Hiljaisuuden ja meren kirjoja

 Syksyn uutuuskirjoja, joita yhdistävät  hiljaisuus, meri  ja kaunis kieli.

Joel Haahtelan romaaneilta on lupa odottaa jonkinlaista hengellistä ja esteettistä lukuelämystä. Enpä joutunut pettymään tälläkään kertaa. Hengittämisen taito kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee yksinäiselle kreikkalaiselle saarelle etsimään isäänsä. Saarella on pieni kirkko ja kolme miestä, jotka rukoilevat, hoitavat vihanneksia ja valmistavat tuohuksia. Nuori mies jää saarelle kuukausiksi ja löytää yhteyden isäänsä ja itseensä.

  Kirkon lampukassa on palanut tuli jo yli kaksisataaviisikymmentä vuotta. Yhtä vanha on oliivipuu, jonka taimen  isä Efraim toi mukanaan. Saarella raja elävien ja kuolleiden välillä tuntuu hyvin ohuelta. Siellä osaa hengittää oikein: maailma ei kimpoa takaisin vaan virtaa lävitse ja tulee ulos parempana. Sisään hengitetään murheita ja ulos lohtua.

  Haahtelalla on taito kuvata hiljaisuutta ja pyhyyden kokemusta. Hän saa pieniin hetkiin mahtumaan paljon:

  "Jatkan lakaisemista. Ikkunasta lankeaa valokaistale, ilmassa kieppuva pölysilta. Liikutan harjaa hitain vedoin, oikealta vasemmalle, ja mietin voiko harjan äänikin olla rukous."

  "Kuulen suitsutusastian helinän hiljaisessa kirkossa, ja minusta tuntuu kuin ääni tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien takaa, hämärästä synagogasta, Juudean autiomaan reunalta, talvisen Palestiinan kaukaisesta illasta. Helinä kantaa mukanaan ammoin lausuttuja rukouksia, jo kauan sitten unohtuneita sanoja. Se on täynnä arkisia toiveita, pieniä murheita ja äitien surua, ääneen lausumattomia pyyntöjä, jotka eivät koskaan toteudu. Se kuljettaa mukanaan askeleita kivetyksellä ja yön tuulta, ihmisiä, jotka ovat kauan sitten kadonneet ja muuttuneet tomuksi, sekoittuneet hiekkaan, palanneet takaisin maaksi, josta ovat tulleet, nousseet taivaalle, sataneet alas, toiseen paikkaan, toiseen maahan ja toiseen aikaan."

Paula Nivukoski on nuori sanataituri, joka ihastutti jo esikoisromaanillaan Nopeasti piirretyt pilvet. Mainingin varjo on sielukas romaani pappilan hemmotellusta mamsellista,  Evalinasta, joka karkaa itseään vanhemman kalastaja-Andersin mukaan yksinäiselle saarelle. Hän jättää taakseen nuoren naisen  maailman, joka on tuntunut ahdistavan sovinnaiselta ja muottiin valetulta. Ankaran pappi-isän muisto painaa mieltä.

  Nivukoski on hyvin taitava merellisen luonnon ja herkän, unelmoivan tytön sielunmaiseman kuvaaja. Evalinan muistot ja  aistilliset kokemukset kietoutuvat toisiinsa unenomaisen kauniisti. Muistot ovat  yksityiskohtaisia, kuten pienet pyöreät helmiäisnapit, vadelmatäytteiset lusikkaleivät, lasipullossa hehkuva mansikkamehu, pappilan puutarhassa tuoksuvat ruusut. Ne vaihtuvat saaren jäkäliin, rosoiseen kallioon, nuotiolla paistettavaan kalaan, merilintujen kirkunaan, Andersin rakkauteen. Evalina tuntee ylittäneensä nimetyn maailman rajan ja astuneensa vain heille kahdelle tarkoitettuun maailmaan, jossa saattaa hengittää vapaasti ja jossa aika tuntuu kadonneen.

  Syksyn tullessa ja lasta odottaessaan  Evalina alkaa ikävöidä mamia, Sofia-sisarta ja pappilan viisasta keittiöpiikaa, Mariaa. Hän alkaa nähdä pelottavia enteitä ja varjoja ja vaipuu yhä enemmän muistoihinsa:

  "... hän muisti, miten vahva käsi oli laskeutunut hänen selkänsä kaareen ja kannatellut. Tanssi oli unohtunut heidän iholleen, hiekka rahisi keveiden kenkien alla. Linnunradan valo oli putoillut hänen hiuksilleen ja hiukset levisivät vapaina hänen selkäänsä ja kohti maata."

