Kuihtuminen

 Armoton, misantrooppinen, häijy, ilkeä, julma, viiltävä, absurdi, morbidi, hurja, tabuja rikkova, kauhistuttava.  Kuitenkin hauska, tarkka, havainnollinen, satiirinen, itseironinen, paikoilleen naulitseva, osuva. Tällä adjektiivilitanialla luonnehdin Antti Hurskaisen uutta kirjaa Kuihtuminen, jota luin kello neljään yöllä, koska en voinut lopettaa sen lukemista.  Kuihtumista ei ole tarkoitettu tosikoille, romantikoille, mielensä herkästi pahoittaville ( takakannessa pitäisi lukea Kielletty yli 70-vuotiailta, alle 30-vuotiailta, elämään uskovilta).  Sen musta huumori ei valaise päivää vaan saa sen entistä synkemmäksi. Mutta tyyli on huippuunsa viritetty; jokainen sana on piiskansivallus: viuh, viuh, viuh.

  Kuihtuminen on lajihybridi. Se muistuttaa romaania, dekkaria, esseekokoelmaa, pamflettia. Anna-Leena Härkösen, Antti Nylénin, Matti Mäkelän tyyliä. Jossain kohdassa kirjaa minäkertoja mainitsee esikuvikseen kirjat Sissiluutnantti (Paavo Rintalan), Ihminen joka järkkyi (Christer Kihlmanin), Aiheita (Jouko Turkan) ja Routavuosi (Juha Seppälän). Kirjoja jotka aikoinaan järkyttivät pientä Suomea.  Kirjan minäkertoja toi mieleeni myös Salingerin Holden Caulfieldin, tosin vanhempana ja kyynisempänä. Kummankin katse on lahjomaton.

  Mihin Kuihtumisen miekanpistot sitten osuvat?  Kriitikoihin, epärehellisiin kirjailijoihin, hoitokotivanhuuteen, autofiktioon, nuorekkaaseen vanhenemiseen, (media)seksikkyyteen yms. Ei ole monta asiaa, jotka itseään elävänä kuolleena pitävää minäkertojaa ilahduttavat. Hän elää omasta vihastaan, mutta yrittää silti etsiä asioita, jotka tuntuvat oikeilta, autenttisilta. Masentuneena hirttäytynyt kollega on ollut se oikea asia, ehkä. Kuolema on oikea asia.

  Kuihtuminen viittaa vanhenemiseen, luovuuden ehtymiseen, elämänvoiman hiipumiseen. Kuihtuminen alkaa Kuopiosta, jossa minäkertoja on käynyt kirjastossa esiintymässä. Hän matkustaa junalla Kouvolaan, toiseen kotiinsa (toinen on Helsingissä). Mielessään hän kertaa elämäänsä: lapsuuttaan, nuoruuttaan, kirjailijanuraansa, suhdetta vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Hänen vierustoverinaan istuu vanha mies, jolle kertoja kuvittelee elämän. Vanha mies on vertauskuva pelätylle vanhenemiselle, kuihtumiselle. Hänen ja minäkertojan elämät kohtaavat, kulkevat hetken rinnakkain, yhtyvät, sammuvat.  Kenties tämäkin on vain minäkertojan mielikuvitusta, fiktiota.

  Kuihtumisen loppu on tietoisen provosoiva:

  "Olen esittänyt liian synkkiä ennusteita tulevaisuudestani. Vielä eilen opettelin tilastoja ulkoa. Eliniänodotteeni on 69,22 vuotta, eikä minulla ole varaa eksyä persoonallisiin ratkaisuihin. Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tavoitteenani on ollut haistatella väkijoukossa. Meitä ei ole täällä paljon. Kiva, että pääsitte kuuntelemaan, kirjaa saa kanttiinista. Haistakaa vittu."

  

  

  

  

  

Mitä Tolstoi todella sanoi

 Tolstoi on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka teokset  (ainakin Sota ja rauha sekä Anna Karenina) ovat kaikille tuttuja, viimeistään televisiosovitusten ja elokuvien jälkeen. Aikanaan Tolstoi tuli koko maailman tuntemaksi filosofina ja rauhanjulistajana. Millaiselta hän näyttää 2000-luvun perspektiivistä tarkasteltuna? Tähän alunperin kevättalvella 2019 luentosarjana toteutettu Mitä Tolstoi todella sanoi yrittää 11 kirjoittajan voimin vastata. Mielenkiintoinen teos, joka hartaalle Tolstoin ihailijallekin antaa jotain uutta.

