Elotulet

 Hanna Meretojan esikoisromaani Elotulet (WSOY 2022) on hieno ja koskettava romaani. Kun tekijä on yleisen kirjallisuustieteen professori, joka on tutkinut mm. kulttuurisia kertomuksia, kirjallisuuden filosofisia kytköksiä, vesikirjallisuutta sekä trauman ja sairauden tarinallistamista, voi kirjalta odottaa paljon. Pidin Elotulet-romaanissa kaikesta: ideasta, juonesta, ajattomuuden ja ajankohtaisuuden yhdistelmästä, henkilöistä, syvällisyydestä, aistillisuudesta, filosofisesta pohdinnasta, tuli- ja vesielementtien käytöstä läpi romaanin, mytologisista aineksista, romaanin kerroksellisuudesta, kauniista luonnonkuvauksista, kirjoittamisen ajatuksista ja ties mistä. Romaani on aika laaja (455 sivua), mutta surin, kun se päättyi. Meretojan luomassa maailmassa olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.

  Elotulet on yhdenpäivän romaani ja sijoittuu meren äärelle saareen, elokuun loppuun, kun muinaistulet sytytetään rannoille. Päähenkilö on alle nelikymppinen Elea, joka on juuri saanut syöpädiagnoosin: hän sairastaa hormonaalista ja aggressiivista rintasyöpää. Hän on siitä huolimatta halunnut kutsua ystävänsä vieraisille, vaikka hänen miehensä Otto vastustaa ajatusta. Perheeseen kuuluu myös kaksi teini-ikäistä lasta, Elliot ja Iiris. Ystävät ovat Aura ja Matias, pariskunta sekä Salma, jonka puoliso Veera on vastikään kuollut koronaan. Salmalla on teini-ikäinen tytär Aida. Ystävät ovat tunteneet nuoresta asti, ja he kaikki rakastavat kirjallisuutta. Elotulet-romaanissa on lukuisia viittauksia kirjailijoihin ja kirjoihin sekä myös lainauksia. Aivan ihanaa!

  Teoksessa kuvataan perheenjäsenten ja ystävien ajatuksia ja tunteita, kun he saavat kuulla Elean vakavasta sairaudesta mutta pääpaino on Eleassa. Elea ei tahdo sairastaa kiltisti vaan haluaa ottaa kaikesta selvää, vaikka se pelottaakin. Hän haluaa olla raivokas eikä piilottaa suruaan ja järkytystään ja vastustaa ajatusta sairastajista taistelijoina. Elea pohtii paljon elämää mutta myös kuolemaa. Hän kokee, että tulevaisuushorisontti on romahtanut ja jäljelle on jäänyt vain pistemäinen hetki, tässä ja nyt, musta aukko, josta on vaikea löytää ulos. Elea on pitänyt itseään onnekkaana ja ajatellut, että onnettomuudet sattuvat toisille. Hän on kirjallisuuden tutkija ja yliopisto-opettaja, joka on toiminut hyvin määrätietoisesti ja kurinalaisesti. Hän on suhtautunut tyynesti elämään odottaen siltä aina jotakin epämääräisen hyvää. Yhtäkkiä mikään ei ole enää itsestään selvää ja "maailma näyttäytyy hänelle häilyvänä, monitulkintaisena toisiinsa takertuvien seittien sotkuna, joka ei järjesty tekojen ja niiden seurausten siistiksi jatkumoksi".

  Lukija saa tietää paljon myös muista kirjan henkilöistä. Kaikilla on omat haavansa ja kipupisteensä. Aura suree salassa lapsettomuuttaan, Salma kuollutta puolisoaan. Matias on aina ollut rakastunut Eleaan. Otto pelkää Elean kuolemaa ja sitä, osaisiko olla tarpeeksi hyvä ja kärsivällinen isä lapsilleen. Lapset yrittävät tasapainotella ahdistavien ajatusten ja elämänilon välissä.

  Elea päättää, että hän kirjoittaa kirjan, johon haluaa kirjata kaikki sairautta koskevat pohdintansa. Hannah Arendtin ajatus siitä, että jokaisella on kyky aloittaa jotakin todella uutta, jota ei voi ennalta arvata, on hänelle läheinen. Hän ei halua enää piiloutua vaan tulla nähdyksi ja kertoa itse kokemuksistaan: "Elea toivoo, että hänestä jäisi yhden tarinan sijaan monia keskenään ristiriitaisia kertomuksia, tarinallisia välähdyksiä, joiden ei tarvitse sopia yhteen. Toivottavasti niissä on säröjä ja hiljaisuuksia, surua ja rujoutta. Kunpa niissä soisi kaikki, mikä hänessä on värähdellyt, kaikki mitä hän on rakastanut." Hän ei halua tehdä sairastumistarinastaan taistelukertomusta vaan kirjoittaa lävitseen syöksyneistä ristiriitaisista tunteista, hajoamisen ja suistumisen kokemuksista. 