  Mainingin varjo on balladi, jolla on lajityyppinsä mukainen traaginen loppu. Nivukosken meriballadi liittyy näin edeltäjiensä ketjuun, siihen jossa esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija ja Ulla-Lena Lundbergin Jää ovat.

Maritta Lintusen uutuusromaanin Kirjeitä Suolavuonolta alaotsikko on kertomus äänistä ja hiljaisuudesta. Sen tapahtumapaikka on Norja ja sen jylhät vuonomaisemat. Päähenkilö on viisikymppinen alansa nimekäs asiantuntija, akustiikkasuunnittelija Sigvald Johansen, joka löytää syrjäiseltä Suolavuonolta kaipaamansa täydellisen hiljaisuuden. Hän alkaa kirjoittaa vanhanaikaisia paperikirjeitä Oslossa asuvalle Olafille, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Jotain kummallista on heidän ystävyydessään, eikä lukija saa tietää kaikkea, ennen kuin vasta lopussa. Romaanissa on myös sivujuoni, johon liittyvät kaunis Brysselissä vaikuttava kreikatar, amerikkalaisen miljönäärin havittelema köyhä Kreikan saari ja muinainen amfiteatteri. Kirjan keskivaiheilla nämä juonet punoutuvat yhteen.

  Maritta Lintusen kieli on kaunista:

  "En kaipaa enää säihkyviä konserttisaleja ja niiden millisekuntien tarkkuudella hiottuja äänitarhoja.       Kaipaan kaikuja, pyörteitä, heijasteita. Täydellistä hiljaisuutta ja äänten luonnollisia kuoroja. Kaipaan yöpilvien sordinoimia linnunratoja. Viimatuulten huilumaisia kiertoratoja. Kallioiden kuminaa raekuuron alla.

  Kaikki olennainen äänitaiteeseen tarvittava aines löytyy täältä suojaisasta vuonomaisemasta. Vuorovesien ja tuulten puhtaaksi suodattamana. Musiikin alkusolut. Hiljaisuuden leijaileva siitepöly. Niiden äärelle minä haluan myös johdattaa säveltäjät, joiden aivoissa nuottiviivastot helähtävät ja murskautuvat soiviksi tähdiksi."

Kerronnan keskiössä kartano - Tulisaari ja Broughton Hall

 Luin peräkkäin kaksi mainiota syksyn uutuusromaania, joissa kummassakin kartano oli keskeisessä osassa. Voisi jopa sanoa, että nämä yläluokkaiset asuinmiljööt oli kuvattu niin elävästi, että niistä tuli kuin romaanin henkilöitä. Romaanit ovat JP Koskisen Hukkuva maa ja Julian Fellowesin Snobit (suomentanut Markku Päkkilä).

  Hukkuvaa maata on arvioinneissa tähän mennessä kutsuttu satiiriksi, dystopiaksi, trilleriksi, aikuisten saduksi, kauhukirjaksi; eräänlaiseksi lajihybridiksi siis. Koskinen on kyllä aikamoinen sanavelho sulauttaessaan kaikki nämä piirteet romaaniinsa. Siinä eletään aikaa, jolloin koronapandemia on jo takanapäin. Yhdysvalloissa valtaa pitää edelleen oranssinaamainen presidentti, jonka toinen kausi on lopuillaan. Hukkuvan maan päähenkilö on johtava ilmastotutkija Niklas Vaateri, jonka isä, teollisuuspomo, entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja kansanedustaja Jukka Vaateri, on viisi vuotta aiemmin salaperäisesti kadonnut. Poliisit käynnistävät ennen kuolleeksi julistamista tutkimukset uudelleen. Mitä isälle on tapahtunut ja onko Niklas syyllinen? Tämä on sitä trillerijuonta. 

  Kauhuelementtejä romaaniin tuovat Tulisaaren kartanon tornissa asuva noitakuningatarmainen Amanda-äiti, joka elää omassa todellisuudessaan, sekä lähistöllä sijaitseva mielisairaala Notkolinna ("ihmismielen synkimpien puolien keskittymä"), jonka ylilääkäri on Jukka Vaaterin veli. Notkolinnan on-off-potilas on karismaattinen mysteerimies Axel, jonka elämän käänteet punoutuvat Niklaksen  elämään. Hän on kuin Niklaksen kellarissa lymyilevä alitajunta, pimeä puoli eli varjo. 