  Esseessään Miksi Tolstoi ei ole vesimeloni Mika Pylsy pyrkii näyttämään, ettei ero kirjailija-Tolstoin ja saarnaaja-Tolstoin ole selkeä. Vaikka Tolstoi joutui Anna Kareninan kirjoitettuaan uskonnolliseen kriisiin ja  kielsi siihenastisen tuotantonsa ja elämänsä, hän oli koko elämänsä ajan ollut ristiriitainen oman elämänsä kulkija. Hän saattoi muuttaa mielipiteitään kaikkein perusluontoisimmistakin kysymyksistä. Ailahtelevuus oli Pylsyn mukaan osoitus totuudenetsinnästä, jota Tolstoi harjoitti koko elämänsä. Vapaus oli hänelle tärkeää, ja hän kammosi tiedostamatonta, automaattiseksi muuttunutta elämää. Häntä ärsytti kaikenlainen sovinnaisten tapojen noudattaminen. Tolstoi ei tunnustanut minkäänlaisen vallan tai vallankäytön laillisuutta.  Rousseau ja Goethe olivat hänelle tärkeitä oppi-isiä. 

  Matti Klinge esittelee Sota ja rauha - historiaa vai romaani? -esseessään Tolstoin historianharrastusta ja hänen käyttämiään lähteitä. Vesa Karonen kuvaa esseessä Tolstoin sota, fiktiot ja todellisuus, miten Tolstoi uudisti sotakuvausta: hän käsittelee sotaa teoksissaan erilaisina fiktioina.  Karosen mukaan Tolstoi on sota-aiheisen kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia, ja se näkyy myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja joidenkin kirjailijoiden pasifistisissa näkemyksissä.

  Virpi Hämeen-Anttila käsittelee esseessään Tolstoin kirjaa Ivan Iljitsin kuolema, jota haluaa analysoida tavallisen lukijan näkökulmasta. Kirja käsittelee kuolemanpelkoa yhdistyneenä elämän merkityksellisyyden etsintään, mikä on Hämeen-Anttilan mukaan leimallista sekä Tolstoin elämälle että hänen tuotannolleen.  Tintti Klapuri vertailee esseessään Tolstoin ja Tsehovin erilaisia käsityksiä kuolemasta ja kuolemattomuudesta.  Tolstoi, jonka maailmankatsomus oli kristillinen, pohdiskeli Klapurin mukaan elämän ja kuoleman suhdetta koko myöhäistuotannossaan. Tsehov, luonnontieteilijän näkökulmastaan, kommentoi Tolstoin käsityksiä omissa kertomuksissaan.

  Sirpa Kähkösen Näen punaista (Tolstoi ja yksityiskohta) ihmettelee, miten taitava Tolstoi oli kuvatessaan yksityiskohtia, joiden avulla lukija johdatetaan kirjan syvempiin teemoihin. Silja Rantanen puolestaan, miten vähän Tolstoin romaaneissa on viittauksia kuvataiteeseen.  Tolstoi kuvaa hänen mukaansa mestarillisesti aistihavaintoja, mutta ei löydä niitä kuvataiteesta. Silti hänen romaaneillaan on yhtymäkohta kuvataiteeseen rakenteen sommittelun kautta. Tolstoin  kerronnassa on yllättäviä kohtia, joita Rantanen kutsuu poikkeamiksi. Ne ylittävät romaanitaiteen tavanomaiset pelisäännöt.

  Martti Anhava kuvaa esseessä Pakenija Tolstoi tämän viimeistä lähtöä kodistaan mutta osoittaa, että pakeneminen on jatkuva aihe ja teema sekä Tolstoin omassa elämässä että hänen tuotannossaan. Pakenemiset ovat Anhavan mukaan yrityksiä selvitä solmuisesta elämäntilanteesta.  Tolstoi näki niissä myös syvälle käyvän muutoksen, uuden alun mahdollisuuden.  Antti Alanen käsittelee esseessään Tolstoi ja elokuva Tolstoin kirjojen filmatisointeja. Tolstoin tuotantoa on filmattu paljon, erään laskelman mukaan 210 kertaa.  Hänen kirjojaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina niiden elokuvallisuuden ( esim. paralleelimontaasi, monihenkilöisyys, dialogi, vitalismi) vuoksi.