  Elotulet on myös romaani merestä. Se on luonnon elementti, rakas mutta uhanalainen. Elea pohtii ilmastonmuutosta, merien lämpenemistä ja kuormittumista. Meri on myös kertomusten aihe: vieraat kertovat toisilleen lempimeritarinansa, ja näin Elotulet-romaani saa yhden kerroksen lisää. Myös tulielementti kulkee punaisena lankana romaanin läpi: muinaistulina, nuotion ja saunan lämmössä, Australiassa raivoavissa tulipaloissa mutta myös vertauskuvallisesti elämänpalona. Elea ajattelee, että syöpädiagnoosi on järkyttänyt hänen elämänsä ja sairastuminen on muuttanut hänet eläväksi: "Hän on syttynyt eloon kuin tuleen. Järkytys on leimahduttanut hänen sisäisen roihunsa niin raivokkaaksi, ettei hän tiedä, polttaako se hänet karrelle vai sytyttääkö se hänet vain elämään aiempaa vimmaisemmin..." Elea näkee myös syövän, pandemian ja ilmastonmuutoksen  holtittomiksi riistäytyneinä tulina, jotka polttavat kaiken, tai varoitustulina, jotka kutsuvat pysähtymään ja arvioimaan kaiken uusiksi. Taidetta hän pitää merkkitulina pimeässä suunnistavalle: että voi löytää hahmon kokemuksille.

  Elotulet loppuu kauniisti, kun ystävykset istuvat yhdessä nuotion hehkuvan hiilloksen ääressä . Elokuun yö ympäröi heidät pehmeästi, ja elotulet hehkuvat valonauhana merellä.  Elea kokee olevansa ystäviensä kannattelema: "Jokin Eleassa sulaa ja hehkuu. Hänen lävitseen soljuu suunnattomasti jotakin lämmintä ja hellää, eikä hän tiedä, mitä tekisi sillä. Hän antaa sen jäädä kiertämään heidän välilleen, virtaamaan hänestä heihin ja takaisin. - - Merkityksellisyys on kai lopulta vain hellyyttä pienissä hetkissä, toisia kohti kurottamista, yhdessä jaettu valon ja varjon kantama."

  

  

Tuntemani vieraat ja Voi William!

 Pidän paljon romaanigenrestä, jossa päähenkilönä on kirjailija ja jossa tämä kirjoittamisen avulla etsii juuriaan, pohtii menneisyyttä ja samalla myös itseään. Tällaisia kirjoja tietysti riittää, mutta pääasia on, miten sen tekee eli kirjailijan tyyli ratkaisee.  Luin sattumoisin peräkkäin kaksi hienoa romaania, joissa  katse kohdistuu menneisyyteen eli isovanhempiin, vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin ja aviopuolisoihin ja  lopputulemaksi jää, miten vieraiksi he voivatkaan jäädä. Kummassakin jopa käytetään samoja sanoja eli olemme kaikki mytologioita, mysteereitä, vieraita omassa perheessämme. Tunnemmeko todella ketään, edes itseämme? Romaanit ovat Brooklynissä syntyneen roomalaisen Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (S&S 2022, suomentanut Taru Nyström)) ja amerikkalaisen Elisabeth Stroutin Voi William! (Tammi 2022, suomentanut Kristiina Rikman) Kumpikin kirjailija on saanut kirjallisuuspalkintoja, ja romaanit ovat olleet myyntimenestyksiä. Eikä ihme, sillä ne kietovat lukijan omaan lumottuun maailmaansa, josta ei tahtoisi tulla pois ollenkaan.

  Tuntemani vieraat on sisällöltään runsas ja värikäs. Muistelija eksyy aina välillä sivupoluille, kertoo anekdootteja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Hän on syntynyt kuurojen vanhempien lapseksi, mikä saa hänet pohtimaan kielen merkitystä. Vanhemmat eivät suostu köyhyytensä ja kuuroutensa takia käyttäytymään hillitysti ja arvokkaasti, vaan tarrautuvat elämään hurjasti ja sivuilleen vilkuilematta: "He ovat taikureiden kuningas ja kuningatar, jotka sen sijaan että parantaisivat sairaita ja tekisivät ihmeitä, saavat minkä tahansa vaikutuspiiriinsä joutuvan olennon nyrjähtämään ja antautumaan oman piilevän hulluutensa vietäväksi." He eivät ole vastuuntuntoisia vanhempia, ja päähenkilö ja hänen veljensä joutuvat selviytymään kahdestaan. Varhaislapsuus vietetään New Yorkissa, jonne isovanhemmat ovat muuttaneet. Kun vanhemmat eroavat, äiti muuttaa lapsineen Italiaan, Basilicatan maakunnassa olevaan pieneen kylään. Päähenkilö oppii italian kielen veljeltään ja italiaksi dubatuista elokuvista.

