tekemisissä. Mutta se on myös niille, jotka rakastavat kieltä, runouden ilmaisuvoimaista kieltä, jolla Sainio on Kirjosiipi-kokoelmansa kirjoittanut. Kirjosiiven soisi lennähtävän mahdollisimman monen kotiin ja sydämeen.

  Kirjosiiven mittakaava on makrokosmos ja mikrokosmos, suuri maailma ja pieni. Suureen kuuluvat runot  planeetoista, galakseista, tähtihiekasta ja meteoriiteista antaen suhteellisuutta ongelmiin. Mikrokosmos merkitsee äidin huolta lapsestaan, rakkaasta kirjosiivestä, joka ei tunnu oppivan puhumaan. Diagnoosi saadaan ja avuksi puheterapeutti. Äidinrakkaus vahvistuu entisestään ja mieleen nousee kysymyksiä: kuka uskaltaa määritellä normaaliuden? Eikö kommunikoimisen variaatioita voi olla monia? Kokonainen monenkirjava kirjo? Eivätkö tähän maailmaan mahdu kaikki kirjosiivet?  

  Kirjosiiven runot ovat monipuolisia. Niissä esiintyvät  mm. salaperäinen äänentuottotehdas, Veljeni Rikkaruoho, musiikin kieli, puheen jännittäjä, konsulistijargon, tappuratukkainen poika, ärrävikainen, änkyttäjä, rääväsuu, Jakartan papukaija, loukkaavat sanat, sanaravinto, sanojen huutokauppa, valheelliset ja väkivallan sanat, mykkyys, rakastavaisten kieli, kosketuksen kieli ...   Skaala on laaja, laidasta laitaan, samoin myös runojen tyyli ja kielen eri rekisterit vaihtelevat herkullisesti. 

  Sainion runokokoelman muotoa voi kuvailla kehäksi, ympyräksi. Ensimmäisen ja viimeisen osan runot liittyvät toisiinsa ja avaavat ja sulkevat kokoelman, kehäkukkien muodostamaksi seppeleeksi. Kirjosiipi sisältää erittäin kauniita, tunnelmallisia ja koskettavia runoja, joita on varsinkin alun ja lopun sekä  Kirjosiipi-osassa, äidin runoissa lapselleen (joka sitten oppii puhumaan).

"istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

yrität pyydystää perhosta

kiljahtelet ja olet riemuinen

   älä ota, anna lentää

   pitää antaa lentää

kuljemme kaikki suuremman suuhun

mutta sitä ennen lennämme maailman mosaiikissa:

  kirkkaus, säihke, pimeys

  tuulet, sateet, sulat

  sirpaleet

istun kanssasi kalliolla, kirjosiipi

  työnnät mansikan suuhuni

  ja hymyilet lempeästi"

Leena Sainio, Kirjosiipi 2023

  

Kimalaisten kirja

 Vappu Kannaksen romaani Kimalaisten kirja (Kustantamo S & S, 2023) kertoo runoilija Emily Dickinsonista, epäsuorasti, neljän naisen äänin. Amherstissa, Massachusettsissa elänyt runoilija tunnetusti eristäytyi kotiinsa useaksi vuosikymmeneksi. Illan hämärtyessä hän liikkui puutarhassa ja kasvihuoneessa. Ja kaiken aikaa kirjoitti runojaan, joita hänen elinaikanaan ei tullut julki kuin vain muutama. Vasta hänen kuoltuaan runot julkaistiin. Kaikesta tästä kertoo Vappu Kannas kiehtovassa romaanissaan.

  Kimalaisten kirja on historiallinen romaani, tiettyyn aikaan (1881-1932) ja paikkaan kiinnittyvä, mutta muuten mielikuvituksen on annettu ihanasti ja viehkosti luoda maailma, joka saa lukijan kiinnostumaan. Jälkisanoissa  Kannas kertoo kirjansa synnystä, joka sai alkunsa, kun hän vieraili Emily Dickinsonin kotimuseossa. Hän sai tuolloin tietää myös naisesta nimeltä Mabel Todd, jota voi kirjailijan sanoin pitää tunkeilijana; hän pyrki systemaattisesti Dickinsonien suvun piiriin ja totisesti pääsi sinne. Kuin varkain hän ujuttautui myös Kannaksen romaanin päähenkilöksi. Tosin myös Emily Dickinsonin sisarta, Laviniaa eli Vinnietä, voi pitää päähenkilönä. Romaanin lopussa on mittava lähdeluettelo.