  Juhani Niemi käsittelee esseessään Tolstoi ja Järnefelt kahden kirjailijan suhdetta, aihetta, jota on tutkittu paljon. Niemen mukaan on olennaista havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin. Useat keskeiset suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Niemen mielestä, 2000-luvun perspektiivistä katsottuna, Tolstoi elää edelleen kaunokirjallisilla ansioillaan, riippumatta siitä, millaisia aatteita on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

  Kirjan viimeinen essee, Ben Hellmanin Mitä Tolstoi todella sanoi, on omien sanojensa mukaan lyhyt johdatus tolstoilaisuuteen. Läpi Tolstoin tuotannon korostuu ajatus, että ihmisen ei tule elää itsekkäästi, vain omia tarpeitaan ja omaa etuaan ajatellen, vaan sen sijaan seurata Jumalan tahtoa, mikä on yhtä kuin rakkaus ja hyvyys lähimmäistä kohtaan. Hellmanin mukaan Tolstoin suuri, ratkaiseva löytö oli se mitä hän kutsui Jeesuksen viideksi käskyksi, jotka on löydettävissä Vuorisaarnasta. Tolstoi uskoi, että ihmiskunta seisoi uuden aikakauden kynnyksellä. Kaiken elämän kunnioittaminen, rakkauden velvoitus ja väkivallan kieltäminen eivät olleet hänen mielestään utopiaa vaan päämäärä, joka oli jo yleismaailmallisesti toteutumassa.   Hellman lopettaa esseensä paljon puhuvasti: "Vuosi oli 1905."

  

  

  

Kirjoja surusta - Valkoinen kirja ja Mustaa valoa

 Valkoisen lumen keskellä tuntuu luontevalta tarttua eteläkorealaisen kirjailijan Han Kangin teokseen Valkoinen kirja (suomentanut Taru Salminen). Se on kirja minäkertojan parin tunnin ikäisenä kuolleelle esikoissisarelle. Hän haluaa muistaa sisarensa ja näyttää hänelle valkoisia, puhtaita asioita. Valkoisen kirjan tyyli on minimalistinen, erittäin runollinen. Kuolleen vauvan riisinvalkoinen iho yhdistyy kaikkeen valkoiseen: lumeen, kukkiin, sumuun, lintuun, suolaan, kiveen, paperiin, kuuhun...

  Kirjan tunnelma on hauras, surumielinen. Vastasyntynyt kuolee alkutalvesta, kun kuura peittää maan. Vasta kun minäkertoja matkustaa maapallon toiselle puolelle, hän joutuu kohtaamaan kätketyt muistonsa, kaupungissa, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin raunioiksi. Kuollut sisar kulkee kertojan rinnalla, ikään kuin hänen sijastaan. Valkoinen merkitsee puhtautta:

"Mahtavatko tuollaiset huikaisevan valkoiset esineet liikuttaa mieliämme siksi, että sisimmässämme aaltoilee jokin tahraantumaton valkoisuus. "

  Se merkitsee hänelle myös hiljaisuutta:

"Hän otti valkoisen kiven silloin tällöin esiin laatikosta  ja asetti kämmenelleen. Hän ajatteli, että jos hiljaisuuden voisi tiivistää aivan pieneen ja kiinteään muotoon, tältä se tuntuisi."

"Näen sinut koivikon hiljaisuudessa. Näen sinut talviauringon säteitä tulvivan ikkunan äänettömyydessä. Näen sinut kattoon osuvissa auringonsäteissä poukkoilevien, kimaltelevien pölyhiukkasten joukossa. - - Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi."

Yhtä kauniisti, joskin voimakkaammin, on kuoleman aiheuttama suru kuvattu Katriina Huttusen teoksessa Mustaa valoa  (Muistiinpanoja hautausmaalta). Surun istukka oli Huttusen aiempi teos, jossa hän kuvaili tyttärensä itsemurhan aiheuttamaa raastavaa surua ja syyllisyyttä. Uudessa teoksessa suru ei ole kadonnut mihinkään; se ei päästä irti eikä kirjoittajakaan päästä sitä irti. He ovat yhtä.

  Huttunen käy yhä päivittäin Hietaniemen hautausmaalla, jonka kolumbaariossa eli uurnaholvissa hänen tyttärensä tuhkauurna sijaitsee.  Hän istuu tuntikausia kolumbaariossa, käy äänetöntä dialogia tyttärensä ja itsensä kanssa, tekee muistiinpanoja, lukee kuolemankirjallisuutta. Hän kävelee myös hautausmaalla, tekee havaintoja sen kasveista ja eläimistä, työntekijöistä ja muista haudoista. Mustan valon tyyli on kaunokirjallista, runollista, havainnollista ja tarkkaa.  Mustaa valoa, kuten Valkoista kirjaakaan, ei voi jättää kesken. Lukija on kuin lumottu astellessaan surijan rinnalla. Huttunen kirjoittaa surun näkyviin, antaa sille sanat, ja lukija saa outoa lohtua raskaasta melankoliasta, joka ei väistele.