  Romaanin päähenkilö tekee niin sanotun luokkanousun. Kouluaikana hän löytää kirjallisuuden ja haaveilee kasvamisesta keskieurooppalaisessa perheessä, jonka olohuoneen matolla lojuu kirjoja. Hän menee yliopistoon ja alkaa kirjoittaa. Näin käy myös päähenkilölle Voi William -kirjassa. Elisabeth Stroutin romaanin päähenkilö on Lucy Barton, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo aiemmin romaaneissa Nimeni on Lucy Barton ja Kaikki on mahdollista. Lucyn lapsuus on ollut haavoittavaa ja traumaattista, mutta niinpä hänkin selviää, terapian, hyvien ihmissuhteiden ja kirjoittamisen avulla.

  Elisabeth Stroutin romaaneiden tyyli on erilaista kuin Durastantin. Se on äärimmilleen hioutunuttta, vuolasta, lähdeveden kirkasta. Lukijaa kuljetetaan varmaotteisesti; hän voi vain nauttia. Kertoja saattaa välillä kulkeutua sivupoluille, mutta muistaa sitten jälleen suuntansa.  Romaanin toinen päähenkilö on Lucyn ensimmäinen aviomies, William. Entinen aviopari on säilynyt hyvinä ystävinä. Heillä on kaksi aikuista tytärtä. Kun Lucyn toinen aviomies kuolee, William auttaa häntä asioiden hoidossa. Ja kun Williamin kolmas vaimo jättää, Lucy pysyy vierellä. New York tapahtumapaikkana vaihtuu Maineen, johon ystävykset matkaavat selvittämään Williamin kuolleen äidin menneisyydestä yhtäkkiä paljastuneita salaisuuksia. Williamistakin, jonka Lucy luuli hyvin tunteneensa, paljastuu uusia puolia. Ja lopulta Lucy oppii myös jotain uutta itsestään.

"Perheen elämä muistuttaa enemmänkin topografista karttaa kuin romaania, ja biografia on sen läpikäymien geologisten ajanjaksojen summa. Itsestään kirjoittaminen merkitsee sen muistamista, että on syntynyt raivosta, että on ollut paksu katkeamaton laavavirta ennen kuin sen pinta on kovettunut ja halkeillut ja päästänyt esiin jonkinlaista rakkautta, tai anteeksiannon hyödytön voima on tullut hiomaan ja tasoittamaan painautumia. Itsestään lukeminen merkitsee sen tunnistamista, mitä on kokenut, omien kerrosten hahmottamista. Pohjalla onnen ja yksinäisyyden kristallit, haihtuneen muiston seuraukset, kaikki se, mitä on kaivettu ja mikä on täyttynyt vedellä surkeasti paljastaen, ettei se ole totta, että aika parantaa haavat, ja että on repeytymiä, jotka eivät tule milloinkaan täyttymään. Kuluva aika vain tuo mukanaan pölyä ja rikkaruohoja, ja repeytymä peittyy ja muuttuu erilaiseksi maisemaksi, kaukaiseksi, tarumaiseksi, missä puhutaan kieltä, jota et enää ymmärrä, yhtä uskottavaa kuin haltioiden kieli. Kävelet perheesi raunioilla ja huomaat, että joitakin sanoja on pyyhitty pois mutta toisia on säästetty, jotkut ovat kadonneet, kun taas toiset tulevat aina kaikumaan elämäsi taustaäänenä. Viimein pääset äitisi ja isäsi partaalle uskottuasi vuosikaudet, että voisit päästä heidän tasolleen vain kuolemalla tai menettämällä järkesi. Ja siinä vaiheessa ymmärrät, että kaikki mikä veressäsi virtaa on vain kutsu ja että olet vain muinaisten myyttien kaikua."  Claudia Durastanti  Tuntemani vieraat, 2022

  

  

Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset Runoja horrossaarnaaja Helena Konttisesta

 Suomalainen profeetta, horrossaarnaaja Helena Konttinen (1871-1916) syntyi itäisessä Suomessa, Uukuniemellä, mutta vaikutti laajasti ympäri Suomea puhujamatkoillaan, joilla hän kulki pitäjästä pitäjään yhdessä tovereidensa kanssa, soutaen, kävellen ja hevosen kyydissä. Horrostilassa ollessaan hän kertoi tuntemattomille ihmisille heidän elämästään asioita, joita kukaan toinen ei ollut kuullut tai voinut tietää.

Pirjo Kotamäen kahdeksas runokokoelma Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset (Parikanniemen ystävät ry 2022) kertoo Helena Konttisesta ja hänen näyistään, joita hän horrostilassa näki. 

