Tulikärpäsiä Tammelan yllä

 Mitä tapahtuu, kun lapsuutta käsitellään runojen välityksellä? Syntyy kiehtovia proosarunoja, syntyy myyttinen lapsuus. Leena Kellosalon kolmas runokokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä (NTAMO, 2021) sukeltaa lapsuusmuistoihin. Tammela juurruttaa runot konkreettiseen paikkaan ja tulikärpäset siivittää ne hurjaan mielikuvituksen lentoon. Jo tummanpuhuva, upea kansikuva (Juha Tammenpään Viisastenkivi) johdattaa lukijan lapsen maailmaan, hänen tuoreeseen, tarkkaan  ja ennakkoluulottomaan katseeseensa. Kun on kyse runoista, Leena Kellosalon vallattoman villeistä ja ryöppyävästi assosioivista runoista, on vaikeaa, vaikeaa kuin tulikärpästen pyydystys, saada runoja kiinni ja määritellä niitä tyhjentävästi. Onneksi näin, sillä runo jo luonteensa mukaisesti pakenee suostumatta  asettumaan yhteen muottiin.

   Tammelaa ja runokokoelmaa asuttavat runon minäpuhuja, Uuno-vaari ja Johanna-mummo (jotka ovat paenneet Viipurista),  Anni-täti (jonka sulhanen katoaa sotaan), Aili-täti (joka kääriytyy nuoruuteensa), Pajulan vanhaisäntä (jonka kankkujen tatuointeja pojat saunassa ihailevat), äiti ja isä, viisivuotias Lasse (joka joi lipeää) sekä Tammelan opettajat, Merimieskirkon pastori ja Puustisen Kalle (jotka spiritistisessä istunnossa kyselevät meediolta kadonneista ja kuolleista läheisistään).  Kokoelman runot kiinnittyvät paitsi paikkaan myös aikaan eli sodan jälkeiseen aikaan.  Eräässä runossa puhutaan auringonpimennyksestä, joka todellisuuden Suomessa tapahtui vuonna 1945 mutta myös 1954. Ehkä kumpikin yhdistyy kokoelmassa, mutta auringonpimennys on tietysti myös vertauskuva: sodan kauhut elävät edelleen ihmisten mielissä ja menetyksissä, pimeytenä. Aika kulkee runokokoelmassa edestakaisin, spiraalina. Muistot vievät menneeseen ja sitten ollaan taas nykyhetkessä. Runon tyttökin matkustaa ajassa: on välillä jo koululainen, sitten vauva ja viisivuotias.

 Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelma saa myyttisen tasonsa auringosta ja kuusta. Aurinko on tulikärpäset (miesten tupakat), auringonkuultava nainen, pikisauna, kaakeliuuni, jossa isoäiti polttaa tytön kauniin nuken, suuri appelsiini, purppuraa ja kultaa, hymyilevä opettaja sahraminkeltaisessa kretonkimekossa, hehkuva rauta, sihisevien lehtien tupruttava nuotio, sodan palavat puut ja tuliset oksat, käryävät ruumiit, rasvaa tirisevä valurautapannu, kiiltomatoja kuhiseva suo, kimalaiskesä, poltinmerkit siivissä.

  Kuu on enkelilapsi ja keskeneräinen vauvannuttu, alumiinikuu (hyinen liina kapeilla polvilla), joutsen, nukke, tomukuu, opaalikuu, jasmiininkukka, albiinokyyhky, poppelien pumpulit, Lumikuningatar, lasikellot, kalpeat naiset (enkelintekijöiden asiakkaat), luunvärinen morsiuspuku, simpukankuoret, äidin kynsien valkeat kuut, luunhimmeät posket, pianon luiset koskettimet, tuhotun metsän pienet eläimet kuunkokoisin silmin auki, surujenkerääjä, cumuluspilvimeri. 

  Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä -runokokoelman runot ovat hyvin visuaalisia, mutta myös muita aisteja ruokitaan. On paljon värejä, ääniä (tähtien metallimusiikki, yön kaihoisa rumpu, takassa kuiskailee hiillos, pommien vihellykset ja räjähdykset)), hajuja ja tuoksuja (pianon lampettikynttilät savuavat, sireeni lemuaa), makuja, liikettä ja kosketusta (Johanna silittää krookusten paljaita vauvanpäitä). On vastakohtia: kauneutta ja rumuutta, elävää ja kuolemaa, rakkautta ja menetyksiä, surua ja iloa. Lapsen mielikuvituksessa ja unessa kaikki on mahdollista: lapsi syntyy uudelleen, kadonnut palaa, koko maailma tuoksuu, nainen näkee hetken omat tytönkasvonsa. 