  Hautausmaalla kaikki on surun merkitsemää: surukuusia, joilla on riippaoksat ja apeat, kapeat hartiat, pimeän päivän epäsuoraa mustaa valoa, vanhojen hautojen unohtuneita salaisuuksia. Huttunen kuvailee kirjaansa hautausmaan kartaksi, jonka lyhyet luvut ovat hautakiviä. Niiden ääreen voi lukija hetkeksi pysähtyä. Hän kutsuu kuolemansuruaan ikivihannaksi. Hietaniemi on hänen surunsa ruumiillinen ja henkinen tila. Siellä toteutuu hänen mukaansa elämän ja kuoleman välitön vuorovaikutus. Hautausmaalla suru varjelee häntä kaikelta turhalta ja ylimääräiseltä. Surua ei voi kieltää, sillä se on intensiivistä kestosurua:

"Suruni ei etene lineaarisesti. Surun sykli on ja pysyy, jatkuu ja toistuu, voimistuu koko ajan, kiihtyy, kiertyy itsensä ympärille. Jokainen päivä ja jokainen vuodenaika Hietaniemessä on yhtä paras.- - Suru on hydra."

  Teoksensa lopussa Huttunen kertoo eri puolille Eurooppaa sijoitetuista kompastuskivistä, jotka ovat holokaustissa kuolleiden miniatyyrimuistomerkkejä. Niihin on kaiverrettu nimi ja päivämäärä. Ne merkitsevät vertauskuvallisesti sitä, ettei ihmistä ole unohdettu niin kauan kuin hänen nimensä muistetaan. Myöskään Huttunen ei halua unohtaa lastaan. "Sureminen on velvollisuus."

Rapuoopperaa

 Leena Sainion toinen runokirja on nimeltään Rapuooppera (Enostone), joka on tarkoitettu lapsille ja lapsenmielisille. Mikä runsaudensarvi se onkaan! Kokonaisuus on nautittava, aikuisenkin lukijan mielestä. Omasta lapsuudestani muistan Marjatta Kurenniemen, Kaija Pakkasen ja Kirsi Kunnaksen runokirjat, joita äiti meille lapsille luki ja jotka kirjaimellisesti luettiin puhki. Lapsi nauttii kielestä, kunhan hänelle tarjotaan runoja. Ehkä sanoilla leikkimisen tärkein agenda on se, että näin lapsi kuin luonnostaan oppii, että oma koti voi sijaita myös kielessä, varsinkin omassa äidinkielessä. Kirjallisuus ja mielikuvitus yleensäkin ovat oivallisia elämänkumppaneita.

  Omille lapsilleni luin kaikenlaisia lastenkirjoja ääneen. Runokirjoja olivat Pikku Pegasos (joka sisälsi 400 kauneinta lastenrunoa), Jukka Itkosen ja Tuula Korolaisen runokirjat ja tietysti Kunnaksen Tiitiäiset. Sittemmin en ole seurannut lastenrunokirjoja: luullakseni niitä ei niin kauheasti julkaista, joten Leena Sainion Rapuooppera vastaa hienosti tarpeeseen. Rapuoopperassa riittää runoja eri-ikäisille lapsille: ikähaitari voisi olla neljästä murkkuikäisiin, jos nyt mitään ikärajoja pitää vetää.

  Rapuooppera jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat Ihmeellinen elämä, Eläimet ja luonto ja Universumin mysteeri. Ensimmäisessä osassa esitellään mm. aforismi, haiku, tajunnanvirta ja loitsu, joiden tekoon lukija saa myös ohjeet. Runojen sävy on leikkisä ja pohdiskeleva (mikä on ajatus, entä jatkuva muutos, jos voisi kulkea peilin läpi, oikean ja väärän merkitys). Koulukiusaamisen estoloitsu on vaikuttava, Pehmolelujen kirje lapsille liikuttava,  Jalkapuu hieman pelottavakin. Runoja on tässä osastossa 28. Ehdoton suosikkini on Haave aaveesta. Leena Sainion piirros pienestä pöydän ääressä istuvasta kynttilää tuijottavasta aaveesta on kerta kaikkiaan hellyttävä. Sainio on kuvittanut kirjansa itse. Kirjassa on sekä kokosivun maalauksia (ehkä ne taiteellisimmat) ja pieniä hauskoja piirroksia joka sivulla.

  Toisessa osassa Eläimet ja luonto on riemastuttavia eläin- ja luontorunoja ja kokonainen oopperalibretto, Rapuooppera, jonka voi laulaa ihan omalla tyylillään (osia on isä-, äiti- ja lapsiravuille, merralle ja ihmiselle). Runoja on Rapuoopperan lisäksi 18 ja sävyjä löytyy lyyrisestä hauskaan, nonsensestä kauhuun. Suosikkejani ovat Kielojen kuningas, Minä olen sade, Itulimaska (proosaruno), Lohikäärme ja sittiäinen sekä Oodi luonnolle. Lukija saa ohjeet mm. oodin tekoon.