  Ihmeelliset ovat runouden tiet. En ollut koskaan kuullut Helena Konttisesta, ennen kuin nyt. Hänen elämänsä käy hyvin ilmi runokokoelmasta, joka liikkuu kronologisesti, alkaen Konttisen lapsuudesta ja päättyen hänen kuolemaansa. Tervehdyksessä lukijalle Kotamäki kertoo, että on ollut kiinnostunut pyhimyksistä niin kauan kuin muistaa. Kirjoittaessaan runoja hän sanoo tuntevansa jonkinlaisen pyhyyden läsnäolon, tai luovuuden. Runous on Kotamäelle kuin rukousta: se yrittää päästä yli tämän maailman, toisen, sanoinkuvaamattoman sisään; ja pyhimykset ovat opastajina tuolla matkalla.  Hän kertoo löytäneensä Helena Konttisen, kun etsi tietoa enkelikokemuksista. Lähdeteoksena näille Helena Konttisen elämästä vapaasti kertoville runoille on ollut rovasti K.K.Sarlilin toimittama Konttisen elämäkerta, josta käy hyvin ilmi Helenan tapa puhua. Kaikki runoissa olevat lainaukset löytyvät elämäkerrasta.

  Tätäkin runokokoelmaa kannattelee Pirjo Kotamäen kaunis ja puhutteleva runokieli, joka virtaa vapaana ja johon lukijan on helppo päästä mukaan. Aiheensa mukaisesti kieli on ylevää, uskonnollista, Raamatun kielen kaltaista. Mieleen tuli myös Aleksis Kiven kieli; Kivihän tunsi hyvin Raamattua.  Tietty vanhahtavuus kuvastelee aikaansa, agraari-Suomen aikaa. Ylätyylin vastakohtana on alatyylinen, kova ja väkivaltainen kieli, jota Konttisen vastustajat käyttävät ("perkeleen ämmän kuvatus" , "mätäpää, laholatvainen", esimerkiksi). Raamatussa puhutaan vertauksin, ja niin puhuu tämäkin runokokoelma, metaforisesti. Uskonnoton elämä on "kuin purtilo aavalla merellä: aina keikkumassa, painumassa syvään pimeään". Se on elämistä "tiheässä, synkässä, jonne valo ei pääse tunkeutumaan", "syvällä liejussa, niin ettemme jalkaamme jaksa nostaa", silloin "suon höyryyn sortuu, litistyy sormineen ja jalkoineen". Se on  "kuin pimein riihen nurkka öiseen aikaan" ja "murhehyminä täyttää taivaan", sen "mätäs on märkä, upottava" ja "hallassa hameen helmat, kovassa koppurassa, kylmenneenä".

  Uskon vastaanottaminen on taas kuin "rakkaus, joka juoksee lihani läpi kuin keväinen kettu pyydyksensä perässä", silloin "tähdet loistavat enkelien silmissä" ja saa "aamukasteen pisaroita suoraan taivaasta". Se on "kuin armonvalkeuden höyhenet ilmassa" ja "sydän puhdistuu ja on kuin autuus siipien alla". Silloin "honkaiset huoneet täyttyvät auringon ja kuun kirkkaudesta" ja "ilma hivelee ihoa: ei ole kylmä, ei kuuma: on paratiisin siunaus"; "lumi sulaa sielusta kokonaan, aitanvierus paljastuu, kevät koittaa", "paratiisin marjat ovat linnunmunan kokoiset ja kääntyvät auringon mukaan", "olemme viheriäisen puun tykönä". Se on "avoin auringon täyttämä niitty säteineen",  "sulaa mettä,  simaa sinisessä salossa" ; "on vehnästä, on rukihista" ja "keväinen siipi saapuu takaisin, rakkaus muuttaa, muuttaa koko ihmisen".

  Helena Konttinen oli paitsi pyhimys, myös äiti ja vaimo, joka väsyi eikä olisi aina jaksanut  lähteä puhujamatkoille. Häntä uhattiin, pilkattiin, mutta hän koki, että lähdettävä oli, sillä 

"...enkelit avasivat kirjan:

kirjaimet loistivat kuin taivaan tähdet,

ne aivan kuin purkautuivat kirjasta esille

kuin kirjontatyöt, kirjaimet olivat isot ja kauniit:

kuin kesäpäivän perhoset, mutta

sitten kun se oli avoinna (se mitä kerrottiin):

koko ihmisen elämä oli siinä, alusta loppuun,

minä tunsin sen koko painollani,

sanat lävistivät minut ja aivan kuin halkesin,

kuin kirves olisi osunut halkoon ja

tiesin naapurin koko kertomuksen,

elämän, sen mitä hän ei koskaan ollut sanonut ääneen,

se tuli ilmi,

kuin keväällä paljastunut kylmä maa lumen jäljiltä, 

paljaana.

Se oli kaikki siinä."