  Kimalaisen kirjan tapahtumat kerrotaan siis neljän naisen näkökulmasta: perheen palvelijan Maggien, Vinnien, Susanin ja Mabelin. Mabel on nuori ja kaunis, naimisissa astronomian tutkijan kanssa. Hän on sosiaalisesti kunnianhimoinen ja valloittaa pian kaikki, myös Emilyn ja Vinnien isoveljen Austinin, jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Austin on naimisissa ja hänellä on vaimonsa Susanin kanssa kolme lasta. Susan, Sue on nuoruusvuosinaan ollut rakastunut Emilyyn, jonka kanssa hän on edelleen hyvä ystävä. Vinnie mahdollistaa sen, että Emily voi keskittyä kirjoittamiseen. Dickinsonit ovat Amherstin kermaa, jo isä oli merkkimiehiä, jonka työtä Austin jatkaa. 

  Romaanin jännitteet ovat mutkikkaissa ihmissuhteissa. Armherstin asukkaat ovat konservatiivisia, ja Mabel suuren maailman tapoineen outolintu. Hän ottaa sen mitä haluaa, muista piittaamatta. Hän haluaisi tutustua kaupungin myyttiin, Emily Dickinsoniin mutta tämä ei näyttäydy, lähettää vain kirjelappusia ja runoja. Kun runoilijatar kuolee, hänen sisarensa löytää sadat runot ja pyytää Mabelia avukseen, jotta niistä voitaisiin koota kirja. Ja näin tapahtuu. Epäselvyyttä syntyy korvauksista, mikä huipentuu kirjassa oikeudenkäyntiin, jossa Vinnie syyttää Mabelia. Oikeudenkäynti vaiheineen perustuu  todellisuuteen. Myöhemmin ilmestyi lisää runoja, tällä kertaa Susanin ja hänen tyttärensä julkaisemina. Lukijasta tuntuu kiinnostavalta saada lukea, millaista taistelua Emily Dickinsonin kirjallisesta perinnöstä käytiin. Ja onneksi runot näin löysivät tiensä julkisuuteen.

  Maggie, Mabel, Susan ja Vinnie on taitavasti kuvattu; lukija näkee ja kuulee heidät.  Emily, tuo aina valkoisiin pukeutunut hahmo, jää aaveen kaltaiseksi, kuten varmaan aikalaisistakin tuntui. Hänen päänsä sisälle ei pääse, valitettavasti. Dickinsonin runoja pidettiin aikanaan epäsovinnaisina. Niissä ei ollut riimejä eikä muita välimerkkejä kuin ajatusviiva, jota runoilija käytti ahkerasti. Huolimatta keskeneräisyydestä ja hiomattomuudesta niissä tunnustettiin kuitenkin olevan jotain ihmeellistä, joka ei jättänyt lukijaa rauhaan.

  Emily Dickinsonille luonto oli tärkeä, ja hän kirjoitti runoja muun muassa kimalaisista ja mehiläisistä. Vinnien mielestä "Emily on saanut hienosti talteen niiden pörisevän, surisevan, matalasti humisevan, kasveja pölyttävän, mettä keräävän olemuksen".  Hän vertaa myös kotiaan kimalaisten pesään: "Emilyn mielestä minä olen meidän perheen pölyttäjä. Kimalainen, Jumalan kultainen mahdollistaja. On totta, että olen tullut pölyn kanssa tutuksi. Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. "  Emilyn tehtävä on hänen mielestään tallentaa kukat ja kimalaiset ja Jumalan ääni: "Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo." Lisää kimalaisvertauksia tulee, kun Susan lähettää Mabelille kirjeen, jossa kirjoittaa loiskimalaiskuningattaresta.  Se tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. 

  Kaikilla Kimalaisten kirja -romaanin neljällä naisella, esikuviensa tavoin, oli tärkeä rooli Emily Dickinsonin kirjallisen perinnön eli runouden säilyttämisessä. Vappu Kannas kirjoittaa Jälkisanoissa: "Mielestäni on tärkeää näyttää, että mikään taide, edes äärimmäisen rajoitettua elämää viettäneen runoilijan runous, ei synny tyhjiössä tai ilman muiden ihmisten apua ja vaikutusta."

  

Mitä on olla tyttö

 Melissa Febosin Mitä on olla tyttö (Atena 2023, suomentanut Suvi Kauppila) on hurja matka traumaan ja siitä selviämiseen. Teos koostuu esseistä, joista osa on julkaistu aikaisemmin lehdissä ja antologioissa. Ne muodostavat kuitenkin jatkumon, jossa aihetta, tyttöyttä ja sen aiheuttamien haavojen paranemista, käsitellään spiraalimaisesti, askel askeleelta syventäen. Kirjassaan Febos kyseenalaistaa tytöille ja naisille asetetut vaatimukset.

