Matkakirjeitä

 Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin Matkakirjeitä on hyvää hoitoa kaamos- ja korona-ajan krooniseen matkakuumeeseen.  Olen lukenut heiltä aiemmin pari vuotta sitten ilmestyneen Puutarhakirjeitä, joka sisälsi puutarhanhoitoon ja kasvamiseen liittyvää filosofista pohdiskelua hyvin kaunokirjalliseen tyyliin. Ihastuin siihen, samoin kuin tähän uuteen teokseen. Heino ja Wallin ovat tulleet tutuiksi runoilijoina, ja runollista on myös heidän proosansa. 

    Matkakirjeitä sisältää kymmenen kirjettä, viisi kummaltakin. Kirjeenvaihto, miten ihanan vanhanaikaista, oikein sielulle tekee hyvää lukea heidän matkantekoa koskevia havaintojaan ja syvällisiä mietteitään. Olen itse aikoinani ollut aktiivinen kirjeiden kirjoittaja, niin kuin kai useimmat viime vuosituhannella syntyneistä. Heino ja Wallin matkaavat (siis erikseen) residenssiin Firenzeen ja Hailuotoon, suvun jäljille Viipuriin ja Sortavalaan, Valenciaan, Nizzaan, Tarttoon ja Lyypekkiin, mutta pysyvät myös kotimaisemissa, Ylöjärvellä ja Porvoossa. Osaan paikoista he lentävät ja tuntevat siitä huonoa omaatuntoa, osaan matkustavat junalla ja laivalla. Matkakumppaneitakin on, jollei fyysisiä niin ainakin muita kirjailijoita kirjojen muodossa.

  Tekijät pohtivat, mitä perillä oleminen tarkoittaa:

"... onko se pysähtymistä vai jo uuden suunnan hakemista, pohjimmiltaan hidasta (sykäys sykäykseltä) kurotusta kohti. Entä minne me kaipaamme, kun kaipaamme perille? Ja jos pääsemme perille, kuinka kauan viivymme ennen kuin mielessä siintää uusi toive? -- saavuttaa läsnäolo, joka ei olekaan staattista vaan paikan tai maiseman resonointia oman minän kanssa niin, että hengitys ja ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti. On tilaa sekä levollisuudelle että parhaimmillaan uutta synnyttävälle ristiriidalle, kun ainakin hetkellisesti saa työntää sivuun tottumuksen." (Wallin)

  Ajattelua herättää, ohjaako kirjoittaminen havaintoja:

" -- keskeyttääkö niiden kirjaaminen itse tapahtumisen?  Vai vastako tietoisuus kirjaamisen mahdollisuudesta päästää minut mukaan tapahtumiseen ja valpastuttaa aistini? Silloinko maailma vasta ulottuu sinne missä hengitän? - - Että kirjaaminen ei olekaan keskeytys vaan pysähdys nimeämisen tilaan, jossa jokin pelastuu. Kenties unohdukselta, ohituksilta ja sivuutuksilta; sokeudelta, loputtomalta sokeudeltamme."  (Heino)

    Joskus kirkosta tai kapealta kujalta löytää tunteen jostain kätketystä:

  "Matkaaja pysähtyy ja katsoo maalausta tai ajan rouhimaa seinää, portaita. Hän katsoo ovennuppia, kahvaa tai lukkoa, toistuvan kosketuksen silottamaa puuta tai metallia. Samalla hän katsoo itseään. Hän kuulee maalauksen tai vanhan rakennuksen hiljaisuudessa oman hiljaisuutensa. Silloin hiljaisuus on erilaista kuin metsässä tai pelloilla. Siihen rakentuu muiden ihmisten ja sukupolvien läsnäolo, joka tihentää yksityisen (ja yksinäisyydenkin) kokemuksen, mutta samalla avartaa sen niin, että löytyy inhimillinen yhteys." (Wallin)

  Kirjoittamisessa ja matkanteossa on jotain samaa, kun kuljetaan "kohti outouden kokemusta, etäämmälle siitä tietämisestä, joka hallitsee arjessa." (Wallin) "Sillä emmekö me kirjoittaessakin etsi juuri niitä vilauksia, kun tuttu ja tuntematon alkavat kerrostua ja kuultaa toistensa läpi? Emmekö hetkeä, jossa oman elämämme läpäisee (ja välillä kipeästikin lävistää) laajempi, vielä tuntematon kehä? Etsimme taustasta siilautuvaa. -- Mahdollisuus altistua tuolle (arjen ympyrän) keskelle jäävälle tyhjälle tilalle kenties kutsuukin minua aina uudelle matkalle. Ehkä siinä piilee myös paikattoman paikka kuvittelulle, rinnakkaisille tarinoille; jos olisikin näin, jos elämä olisikin tätä?" (Heino)

  Välillä hitaudellekin löytyy tilaa:

  "Hitaus houkuttelee luomaan uusia merkityksiä ja rakentaa sellaista säikeistä verkostoa, joka vaatii syntyäkseen tapahtumattomuutta ja pakottomuutta. Ehkä viriää jopa jokin uusi intensiteetti. Silloin en enää havaitse ulkopuolelta ja ulkopuolisena, vaan olen osa havaintoa. En pinnistä ymmärtääkseni, vaan annan ajatusten ja tunteiden virrata vapaasti. Ei ohimennen, vaan tässä. " (Wallin)

  Korona on löytänyt tähänkin kirjaan. Jälkikirjeissä Heino toteaa maaliskuun lopussa päivätyssä kirjeessään, että tuntuu kuin elettäisiin toista aikakautta. "Kuin meneillään olisi  valtaisa metamorfoosi, jossa olemme palautumassa / pelkistymässä peruselementtiimme fyysisiksi haavoittuvaisiksi olennoiksi ruumiimme rajojen piirtyessä yhä selvemmin esiin. -- Nyt matka näyttää litteältä kaksiulotteiselta kuvalta, samanlaiselta kuin nuo jääkaapin kyljessä killuvat, matkoilta ostamani magneetit. Mutta milloin, matkustinko minä joskus?"

Ja Wallin: "Ovatko matkoilla kirjoittamamme kirjeet muuttuneetkin muistiinpanoiksi ajasta, jonne ei ole enää paluuta vai kuljemmeko vielä joskus samankaltaisessa luottavaisuudessa kuin ennen?  Tietoisina kyllä uhkakuvista, mutta jollakin kummallisella tavalla ja täysin järjenvastaisesti omaan haavoittuvuuteemme uskoen. Millä tavalla ymmärrämme turvallisuuden ja turvattomuuden huojuvat käsitteet sen jälkeen, kun nämäkin sanat ovat kääntyneet merkinnöiksi menneestä, unohdukseksi - ja uudeksi muutokseksi?"