  Niklaksella on kaksi sisarusta: isosisko Sandra, jolle perheen isä on jättänyt yhtiönsä johtajuuden, ja pikkuveli Mikko. Mikolla oli syntyessään räpyläjalat, joita isä ei antanut korjata. Mikko on ihmelapsi, joka pystyy hengittämään pitkiä aikoja veden alla ja josta tulee meribiologi ja sukeltaja. Mytologisen tason Hukkuva maa -romaani saa saduista, joita Sandra kertoo veljilleen. Niklaskin sepittää muutaman. Myös Niklas on ihmelapsi: hän on superälykäs ja näkee sellaista, jota muut eivät näe. Hän on tyyliltään arrogantti ja ylimielinen ja pitää harvoja ihmisiä vertaisenaan.

  Dystopiaa (vai realismia, ennustusta?) on se, että ilmastomuutoksen seurauksena meri nousee nousemistaan. Tulisaaren kartanon laituri on jo upoksissa ja viinikellarissa vettä polveen saakka. Niklas on tiedemies, joka haukkuu ihmisiä typeryksiksi, koska nämä sulkevat silmänsä kylmiltä tosiasioilta. Satiirinen osuus näkyy mm. ilmastonmuutoksen kieltäjien ja luontoanarkistien  argumentoinneissa. Niklaksen tulikivenkatkuisesta valistussaarnasta lukija saa aikamoisen tietopaketin hiilinielusta, merenpinnan noususta, kompensaatioharhasta yms. Hänen hahmonsa tekee romaanista kunnon moraliteetin, tendenssiromaanin. Tuntuu, että päähenkilönsä avulla Koskinen pääsee puhumaan suunsa puhtaaksi maapalloa uhkaavasta ja jo täällä olevasta ilmastonmuutoskatastrofista. 

 Tulisaaren rapistuva kartano (jonka Niklaksen isoisä rakennutti, arkkitehteinaan ikoninen trio Gesellius-Lindgren-Saarinen) on vertauskuva tuhoutuvasta maapallosta ja ihmislajin rapautuvasta asemasta ekosysteemin "huipulla". Kartano on päässyt  romaanin kanteen, aaltojen peittämänä.

  

 Myös Broughton Hall, mahtava Sussexissa sijaitseva kartano, koristaa Julian Fellowesin Snobit- romaanin  kantta. Kartanoa ovat Broughtonin paronit, markiisit ja jaarlit hallinneet vuodesta 1879 alkaen. Fellowes tuntee brittiläisen yläluokan. Tämän olemme saaneet havaita jo Downton Abbeytä seuratessamme (jonka luoja Fellowes siis on). Yläluokan ihmeelliset, hassut ja kiehtovatkin tavat ovat siis tulleet tutuiksi jo ennen Snobit-romaania. Tiedossa on myös, että Englanti on edelleen hyvin luokkatietoinen yhteiskunta. Millaista huumoria onkaan kehitelty niistä, jotka tuohon yläluokan etuoikeutettuun asemaan jollain lailla ovat olleet pyrkimässä tai jonka tapoja ovat yrittäneet jäljitellä. Yhtenä esimerkkinä mieleen nousee riemastuttava Hyacinth Bucket, joka on ollut erittäin suosittu hahmo katsojien kansallisuudesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta.

  Kaunis keskiluokkaisesta taustasta nouseva Edith äiteineen edustaa Snobit-kirjassa "rehellistä" nousukashahmoa, joka kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkii parempaan ja turvattuun asemaan. Edith avioituu Uckfieldin markiisin perijän Charles Broughtonin kanssa muttei ole häneen kovinkaan rakastunut. Aluksi hän esittää pätevästi kreivitärtä, johon kaikki köyhät ja maalaiset rakastuvat. Mutta sitten maalaiselämä alkaa kyllästyttää, ja käärme kuvankauniin miesnäyttelijän hahmossa pääsee luikertelemaan kartanoparatiisiin. Siellä aletaan nimittäin kuvata elokuvaa. Snobit-romaani muuttuu äkkiarvaamatta Madame Bovaryksi ja Anna Kareninaksi, ja lukija alkaa sääliä Edithiä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin Edithin sanoja käyttäen "tarpeeksi onnellinen".

 Yhtenä romaanin (satiirisena) kertojaäänenä on mies, joka on Edithin ystävä. Hänellä on yläluokkaiset juuret mutta hän toimii näyttelijänä ja pystyy näin sulavasti liikkumaan eri luokkien välillä. Hänen katseensa on tarkka ja armoton, kuin JP Koskisen romaanin Niklaksella. He kumpikin näkevät ihmisten ja ilmiöiden taakse, huomaavat ne näkymättömät langat, jotka yhdistävät kaikkea. Lahjomattomia siis kumpikin. 