(Pirjo Kotamäki Paratiisin marjat, linnunmunan kokoiset,  2022)

HOLOGRAMMI Runoantologia HOLOGRAMA Antología poética

 Kolmekielinen (suomi, saame  ja espanja) runoantologia HOLOGRAMMI HOLOGRAMA (Rosetta Versos ja Artifice Comunicadores  2022) tuli minulle kevään aikana tutuksi, kun toinen kirjan toimittajista, Zoila Forss-Crespo Moreyra  pyysi minua tarkastamaan antologian kieliasun eli toimimaan oikolukijana. Jo silloin suurin osa valtavasta työstä antologian eteen oli tehty. Zoila kertoi siihen kuluneen neljä vuotta. Viimeiseen vuoteen hän sai avukseen runoilija Leena Kellosalon. Kaksikko hioi ja viilasi uupumatta espanjankielisten runojen suomennoksia ja luki runoja ääneen maistellen eri mahdollisuuksia. Zoila käänsi myös suomalaiset runot espanjaksi. Esipuheessa hän kertoo, että kääntäminen vaati tutkimusmatkailijan, kaivostyöläisen ja jopa arkeologin silmää ja että hänen tavoitteenaan oli pysyä alkuperäisille teksteille uskollisena. Zoila Forss vertaa käännöstä hologrammiin: runon käännös on alkuperäisen hologrammi. Kaksi ahkeraa mehiläistä, Zoila Forss-Crespo Moreyra ja Leena Kellosalo, on tuottanut uurastuksellaan lukijoille maittavan hunajasadon, josta nyt saamme nauttia. Kyseessä on upea kulttuuriteko, joka osoittaa, ettei runous tunne rajoja; ei valtiollisia, kansallisia eikä taiteellisia.

  Antologiassa on runoja 32 nykyrunoilijalta, jotka puhuvat äidinkielenään suomea, espanjaa tai saamea. He ovat kotoisin Suomesta, Perusta, Meksikosta, Chilestä, Kolumbiasta, Uruguaysta ja Espanjasta. Useat asuvat muualla kuin kotimaassaan. Runoilijat ovat (aakkosjärjestyksessä) Paula Abramo, Inger-Mari Aikio, Lalo Barrubia, Daniel Bencomo, Sonia Liz Carrillo, Tomás Cohen, Rita Dahl, Domingo de Ramos, Sergio Espinosa, Maricela Guerrero, Victoria Guerrero Peirano, Miguel Ildefonso, Anna Elina Isoaro, Riina Katajavuori, Leena Kellosalo, Jukka Koskelainen, Pirjo Kotamäki, Juha Kulmala, Kati Neuvonen, Kalle Niinikangas, Tommi Parkko, Outi-Illusia Parviainen, Juha Rautio, Kasper Salonen, Nilton Santiago, Helena Sinervo, Pirkko Soininen, Elisabeth Torres, Riikka Ulanto, Denisse Vega Farfán, Johanna Venho, Katariina Vuorinen. Antologian päättää Zoila Forss-Crespo Moreyra yhdellä (ennen julkaisemattomalla) runollaan. Jokaiselta runoilijalta on kolmesta viiteen runoa. Heistä on myös sivun mittaiset curriculum vitaet, joiden perusteella voi päätellä, että antologian runoilijat ovat aika lailla jo meritoituneita eli runouden saralla ansioituneita. Useat heistä on palkittu, ja heidän runojaan on käännetty eri kielille. Voisi sanoa, että kyse on ammattirunoilijoista, jotka ovat toimineet myös kääntäjinä, opettajina, toimittajina, kustantajina ja kriitikoina.  Osa on myös aktiivisia lavarunoilijoita. Runoilijoiden keski-ikä on noin 45, aika tasaisesti on 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla syntyneitä. Jos tällä nyt sitten on mitään merkitystä; runoilu kun ei katso ikää. :)  

 HOLOGRAMMIN runoja yhdistävänä teemana on toiseus ja sen vastavoimana minuus, jotka voivat kohdata kielessä, runouden kielessä. Minua on aina kiinnostanut, millä perustein antologian runot valitaan. Jos ajatellaan, että HOLOGRAMMIN runot on poimittu jo julkaistuista runokirjoista, mikä on ollut kriteerinä? Valitsija on ensin lukenut 32 runoilijan koko tuotannon (millä perustein hän on valinnut runoilijat?) eli ehkä noin pari sataa runokirjaa. Suurin osa on hänelle tietysti jo ennestään tuttuja, ehkä jopa lempirunoja.  Hän on lukiessaan kenties jo pitänyt silmällä teemaa, toiseutta, ja valinnut sitä monipuolisesti ilmentäviä runoja. Mutta onko kyse myös runoista, joita valitsija rakastaa, jotka hän tuntee itselleen jollain tapaa läheisiksi ja koskettaviksi? Kyse on myös taiteesta, taiteellisuudesta, ehkä valitsijan omimmasta estetiikasta ja runokäsityksestä. Niin tai näin, HOLOGRAMMI-runoantologia on onnistunut kokonaisuus, jonka runot toimivat hyvin yhdessä; voisi sanoa, että ne jopa keskustelevat toistensa kanssa. Vaikkei olisi koskaan lukenut kokoelman runoilijoiden teoksia, antologiaa varten poimitut runot muodostavat viehkeän niityn, oman hurmaavan ekosysteeminsä, jossa lukija voi vaeltaa erilaisia kukkia ihastellen ja haistellen (antologian alkuperäinen merkityshän on "kukkakokoelma"). 