Nämä ajatukset lukija jakaa. Vaikka rokote on tulossa ja voimme kenties palata "normaaliin", kuinka kauan kestää, ennen kuin voimme tuntea olomme turvalliseksi ja uskaltautua taas matkaan?

Hymyn salaisuus

Krista Launosen teos Hymyn salaisuus on sekä sairaskertomus että taidehistoriallinen tutkimus maalaustaiteen hymyistä. Olen lukenut Launoselta aiemmin Ofelian surun, joka kertoi Millaisin kuuluisasta Ofelia-maalauksesta mutta myös Launosen sisaren kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta. Launonen on taitava yhdistäessään henkilökohtaisia kokemuksiaan taidehistorian tuntemukseensa. Syöpähoidoista ja kivuista oli ajoittain raskasta lukea, mutta Launonen ei ole halunnut kaunistella mitään. Lukija kunnioittaa hänen rehellisyyttään ja iloitsee, kun valoisampi ja kevyempi aika vihdoin koittaa, vaikka parantumattomaan syöpään ei olekaan hoitokeinoa.

  Launonen aloittaa kirjansa ennen syöpädiagnoosia. Taiteesta ja sen tutkimisesta, elämänilon etsimisestä,   tulee lopulta eräänlainen pelastusrengas, jonka avulla hän pysyy elämässä kiinni, vaikka se on vaikeaa. Launonen huomaa, ettei maalaustaide sisällä kovinkaan paljon hymyileviä ihmisiä. Taide on pääosin vakavaa. Hymy on Launosen mukaan ollut vuosituhansia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta.  Hymyileminen suu auki, niin että hampaat näkyvät, on amerikkalainen ilmiö ja yleistyi vasta mainonnassa, joka keskittyi positiivisuuteen.

  Launonen puhuu teoksensa alussa katseesta: siitä, kuka katsoo ja miten, miten katse tulkitaan, miten siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Vuosisatoja taiteen historiaa on dominoinut valkoisen länsimaisen heteromiehen katse. Vasta 1970-luvun jälkeen sen rinnalle on alkanut nousta naisten ja naistutkijoiden katse, feministinen tulkinta, naisena olemisen kokemuksen esiintuominen ja erilaisten vähemmistöryhmien näkemys ja kokemus, Launonen kirjoittaa.  Hän tulee kuitenkin siihen johtopäätökseen, että katse on aina subjektiivinen: tutkijan tulkintaa, joka rakentuu olemassa olevan päälle.

  Taidematkalleen Launonen ottaa viisi hymyteosta ja useita taidehistorioitsijoita. Ensimmäiseksi hän valitsee veistoksen, joka kuvaa lähekkäin lepäävää, onnellisesti hymyilevää etruskipariskuntaa, toinen on hymyilevä Buddha. Kolmatta ei voi ohittaa, sillä se on maailman kuuluisin hymy: Mona Lisan hymy. Neljäs on ranskalaisen naistaiteilijan Elisabeth Vigée Le Brun'n maalaus ja viides John Singer Sargentin teos.  Launonen maalaa kaikista myös oman versionsa. Näistä ja alkuperäisistä on kirjassa värikuvat.

  Etruskeja on tavattu kutsua elämäniloisiksi. Heistä on kirjoittanut mm. Mika Waltari romaanissaan Turms, kuolematon. Etruskit olivat ensimmäisten joukossa tekemässä yhä säilyneitä selkeitä hymykuvia. Tunnetuimpia niistä on nimeltään Pariskunnan sarkofagi. Launonen kertoo valinneensa tämän teoksen siksi, että se on hänelle ideaalin parisuhteen täydellinen kuvaus. Sarkofagi kuvaa läheisyyttä, toisen tukemista, luottamusta ja lujaa kumppanuutta. Launonen lainaa historian professori Christopher Smithiä, joka kirjoittaa, ettei etruskitaiteesta aina ota selvää, milloin todellisuus vaihtuu kuvitteluun: "On vaikea sanoa, onko kuviin tallennettu todellisia juhlia, elämän kohokohtia ja aitoja rakastelukohtauksia vai kuoleman jälkeistä, mielikuvituksellista ilonpitoa."

  Launonen sanoo oppineensa etruskeilta mm., että sopivasti älyä, runsaasti rohkeutta ja tinkimätön halu tehdä oikein ovat riittävät elämäneväät. Loppu on kiinni siitä, miten elämästään päättää nauttia.

  Buddhan hymy on Launosen mielestä salaperäinen, sisäänpäin kääntynyt ja mietteliäs. Hän uskoo, että buddhalaisuus voi häntä auttaa sairauden ja kuoleman käsittelyssä. Launosen valitsema Buddha-patsas on esillä Victoria and Albert Museumissa Lontoossa. Patsaasta Launonen kirjoittaa: "On ihmeellistä, miten taidokkaasti herkkyys, sisäinen rauha ja pyhyys on saatu tallennettua kipsiin." Sen tekijästä ei ole tietoa, mutta vastaavat patsaat tehtiin luostareissa, joten Launonen arvelee, että joku buddhalainen munkki on luonut sen.  Buddhalta hän kertoo oppineensa esimerkiksi, että elämä tulisi elää niin, ettei siinä ole mitään kaduttavaa ja jokaisen pitää itse löytää oma totuutensa.

  Mona Lisan tekijästä Leonardo da Vincistä Launonen kirjoittaa mm.,  että tämä oli hidas ja jätti usein työnsä kesken. Maalaaminen ei ollut hänelle vaivatonta, ja hänen oli vaikea keskittyä. Hän oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Da Vincin elämän aikana hänen onnistuneimpia ja ihailluimpia töitään olivat rikkaiden merkkimiesten suuriin juhliin tehdyt koristeet, näyttävät maalaukset ja lavasteet.

  Mona Lisa on tilaustyö, jonka tekemiseen meni neljä vuotta. Maalauksen valmistuttua da Vinci ei koskaan luovuttanut sitä tilaajalle, vaan se kulki hänen mukanaan kaupungista ja maasta toiseen hänen elämänsä loppuun asti. Mona Lisa -maalauksessa da Vinci (tai Leonardo, kuten Launonen taiteilijaa kutsuu) käytti sfumato-tekniikkaa, joka tarkoittaa valohämyä, savusumua, maalaamalla saavutettua hämärää ja sumuista vaikutelmaa. Tämän tekniikan käyttö luo Launosen mukaan Lisalle ilmeen, jota on vaikea tulkita: "Hymyilevätkö silmät? Hymyilevätkö molemmat suupielet vai vain toinen? Mitä nainen ajattelee? Miksi hän hymyilee?" Muotokuva onnistuu olemaan sekä hyväntahtoinen että kiusoitteleva, pikkuisen jopa ivallinen, mikä johtuu tietenkin Lisan hymystä, joka on arvoituksellinen.

  Launonen sanoo oppineensa Leonardolta mm., että kannattaa kokeilla, ihmetellä, pohtia ja olla utelias. Keskeneräisyys on voima, joka mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samastuttavan.