"Lyhtykukka palaa seittipimeydessä

huoneet roikkuvat

valaistuvat

kasvihuoneessa hohtaa petroolilamppu

Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot

Tampereen Tuomiokirkon freskossa

Hän lajittelee matkaa varten siemeniä:

kärsimyskukkia, unikoita, yönkynttilöitä

elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin

jokaiseen nappaa

aamunkoin Litukanojan pinnasta

levänneitä perhosten varjoja

kourallisen indigonsinisten rantojen simpukoita ja

hyppysellisen keltaiseksi palanutta hiekkaa

tähtien pölyä"

(Leena Kellosalo, Tulikärpäsiä Tammelan yllä, 2021)

  

Susipaimen

 Kirja tuoksuu saippualta, puhtaalta. Kuin vastapesty pyykki, joka on kuivunut kesätuulessa. Olo on raikas, kuin hennon kesäsateen jäljiltä. Omituista, luulisi aivan päinvastoin, kun on kyse ihmismielen  tummanpuhuvista kerroksista. Susipaimen (Raikuu, 2021) on runoantologia mielestä ja sen häiriöistä. Yli sata runoa 46 kirjoittajalta käsittelevät mielenterveyttä monivivahteisesti: raskaasti, keveästi, kauniisti, koskettavasti.  Kirjoittajien joukossa on sekä runouden ammattilaisia että nuoria harrastajia ja mielenterveysaktivisteja; myös syvissä vesissä kulkijoita/kulkeneita.  Antologian ovat toimittaneet Leena Sainio ja Jonna Nummela.  Mieli ry. sekä Olga ja Vilho Linnamon säätiö ovat tukeneet kirjan kustantamista.

  Susipaimen on runoantologian nimenä monitulkintainen. Onko kyseessä paimen, joka vartioi laumaansa susilta vai susi paimentamassa? Mitä susi voisi tarkoittaa? Onko se jokin pelottava, kipeä, ehkä masennus tai itsetuhoisuus?  Kirjan kuvituksessa (Leena Sainion) suden tassun jäljissä on anturan tilalla sydän. Ehkä sairauden kanssa voi lopulta tulla toimeen, jopa ystävystyä. Susipaimenen runot eivät hyökkää lukijan kimppuun, vaan pyrkivät pikemminkin  lempeästi nykimään hihasta: tällaista on, kun mieli on hauras. Lukija ei kavahda, sillä hän on liikuttunut. Susipaimenen runot ovat koskettavia ja tulevat lähelle.  Mieli voi myös toipua, vahvistua.

  Susipaimen-antologian runojen mielenmaisema on usein väsynyt ja tyhjä, vereslihainen. Runon puhuja haluaa pudota taivaalta tai parvekkeelta luontevasti kuin sade. Hän tuntee itsensä mihinkään kuulumattomaksi, irralliseksi. Toisaalta taas ajan kuluessa ollaan hieman lähempänä kimmellystä, kun uskalletaan tarttua elämää niskavilloista, kun ymmärretään, että kaunis voi olla rikkinäisenäkin. Kuten antologian takakannessa todetaan: oikeus kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen kuuluu kaikille.

  Antologian jokaisesta runosta voisi nostaa esiin jotain, sykähdyttävää tai osuvaa. Lainaan tähän lopuksi Arto Lapin nimeämättömän runon, koska se puhutteli välittömästi ja jäi mieleen asustelemaan.

"Onko mielenpohjan särö

  sittenkin auranviillos

kevään ujuttaa siemenensä.

Kun määrittää

tarkkaan rikkaruohot, joutuu nyhtämään

  vihreässä vihreää.

Vaikka kääntäisi kellon

ruusujen aikaan, se ei pysäytä ratamoita.

Ne seuraavat ihmisten jäljissä,

  levittävät kätensä.

Ole hyvä, kitke,

tällainen pystyjuurakko olen.

  Tai irrota lehteni,

paina sitä haavasi päällä."

(Arto Lappi, Susipaimen 2021)

  

Vaikeampaa on olla näkemättä unia

 Vaikeampaa on olla näkemättä unia on runoilija Kristiina Wallinin ensimmäinen romaani. Se on hyvin kaunis, surumielinen tarina tyttärestä, joka  muistojen tavoittelemisen kautta etsii kadonnutta äitiään. Teoksen tyyli on erittäin runollista, kuten arvata saattaa, ja kuin aikuisten satu, allegoria. Samalla se on kirja muistamisesta ja unohtamisesta, kuvaus yrityksestä saada sanojen avulla kiinni jostain, jolla ei ole kiinteää muotoa. Jostain joka on kipeänä painettu unohduksiin.