  Mitä tuo teema, toiseus, sitten tarkoittaa? HOLOGRAMMIN runot ovat taidokkaita ja lähestyvät teemaa kielen kautta, epäsuorasti, runokielen keinoin. Monesti lukija voi vain aavistaa, mistä on kyse. Pääosa ei ole julistavuudessa tai tarkoitushakuisuudessa. Teema on moniselitteinen. Toisia ovat erilaiset, suhteessa muihin, kenties enemmistöön. Toisia suhteessa niihin, jotka käyttävät valtaa, edustavat yleistä mielipidettä; niitä jotka nähdään poikkeuksellisina ja normeihin kuulumattomina. Toiseus on käsite, jota  on käsitelty mm. maantieteen, naistutkimuksen, antropologian ja sosiologian tutkimuksissa. Toiseuden on katsottu sijoittuvan reuna-alueille eli marginaaliin. Toiseus HOLOGRAMMIN runoissa on maanpakolaisuutta, sukupuoliroolien kyseenalaistamista, seksuaalisuuden monimuotoisuutta, unelmoijana olemista, vähemmistökielen puhumista, haavojen, surujen ja menetysten tunnustamista ja tunnistamista, täydellisyyden vastustamista, kauneuden huomaamista, epävarmuuden hyväksymistä, oman kielen ja tien  löytämistä. Oikeastaan voisi sanoa, että jokainen runoilija on toinen, jo lähtökohtaisesti erilaisuutensa ja erillisyytensä tiedostava.

HOLOGRAMMI on mahtava lukupaketti,  lähes 350 sivua. Se on runoudenrakastajan must ja osoittaa, miten monella tapaa voi kirjoittaa toiseudesta, sekä temaattisesti että tyylillisesti. Suomalainen lukija saa tutustua espanjankieliseen runouteen, omalla äidinkielellään.( ja tietysti espanjankieliset saavat suomalaiset runot luettavaksi omalla kielellään; runoantologia julkaistaan myös Perussa).  Mikä etuoikeus! Ei ole itsestään selvää, että runoja käännetään. Runojen kääntäminen ja antologioiden kokoaminen ovat arvostettavia kulttuuritekoja; siksikin, että runous on toinen, kulttuurin kentällä marginaaliin kuuluva. HOLOGRAMMI  HOLOGRAMA on runoantologia, monipuolinen ja kielellisesti rikas teos, jossa riittää lukemista ja nauttimista, esimerkiksi moneen kesäiseen hetkeen. Seuraksi kelpaavat vaikka mansikat ja kuohuviini.

"Sinä, valveunen materia, luot oikotien aavikolla ja sanot nimeni.

 Minä, siivetön eläin, piirrän joen kehon ja juon sen.

 Kuljemme ilman janoa ja väsymystä. Olemme piste jossain horisontissa."

 Zoila Forss-Crespo Moreyra  HOLOGRAMMI  HOLOGRAMA 2022

  

  

Kuin proseccoa hyvässä seurassa

 Tittamari Marttisen Säntilliset vieraat (Avain 2022) on kokoelma kirjoituksia arjen rikkaudesta, mukavista kohtaamisista, matkamuistoista ja elämäniloisista huomioista ja havainnoista. Sitä oli todella kiva lukea, kuin olisi proseccoa siemaillut; kuplat kutittivat inspiroivasti ja jättivät onnellisen, virkistävän olon. Olen aiemmin lukenut Marttiselta kertomuskokoelmat Nainen joka söi Napoleonin (2015) ja Perhosvaikutus (2017), joten osasin odottaa miellyttävää lukukokemusta. Säntilliset vieraat sopii hyvin kesä- ja lomalukemiseksi, puutarhakeinuun ja laiturin nokkaan eli lukijalle on tiedossa rentouttavaa, viihdyttävää ja mielen iloiseksi tekevää lukemista.

  Säntilliset vieraat sisältää 35 tekstiä, juttua, lastua vai miksi tätä tekstilajia sitten kutsuisikaan. Minusta ne ovat kuplia, kuohuviinin  poksahtelevia kuplia tai miksei saippuakupliakin.  Niiden minähenkilö rakastaa elämää, vaikka unohtelee tavaroitaan milloin mihinkin, kärsii usein huonosta hiuspäivästä, jännittää esiintymisiä. Hän suhtautuu kaikkeen myönteisesti ja tuntuu, että elämä on ollut ja on  hänelle hyvä. 