Neljäs taidemaalaus on Elisabeth Vigée Le Brun'n  Omakuva, joka on esillä Uffizin galleriassa Firenzessä.  Näin Launonen kuvaa maalausta: "Vaaleanruskeiden silmien katse on kirkas ja valpas. Suu on aavistuksen auki niin, että rivi helmenvalkoisia hampaita näkyy huulten raosta. Nainen hymyilee. Mutta sitten hymy livistää. Läheltä katsottuna näyttää, että hymy hyytyy. Mutta kun astuu askeleen kauemmaksi, hymy palaa kasvoille."  Elisabethilla oli hyvin läheiset välit lähes kaikkiin Euroopan hoveihin. Hän maalasi urallaan kuninkaallisia ja aatelisia ja ystävystyi mm. Marie Antoinetten kanssa.

  

  Hymyt ilmestyivät Elisabethin kuviin 1780-luvulla, Launonen kirjoittaa. Luonnollisesta ja vapautuneesta hymystä tuli hänen tavaramerkkinsä. Vasta 1980-luvun jälkeen Elisabethin töitä on alettu arvostaa. Häntä on kutsuttu 1700-luvun lopun hienoimmaksi koloristiksi. Elisabethilta Launonen kertoo oppineensa: muista aina ja kaikissa tilanteissa nähdä huumoria ja keveyttä. Älä välitä, vaikka muut epäilisivät kykyjäsi tai varastaisivat ideasi. Usko itseesi ja vähitellen muutkin uskovat.

  Viides hymymaalaus on John Singer Sargentin vuodelta 1901 oleva Ena and Betty, Daughters of Mr and Mrs Asher Wertheimer, joka on esillä Lontoon Tate Britain -museossa. Näin Launonen kuvaa teosta: "Öljyvärimaalaus erottuu kaikista tuskaa, surua ja murhetta kuvaavista teoksista Tate Britainin seinillä. Enan ja Bettyn kuvassa on railakasta eloisuutta ja huoletonta iloa. Siitä välittyy elämän vitaalisuus. Se tuntuu laajentuvan ja pursuavan maalauksen reunojen yli ja tulvivan ulos taulusta päälleni. Enan ja Bettyn riemu tarttuu." Sargent kuvasi Launosen mukaan naisia empaattisesti, arvostavasti ja lempeästi. Hymy tarkoitti vapautumista, uskallusta ja sellaista iloa, jota ei aina katsottu hyvällä. Sargentilta Launonen sanoo oppineensa: elämänilo syntyy intohimoisesta tekemisestä. Tee sitä, mistä nautit. Nauti siitä koko sydämelläsi.

  

  

  

Karhunainen

 Olipa merkillinen ja kiehtova kirja! En ollut kuullut aiemmin ruotsalaisesta Karolina Ramqvistista, joka on kotimaassaan tunnettu kirjailija, feministi ja toimittaja. Hänen Karhunainen-teoksensa (suom. Laura Kulmala)  tuo mieleen Krista Launosen Ofelian suru -kirjan: kummassakin etsitään intohimoisesti  tietoa kohteesta, matkustetaan ulkomaita myöten tiedon perässä, luetaan paljon lähdekirjallisuutta eri kielillä ja tiedonmurusten avulla yritetään rakentaa kokonaiskuvaa, kertomusta.

  Ramqvist kuulee karhunaisesta ystävältään, joka haluaa pitää tarinan itsellään. Hän kuitenkin tuntee outoa vetoa karhunaiseen ja alkaa kirjoittaa tästä. Kirjoittamiseen menee lopulta seitsemän vuotta. Karhunainen oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, joka isänsä kuoltua seurasi holhoojakseen asetettua de la Rocque de Robervalia tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan. Kesken matkan hänet hylätään Pohjois-Atlantissa sijaitsevalle autiolle saarelle, jota karhut ja muut villieläimet asuttavat.

 Aluksi Ramqvist haluaa tietää, miksi Marguerite hylättiin, miten hän selvisi ja millainen hän ehkä oli. Hänellä on lähteinään mm. kolme aikalaiskirjoittajaa: kuningatar Margareeta Navarralainen ja hänen novellikokoelmansa, André Thevet, joka oli haastatellut Margueriteä, sekä Francois de Belleforestin kertomukset.  Ramqvist tutustuu myös Elizabeth Boyeriin, joka on kirjoittanut Marguerite de la Rocquesta kertovan historiallisen romaanin.   Hän tuntuu ikään kuin rämpivän pimeässä; kaikki etenee tahmeasti, sysäyksittäin. Ramqvist vaikuttaa samastuvan karhunaiseen; hänkin on jumissa, jollei saarella, niin tutkimuksen kohteensa kanssa. Ramqvist tiedostaa poikkeavansa koko ajan sivupoluille, uusille alueille, jotka eivät edistä varsinaista kertomusta. Hän miettii, onko hänen kirjoittamisestaan iloa ja hyötyä kenellekään. Syvistä epäilyistä huolimatta aihe ei jätä häntä rauhaan. Ramqvist huomaa kiinnostuvansa myös lähteistä itsessään sekä siitä, millainen suhde niillä oli Margueriteen  ja mikä rooli niillä ja niihin läheisesti liittyvillä ihmisillä oli kertomuksessa.  Hän kertoo teoksessaan autofiktiivisesti myös omasta elämästään.

  Minusta on aina ollut mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailijat kuvaavat kirjoittamisprosessejaan. Ramqvist kuvaa Karhunaisessa, kuinka häntä oli alkanut häiritä kirjoittamisessa se, että se teki todellisuuden ymmärtämisen ja sen osana elämisen vaikeaksi:

"Kirjoittaminen oli ollut tapani tutkiskella ihmisyyttä, elämää jota kaikki muut tuntuivat elävän, ja samalla välttyä siltä, välttyä tarvitsemasta muita ja välttyä armottomilta laeilta jotka ohjailivat ihmisiä, menetyksen ja haavoittuvuuden laeilta. Se oli ollut myös tapa välttyä olemasta nainen, tapa katsoa eikä alistua katseen kohteeksi."

"Kirjoittaminen on riippuvuus. -- Se tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä, niin pienistä kuin suuristakin, ja kangasteli aina vähän matkan päässä vaikeuksia kohdatessani, niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa. Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään."

  Karhunaisen (nimi tulee siitä, että Marguerite joutui jatkuvasti ampumaan ja syömään karhuja säilyäkseen hengissä mutta viitannee myös hänen sisukkuuteensa ja henkiseen voimakkuuteensa) tarina on selviytymistarina. Se on myös tarina väheksytyistä naisista, joita edes aatelisarvo tai suuri omaisuus ei suojellut miesten julmilta ratkaisuilta.  Heidän elämänsä päätyi kirjoitettuna rivien väliin tai alaviitteiksi historiankirjoihin, jos sitäkään. Ramqvist on halunnut omalta osaltaan selvittää yhden kaltoin kohdellun naisen tarinan, vaikka lopullista totuutta hän ei löydä. 