  On tytär (Veera), äiti (Ursula) ja isä (Johannes). On kuusikko, meri ja jäkälät. Aikatasoja ja kertojia on kaksi: vuodet 1975-76 Ursulan ja vuodet 2015-2016 Veeran. Äidin on vaikea erottaa kuvitelmia ja todellisuutta toisistaan.  Hän juoksee metsässä, kuusikossa, puiden alla pitämässä vahtia. Kylällä puhutaan jo sudenmorsiamesta ja tytärtä haukutaan hullun kakaraksi. Meri merkitsee äidille ihanaa kuvitelmaa haaveiden paikasta, toisesta todellisuudesta, jossa hän ja tytär voivat sukellella vapaina. Aina jossain muualla on paremmin. Kaipuu toisaalle on pysyvää.  Lopulta äiti joutuu hoitoon, josta katoaa. Tyttärestä tulee yliopistotutkija, jonka tutkimuskohteena ovat jäkälät. Niistä tulee romaaniin oma vertauskuvallinen tasonsa.

  Veera ottaa vapaata töistään ja matkustaa meren taakse kirjoittamaan, jotta muistaisi. Lapsuuden muistot ovat katkelmallisia ja ikuisesti keskeneräisiä. Kallioon kiinni kasvava jäkälä sen sijaan on konkreettinen ja kiinteä. Veera haluaa kirjoittaa äitinsä esiin, pakottaa kirjaimiksi, mikä ei ole helppoa, sillä "muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt niin ohueksi, ettei se enää suojaa". Hänestä tuntuu, että kun äiti katosi, hänen lapsuutensa menetti lineaarisuutensa ja kosketuksen aikaan. Nyt on rekonstruoinnin aika. Veera loihtii silmiensä eteen muistojen näyttämön, jossa virkkeet kaikuvat tyhjässä tilassa ja rakentavat säikeisen verkoston. Kuiskaaja (äiti) pysyy mukana ja neuloo samalla, puikkoja kalisuttaen.

  Veera kirjoittaa äidilleen, äitiään kohti. Hän yrittää ymmärtää, rakentaa kokonaista kuvaa, vaikka "aika on määrittelemätön ulottuvuus, raskas painoton massa. Vuodet lävistävät toisensa niin kuin hengitys lävistää valon: näkymättömissä mutta tässä." Kaikki välkähtelee hajoavina kuvina. Veera haluaa ankkuroida lapsuuden kieleen: nimetä sen, mitä ei voi nimetä. Missä sijaitsee se osa menneisyydestä, jota ei voi muistaa?  Wallinin tyyli muuttuu runollisesta filosofiseksi, ja lukija havahtuu. Hän on kenties itsekin miettiessään omaa lapsuuttaan huomannut, kuinka vaikea on muistaa. Muistot tulevat mielivaltaisessa järjestyksessä, usein kutsumattomina. Ja miten paljon on sellaista, joka ei tule ollenkaan vaan jää pimentoon.

  Kristiina Wallinin romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia on lumoava kirja. Se pitää otteessaan ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Se on taideteos, jonka kieli ja tyyli ovat satumaisen kauniita. Tarina on koskettava ja tarjoaa lukijalleen jollain oudolla tavalla lohtua ja vertaistukea. Se näyttää, miten vaikea on luoda menneisyydestä tarinaa, sillä se pirstoutuu ja rakentuu uudestaan. Unet, muistot ja kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa.

"Katso: maisema pirstoutuu ja pyy lehahtaa kuusikosta ilmaan. Linnun vihellys silpoo sanat. Vaikka kirjaimet lipsuvat otteesta, menen puiden alle seisomaan. Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri.

  Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa.

  Pelkään, että minäkin katoan."

  

  

Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan

 Pirjo Kotamäki jatkaa loisteliasta runoilijan tietään pyhimysten jalanjäljissä. Edellinen  runokokoelma, Villit linnut olkapäillä, rakentui Franciscus Assisilaisen ympärille. Uusi nimeltään Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan  Runoja Pyhästä Birgitasta on saanut innoituksensa Pyhän Birgitan (1303-1373) elämästä. Kumpikin kuuluu  Basam Booksin Puhuttava runo -sarjaan.

  Pyhä Birgitta eli Birgitta Birgerintytär on historian hyvin tuntema, Ruotsin ensimmäinen Euroopan laajuisesti tunnettu nainen ja Pohjolan ainoa naispyhimys. Lisäksi hän on yksi Euroopan kolmesta naissuojelupyhimyksestä.  Hänestä löytyy paljon tietoa, ja neljä tärkeintä lähdettä Pirjo Kotamäki mainitseekin kirjansa lopussa. Yksi niistä on Eila Pennasen romaani Pyhä Birgitta. Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan onnistuu hienosti runon keinoin täydentämään Pyhän Birgitan kuvaa, ikään kuin sisältäpäin mutta myös ulkoapäin, monin silmin ja usean äänen voimalla.