  Broughton Hall on romaanissa tärkeiden tapahtumien näyttämö, aluksi ulkopuolisten saavuttamaton ihanne, sitten täyttyneen toiveen ruumiillistuma, mutta ennen pitkää Edithille vankila. Huolimatta  asujien iloista ja suruista ja vaihtuvista kohtaloista mahtava kartano pysyy paikoillaan, paikkakunnan asukkaiden ikiaikaisena maamerkkinä ja loisteliaan historian edustajana. Mutta ajat muuttuvat, ja snobienkin täytyy hyväksyä ulkopuolisia joukkoonsa.

Iki-ihanaa ja ylenpalttista Tove Janssonia, osa 1 Sanojen lahja

Olen aina rakastanut Muumi-kirjoja (kuten varmaan valtaosa suomalaisista).  Äitini luki niitä minulle 1950-luvulla, ennen kuin osasin itse lukea. Satujen ohella Muumi-kirjat merkitsivät minulle ensimmäisiä, mieleen ikuisesti jääneitä lukuelämyksiä.  Myöhemmin luin kaikki, mitä Tove Jansson kirjoitti tai mitä hänestä kirjoitettiin. Vuonna 2017 julkaistiin Sanojen lahja. Valitut sitaatit ja tänä vuonna Katse horisontin yli. Sitaatteja luonnosta, merestä ja ihmisluonnosta. Molemmat teokset  sisältävät lainauksia Tove Janssonin koko kirjallisesta tuotannosta.  Katariina Heilala, sitaattiteosten toimittaja, kertoo Jälkisanoissa Sanojen lahja -kirjan käsittelevän elämänkaaren moninaisia vaiheita, tunteita ja ihmissuhteita, kun taas Katse horisontin yli  painottuu luontoon, erityisesti meri- ja saaristoluontoon.

  Sanojen lahja -teos on mahtava järkäle, yli 500-sivuinen. Sitaatit on jaettu teemoittain osastoihin, mikä keventää lukemista. Teemoja on 51, ja niitä ovat mm. Odottamisesta ja ajasta,  Muistoista ja unohduksesta, Kohtaamisista ja kiintymisestä, Lohduttamisesta ja suojelemisesta, Vapaudesta ja riippumattomuudesta; kaikki tärkeitä Tove Janssonin teosten aihepiirejä. Mukana ovat tietysti myös ystävyys, rakkaus, yksinäisyys, kuolema, katastrofit ja niistä pelastuminen, unelmat, juhlat ja huviretket sekä taide, esimerkiksi.  Kirjan kuvitus on valikoitu Tove Janssonin muumikirjakuvituksista.

  Jälkisanoissa Katariina Heilala vertaa sitaattikokoelman toimittamista helmensukeltajan työhön eli ytimekkäiden, aforististen tiivistymien etsimiseen tekstien merestä. Tove Janssonin teosten lauseet ovat Heilalan mukaan jo lähtökohtaisesti kuin kirkasta tislettä, jossa on niukasti mitään ylimääräistä tai maalailevaa. Janssonin kerrontatapa on ominaislaadultaan luontevan ytimekästä, hän toteaa: "Se on tarkkailevan sivullisen ja valppaan kuuntelijan pohdittua havainnointia."

  Heilala on asettanut Sanojen lahja -sitaattikokoelman yhdeksi tavoitteeksi nostaa esiin Janssonin Muumilaakson varjoon jäänyttä muuta kirjallista elämäntyötä, muumitarinoita sivuuttamatta. Hän on huomannut, miten Jansson käsitteli keskeisimpiä teemojaan usein toistuvasti erilaisista lähestymiskulmista. Heilala ymmärtää, että yhteydestään irrotettu lause voi muuttaa merkitystään ja saada toisenlaisia painotuksia kuin kokonaisuuden osana. Tämän takia lauseiden irrottaminen yhteydestään arveluttaa häntä. Heilala toivoo kuitenkin, että sitaattikokoelma johdattaisi yhä uusia lukijoita Tove Janssonin monipuolisen kirjallisen tuotannon pariin. Uskon hänen vilpittömään pyrkimykseensä. Sanojen lahja on ylenpalttisesti pursuileva Jansson-runsaudensarvi, jonka sitaatit on monipuolisesti ja tarkalla silmällä valikoitu.