  Elävintä Karhunaisessa ovat kohdat, kun Ramqvist päästää mielikuvituksensa valloilleen:

  "Näin hänet saarella, kalliolla, näin lumen ja jään ja aavan meren, oksat ja kivet, hänen ruumiinsa kun hän kiipeili tai juoksi tai ontui kompastuttuaan rotkon pohjalla, kuulin puuskuttavan hengityksen, ja näin huitovat kädet kun hän säntäsi rannalle."

Seuraava sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat itse lukea kirjan, älä lue seuraavaa.

  Margueriten lisäksi saarelle jätetään naispalvelija Damienne sekä Margueriten rakastettu, jonka kanssa hän saa lapsen.  Ramqvist pohtii paljon miehen henkilöllisyyttä ja sitä, tunsivatko mies ja Marguerite toisensa jo ennen laivamatkaa sekä sitä, missä vaiheessa Marguerite tuli raskaaksi. Trillerijuoni syntyy, kun Ramqvist epäilee, että de Roberval oli suunnitellut kaiken etukäteen päästäkseen eroon Margueritesta ja saadakseen tämän mittavan omaisuuden. Rakastettu kuolee, sen jälkeen Damienne ja poikavauva. Marguerite jää yksin. Hän kamppailee sekä villieläimiä  että yöllisiä demoneita vastaan, asein ja rukouksin.  Lopulta hän pääsee saarelta pois sattumalta ohi purjehtineen normandialaisen kalastusaluksen mukana. Palattuaan Ranskaan Marguerite joutuu piilottelemaan, katoamaan jäljettömiin, sillä hänen henkensä on edelleen vaarassa. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän loppuelämänsä eli.

  

Esineiden perimmäisestä olemuksesta

 Olen lukenut Marja Saarenheimolta aiemmin kaksi kirjaa: Muistamisen vimma (2012) ja Vanhenemisen taito (2017), joiden pohtivasta ja filosofisesta otteesta pidin paljon. Uusin kirja Esineiden perimmäisestä olemuksesta jatkaa samoilla linjoilla. Se pitää sisällään kuusi esseetä, jotka käsittelevät suhdettamme esineisiin ja tavaroihin. Hurmaava opus!

  Johdannossaan Rakas lukija Saarenheimo kertoo, kuinka häntä lapsena askarruttivat kysymykset siitä, onko esineillä tunteita. Rikki menneet ja hylätyt esineet herättivät hänessä suojelunhalua. Välinpitämätön suhtautuminen niihin tuntuu hänestä edelleen pahalta. Hän ihmettelee sitä, että esineiden tolkuton määrä uhkaa nykyisin viedä aikamme, voimavaramme ja mielenrauhamme, mutta silti haalimme niitä lisää.

  Tavaroiden hävittäminen, konmarittaminen ja ammattijärjestäjät ovat nykypäivää. Kuitenkin jokainen kodista häädetty tavara siirtyy jonkun toisen vastuulle. 

  Ensimmäinen essee Tavara-ahdistuksesta sotkun sietämiseen pohtii yksilötasolla kodin sekamelskaa ja järjestystä. Saarenheimon lapsuudessa (kuten  omassanikin) tavaroiden hankkiminen ja omistaminen tuotti viatonta mielihyvää, koska niitä ei ollut niin paljon. Jos jokin meni rikki, se korjattiin tai korjautettiin. Esineen elämänkaari oli pitkä, ja ehkä laatukin oli parempi.  Nykykodit pursuavat tavaroita, joista ihmiset haluavat eroon. Saarenheimo referoi Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle, jossa tekijä vakuuttaa, että kodin järjestys on hyvän elämän lähtökohta. Järjestelyvimman taustalla Saarenheimo näkee toiveen kontrollista edes yhdellä elämän alueella, kun muu maailma tuntuu hajoavan käsiin.

  Varsin mielenkiintoiselta vaikuttaa Eric Abrahamssonin ja David H. Freedmanin kirja Täydellinen sekasotku, jonka Saarenheimo esittelee (lainasin sen muuten kirjastosta). Tekijät kirjoittavat siinä epäjärjestyksen piilevistä hyödyistä eli viekö tavaroiden orjallinen palauttaminen oikeille paikoilleen liikaa aikaa joltain tärkeämmältä ja nautinnollisemmalta. Ihmiset kärsivät sotkustressistä, joka on pahempaa kuin itse sotku.  Kirjoittajien mukaan epäjärjestelmälliset systeemit ovat järjestelmällisiä joustavampia, sillä ne mukautuvat vaivattomammin odottamattomiin muutoksiin ympäristössä.

  Toisessa esseessä Romupalatsi Saarenheimo kertoo pakkomielteisistä tavaroiden keräilijöistä, etupäässä 1900-luvun alkupuoliskolla New Yorkin Viidennellä Avenuella asuneista Collyerin veljeksistä, jotka löydettiin lopulta kuolleina tavaroihinsa hautautuneina. Amerikkalaisvanhemmat käyttivät heitä myöhemmin pelotteena saadakseen lapsensa siivoamaan huoneensa. E.L. Doctorov kirjoitti veljeksistä romaanin Homer ja Langley. Saarenheimo pohtii esseessään, mikä erottaa sairaalloisen hamstrauksen ja kunniallisen keräilyn.  Aidolle keräilijälle tärkeää on myös esineen koko elämänkaari ja historia. 

  Esineiden ihmisenkaltaistaminen on ominaista lapsille ja kuuluu tiettyyn kehitysvaiheeseen, mutta animismi ei ole vierasta monelle aikuisellekaan. Osalla meistä saattaa olla tiedostamaton taipumus antropomorfisoida  eli liittää inhimillisiä ominaisuuksia, tunteita ja pyrkimyksiä elottomiin olentoihin, Saarenheimo väittää. Tunneperäisten merkitysten liittäminen esineisiin voi tarkoittaa muutakin kuin  esineiden näkemistä osana omaa minuutta. Tunteen ja järjen ristiriita voi syntyä esim. perityistä tai lahjaksi saaduista tavaroista. Niistä luopuminen voi aiheuttaa syyllisyyttä. Lainaan tähän kappaleen Saarenheimoa, jonka teksti on niin osuvaa, että menee suoraan hermoon. Varmaan aika moni kamppailee samanlaisten tunteiden kanssa nytkin:

  "Epämukavia tunteita on mahdoton käskeä. Niitä pitää oppia sietämään. Tätä kutsutaan psykoterapiassa altistamiseksi. Jos siis joskus päätän luopua pellavalakanoistani, joiden pitsin virkkuuseen mummu käytti niin monet kallisarvoiset tunnit, joudun vain kestämään mieleeni nousevan syyllisyyden. Toistaiseksi pieni osa mummua elelee liinavaatekaapissani, mutta mitä mummun muistolle tapahtuu, jos lakanat lähtevät? Kyse ei ehkä sittenkään ole suoraviivaisesta syyllisyydentunteesta vaan myös halusta varmistaa pääsy omiin juuriin ja historiaan vaikka sitten lakanoiden kautta."