  Runokokoelmassa on useita puhujia. On minäpuhuja, joka haluaa tehdä matkan menneisyyteen ottaakseen selville, "minne ihminen menee, minne minä". Hän haluaa tuoda värejä Birgitan mustavalkoiseen kuvaan. Myös Birgitta puhuu minämuodossa, kun hän käy elämäänsä läpi kronologisesti. Ääneen pääsevät lisäksi Birgitan isä, kuninkaan neuvonantaja Knut,  paavit ja papit, Birgitan tytär, ruhtinas Bruno ja hänen vaimonsa; kaikki Birgitan viholliset ja hengenheimolaiset. Runojen nimet tai otsikot toimivat hyvin ikään kuin tienviittoina lukijalle, joka  pysyy hyvin matkassa ja voi vain nauttia kauniista kielestä ja elävästi havainnollistetusta keskiajan atmosfääristä.

  Pirjo Kotamäen runokieli on ilmeikästä ja virtaavaa, pakotonta. Pyhän Birgitan elämä tulee lihaksi ja hengeksi runokokoelman säkeissä. Birgitan näyt, ilmestykset  ja mielenliikkeet saavat kiehtovan ilmauksen, rakkaus aviomieheen aistillisen, suru aviomiehen ja pojan kuolemasta koskettavan. Pyhä Birgitta oli paitsi mystikko myös aikansa vallankäyttäjä ja toimi pelottomasti miehisen vallankäytön hallitsemassa maailmassa. Myös tämä puoli Birgitan elämästä tulee runokokoelmassa taitavasti ilmaistuna ilmi. Ruumiillisuus ja hengellisyys, läheiset ja vastustajat, Ruotsi ja muu maailma, usko ja politiikka; Pyhän Birgitan elämä rakentui vastakohtien pohjalle, minkä Pirjo Kotamäki on tuonut hyvin runokokoelmassaan esiin.

  Loppuun runo Birgitta tuntee kruunun painon ohimollaan:

"Äänet kukkivat juhannusvihreää, solmittua seppelettä,

 suoraan maasta tullutta, kun se muuttuu,

 se vaihtuu, se tuntuu,

 ohimolla painaa pyhä kruunu ja

 minä painun sen mukana ja säteilen,

 Alttari ryhtyy kukkimaan, itsestään, aivan kuin aukeaisi,

 aivan kuin ovi avautuisi,

 Jäljet tuntuvat ihollani, otsallani juonteet,

 kruunun laskokset ovat jääneet kiinni ihoon,

 joku pyytää: sinä tulet, sinä jäät ja

 painoni on tässä, pyhän kruunun mukana tullut painava keveys:

 Minut on kutsuttu tähän hetkeen.

 

  (Pirjo Kotamäki Tämä hento maailma, omassa kuolemassaan 2021)

  

Untranslated Nature Kääntämätön luonto

 Runosvengi-kollektiivin kaksikielinen runoantologia Untranslated Nature  Kääntämätön luonto (Rosetta Versos) on ilmestynyt. On ilo ja kunnia saada olla viidellä runolla mukana tässä ulkoasuaan myöten tyylikkäässä ja sisällöltään painavassa antologiassa, jossa on runoja 18 runoilijalta. Teemat ovat suuria: ihmisyys luonnossa ja ympäristössä ilman kielellisiä ja maantieteellisiä rajoja. Suurin osa runoista on sekä suomeksi että englanniksi. Riika Kotka toteaa antologian johdannossa, että runoja ei voi aina kääntää onnistuneesti kielten syntaktisten, tyylillisten ja kulttuuristen erojen vuoksi. Käännöstyö on alkuperäisen tekstin tulkintaa, yritys tavoittaa runon henki.  Antologian kääntäjiä ovat mm. Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Maikki Soro, Anne Ketola ja Runosvengin runokäännöstyöpaja.

  Esipuheessa antologian toimittajat, Andy Willoughby ja Zoila Forss, toteavat, että ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat seuraukset aiheuttavat myös eksistentiaalisen uhan ihmiselle. Kuten romantiikan ajan runoilijoille myös antologian runoilijoille luonto on ihmisen kuvastin; ilon ja varoituksen lähde. Ihmisen tulee  miettiä uudelleen asemaansa ekosysteemin osana. Antologian runot kuvastavat  kaleidoskoopin muuttuvien kuvien tapaan luonnon monimuotoisuutta ja vivahteikkaita näkemyksiä siitä.