  Olen lukenut sitaattikokoelmaa hitaasti nautiskellen, yrittäen varoa yliannostusta ja ähkyä. Onnistuin! Tove Janssonin teosten lukemisesta on kulunut jo vuosikymmeniä, joten lukeminen tuntui tuoreelta. Tuli tunne, että joitain aikuisille suunnattuja Janssonin teoksia voisi lukea taas uudelleen, siksi kiinnostavilta niistä lainatut sitaatit kuulostivat. Näitä kirjoja olivat esimerkiksi Kuuntelija, Kesäkirja, Seuraleikki, Aurinkokaupunki, Kevyt kantamus.

  Minusta tuntuu, että on muutamia kuolemattomia Tove Jansson -lainauksia, jotka jokainen tuntee. Näitä ovat "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi" , "Ikinä ei tule aivan vapaaksi, jos ihailee toista liikaa", "Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan ne vastaan", "Kaikki hauska on hyvää vatsalle".  Janssonin kirjoissa viisaudet eivät hypi silmille, sillä ne on taitavasti kätketty tapahtumien ja toiminnan sekaan. En pitäisi Janssonia opettavaisena kirjailijana, sillä  hänen elämänfilosofiansa on jotain hyvin hienovaraista ja lohdullista, ei tyrkyttävää.

  Muumiperhe on iloinen, huoleton, suvaitsevainen ja vieraanvarainen. Se kohtaa onnettomuuksia ja vastoinkäymisiä, mutta selviää niistä. Idylliä varjostaa suuri tuntematon, pelottava Mörkö.
Muistan, miten lapsena ihailin erityisesti Nuuskamuikkusta, joka oli niin ihanan boheemi vihreissä vaatteissaan ja vapaudenkaipuussaan. Hän oli itsenäinen ja riippumaton, mutta myös taiteellinen (soitti huuliharppua ja sävelsi pieniä lauluja). Hänen ja Muumipeikon ystävyys oli kaunista. Täytyy myöntää, että kaikkein sykähdyttävimmät Sanojen lahja -teoksen sitaateista olivat mielestäni juuri muumikirjoista. Niissä Tove Janssonin kieli on runollisimmillaan, huumori lämmintä ja teoksen maailma täyteläistä.

  Lopuksi omat suosikkini:

"Seisoskelin usein eteisen pienen peilin edessä, katsoin syvälle surullisiin sinisiin silmiini ja yritin päästä perille elämäni salaisuudesta. Kuono tassujen varassa huokailin: - Yksin! Kylmässä Maailmassa! Kohtalo on Osani!  ja muita surullisia sanoja, kunnes oloni alkoi tuntua hieman kevyemmältä."  (Muumipapan urotyöt)

" Täällä on paljon sellaista mitä ei voi ymmärtää, Muumimamma sanoi itsekseen. - Mutta miksi kaiken oikeastaan pitäisi olla juuri niin kuin on tottunut?"  (Vaarallinen juhannus)

"Huomenna on uusi pitkä päivä, sanoi äiti. - Aivan jokaisen oma alusta loppuun. Se on hauska ajatus."  (Muumipappa ja meri)

"Se oli iloinen tie, joka kiemurteli sinne tänne, poukkoili ja mutkitteli milloin mihinkin suuntaan ja meni toisinaan solmuun itsensä kanssa silkkaa vallattomuuttaan. Sellaisella tiellä kulkemiseen ei väsy, ja luultavasti tulee pikemmin perillekin kuin suoraa ja ikävää tietä."  (Muumipeikko ja pyrstötähti)

"Hemuli muisti Muumilaakson. Siitä oli kamalan kauan kun hän oli käynyt siellä, mutta yhden asian hän muisti ihan selvästi. Nimittäin eteläisen vierashuoneen ja miten mukavaa siellä oli herätä aamuisin. Ikkuna oli auki ja lempeä kesätuuli  liikutti valkeaa verhoa, ikkunan haka kiikkui hiljakseen tuulessa ... Hän muisti kärpäsen joka napsahteli katossa. Ja sen ettei ollut kiire. Kahvi odotteli kuistilla, kaikki järjestyi, kaikki oli yksinkertaista ja sujui itsestään."  (Muumilaakson marraskuu)

Villit linnut olkapäillä

Mikä on oma lumoutumisen estetiikkani? Mitä tarvitaan, että kirja lumoaa? Sisällöllä täytyy olla syvyyttä, merkitystä ja kielen kaunista, tyylin omakseen ottavaa. Nämä kriteerit täyttyvät Pirjo Kotamäen uusimman runokirjan, Franciscus Assisilaisesta kertovan Villit linnut olkapäillä  (Basam Books 2020) kohdalla. Kirja kuuluu ns. Puhuttava runo -sarjaan.