  Kolmas essee Eroesineitä, siirtymäobjekteja ja muita tärkeitä tavaroita käsittelee mm. Helsingin kaupunginmuseossa vuonna 2016 ollutta näyttelyä Särkyneiden suhteiden museo, jossa itsekin kävin. Näyttely kertoi sydänsuruista ja katkenneeseen ihmissuhteeseen liittyneistä esineistä, joiden lahjoittajat saivat tilaisuuden irtautua menneestä ja suuntautua tulevaan. Esineillä yleensäkin on monenlaisia historiaan, elämäntarinoihin ja muistiin liittyviä kytköksiä, Saarenheimo toteaa.  Ihminen voi kokea kauan aikaa sitten unohdettujen muistojen elävöityvän tiettyjen esineiden läheisyydessä. Esine pitää koossa muistoa suuntaamalla tietoisuutemme siihen liittyviin menneisyyden tapahtumiin  ja tilanteisiin. Tämä on totta, olen itsekin huomannut. Löysin vähän aikaa sitten ns. minikirjan, joita oli tapana pitää kouluvuosina. Siihen saivat  ystävät ja luokkatoverit kirjoittaa jotain, mietelauseen tai runonpätkän. Millaisen muistovyöryn se saikaan aikaan!

  Saarenheimon mukaan koemme, että muistoja virittävät esineet vahvistavat yhteyttä aikaisempiin elämänvaiheisiimme, omiin juuriimme ja meitä edeltäviin sukupolviin. Perityt esineet kantavat suvun ja perheen historiaa. Hän lainaa etnologi Ilmari Vesteristä (lainasin tämänkin kirjan): kun ihminen käyttää jotain esinettä ja on läheisissä tekemisissä sen kanssa, siihen kerääntyy lämpöä, joka luo jännitteen ihmisen ja esineen välille. Ehkä juuri tämän takia perintötavaroita sijoitetaan varastoihin, joissa niiden lämpö ja tunnemerkitys vähitellen haalenevat siinä määrin, että niistä voi luopua. Sangen kiehtova ajatus; ihmismieli on aika mutkikas.

  Lapsen siirtymäobjekteja ovat mm. tutit, unirätit, pehmolelut ja nuket, jotka edustavat vanhempaa, myös tämän ollessa poissa. Myös aikuisilla siirtymäobjektit voivat auttaa rauhoittumaan, saamaan unta, lieventämään ahdistusta ja voimaantumaan, Saarenheimo kirjoittaa.  Muutosobjekteissa on keskeistä lupaus toivotusta muutoksesta ihmisen mielentilassa. Tavaroiden haalimiseen liittyy usein toive aiempaa ihanammasta elämästä tai paremmasta minästä. Saarenheimon mukaan olisi hyvä, jos pystyisimme näkemään tämän. Välttyisimme täten kuluttamasta kallisarvoista aikaamme ja varallisuuttamme sekä uusien tavaroiden hankkimiseen että niiden jatkuvaan järjestelyyn ja ennen pitkää myös raivaamiseen.

  Neljäs essee Älkää riistäkö esineitä esiteli minulle uuden kirjailijan: vuonna 1899 syntyneen ranskalaisen Francis Pongen (lainasin kaiken häneltä suomennetun), joka otti kantaa mykän ympäristön eli esineiden, olioiden, kasvien ja eläinten sekä luonnonilmiöiden puolesta. Hänen tekstinsä muistuttavat Holapan (suomentajan) mukaan proosarunoja. Yksi Pongen vuosikymmenten ajan kestäneen kiinnostuksen kohteista oli saippua, jolle hän omisti kokonaisen kirjan. Yhden analyysin mukaan Pongen esinerunot näyttävät salatun yhteyden ihmisen sisäisen maailman ja esinemaailman välillä, Saarenheimo kirjoittaa. Kun katsomme tai kuuntelemme esineitä, kuuntelemme oikeastaan itseämme tai jotakin sellaista itsessämme, mikä ei avaudu suoraan. 

  Toinen tuttu esineiden rakastaja on tunnetusti Pablo Neruda, jonka oodit ovat varmaan lähes kaikille tuttuja. Molempien runoilijoiden teoksissa koskettaa kunnioittava asenne maailman olioita, ilmiöitä ja tavaroita kohtaan, jotka ovat osa samaa maailmaa, Saarenheimo pohtii. Hän huomaa, että runoudessa sekoittuvat aineellinen ja aineeton tavalla, jota mikään muu kirjoittamisen tapa ei tavoita. Nimenomaan runot ovat hänen mukaansa ovi todellisuuteen, jossa kaikki oliot pääsevät ääneen (hienoja oivalluksia, mielestäni).

  Viides kirjan essee on nimeltään Vieraannetut esineet, jossa kuvataan ilmiötä esinepopulaationormi. Se säätelee esineiden paikkoja ja sijainteja suhteessa muihin esineisiin. Saarenheimo kävi Iiu Susirajan ja Rene Magritten taidenäyttelyissä, joissa esineitä oli käytetty hätkähdyttävillä tavoilla ja oudoissa yhteyksissä. Kyse on Saarenheimon mukaan esineiden vieraannuttamisesta, jonka tarkoitus on saada museokävijä katsomaan todellisuutta uusin silmin.

  Viimeinen essee Mitä on olla esine? esittelee minulle tutun kirjailijan, filosofi Roger-Pol Droit'n ja hänen kirjansa Esineiden luonto (2005).   Kirjassa Droit näkee esineiden esteettiset ja eettiset ulottuvuudet. Saarenheimo toteaa, kuinka kirjailija kokee jotain hellyyden tapaista huomatessaan, kuinka pyyteettömästi ja itsestään numeroa tekemättä vaatimattomat esineet (kuten esimerkiksi suolasirotin) täyttävät tehtäviään. 