  Keitä nuo 18 runoilijaa sitten ovat? Runosvengin viisikon lisäksi mukaan on kutsuttu Runosvengin työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa ahkerasti käyneiden runoilijoiden runoja. Runoilijat ovat: Ursula Anttila-Halinen, O.R. Helle-Kotka, Pirjo Kotamäki, Leena Sainio, Zoila Forss, Andy Willoughby, Kasper Salonen, Lauri Vanhala, Diliana Stoyanova, Shashank Mane, Diana Mistera, Leena Kellosalo, Ye Yint Thet Zwe, Anna Paula Herrera, Farzaneh Hatami, Msblackrose, Mohamed Sleiman Labat, Yassen Ghaleb. Kirjan lopussa on kaikista lyhyet elämäkerrat, joista huomaa, että myös antologian kirjoittajat edustavat kulttuurin monimuotoisuutta ja rikkautta. Suurelle osalle runoilijoista suomen kieli on se kolmas kieli, oman äidinkielen ja englannin lisäksi, mutta runouden kieli on kaikille yhteinen, universaali kieli.

  Antologiassa on yhteensä 51 runoa, joista 45 on käännetty, joko suomesta englanniksi tai englannista suomeksi. Kuusi runoa on alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan. Jokaiselta runoilijalta on yhdestä viiteen runoa.  Runojen sisällöllinen ja tyylillinen diversiteetti on hurmaavaa. On lyhyttä ja pitkää, minimalistista ja polveilevaa, julistavaa ja taiteellisesti kunnianhimoista. On viitteitä japanilaiseen runouteen, Kalevalaan, Italiaan, Helsinkiin, Englantiin, Saharaan. On kieli-ilottelua, huumoria, syvyyttä, tummia sävyjä, filosofista pohdintaa.

  Antologian runoissa   kirsikkapuu kukkii, aurinko twerkkaa, metsän sekakuoro soi, Uutelan erakko valaisee itsensä oudoin tähtikuvioin. Silmä herää ilman nilviäisen mustetta, varis lentää Helsingin yllä, solukunnat kuljettavat tummia uutisia. Puut kurottavat valoon, lumi ja vesi pakenevat vankilan kaltereita, nurmen ohuet terät lepäävät niityillä. Peikonkulta hohtaa sammalkiven juuressa, temppelit ovat täynnä hiekkaa, siellä kaukana väsyneet hevoset lepäävät. Olen kauneuden kauppias, täysikuu saapuu pyyhkimään kyyneleeni, when summer is so deeply green it hurts, the giant sun is tired of my silence, between the withering time ...

  Rakas lukijani! Jos haluat vaikuttua runoilijoiden, runojen, luontonäkemysten moninaisuudesta, kehotan sinua tarttumaan tähän runoantologiaan Untranslated Nature  Kääntämätön luonto.

  

  

Mitä en koskaan oppinut

 Merete Mazzarella, Liisa Enwald, Jaana Seppänen, Anu Silfverberg, Silvia Hosseini, Koko Hubara - ja Leena Krohn. Miten paljon meillä onkaan Suomessa (nais)kirjailijoita (lienee epäkorrekti ilmaisu), jotka kirjoittavat esseitä, tuota kuningaslajiksi (kuningatarlajiksi) nimettyä kirjallisuusgenreä. Olin pari vuotta sitten Antti Arnkilin esseekurssilla, jossa yritin kovasti kirjoittaa yhtä esseetä. Sain aikaiseksi jonkinlaisen, mutta kunnioitukseni kokonaisia esseekokoelmia kirjoittavia kirjailijoita kohtaan nousi huimasti. 

  Leena Krohnin uuden esseekokoelman nimi on Mitä en koskaan oppinut (nimiessee on jätetty viimeiseksi, joten lukija joutuu uumoilemaan loppuun asti, mitä kuuluisa kirjailija ei oppinut). Takakannessa tiivistetään teoksen sisältö: Krohn kertoo muun muassa lapsuudestaan ja kirjoittamisen syntyhetkistä, liikkeelle sysänneistä lauseista ja näyistä. Hän kirjoittaa myös siitä, mikä häiritsee, millaisia rajoituksia vapaa sana voi kohdata. -  Kirjaa voi pitää eräänlaisena retrospektiona, katsauksena omiin julkaistuihin teoksiin.

  Ensimmäisessä Aika herätä -nimisessä osassa Krohn ilmoittaa kiittävänsä kirjallaan nuoruutensa neljää lausetta, jotka muodostuvat kirjan  (ja kirjailijan koko tuotannon) punaiseksi langaksi. Ne ovat hänen mukaansa arvoituksia, jotka ovat pakottaneet kysymään; epäilijän uskontunnustuksia.  Calderonin "Elämä on unelma, josta herättyämme jää jäljelle vain omien tekojemme muisto" Krohn kertoo lukeneensa kymmenvuotiaana. Se avaa eettisen näkökulman elämään. "Et ole paikassa, vaan paikka on sinussa"  -lauseen kirjoitti Angelus Silesius, jonka runo sisältyi Helvi Juvosen runokokoelmaan, hänen suomentamanaan. Lause tarkoittaa Krohnin mielestä, että todellisuus on sisäisesti meissä. "Katukivien alla on rantahiekkaa." Pariisilaistalon seinään kirjoitettu graffiti ilmaisee Krohnin mukaan kokonaisen maailmankäsityksen. " Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset" on hänen tiivistyksensä Carl Sandburgin runosta.