  Franciscus Assisilainen on pyhimys, josta jokainen tietää varmaan jotain. Hänen Aurinkolaulunsa sanoma on ajankohtainen vielä tänäänkin. Tuo Poverello, Jumalan pieni köyhä, liikuttaa meitä hyvyydellään; hän on kuin Jeesuksen inkarnaatio. Pirjo Kotamäen Villit linnut olkapäillä tulkitsee runojen muodossa Franciscus Assisilaisen elämää. Kirja on jaettu osiin, jotka kulkevat kronologisesti keskushahmonsa mukana. Pidän ratkaisua onnistuneena, "lukijaystävällisenä". Se ei ole mitenkään liian osoitteleva, vaan antaa lukijan rauhassa vaeltaa Franciscuksen jalanjäljissä.

Olen lukenut Pirjo Kotamäen aiemmat runokirjat, joiden runokieli on aivan omanlaistaan: kaunista ja virtaavaa, pakottoman tuntuista. Niin on tässä uudessakin Villit linnut olkapäillä -teoksessa.  Se kulkee luonnollisesti kuin hengitys, kuin puhe tai askelten rytmi. Koska kyse on luonnon ystävästä, luonto on tietysti keskeinen osa teosta: linnut, hyönteiset, vuoret, kukat, aurinko, kuu ja tähdet, sade, purot. Ilmaukset ja kuvat ovat tuoreita, kuin ilmentäen Franciscuksen tunnetta uudesti syntymisestä. Runot lentävät lintujen mukana, mutta ovat samalla juurevasti maassa. Ne vetoavat kaikkiin aisteihin.

  Toinen mukana kulkeva kuvasto liittyy kankaisiin; olihan Franciscus rikkaan kangaskauppiaan poika. Siihen liittyvät verhot, harsot, langanpäät, kaavut, vaatteet, kangaspakat, jotka asettuvat ikään kuin luonnon vastakohdaksi.

  Merkitsin runokirjaan kohtia, jotka erityisesti miellyttivät. Niitä tuli lähes joka sivulle. On vaikea nostaa esiin mitään yksittäistä, koska Villit linnut olkapäillä on kokonaiselämys, syvästi puhutteleva teos, joka lumoaa kauneudellaan. Pirjo Kotamäki on runokielen mestari, jonka sanat pulppuavat syvästä ja kirkkaasta lähteestä. Loppuun yksi lainaus:

"Linnut kasvoivat Franciscuksen olkapäillä.
 Ne olivat kuin samaa puuta, samaa oksaa, samaa
 ilmaa ne hengittivät, ja ruohonjuurta, ne
 unohtuivat sateeseen,
 ja ilmat jatkuivat miten jatkuivat; tuulisina mutta kirkkaina
 kaikki silmät satoivat pisaroina alas maahan."

Sivupolkuja pitkin

Aleksis Kiven Nurmijärvi, Sillanpään Hämeenkyrö, Anni Blomqvistin Ahvenanmaa, Kjell Westön Helsinki... Joskus tuntuu, että kirjailija ja hänen kotiseutunsa ovat yksi ja sama. Mikä on kirjallisuuden ja paikan suhde? Miten kadut, kaupungit ja maisemat ovat vaikuttaneet romaaneihin? Ville-Juhani Sutisen teoksessa Sivupolkuja matkustetaan klassikkoteosten tapahtumapaikoille ja etsitään uutta näkökulmaa. Viehätyin suuresti tästä kirjallisuudentutkimuksesta (tai kirjallisuusesseistä), jossa oli tutun lisäksi paljon uusiakin havaintoja ja virkistäviä näkemyksiä. Matkakuvaukset ovat myös aina kiehtovia.

  Kyse ei ole uudesta ideasta, kuten Sutinen teoksensa alussa mainitsee.  Kirjailijoiden kotipaikoilla ja teosten tapahtumapaikoilla on käyty jo 1800-luvulla. Tämä ns. kirjallinen turismi oli ensimmäisiä organisoidun vapaa-ajanmatkailun muotoja. Sutisen mielestä kirjailijamuseot ja fiktion tapahtumapaikkojen kävelykierrokset ovat usein pinnallisia ja muodostavat lähtökohdan, mutta unohtavat tulkinnan. Niiden kautta ei  saa teosten tulkinnasta irti uusia puolia. Sivupolkuja käsittelee sellaisia romaaneja, joissa paikkasuhde on jollain tapaa korostunut.