  Melissa Febos  oli villi ja voimakas lapsi. Hän rakasti metsää ja luontoa ja piti 11-vuotiaan varhaiskypsää kehoaan petoksena, joka sai muut reagoimaan epätoivotulla tavalla. Febos ei halunnut sisäistää tyttöyden vaatimuksia olla pehmeä, siisti ja herkkä. Hän kuitenkin opetteli puhumaan vähemmän ja piilotti kehonsa liian suuriin vaatteisiin: "En voinut tuhota kanavaa, joka yhdisti villiyden  itsessäni villiin ulkomaailmaan, mutta sinetöin sen parhaani mukaan pyrkiessäni kesyttämään luontoni ja kuihduttamaan muotoni." Pojat alkoivat kähmiä ja ahdistella seksuaalisesti, tytöt puolestaan vihata  ja haukkua huoraksi.  Oma keho muuttui vihan kohteeksi.

  Febos pitää tyttönä olemista kivun ja pimeyden aikana. Hänen  mukaansa omaksumme tyttötarinan itsestämme - mikä on arvomme, mikä on kaunista, mikä haitallista ja mikä normaalia. Opimme asettamaan toisten tunteet, mukavuuden, näkemykset ja vallan etusijalle. Tukahdutamme monia osia itsestämme, vihaamme ja kohtelemme kaltoin omaa kehoamme. Jäämme muiden katseen otteeseen.

  Febos etsii romaaneista, elokuvista ja myyteistä vertaistukea. Edith Whartonin Säätynsä uhrin Lily Bart kuolee huonon maineensa vuoksi. Kincaidin Tyttö-novellin äiti varoittaa tytärtään lutkaksi päätymisestä. Easy A  -elokuva kuvaa kaksoisstandardia, joka vaatii teinityttöjä performoimaan seksuaalisuutta ja hylkii heitä samasta syystä. Hän kirjoittaa: "En tiennyt, kumpi puoli itsestäni minun oli tuhottava. Oliko se muiden ihmisten näkemä ja luoma versio - lutka, murjottava tytär, hylkiö? Vai toinen versio, joka luki, kunnes silmissä vilisi ja mieli hehkui ideoista, joka rakasti oman nuoren kehonsa voimaa ja mahdollisuuksia, joka näki vilaukselta yhteisön häkin ja sen avoimen oven?"

  Teini-iästä alkaen Fobes alkaa harrastaa seksiä naisten kanssa ja vaihtaa kumppania jatkuvasti. Huumeet ja päihteet tulevat elämään mukaan. Hän toimii neljä vuotta seksityöntekijänä, dominana. Kivuliaiden vaiheiden ja terapian jälkeen hän löytää tasapainon ja oppii asettamaan rajat.  Suhde rakkaaseen äitiin korjaantuu. Fobes näkee äitinsä Demeterinä, joka joutui katsomaan, kuinka Persefone-tytär vietiin pois mustissa vaunuissa ja maa avautui nielemään tämän. Hän on omistanut teoksensa äidilleen.

  Fobes pitää valaistumisen hetkenä oivallusta, että keho ei ole pelkästään kannatteleva kuori vaan se on "yhtä kuin minä". Hän kirjoittaa, että mitä enemmän haluamme hyväksikäyttää kehoa, sitä vähemmän ihmisyyttä sallimme. Fobes muistelee kaihoisasti lapsuuttaan:

"Ennen kuin opin, mitä kauneus on, kehoni oli ilonlähde. Olin tulinen lapsi, jolla oli kovettuneet jalkapohjat ja paljon sanoja. Puhuin nopeasti ja liikuin nopeammin - Cape Codin -kotiamme ympäröivien metsien halki, ylös puihin ja valtameren tyrskyävään aallokkoon. Olin herkästi virittynyt sydämeni ja muiden sydänten aaltoilulle. Tunsin sisälläni syvän kaivon, eräänlaisen napanuoran, joka kiinnitti minut jokapäiväisen elämän tyhjänpäiväisyyksien alla piilevään kuohuvaan tiedon ja paatoksen äärettömyyteen. Kanava ei ollut aina auki, eikä voinut varmasti tietää, mikä avaisi sen: usein laulut ja runot, myöhäisiltapäivän valonsäde, odottamaton muistoläikkä, hämärässä kujertavat kyyhkyset, joiden kellonsoitto kuristi kurkkuani ja tuntui siltä kuin itse yksinäisyys huutaisi."

" ... kehoni sitkeys ja voima rauhoittivat minua kohdatessani sisäisen ja ulkoisen maailman välisen ristiriidan, koska keho kuului molempiin. Keho oli outo, käsittämätön mestariteos, täydellinen sirpale sitä, mikä kulki kanavaa pitkin. Kehoni ei kuitenkaan ollut altis rajuille tietoisuuden muutoksille. Se oli aina todellinen."

    Melissa Febos  Mitä on olla tyttö, suom. 2023  (ilm. 2021)