  Kolmannessa osassa Universumin mysteeri siirrytään avaruuteen. Valo, Kuu, Aurinko, Taivaantuure, enkelit, muun muassa saavat oman runonsa. Lukija perehdytetään aseemiseen kirjoitukseen (hurraa, nyt minäkin vihdoin pääsin jyvälle!).  Suosikkejani ovat mahtava Aurinko soittaa, suloinen Taivaanpesä ja koskettavat Taivaantuure ja Enkeli. 

  Nuorimmille lukijoille aikuinen joutuu ehkä selventämään joitain Rapuoopperan runoja, mutta sehän on vain hyvä. Aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta ei ole koskaan liikaa. Ala-asteen ja yläasteenkin oppilaille Rapuooppera sopii itsenäisesti luettavaksi tai sitten opettajan käyttöön runouden opettamiseen. Rapuooppera ei opeta sormi pystyssä mutta näyttää, miten moneksi runo voi taipua. Se ilakoi, miten ihana ja monipuolinen on suomen kieli. Miten runo elää ajassa mutta on samalla myös ajatonta.

Syyskimikki juhlii

 Kolmas runokirjani Syyskimikki juhlii on ilmestynyt. Kannessa on valokuva kukkivasta syyskimikistä, joka nimensä mukaisesti kukkii vasta syksyllä, usein lokakuussa, kun muut kasvit ovat jo valmistautumassa talvilepoon. Syyskimikki kurottaa taivasta kohti pitkillä valkeilla kukkavanoillaan, jotka tuoksuvat todella makeilta, ehkä metsämansikoilta. Se kukkii, kunnes pakkanen tai halla taittaa kukkavanat ja varret. 

  Runokirjani yhdeksän värikuvaa olen itse ottanut, samoin kansikuvan. Takakannen kuva on mieheni ottama. Kirjan punaisena lankana ovat pienen puutarhamme kukat ja kasvit sekä metsä. Teemoja ovat siis luonto, ilmastonmuutoskin mutta myös koti, rakkaus, runomaailma ja vanheneminen. Suuria teemoja, mutta vähäeleisesti ilmaistuina, itselleni ominaisella suoransimppelillä tyylillä.

   Olen  hionut kokoelmaani parin vuoden ajan, itsekseni ja kahdella eri runokokoelmakurssilla. Saila Susiluodon runokokoelmakurssilla (NVL:n kurssilla, joka koronan takia järjestettiin verkkokurssina) sain hyödyllisiä neuvoja, esimerkiksi kokoelman rakennetta ja kaarta koskien. Susiluoto kehotti myös karsimaan hurmosta ja runsautta. :D Olin jo ennen kurssia poistanut noin 40 runoa ja lisää poistettavaa ja muokattavaa tuli. Vaihdoin runojen järjestystä useammankin kerran. Kirjoitin muutaman uuden runon. 

  Tommi Parkon Syventävän runouden verkkokurssilla opin myös paljon. Muiden kurssilaisten tarkkanäköinen palaute oli kehittävää, ja ohjeiden mukaan kirjoitettiin paljon uusia runoja, mm. teemoilla aistikokemus, rytmi ja visuaalisuus runon lähtökohtana. Runon logiikkaa pohdittiin, samoin runokokoelman rakennetta. Ensimmäisen kerran ostin myös arvostelupalautetta: Parkko antoi Zoomin kautta yksilöllistä palautetta runokokoelmastani. Hän vertasi luontorunojani Mustapään Läkkiseppä Lindblad-runoihin (ilman läkkiseppää) ja Pertti Niemisen kääntämään kiinalaiseen runouteen. Runoissani on kuulemma paljon konkretiaa ja tiiviyttä, mikä on hyvä. Metaforieni tuoreusaste on hänen mukaansa 80 prosenttia. Ohjeiden mukaan lisäsin minää runoihin ja yritin jonkin verran outouttaa ilmaisuani.