  Saarenheimo kirjoittaa, että nykyihmisen suhde esineisiin on välinpitämätön. Näemme ne milloin tahansa toisiin vaihdettavina, ihmissubjektien tarpeisiin ja haluihin mukautuvina objekteina ja palvelijoina. Hän esittää kysymyksen: mistä on pohjimmiltaan kyse tarpeessamme omistaa ja hallita esineitä? Hän lainaa uskontotieteilijä Terhi Utriaista, joka on kirjoittanut, että ihmistä määrittää jatkuva keskeneräisyys. Se tuntuu erityisen vahvana ruumiin reuna-alueilla. Tätä keskeneräisyyttä yritetään paikata täydentävillä objekteilla. Saarenheimo päättää esseensä ja kirjansa Roger-Pol Droit'n sanoihin:

"Haluatte siis tietää, missä kunnossa asiat ja esineet ovat? Hyvin yksinkertaista: ne ovat samassa kunnossa kuin te itse. Ja vastavuoroisesti: te olette samassa kunnossa kuin ne. Jokainen esine, jokainen asia on ihmisen mitta. On teidän asianne välttää liiallista sulkeutuneisuutta ja epävakaisuutta. On teidän asianne rakastaa esineitänne ja asioitanne kuin itseänne."

Hiljaisuuden ja meren kirjoja

 Syksyn uutuuskirjoja, joita yhdistävät  hiljaisuus, meri  ja kaunis kieli.

Joel Haahtelan romaaneilta on lupa odottaa jonkinlaista hengellistä ja esteettistä lukuelämystä. Enpä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Hengittämisen taito kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee yksinäiselle kreikkalaiselle saarelle etsimään isäänsä. Saarella on pieni kirkko ja kolme miestä, jotka rukoilevat, hoitavat vihanneksia ja valmistavat tuohuksia. Nuori mies jää saarelle kuukausiksi ja löytää yhteyden isäänsä ja itseensä.

  Kirkon lampukassa on palanut tuli jo yli kaksisataaviisikymmentä vuotta. Yhtä vanha on oliivipuu, jonka taimen  isä Efraim toi mukanaan. Saarella raja elävien ja kuolleiden välillä tuntuu hyvin ohuelta. Siellä osaa hengittää oikein: maailma ei kimpoa takaisin vaan virtaa lävitse ja tulee ulos parempana. Sisään hengitetään murheita ja ulos lohtua.

  Haahtelalla on taito kuvata hiljaisuutta ja pyhyyden kokemusta. Hän saa pieniin hetkiin mahtumaan paljon:

  "Jatkan lakaisemista. Ikkunasta lankeaa valokaistale, ilmassa kieppuva pölysilta. Liikutan harjaa hitain vedoin, oikealta vasemmalle, ja mietin voiko harjan äänikin olla rukous."

  "Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kivetyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan."

Paula Nivukoski on nuori sanataituri, joka ihastutti jo esikoisromaanillaan Nopeasti piirretyt pilvet. Mainingin varjo on sielukas romaani pappilan hemmotellusta mamsellista,  Evalinasta, joka karkaa itseään vanhemman kalastaja-Andersin mukaan yksinäiselle saarelle. Hän jättää taakseen nuoren naisen  maailman, joka on tuntunut ahdistavan sovinnaiselta ja muottiin valetulta. Ankaran pappi-isän muisto painaa mieltä.

  Nivukoski on hyvin taitava merellisen luonnon ja herkän, unelmoivan tytön sielunmaiseman kuvaaja. Evalinan muistot ja  aistilliset kokemukset kietoutuvat toisiinsa unenomaisen kauniisti. Muistot ovat  yksityiskohtaisia, kuten pienet pyöreät helmiäisnapit, vadelmatäytteiset lusikkaleivät, lasipullossa hehkuva mansikkamehu, pappilan puutarhassa tuoksuvat ruusut. Ne vaihtuvat saaren jäkäliin, rosoiseen kallioon, nuotiolla paistettavaan kalaan, merilintujen kirkunaan, Andersin rakkauteen. Evalina tuntee ylittäneensä nimetyn maailman rajan ja astuneensa vain heille kahdelle tarkoitettuun maailmaan, jossa saattaa hengittää vapaasti ja jossa aika tuntuu kadonneen.

  Syksyn tullessa ja lasta odottaessaan  Evalina alkaa ikävöidä mamia, Sofia-sisarta ja pappilan viisasta keittiöpiikaa, Mariaa. Hän alkaa nähdä pelottavia enteitä ja varjoja ja vaipuu yhä enemmän muistoihinsa:

  "... hän muisti, miten vahva käsi oli laskeutunut hänen selkänsä kaareen ja kannatellut. Tanssi oli unohtunut heidän iholleen, hiekka rahisi keveiden kenkien alla. Linnunradan valo oli putoillut hänen hiuksilleen ja hiukset levisivät vapaina hänen selkäänsä ja kohti maata."

  Mainingin varjo on balladi, jolla on lajityyppinsä mukainen traaginen loppu. Nivukosken meriballadi liittyy näin edeltäjiensä ketjuun, siihen jossa esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat.

Maritta Lintusen uutuusromaanin Kirjeitä Suolavuonolta alaotsikko on kertomus äänistä ja hiljaisuudesta. Sen tapahtumapaikka on Norja ja sen jylhät vuonomaisemat. Päähenkilö on viisikymppinen alansa nimekäs asiantuntija, akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen, joka löytää syrjäiseltä Suolavuonolta kaipaamansa täydellisen hiljaisuuden. Hän alkaa kirjoittaa vanhanaikaisia paperikirjeitä Oslossa asuvalle Olafille, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Jotain kummallista on heidän ystävyydessään, eikä lukija saa tietää kaikkea, ennen kuin vasta lopussa. Romaanissa on myös sivujuoni, johon liittyvät kaunis Brysselissä vaikuttava kreikatar, amerikkalaisen miljönäärin havittelema köyhä Kreikan saari ja muinainen amfiteatteri. Kirjan keskivaiheilla nämä juonet punoutuvat yhteen.

  Maritta Lintusen kieli on kaunista:

  "En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.       Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

  Kaikki olennainen äänitaiteeseen tarvittava aines löytyy täältä suojaisasta vuonomaisemasta. Vuorovesien ja tuulten puhtaaksi suodattamana. Musiikin alkusolut. Hiljaisuuden leijaileva siitepöly. Niiden äärelle minä haluan myös johdattaa säveltäjät, joiden aivoissa nuottiviivastot helähtävät ja murskautuvat soiviksi tähdiksi."

Kerronnan keskiössä kartano - Tulisaari ja Broughton Hall

 Luin peräkkäin kaksi mainiota syksyn uutuusromaania, joissa kummassakin kartano oli keskeisessä osassa. Voisi jopa sanoa, että nämä yläluokkaiset asuinmiljööt oli kuvattu niin elävästi, että niistä tuli kuin romaanin henkilöitä. Romaanit ovat JP Koskisen Hukkuva maa ja Julian Fellowesin Snobit (suomentanut Markku Päkkilä).