  Koulumuistot on kuvattu ihanan elävästi. Koulu on paha erehdys: "En pitänyt koko jutusta." Kirjat ja lukeminen kiinnostavat (tietysti; en tiedä yhtään kirjailijaa, jota eivät). Kirjailija ja hänen sisarensa sairastavat polion, sillä poliorokotusta ei vielä ollut.  Kansakoulun jälkeen sisarukset siirtyvät Helsingin tyttökouluun Hallituskadulle. Siellä vietetyt kuusi vuotta kuuluivat Krohnin mielestä hänen elämänsä synkimpiin. Isä sairastuu ja kuolee, lapsuus loppuu. Krohn alkaa kirjoittaa, melankolisia ja synkkiä säkeitä. Hän määrittelee itsensä 15-vuotiaana: hänellä on "tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi".  Krohn kiinnostuu myös elokuvista. Hän pääsee rehtorin armeliaisuudesta lukioon Helsingin Yhtenäiskouluun. Uusi aika alkaa: tiedonjano herää.

  Krohn pohtii myös aikaa, sen kulumista ja kiihtymistä. Donnea lainaten hän toteaa, että inhimillinen tietoisuus luo illuusion ajan lineaarisuudesta, vaikka menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat ovat yhtäaikaisesti läsnä. Aika on sarjallinen. Oman esseensä saa Helsinki: Kaupunki jossa synnyin. Muistikuvat kaupungista kerrostuvat toistensa päälle: " Sen, mitä näemme, lävistää se mitä on nähty." Muistot tungeskelevat hänen mukaansa sisällämme niin väkivahvoina, niin värikkäinä, niin raskaina, niin sietämättöminä ja niin vaikeasti karkotettavina.

  Esseekokoelman toinen osa on nimeltään Tieto ja näky. Kun tulee vanhemmaksi, alkaa ihmetellä myös kaikkea jokapäiväistä ja luonnollista: kukkaa ja kasveja. Krohnin mukaan "Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä". Hän pohtii teostensa estetiikkaa, jonka perusteet ovat hänen mukaansa inhimillisessä tietoisuudessa ja kielessä sen kaikkine sumeuksineen. Todellisuus perustuu "jaettuihin uniin" ja on sekä subjektiivinen että objektiivinen. Krohn sanoo, että hänelle ei ole olemassa estetiikkaa tai taidefilosofiaa ilman moraalifilosofiaa. Hän kertoo kiinnostuneensa keinoälystä ja -elämästä ja pohtii, mitä meille tapahtuu, miten muutumme, kun synteettinen evoluutio yhä etenee, mutta eettinen evoluutio ei ole ehkä vielä alkanutkaan.

  Sanojen kuvat -essee kuvaa kiehtovasti kirjoittamista. Krohn kutsuu kirjoittajaa sanojen saalistajaksi; sanat pyydetään kielen syvänteistä, ja siihen tarvitaan kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Ei voi tietää, mitä pinnan alla tapahtuu. Onko siellä saalis vai saalistaja. Osaston muut esseet käsittelevät tietoisuutta, unia, kuolemaa ja kuolemattomuutta, yliluonnollisuutta, synkronismeja; tuttuja teemoja Krohnin kirjoista.

  Kolmannessa  osassa Sormi huulilla on mm. esseitä internetistä, kirjallisuuden kaupallistumisesta, informaatiovaikuttamisesta, kirjojen kääntämisen vaikeudesta, sukupuolista, kulttuurisesta sensitiivisyydestä, totuuden etsimisestä, kritiikistä, ydinvoimasta.  Näihin kaikkiin Krohn ottaa kantaa, rohkeasti ja lahjomattomasti.