  Runokirjassani on 57 runoa, jaettuna kuuteen osastoon. Tanka-runoja on kaksi, haikuja seitsemän. Osastojen nimet ovat Hämäräsoivat ikävänpisarat, Kuunvalon ja saniaisen aika, Keijunkukkahaaraliike, Tähdet tuoksuvat basilikalta, Kivihuutoa, haaleaa aurinkoa sekä Syyskimikki juhlii. Runojen ryhmittely on aika luovaa puuhaa, sillä on sata tapaa, millä ne voisi ryhmitellä. Olen kuitenkin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäisessä osassa korostuu ehkä vuodenaika (syksy-runoja enimmäkseen), toisessa runot liittyvät kuunvaloon, vanhenemiseen ja metsään. Kolmannessa keskitytään puutarhaan ja kukkiin, neljännessä on rakkausrunoja. Viidennessä ilmenee huoli ilmastonmuutoksesta ja rivien välissä  koronastakin. Kuudennessa osassa on luontorunojen lisäksi metarunoja, runojen syntyyn liittyviä. Olen yrittänyt jättää niihin hieman arvoituksellisuutta, tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle.

  Mikä olisi ominaista Syyskimikki juhlii -runokirjani runoille? Luonnon personointi on näköjään minulle tyypillistä. Se ei ole mikään uusi tapa mutta perisuomalainen. Syksy juhlii, villiviini rakastuu, ruoho lisää keltaista turkkiinsa. Aisteista olen käyttänyt näköaistin lisäksi myös kuuloa ja tuntoa sekä  hajua/makua; suuri osa runoistani on aistimusvoimaista. Jonkinlainen kauneuden tavoittelu on minua; en osaa enkä halua kirjoittaa toisin. Runoissani on myös rytmiä, rauhallisen hengityksen rytmiä, ja hieman huumoriakin.  Värejä on paljon, jonkin verran myös sanoilla leikittelyä.  Toistuvia sanoja ovat mm. tuuli ja pilvet, lähde, mutaiset jalanjäljet, taikakynä, valo ja pimeä, utuiset vuoret, sininen hetki, ruusun tuoksu ja saniaisen värinä. 

  

   pullotan sinisen hetken

   silkkipaperiin käärin tuulen suhinaa

   äänitän saniaisen värinän

   lähteen solinaa säilön rasiaan

   prässään ruusun tuoksua

     hiili piirsi rakkaani ääriviivat valkeaan seinään

(Ursula Anttila-Halinen  Syyskimikki juhlii, osastosta Tähdet tuoksuvat basilikalta)

Vanha nainen tanssii

 Olen lukenut Eveliina  Talvitieltä aiemmin kirjat Hieno vai huono (2015) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016), ja pidän hänen pippurisesta ja hieman provosoivasta tyylistään. Vanha nainen tanssii (2021) jatkaa samaa tyyliä. Kansi on huikea: siinä on pitkään mustaan hameeseen pukeutunut Talvitie, vauhdikkaassa asennossa kädet ylhäällä ja toinen jalka samoin kohti kattoa.  Kansi kuvastaa hyvin sitä ärhäkkää energiaa, jota kirjailijalla on. Kuvassa on hänen mukaansa kyse ilosta, näyttämisenhalusta, muistoista, häpeästä, itsevarmuudesta, heittäytymisestä, menetyksistä, kaipuusta  ja häpeilemättömästä halusta määrittää itse itsensä.

  Vanha nainen tanssii -teoksessa on oikeastaan kaksi teemaa: tanssi ja vanheneminen. Talvitien mukaan tanssi saa unohtamaan sen, minkä haluaa unohtaa.  Se antaa vapauden iloita sellaisesta, josta ei ole säädyllistä iloita. Talvitie lainaa kirjailija Margaret Laurencea, jonka mukaan tanssi on elämän metafora eikä sellaisena pelkkää iloa vaan joskus myös kärsimystä. Vanhojen naisten tanssin merkitys on siinä, että he ovat tanssineet elämässään muiden rytmiin mutta ovat lopulta löytäneet oman rytminsä. Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut juuri näitä naisia, joiden arvelee löytäneen vanhemmiten oman tanssinsa.

  Talvitie pohtii, miksi sana "vanha" on nykyaikana niin kielteisesti latautunut ja erityisesti käsite "vanha nainen".  Hän sanoo yrittävänsä karistaa kielteisyyttä neutraalimpaan suuntaan; tämä on siis hänen teoksensa missio. Talvitie itse on juuri täyttänyt 50. Vanhenemisessa häntä pelottaa se, että hän ei ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi. Hän myös pelkää joutuvansa ikänsä puolesta lokeroiduksi. Huumori ja itseironia ovat mausteita, joilla Talvitie tekstiään höystää:

  "Alan suoraan vanhaksi ja karismaattiseksi. En suostu kärsimään lokerosta, johon elämä minua työntää. Teen siitä omanlaiseni. Hakkaan seinämään aukon nousevan auringon puolelle ja käännän kasvoni valoa kohti heti aamulla sillä vanhat naiset heräävät aikaisin. Varustan lokeron pehmeillä tyynyillä, asetun niille sijoilleni mukavasti, käteen dry martini oliiveineen ja sitten huutelemaan lokeron uumenista kipakasti mutta lempeästi vanhan naisen viisauksia ohikulkeville nuorekkaille, nuorille ja iättömille."