  Hukkuvaa maata on arvioinneissa tähän mennessä kutsuttu satiiriksi, dystopiaksi, trilleriksi, aikuisten saduksi, kauhukirjaksi; eräänlaiseksi lajihybridiksi siis. Koskinen on kyllä aikamoinen sanavelho sulauttaessaan kaikki nämä piirteet romaaniinsa. Siinä eletään aikaa, jolloin koronapandemia on jo takanapäin. Yhdysvalloissa valtaa pitää edelleen oranssinaamainen presidentti, jonka toinen kausi on lopuillaan. Hukkuvan maan päähenkilö on johtava ilmastotutkija Niklas Vaateri, jonka isä, teollisuuspomo, entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustaja Jukka Vaateri, on viisi vuotta aiemmin salaperäisesti kadonnut. Poliisit käynnistävät ennen kuolleeksi julistamista tutkimukset uudelleen. Mitä isälle on tapahtunut ja onko Niklas syyllinen? Tämä on sitä trillerijuonta. 

  Kauhuelementtejä romaaniin tuovat Tulisaaren kartanon tornissa asuva noitakuningatarmainen Amanda-äiti, joka elää omassa todellisuudessaan, sekä lähistöllä sijaitseva mielisairaala Notkolinna ("ihmismielen synkimpien puolien keskittymä"), jonka ylilääkäri on Jukka Vaaterin veli. Notkolinnan on-off-potilas on karismaattinen mysteerimies Axel, jonka elämän käänteet punoutuvat Niklaksen  elämään. Hän on kuin Niklaksen kellarissa lymyilevä alitajunta, pimeä puoli eli varjo. 

  Niklaksella on kaksi sisarusta: isosisko Sandra, jolle perheen isä on jättänyt yhtiönsä johtajuuden, ja pikkuveli Mikko. Mikolla oli syntyessään räpyläjalat, joita isä ei antanut korjata. Mikko on ihmelapsi, joka pystyy hengittämään pitkiä aikoja veden alla ja josta tulee meribiologi ja sukeltaja. Mytologisen tason Hukkuva maa -romaani saa saduista, joita Sandra kertoo veljilleen. Niklaskin sepittää muutaman. Myös Niklas on ihmelapsi: hän on superälykäs ja näkee sellaista, jota muut eivät näe. Hän on tyyliltään arrogantti ja ylimielinen ja pitää harvoja ihmisiä vertaisenaan.

  Dystopiaa (vai realismia, ennustusta?) on se, että ilmastomuutoksen seurauksena meri nousee nousemistaan. Tulisaaren kartanon laituri on jo upoksissa ja viinikellarissa vettä polveen saakka. Niklas on tiedemies, joka haukkuu ihmisiä typeryksiksi, koska nämä sulkevat silmänsä kylmiltä tosiasioilta. Satiirinen osuus näkyy mm. ilmastonmuutoksen kieltäjien ja luontoanarkistien  argumentoinneissa. Niklaksen tulikivenkatkuisesta valistussaarnasta lukija saa aikamoisen tietopaketin hiilinielusta, merenpinnan noususta, kompensaatioharhasta yms. Hänen hahmonsa tekee romaanista kunnon moraliteetin, tendenssiromaanin. Tuntuu, että päähenkilönsä avulla Koskinen pääsee puhumaan suunsa puhtaaksi maapalloa uhkaavasta ja jo täällä olevasta ilmastonmuutoskatastrofista. 

 Tulisaaren rapistuva kartano (jonka Niklaksen isoisä rakennutti, arkkitehteinaan ikoninen trio Gesellius-Lindgren-Saarinen) on vertauskuva tuhoutuvasta maapallosta ja ihmislajin rapautuvasta asemasta ekosysteemin "huipulla". Kartano on päässyt  romaanin kanteen, aaltojen peittämänä.

  

 Myös Broughton Hall, mahtava Sussexissa sijaitseva kartano, koristaa Julian Fellowesin Snobit- romaanin  kantta. Kartanoa ovat Broughtonin paronit, markiisit ja jaarlit hallinneet vuodesta 1879 alkaen. Fellowes tuntee brittiläisen yläluokan. Tämän olemme saaneet havaita jo Downton Abbeytä seuratessamme (jonka luoja Fellowes siis on). Yläluokan ihmeelliset, hassut ja kiehtovatkin tavat ovat siis tulleet tutuiksi jo ennen Snobit-romaania. Tiedossa on myös, että Englanti on edelleen hyvin luokkatietoinen yhteiskunta. Millaista huumoria onkaan kehitelty niistä, jotka tuohon yläluokan etuoikeutettuun asemaan jollain lailla ovat olleet pyrkimässä tai jonka tapoja ovat yrittäneet jäljitellä. Yhtenä esimerkkinä mieleen nousee riemastuttava Hyacinth Bucket, joka on ollut erittäin suosittu hahmo katsojien kansallisuudesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

  Kaunis keskiluokkaisesta taustasta nouseva Edith äiteineen edustaa Snobit-kirjassa "rehellistä" nousukashahmoa, joka kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkii parempaan ja turvattuun asemaan. Edith avioituu Uckfieldin markiisin perijän Charles Broughtonin kanssa muttei ole häneen kovinkaan rakastunut. Aluksi hän esittää pätevästi kreivitärtä, johon kaikki köyhät ja maalaiset rakastuvat. Mutta sitten maalaiselämä alkaa kyllästyttää, ja käärme kuvankauniin miesnäyttelijän hahmossa pääsee luikertelemaan kartanoparatiisiin. Siellä aletaan nimittäin kuvata elokuvaa. Snobit-romaani muuttuu äkkiarvaamatta Madame Bovaryksi ja Anna Kareninaksi, ja lukija alkaa sääliä Edithiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin Edithin sanoja käyttäen "tarpeeksi onnellinen".

 Yhtenä romaanin (satiirisena) kertojaäänenä on mies, joka on Edithin ystävä. Hänellä on yläluokkaiset juuret mutta hän toimii näyttelijänä ja pystyy näin sulavasti liikkumaan eri luokkien välillä. Hänen katseensa on tarkka ja armoton, kuin JP Koskisen romaanin Niklaksella. He kumpikin näkevät ihmisten ja ilmiöiden taakse, huomaavat ne näkymättömät langat, jotka yhdistävät kaikkea. Lahjomattomia siis kumpikin. 