  On kiinnostavaa lukea, miten hän huijaa itsensä kirjoittamaan, ikään kuin tekee töitä salaa itseltään. Ranskan kieli ja kulttuuri ovat hänen sydäntään lähellä. Hän nauttii paljussa istuskelusta, hapanjuurileivän leipomisesta, ihailee kauniita kasviksia, rakastaa taidenäyttelyissä käymistä  ja matkustelua ilman tarkkoja suunnitelmia. Tyylilaji muuttuu humoristiseksi, kun Kursailija ja Antelias, Tosikko ja Rento sekä Askeetti ja Hedonisti asetetaan vastakkain. Korona-aikana erilaiset verkkokurssit tulevat hänelle tutuksi: esimerkiksi ruoanlaittokurssi ja italian kielen opiskelukurssi. Nainen rakastaa kirjakauppoja, matkaeväitä, juhlia ja erilaisten ihmisten tapaamisia. Hän voittaa matkatoimiston arvonnassa kahden hengen matkan Le Cordon Bleu -instituutin ruoanlaittokurssille Pariisiin.

  Kaikesta tästä kerrotaan niin, että lukija pääsee mukaan aistimatkalle: viiruttamaan gnoccheja, kuuntelemaan Pariisin kamariorkesteria metroasemalle, käyskentelemään Porton Livraria Lello -kirjakaupassa, istumaan kahviloissa ihmisiä tarkkailemassa, rapistelemaan eväspapereita junassa, ruokkimaan nälkäistä hapanjuurta, juomaan kuohuviiniä ultima thule -laseista ... Lukija rentoutuu, tuntee olonsa kevyeksi, kuin seuraisi perhosen lentoa tai pilvien lipumista taivaalla.  Kuin siemailisi proseccoa hyvässä seurassa.

Leenu, Liinu ja Tiinu

 Naisella, Leenu Laxilla, on suuri ongelma tai oikeastaan kaksi: Liinu ja Tiinu. Hän on kärsinyt niistä siitä asti, kun täytti yhdeksän. Ne aiheuttivat poikien kiusaamista ja ahdistelua  kouluiässä, käsiksi käymistä ja solvaamista. Opiskeluajat musiikkikorkeakoulussa olivat koettelevia; eteeristen nuorten naisten lauluroolit jäivät väliin ja lehtorit ja ohjaajat ehdottelivat ja kähmivät; Liinun ja Tiinun takia kun Leenu vaikuttaa kokeneelta ja koketilta naiselta. Kaupasta on vaikea löytää sopivia vaatteita, on vaikea harrastaa liikuntaa, kivut niska-, selkä- ja hartiasärkyjen muodossa ovat aina läsnä. Liinu ja Tiinu vaikuttavat minäkuvaan ja kehopositiivisuuteen kielteisesti. 

  Leena Sainion kolmas kirja, pienoisromaani Leenu, Liinu ja Tiinu - rajansa rinnoillakin (Enostone Kustannus 2022) kertoo liian suurien rintojen haitoista. Kyseessä on sairaus, rintarauhasen liikakasvu (hyperplasia mammae), jossa rintojen kasvu ei pysähdy koskaan vaan rinnat jatkavat kasvuaan. Lukija saa kirjasta paljon tietoa ja elää Leenun mukana kauhistellen tämän kokemuksia. Etäännyttävänä tyylikeinona toimii huumori, joka on väliin ronskiakin. Mutta jos päähenkilöä on läpi koko elämän  pidetty ronskina, suorastaan pervona Daisy Daisarina ja lypsylyylinä, mikään vähempi ei riitä kuvaamaan niitä tuntoja, joita  Leenu Lax on joutunut käymään läpi.

  Naisen ruumis on aina ollut miehisen katseen kohteena, mutta miten häpäisevä ja traumatisoiva tuo julkea katse voikaan olla!  Onneksi Leenu Lax saa viimein voimaa ottaakseen kohtalon omiin käsiinsä. Tuntuu, että hän on muiden naisten tavoin vihdoinkin voimaantunut ja saanut tarpeekseen. Hän päättää mennä rintojen pienennysleikkaukseen, reduktioplastiaan.

  Sainion painavan kirjan keveyttäjänä toimii kaksi ideaa. Leenu Lax kirjoittaa toukokuusta lokakuun alkuun  blogia, jossa kertoo rintojensa historian ja suunnitelmastaan pienennyttää rintansa. Lukija saa tietää myös, miten leikkaus sujui ja mitä sitten tapahtui. Kirjan moniäänisyys syntyy blogin kommentoijista, joita on suuri määrä. On mm. seksiä ehdotteleva Jykke, lehmistään tarinoiva Emäntä, silikoneja hypettävä Kirsi-Marja, on  riidan haastajia, kohtalotovereita ja sivupoluille eksyviä. Heidän kommenttinsa ovat ratkiriemukasta luettavaa. Vieno, vino huumori osuu näin myös somemaailman ihmeellisyyksiin, ilman osoittelevaa sormea, ja saa lukijan hykertelemään.