  Kirjaansa varten Talvitie on haastatellut Ervi Siréniä, Pirkko Lahtea, Laila Snellmania, Katariina Souria, Marketta Mattilaa, Raisa Rauhamaata, Leena Pasasta, Ann Seliniä, Anu Sinisaloa, Pirkko Arstilaa ja Seela Sellaa: kaikki vahvoja ja julkisuudesta tuttuja naisia. Jokainen kertoo tarinaa siitä, miten hänestä on tullut hän ja mitä on matkan varrella oppinut. Mielenkiintoista luettavaa.

  Tanssija Ervi Sirén kertoo, että hän on aiemmin yrittänyt muuttaa oppilaita. Nyt hän ajattelee, että tanssija on jo täydellinen: "Vapaa keho on luova, mieli toimii samoin. -- En vaadi tanssijaa sopeutumaan minun tanssiini vaan houkuttelen hänen oman taitonsa, kehon oman liikkeen ja loputtoman kekseliäisyyden esiin."  Miten viisasta opetusta!

  Pirkko Lahden voimana on ollut usko siihen, että kaikessa voi onnistua. Laila Snellman puolestaan on päättänyt, ettei pelkää vanhenemista ja kuolemaa. Mattilan mielestä täytyy osata myös valita, mistä uskaltaa ja haluaa luopua. Sinisalo on vuosien varrella rohkaistunut kyseenalaistamaan.  Sourin tarinan inspiroimana Talvitie kirjoittaa:

" Juuri näin meidän kaikkien pitäisi osata elämää tarkastella. Rakentaa sen tuskista, pimeyksistä ja hekumoista tarinaa, älykkäästi ja analyyttisesti. Katsoa pelottomasti suoraan kohti ainakin jälkikäteen. Tapahtui hyviä asioita, huonoja asioita, liian aikaisin, liian myöhään, mutta niistä muodostui se mitä nyt olen. Minulla on oikeus kertoa tarinani juuri niin kuin sen muistan ja haluan muistaa."

  Esikuvakseen Talvitie valitsee Marguerite Duras'n, jota hän pitää kapinallisena, älyllisesti itsenäisenä ja toisinajattelijana.  Duras ymmärsi hänen mukaansa vuosien kerrostumaa ja seurasi omaa vanhenemistaan yhtä kiinnostuneena kuin olisi lukenut kirjaa. Talvitien mukaan vanhan naisen etu on se, että hän kantaa mukanaan nuorta itseään ja voi palata siihen mielessään milloin vain. Nuoruus on tavallaan vanhojen sisällä elävä ominaisuus: "Olen nuori ja vanha samassa paketissa. Vanha ja nuori minussa kumoavat toisensa ja muuttuvat iättömyydeksi. Olen iätön. Olen universumi." Aika hauskasti ajateltu. :D

Matkakirjeitä

 Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on hyvää hoitoa kaamos- ja korona-ajan krooniseen matkakuumeeseen.  Olen lukenut heiltä aiemmin pari vuotta sitten ilmestyneen Puutarhakirjeitä, joka sisälsi puutarhanhoitoon ja kasvamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Ihastuin siihen, samoin kuin tähän uuteen teokseen. Heino ja Wallin ovat tulleet tutuiksi runoilijoina, ja runollista on myös heidän proosansa. 

    Matkakirjeitä sisältää kymmenen kirjettä, viisi kummaltakin. Kirjeenvaihto, miten ihanan vanhanaikaista, oikein sielulle tekee hyvää lukea heidän matkantekoa koskevia havaintojaan ja syvällisiä mietteitään. Olen itse aikoinani ollut aktiivinen kirjeiden kirjoittaja, niin kuin kai useimmat viime vuosituhannella syntyneistä. Heino ja Wallin matkaavat (siis erikseen) residenssiin Firenzeen ja Hailuotoon, suvun jäljille Viipuriin ja Sortavalaan, Valenciaan, Nizzaan, Tarttoon ja Lyypekkiin, mutta pysyvät myös kotimaisemissa, Ylöjärvellä ja Porvoossa. Osaan paikoista he lentävät ja tuntevat siitä huonoa omaatuntoa, osaan matkustavat junalla ja laivalla. Matkakumppaneitakin on, jollei fyysisiä niin ainakin muita kirjailijoita kirjojen muodossa.