  Broughton Hall on romaanissa tärkeiden tapahtumien näyttämö, aluksi ulkopuolisten saavuttamaton ihanne, sitten täyttyneen toiveen ruumiillistuma, mutta ennen pitkää Edithille vankila. Huolimatta  asujien iloista ja suruista ja vaihtuvista kohtaloista mahtava kartano pysyy paikoillaan, paikkakunnan asukkaiden ikiaikaisena maamerkkinä ja loisteliaan historian edustajana. Mutta ajat muuttuvat, ja snobienkin täytyy hyväksyä ulkopuolisia joukkoonsa.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 1 Sanojen lahja

Olen aina rakastanut Muumi-kirjoja (kuten varmaan valtaosa suomalaisista).  Äitini luki niitä minulle 1950-luvulla, ennen kuin osasin itse lukea. Satujen ohella Muumi-kirjat merkitsivät minulle ensimmäisiä, mieleen ikuisesti jääneitä lukuelämyksiä.  Myöhemmin luin kaikki, mitä Tove Jansson kirjoitti tai mitä hänestä kirjoitettiin. Vuonna 2017 julkaistiin Sanojen lahja. Valitut sitaatit ja tänä vuonna Katse horisontin yli. Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta. Molemmat teokset  sisältävät lainauksia Tove Janssonin koko kirjallisesta tuotannosta.  Katariina Heilala, sitaattiteosten toimittaja, kertoo Jälkisanoissa Sanojen lahja -kirjan käsittelevän elämänkaaren moninaisia vaiheita, tunteita ja ihmissuhteita, kun taas Katse horisontin yli  painottuu luontoon, erityisesti meri- ja saaristoluontoon.

  Sanojen lahja -teos on mahtava järkäle, yli 500-sivuinen. Sitaatit on jaettu teemoittain osastoihin, mikä keventää lukemista. Teemoja on 51, ja niitä ovat mm. Odottamisesta ja ajasta,  Muistoista ja unohduksesta, Kohtaamisista ja kiintymisestä, Lohduttamisesta ja suojelemisesta, Vapaudesta ja riippumattomuudesta; kaikki tärkeitä Tove Janssonin teosten aihepiirejä. Mukana ovat tietysti myös ystävyys, rakkaus, yksinäisyys, kuolema, katastrofit ja niistä pelastuminen, unelmat, juhlat ja huviretket sekä taide, esimerkiksi.  Kirjan kuvitus on valikoitu Tove Janssonin muumikirjakuvituksista.

  Jälkisanoissa Katariina Heilala vertaa sitaattikokoelman toimittamista helmensukeltajan työhön eli ytimekkäiden, aforististen tiivistymien etsimiseen tekstien merestä. Tove Janssonin teosten lauseet ovat Heilalan mukaan jo lähtökohtaisesti kuin kirkasta tislettä, jossa on niukasti mitään ylimääräistä tai maalailevaa. Janssonin kerrontatapa on ominaislaadultaan luontevan ytimekästä, hän toteaa: "Se on tarkkailevan sivullisen ja valppaan kuuntelijan pohdittua havainnointia."

  Heilala on asettanut Sanojen lahja -sitaattikokoelman yhdeksi tavoitteeksi nostaa esiin Janssonin Muumilaakson varjoon jäänyttä muuta kirjallista elämäntyötä, muumitarinoita sivuuttamatta. Hän on huomannut, miten Jansson käsitteli keskeisimpiä teemojaan usein toistuvasti erilaisista lähestymiskulmista. Heilala ymmärtää, että yhteydestään irrotettu lause voi muuttaa merkitystään ja saada toisenlaisia painotuksia kuin kokonaisuuden osana. Tämän takia lauseiden irrottaminen yhteydestään arveluttaa häntä. Heilala toivoo kuitenkin, että sitaattikokoelma johdattaisi yhä uusia lukijoita Tove Janssonin monipuolisen kirjallisen tuotannon pariin. Uskon hänen vilpittömään pyrkimykseensä. Sanojen lahja on ylenpalttisesti pursuileva Jansson-runsaudensarvi, jonka sitaatit on monipuolisesti ja tarkalla silmällä valikoitu.

  Olen lukenut sitaattikokoelmaa hitaasti nautiskellen, yrittäen varoa yliannostusta ja ähkyä. Onnistuin! Tove Janssonin teosten lukemisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, joten lukeminen tuntui tuoreelta. Tuli tunne, että joitain aikuisille suunnattuja Janssonin teoksia voisi lukea taas uudelleen, siksi kiinnostavilta niistä lainatut sitaatit kuulostivat. Näitä kirjoja olivat esimerkiksi Kuuntelija, Kesäkirja, Seuraleikki, Aurinkokaupunki, Kevyt kantamus.

  Minusta tuntuu, että on muutamia kuolemattomia Tove Jansson -lainauksia, jotka jokainen tuntee. Näitä ovat "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi" , "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa", "Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan", "Kaikki hauska on hyvää vatsalle".  Janssonin kirjoissa viisaudet eivät hypi silmille, sillä ne on taitavasti kätketty tapahtumien ja toiminnan sekaan. En pitäisi Janssonia opettavaisena kirjailijana, sillä  hänen elämänfilosofiansa on jotain hyvin hienovaraista ja lohdullista, ei tyrkyttävää.

  Muumiperhe on iloinen, huoleton, suvaitsevainen ja vieraanvarainen. Se kohtaa onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, mutta selviää niistä. Idylliä varjostaa suuri tuntematon, pelottava Mörkö.
Muistan, miten lapsena ihailin erityisesti Nuuskamuikkusta, joka oli niin ihanan boheemi vihreissä vaatteissaan ja vapaudenkaipuussaan. Hän oli itsenäinen ja riippumaton, mutta myös taiteellinen (soitti huuliharppua ja sävelsi pieniä lauluja). Hänen ja Muumipeikon ystävyys oli kaunista. Täytyy myöntää, että kaikkein sykähdyttävimmät Sanojen lahja -teoksen sitaateista olivat mielestäni juuri muumikirjoista. Niissä Tove Janssonin kieli on runollisimmillaan, huumori lämmintä ja teoksen maailma täyteläistä.

  Lopuksi omat suosikkini:

"Seisoskelin usein eteisen pienen peilin edessä, katsoin syvälle surullisiin sinisiin silmiini ja yritin päästä perille elämäni salaisuudesta. Kuono tassujen varassa huokailin: - Yksin! Kylmässä Maailmassa! Kohtalo on Osani!  ja muita surullisia sanoja, kunnes oloni alkoi tuntua hieman kevyemmältä."  (Muumipapan urotyöt)

" Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. - Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?"  (Vaarallinen juhannus)

"Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. - Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus."  (Muumipappa ja meri)

"Se oli iloinen tie, joka kiemurteli sinne tänne, poukkoili ja mutkitteli milloin mihinkin suuntaan ja meni toisinaan solmuun itsensä kanssa silkkaa vallattomuuttaan. Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy, ja luultavasti tulee pikemmin perillekin kuin suoraa ja ikävää tietä."  (Muumipeikko ja pyrstötähti)

"Hemuli muisti Muumilaakson. Siitä oli kamalan kauan kun hän oli käynyt siellä, mutta yhden asian hän muisti ihan selvästi. Nimittäin eteläisen vierashuoneen ja miten mukavaa siellä oli herätä aamuisin. Ikkuna oli auki ja lempeä kesätuuli  liikutti valkeaa verhoa, ikkunan haka kiikkui hiljakseen tuulessa ... Hän muisti kärpäsen joka napsahteli katossa. Ja sen ettei ollut kiire. Kahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään."  (Muumilaakson marraskuu)