  Neljäs ja viimeinen osa on Mitä en koskaan oppinut eli mitä en oppinut syyllisyydestä enkä viattomuudesta; rahasta enkä köyhyydestä ja rikkaudesta; kielestä ja kirjoittamisesta; mitä en koskaan opetellut ja silti opin. Nämä sisältävät huikeaa pohdintaa eläinten oikeuksista, finanssikapitalismin kieroudesta, kirjoittamisesta taisteluna yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan, kirjoittajan ja lukijan yhteisestä salaisuudesta. Esseekokoelman päättää kolme pitkää runoa (Uskoisinko silmiäni, Henkien metsä ja Salassa) sekä Jälkisanat, jossa Krohn kirjoittaa: "En ole voinut olla toistamatta itseäni, en palaamatta uudelleen samoihin aiheisiin. Se ei ole omaa syytäni vaan elämän, joka tarjoaa kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Juuri ne ovat kysymyksistä parhaita. --En ole myöskään voinut paeta ajastani enkä aikaani, vaikka usein olisin halunnutkin niin tehdä. Vaikeinta ajassa on, että se vaihtuu ennen kuin siitä ymmärtää mitään."

Tie, totuus ja kuolema sekä Syksystä syksyyn

 Kaksi mieleistä esseekirjaa eli kirjoja joissa pohditaan syvällisiä ja ollaan viisaita: Silvia Hosseinin yhdeksän esseetä sisältävä Tie, totuus ja kuolema  sekä Merete Mazzarellan esseepäiväkirja Syksystä syksyyn, jonka luvut on nimetty kuukausien mukaan.

  Silvia Hosseinin  esseekokoelman johdannossa kirjoittaja ilmoittaa, että kokoelma on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla, kevyen ja painavan välissä.  Essee merkitsee matkaa, jossa mahdollisuus on melkein yhtä tärkeä kuin matka itsessään. Hosseini, samoin kuin monet muut kirjailijat, matkustaa paljon. Tuntuu, että irtautuminen ja toisin näkeminen on suorastaan välttämätöntä kirjoittamiselle. Hosseinin sanoin muistikuvat matkoista synnyttävät hienovaraisia assosiaatioita, jotka loksauttavat jotain, joko paikoilleen tai pois paikoiltaan tavalla, jonka ansiosta ajatus tai teksti voi myöhemmin syntyä. Kaikki potevat syyllisyyttä lentämisen takia, mutta silti matkustavat. Paitsi tietysti nyt, kun kaikki matkustaminen on mahdotonta.  Hosseini toteaa, että puoliakaan kokoelman esseistä ei olisi syntynyt ilman matkustamista. Hän pohtii, että tehokkain työkalu kasvihuonepäästöjen alentamiseksi olisi päästökaupan tai -verotuksen kiristäminen.

  Hosseini oleskeli kuukauden Syrakusassa, Sisiliassa. Esseessään Etsivä löytää hän pohtii idän vaikutusta eurooppalaiseen kulttuuriin ja sitä, miten paljon filosofia, lääketiede ja matematiikka ovat velkaa arabialaiselle tutkimukselle, kuten myös arabimaiden nykyistä alennustilaa.  Esseessä Miesten tarinoita suurennuslasin alla on Jack Kerouacin Matkalla, jota lukiessaan Hosseini pohtii suhdettaan feminismiin. Kerouacin teosta on luettu väärin pelkästään maskuliinisena uhona, vaikka se nousee hänen mielestään reaalimaailmaakin kuvaavana sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, häkellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan. Patriarkaalinen kulttuuri rajoittaa Hosseinin mukaan naisia ja sukupuolivähemmistöjä, mutta se rajoittaa myös miehiä.

  Ylpeys, ennakkoluulo ja Pääoma -essee tarkastelee Jane Austenin romaania pääoman ja luokan  eli omistamisen näkökulmasta. Se on ehkä "akateemisin" kirjan esseistä, ja Hosseini siteeraakin ahkerasti ranskalaista taloustieteilijää Thomas Pikettyä. Essee laajenee pohtimaan epätasa-arvoisuutta ja naisille suunnattuja sijoitusneuvokirjoja.  Kuka minä olen? pohtii 140  numeroidun väite-ja kysymyslauseen muodossa identiteettiä, joka on päättymätön prosessi, kirjoittajansa mukaan. Iranilaisia kirjeitä -esseessä pohditaan kirjeissä rakastetulle, mitä on olla iranilainen, mitä on olla muslimi. Siitä saa pohdinnan ohessa todella värikkään ja autenttisen oloisen kuvan Teheranista.