  Kirjassa on myös teeman mukaista pohdintaa elokuvien povipommeista, rintaliivien kuppiko'oista, silikonien ottamisesta, maalaustaiteen rinnoista, oopperasopraanoista, rinnoista laulumusiikissa, imetyksestä, liianisorintaisen naisen seksielämästä... Naisen rinnat, kiehtova aihe, josta riittää kirjoitettavaa ja josta jokaisella on mielipide (vähän kuin koulusta, jota jokainen on käynyt :D). Leenu Lax on tissisankaritar, joka on kulkenut kivikkoisen tien mutta selviytynyt. Sainion kirjalle voi nauraa mutta se pistää myös ajattelemaan. Moninaisia ovat ne stigmat, joita meihin on lyöty ja joista olemme kärsineet. Onneksi suuri osa voi Leenu Laxin tavoin kertoa tarinansa muille, opiksi ja viisaudeksi.

  

  

  

Pompeji

 Pompeji (Kulttuurivihkot 2022) on Pirjo Kotamäen uusimman, järjestyksessä seitsemännen runokokoelman nimi. Kahdessa edellisessä runokokoelmassa keskityttiin historiallisiin henkilöihin, Franciscukseen ja Birgittaan, kahteen pyhimykseen, ja myös uusin kokoelma jatkaa historiallista teemaa. Nyt pääsevät ääneen maallisista iloista nauttivat Pompejin asukkaat, paria päivää ennen Vesuviuksen purkautumista ja kaupungin tuhoutumista. Pirjo Kotamäki on paneutunut huolellisesti erilaisiin lähdeteoksiin. Kun hän lisäksi heiluttelee runoilijan taikasauvaansa eli laittaa peliin runoilijataituruutensa, tuloksena on aistimusvoimaisia ja elämää tihkuvia roolirunoja, joissa lähes parin tuhannen vuoden takainen elämä herää henkiin. 

  Pompejin runoissa pääsevät ääneen  ylellisten huviloiden omistajat vaimoineen, orjat ja palvelijat, prostituoidut, gladiaattorit, kalastajat, viinintekijät, haudankaivaja, kauppiaat. Punaisena lankana kulkee runoilija Titus Clemensin ääni, todistajan ääni, joka kirjoittaa kaiken muistiin, sen mikä tuhkaisella siveltimellä pyyhittiin pois.

  Vuosi on siis 79 jaa, kuten historiasta hyvin tiedämme. Orjat haaveilevat vapaudesta, naiset ovat vain miehiä varten, pompejilaiset uhraavat jumalilleen. Merivesi on kuumentunut ja haisee rikiltä, ilmassa leijuu savua, pilvet ovat peittäneet auringon, ohdakkeet lentelevät kuivassa tuulessa, mehiläiset häviävät, linnut lähtevät. Mutta maa on ennenkin järissyt, miksi siis paeta?

  Erotiikka kukoisti tuon ajan Pompejissa. Erotiikka näkyi taiteessa, freskoissa ja patsaissa. Lisäksi bordelleissa käyminen oli yleistä, ja prostituoituja  mainostettiin kapakoiden seinällä. Pompeji-runokokoelma sisältää myös aistillisia runoja fyysisen rakkauden iloista, niin miehen kuin naisen näkökulmasta. Sen vastapainoksi on runoja lapsivaimojen kuolemisesta synnytykseen, palvelijan raiskaamisesta, orjana olemisen ja vanhenemisen julmuudesta.

   Pompeji-runoissa viiniamforat tuoksuvat, hiukset värjätään vuohenrasvalla, pyökin tuhkalla ja kyyhkysen ulosteella, huolestuneet matroonat uhraavat vuohen kiveksiä, härän sarvia, taateleita ja hunajakakkuja Junolle, Pompejin miehet saavat ohjeita naisenkasvatukseen. Amfiteatterin edessä olevassa mainoksessa kerrotaan tulossa olevasta ensi-illasta keisarin syntymäpäivänä. Ohjelmassa on mm. kuuluisan miiminäyttelijän tanssia, musiikkia ja keisari Neron kirjoittama näytelmä.

  Kaiken taustalla elää Vesuvius, pahaenteisesti päivä päivältä ja tunti tunnilta kuumentuen ja ääntään voimistaen. Lopuksi tulee pimeää, koirat ulisevat, talot huojuvat ja kiviä sataa taivaalta. Enää ei voi paeta. Kaiken tämän Pirjo Kotamäki Pompeji-runokokoelmassaan näyttää, niin että lukija pääsee vaeltamaan kadonneen kaupungin kaduilla ja rakennuksissa ja kuuntelemaan tarinoita, jotka voi haistaa ja maistaa, nähdä ja tuntea.