  Tekijät pohtivat, mitä perillä oleminen tarkoittaa:

"... onko se pysähtymistä vai jo uuden suunnan hakemista, pohjimmiltaan hidasta (sykäys sykäykseltä) kurotusta kohti. Entä minne me kaipaamme, kun kaipaamme perille? Ja jos pääsemme perille, kuinka kauan viivymme ennen kuin mielessä siintää uusi toive? -- saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonointia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkellisesti saa työntää sivuun tottumuksen." (Wallin)

  Ajattelua herättää, ohjaako kirjoittaminen havaintoja:

" -- keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?  Vai vastako tietoisuus kirjaamisen mahdollisuudesta päästää minut mukaan tapahtumiseen ja valpastuttaa aistini? Silloinko maailma vasta ulottuu sinne missä hengitän? - - Että kirjaaminen ei olekaan keskeytys vaan pysähdys nimeämisen tilaan, jossa jokin pelastuu. Kenties unohdukselta, ohituksilta ja sivuutuksilta; sokeudelta, loputtomalta sokeudeltamme."  (Heino)

    Joskus kirkosta tai kapealta kujalta löytää tunteen jostain kätketystä:

  "Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta tai metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa. Silloin hiljaisuus on erilaista kuin metsässä tai pelloilla. Siihen rakentuu muiden ihmisten ja sukupolvien läsnäolo, joka tihentää yksityisen (ja yksinäisyydenkin) kokemuksen, mutta samalla avartaa sen niin, että löytyy inhimillinen yhteys." (Wallin)

  Kirjoittamisessa ja matkanteossa on jotain samaa, kun kuljetaan "kohti outouden kokemusta, etäämmälle siitä tietämisestä, joka hallitsee arjessa." (Wallin) "Sillä emmekö me kirjoittaessakin etsi juuri niitä vilauksia, kun tuttu ja tuntematon alkavat kerrostua ja kuultaa toistensa läpi? Emmekö hetkeä, jossa oman elämämme läpäisee (ja välillä kipeästikin lävistää) laajempi, vielä tuntematon kehä? Etsimme taustasta siilautuvaa. -- Mahdollisuus altistua tuolle (arjen ympyrän) keskelle jäävälle tyhjälle tilalle kenties kutsuukin minua aina uudelle matkalle. Ehkä siinä piilee myös paikattoman paikka kuvittelulle, rinnakkaisille tarinoille; jos olisikin näin, jos elämä olisikin tätä?" (Heino)

  Välillä hitaudellekin löytyy tilaa:

  "Hitaus houkuttelee luomaan uusia merkityksiä ja rakentaa sellaista säikeistä verkostoa, joka vaatii syntyäkseen tapahtumattomuutta ja pakottomuutta. Ehkä viriää jopa jokin uusi intensiteetti. Silloin en enää havaitse ulkopuolelta ja ulkopuolisena, vaan olen osa havaintoa. En pinnistä ymmärtääkseni, vaan annan ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti. Ei ohimennen, vaan tässä. " (Wallin)

  Korona on löytänyt tähänkin kirjaan. Jälkikirjeissä Heino toteaa maaliskuun lopussa päivätyssä kirjeessään, että tuntuu kuin elettäisiin toista aikakautta. "Kuin meneillään olisi  valtaisa metamorfoosi, jossa olemme palautumassa / pelkistymässä peruselementtiimme fyysisiksi haavoittuvaisiksi olennoiksi ruumiimme rajojen piirtyessä yhä selvemmin esiin. -- Nyt matka näyttää litteältä kaksiulotteiselta kuvalta, samanlaiselta kuin nuo jääkaapin kyljessä killuvat, matkoilta ostamani magneetit. Mutta milloin, matkustinko minä joskus?"

Ja Wallin: "Ovatko matkoilla kirjoittamamme kirjeet muuttuneetkin muistiinpanoiksi ajasta, jonne ei ole enää paluuta vai kuljemmeko vielä joskus samankaltaisessa luottavaisuudessa kuin ennen?  Tietoisina kyllä uhkakuvista, mutta jollakin kummallisella tavalla ja täysin järjenvastaisesti omaan haavoittuvuuteemme uskoen. Millä tavalla ymmärrämme turvallisuuden ja turvattomuuden huojuvat käsitteet sen jälkeen, kun nämäkin sanat ovat kääntyneet merkinnöiksi menneestä, unohdukseksi - ja uudeksi muutokseksi?"

Nämä ajatukset lukija jakaa. Vaikka rokote on tulossa ja voimme kenties palata "normaaliin", kuinka kauan kestää, ennen kuin voimme tuntea olomme turvalliseksi ja uskaltautua taas matkaan?