  Menetyksen ammattilaiset käsittelee kuolemaa ja Hosseinin nuorena kuollutta pikkuveljeä, Marraslinnut kirjoittajan rakastamia lintuja. Hosseinin mukaan linnut tiivistävät hetkeen enemmän kuin oman olemuksensa: "Lokin kirkuna kesäpäivänä havahduttaa huomaamaan , miten merkityksillä ladatusta, täydestä kokemuksesta on kyse. Linnun huuto käynnistää elävän kuvan, jossa tiedostan jalkateräni asennon sandaalissa, kimalaisen tanssin ja pensasruusujen tuoksun, jota päivän raukea kuumuus voimistaa." Monissa kulttuureissa linnut liitetään kuolemaan. Niiden katoaminen varoittaa myös ihmistä kuolemasta.  Viimeinen essee, Aurinkokuningatar, käsittelee sairautta, peräaukon fisteliä, josta kirjoittaja kärsii. Sama vaiva oli myös Aurinkokuninkaalla. Essee laajenee pohtimaan groteskia, karnevaalikulttuuria, köyhien maiden tyttöjen koulunkäynnin keskeytymistä hygieniasyistä, ruumiin haurautta, sitä miten ruumis lopulta hajoaa, maatuu tai palaa mutta muuttuu joksikin muuksi: mullaksi, tuhkaksi, atomeiksi, tähtipölyksi.

  Silvia Hosseinin ja Merete Mazzarellan teoksille on yhteistä paitsi pohtiminen ja sivistyneet viittaukset lukuisiin muihin teoksiin myös jonkinlainen korostunut tietoisuus elämän hauraudesta, varmaankin koronasta johtuen. Kummallakin on myös läheinen ja lämmin suhde kumppaniinsa, joka saa rakkaudentunnustuksia, julkisia siis. Tämä on mielestäni liikuttavaa, näinä epävarmoina aikoina.

    Syksystä syksyyn -kirjassaan Mazzarella pohtii tapansa mukaan monenlaisia asioita. Kirja alkaa syyskuusta 2020, ajasta ennen koronaa.  Hän kertoo halunneensa neljäkymmentä vuotta kirjoitettuaan löytää rennomman tavan kirjoittaa, sellaisen joka liittäisi yhteen elämän ja kirjoittamisen. Kuten Hosseini Mazzarella haluaa sekoittaa korkeaa ja matalaa, suurta ja pientä. Hän pohtii ajan kulumista, vanhenemista, Fredrika Runebergia, Ellen Thesleffiä, kirjoittamiaan teoksia, nostalgiaa, vanhempiaan, lapsenlapsiaan. Mazzarella opettaa edelleen: antropologeille akateemista kirjoittamista ja ruotsalaisille lääketieteen opiskelijoille kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Hän matkustaa miehensä kanssa Australiaan ystäviään tapaamaan mutta joutuu tulipalojen aiheuttaman ilman saastumisen takia palaamaan takaisin monta viikkoa etuajassa.

  Helmikuussa 2021 Mazzarella täyttää 75.  Hän suunnittelee syntymäpäiväjuhlia suvulle Englannin Canterburyyn maaliskuun loppupuolelle ja varaa matkoja ja hotelleja. Vielä voi matkustaa Tukholmaan, Uppsalaan ja Reykjavikiin. Mazzarella lukee kirjoja polarisaatiosta ja suree pakolaisongelmaa.  Hän on maininnut koronan ohimennen muutamia kertoja mutta maaliskuun 13. päivä kaikki muuttuu. Seminaarit, esiintymiset, tapaamiset, matkat peruuntuvat. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kun mitään ei  voi suunnitella.

  Mazzarella siirtyy miehensä kanssa kesäasunnolle, Tammisaareen. Hän pitää yhteyttä omaisiinsa ja ystäviinsä videoyhteyden ja sähköpostien avulla ja jatkaa maailmantilanteen seuraamista ja pohtimista seuraamiensa uutisten ja aiheeseen liittyvien kirjojen avulla, kriittisesti ja terävästi. Hän kirjoittaa, miten me sodan jälkeen varttuneet olemme olleet hemmoteltuja ja pitäneet itseämme jossakin mielessä valittuina emmekä ole koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle.  Mazzarella kysyy ihmetellen: " Miten on mahdollista, että emme koskaan kuvitelleet joutuvamme koetukselle?"

  Mazzarella koettaa opetella olemaan kärsivällisempi ja nauttimaan klassisesta musiikista. Hän viihtyy luonnossa ja tarkkailee lintuja ja yrittää elää hetkessä.  Kirjansa loppupuolella  Mazzarella kertoo, miten hän törmäsi Ruth Ozekin romaanissa A Tale for the Time Being mielestään kiehtovaan japaninkieliseen ilmaukseen Zuibun nagaku ikasarate itadaite orimasu ne, jonka vivahteikas käännös kuuluu: " Olen saanut elää pitkään maailmankaikkeuden tutkimattomien ehtojen ansiosta, mistä olen syvästi ja nöyrästi kiitollinen."  Kyseistä ilmausta on kutsuttu kiitollisuustempukseksi, eikä kukaan pysty lausumaan sanoja vihaisena. Mazzarellalle riittää Monica Brawin käännös: "Olen saanut elää melko pitkään - ja siitä olen syvästi kiitollinen."