  Dostojevski ja Pietari aloittaa kirjan. Dostojevski kertoo romaaneissaan toistuvasti Pietarista ja sen tietyistä osista, kuten Sennajasta (Heinätorista), joilla on pelkää kulissia syvempi merkitys.  Nuoret miehet harhailevat sekavina sen hämärillä kaduilla, mikä kuvaa  henkilöhahmojen mielensisäistä tilaa.  Sutinen kertoo, että heinäkuun alussa Pietarissa vietetään Dostojevski-päivää, Rikos ja rangaistus -romaanin pohjalta. Osallistujat pukeutuvat kirjailijan teosten hahmoiksi ja parveilevat tarinoiden tapahtumapaikoilla.  Päivä toteuttaa ilmiön, jota kutsutaan kolmastilaksi (thirdspace): todellinen ja epätodellinen, aineellinen ja aineeton, keho ja mieli sulautuvat yhteen. Sutisen sanoin: reaalimaailman Pietari ja kirjallinen Pietari sekä kirjallisen Pietarin tulkinnat nykyhetkessä ovat sen päivän ajan yksi ja sama paikka.

  Tsehovin tarinoiden tyyli on yhtä kuin aro, Sutinen väittää. Arolla ei kasva luonnostaan juuri muuta kuin ruohoa ja heinää, ja se on lähes väritön. Lisäksi aroa pitää otteessaan unelias, jähmettynyt ilma. Sen valtavuus pakottaa ihmisen tajuamaan oman pienuutensa. Aron näennäisen  mitäänsanomaton pinta kätkee alleen paljon, jos sitä vain osaa katsoa. Se edustaa Tsehoville vastaavaa metaforista tilaa kuin maalaismaisema briteille, esimerkiksi Virginia Woolfille.  Maisemaan kuuluu erottamattomasti myös aineeton, näkymätön puoli, kuten vaikkapa se, millaisia ajatuksia ja muistoja niistä herää.  Aron eleettömyys paljastaa Tsehovin teoksissa turhuuden tuskaa, tuhlatun ajan raskautta, ihmisen tarpeettomuutta, kaikkien inhimillisten ponnistusten perimmäistä merkityksettömyyttä.

  Strindberg ja Tukholma, moderni kaupunki, josta Strindbergin romaaneissa  myös paetaan luontoon, merelle, määrittämättömiin tiloihin. Kirjailija tunsi hyvin kaupunkinsa ja elätteli Sutisen mukaan viha-rakkaus-suhdetta siihen. Hän hyödynsi paikkoja niin tunnelmien kuin henkilöhahmojen rakentamisessa. Todellisesta Tukholmasta tutut kohteet ovat henkilöille "muistojen kytkimiä, topografian proustilaisia madeleineleivoksia, joiden pinta lietsoo esiin tunteiden kirjon samalla lailla kuin päällepäin tylsästä arosta avautui Tsehoville kokonaisia maailmoja." Strindbergillä paikat kantavat aina merkityksiä. Saaristo on hänelle kaupungin tärkein vastinpari, muttei aina pittoreski paratiisi. Kirjailija esittää rannikon syrjäiset pikkukylät usein takapajuisina paikkoina.

  Strindberg asui Drottninggatanin "Sinisen tornin" huoneistossa elämänsä neljä viimeistä vuotta. Se toimii nykyään kirjailijan kotimuseona. Sutinen kertoo, että kotimuseot luokitellaan kolmeen kategoriaan: kirjailijat ylevöittäviin "mausoleumitaloihin", kirjailijan aikaista elämää esitteleviin "museotaloihin" ja kirjailijan tuotantoon ja kirjastoon keskittyviin "kirjastotaloihin". Tässä luokittelussa Strindbergsmuseet on sekä museotalo että kirjastotalo. Strindberg on Sutisen mielestä yksi niistä, joita hän kutsuu "maanpakolaiskirjailijoiksi", sillä hän kirjoitti monet voimakkaasti paikkasidonnaiset teoksensa jossain aivan muualla.

  Bruno Schultz ehti kirjoittaa eläessään vain kaksi romaania: Kanelipuodit (1933) ja Kuolinilmoituksen sanatorio (1936). Hänen synnyinpaikkansa oli Galitsia, jota ei ole enää olemassa. Sutisen mukaan Schultzin estetiikan ydin on juuri topografinen välitilaisuus: kaikki tilat ovat hänelle tekaistuja tai parhaimmillaankin sopimuksia, jotka eivät jää lopullisiksi. Hänen proosansa on tiukasti sidoksissa reaalimaailman paikkoihin, mutta kerronta muuttaa ne unenomaisen toisiksi.  Schultz tunkeutuu jokapäiväisen sisään ja niille alueille jotka inhimillinen kokemus sivuuttaa, yhä syvemmälle rinnakkaistodellisuuteen.

  Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz on romaani, jossa nykyaika, kaupunki ja kirjallinen modernismi kuuluvat olennaisesti yhteen ja limittyvät toisiinsa. Lisäksi se on Sutisen mukaan kirja, jossa kaupunki, tarinan päähenkilö ja itse romaani taidemuotona rinnastuvat ja ovat joskus yksi ja sama asia.  Döblinille Berliini on sekä dickensiläinen rotanloukku että totaalinen koneisto, joka murjoo päähenkilönsä, "vääntää suoraksi". Kaupunkiromaanin sijaan Berlin Alexanderplatz on oikeastaan kaupunginosaromaani, sillä sen keskeiset tapahtumat sijoittuvat Berliinin moderneihin työläiskortteleihin, joita  puretaan ja rakennetaan jatkuvasti. Tämä ilmentää koko Euroopan sotienvälistä välitilaisuutta.  Maailma tuntuu olevan jatkuvasti keskeneräinen.  Romaanin päähenkilö, Biberkopf, on kotonaan ympäristössä siksi, että se on hajautunut, pysyvässä prosessuaalisuuden tilassa ja jo valmiiksi rikki. Berliinin huoneet, kapakat ja metroasemien käytävät ovat Biberkopfin mielensisäisiä paikkoja.

  Sutisen kirjaan on päässyt naiskirjailijoitakin, peräti kolme, onneksi. Virginia Woolfilta Sutinen on lukenut paitsi hänen fiktiotaan myös päiväkirjat, jotka hän on myös suomentanut. Tällöin hän havaitsi Woolfin yhteyden paikkaan. Tämä ei elänyt irrallaan todellisuudesta, vaan oli voimakkaasti kiinni ulkomaailmassa. Woolfin romaanit tavataan liittää Lontooseen, mutta päiväkirjassa nousee esiin kirjailijan elämän toinen keskeinen paikka: maaseutu. Rodmellin kylässä sijaitseva vanha maalaistalo ja sitä ympäröivä Sussexin maaseutu olivat pitkään Woolfin ajattelun ja kirjoittamisen tausta ja heijastuivat hänen teoksiinsa.  Myös lapsuuden kesät Lounais-Englannissa St. Ivesissä meren rannalla vaikuttivat hänen kirjoihinsa.

  New York ja Pariisi elävät Anais Ninin romaaneissa ja päiväkirjassa.  Ne vaikuttivat hänen teksteihinsä myös epäsuorasti, ilmeten kielessä ja tyylissä.  Paikat syvenevät mielensisäisiksi paikoiksi, jotka ovat vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa. Ninin tärkeimmät romaanit muodostavat yhden laajan teoksen, jotka on julkaistu yhteisniteenä Cities of the Interior eli Sisäiset kaupungit.

  Tärkein Ninin kirjallinen paikka oli Pariisi. Hänen ystävänsä  Henri Miller opetti näkemään Pariisin uusin silmin.  Sutinen kirjoittaa, että Ninin henkilöhahmot kävelevät jatkuvasti: "He kulkevat ja keskustelevat tai ajattelevat, ja he eksyvät sekä Pariisiin että omaan mieleensä, kunnes löytävät johonkin tai jäävät kadoksiin."  Kävelyretkien lisäksi Pariisin kahvilat tarjosivat paikkoina loputtomasti kiinnostavia ihmisiä ja tarinoita.  Kaupungin vastapainoksi asettui Ninin ja hänen miehensä hankkima talo Louveciennesin kylästä, joka oli kirjailijalle läsnä tuoksuina, makuina ja väreinä, abstraktioina kadunnimien sijaan.  Pariisi merkitsi urbaania, aktiivista maailmaa, Louveciennes tyyntä oman mielen sisäistä paikkaa.

  Tämä paikkojen dialektiikka ilmeni Sutisen mukaan laajemmin Ninin elämän tasolla.  Hän muutti toistuvasti Yhdysvaltain ja Euroopan välillä ja koki todellisuuden näissä eri tavoin. Vain muutama amerikkalainen alue toi Ninin mieleen hänen rakastamansa Pariisin liberaalin ilmapiirin: Harlem ja Greenwich Village. Kun hän kuvailee näitä paikkoja, hänen kielensä on runollista. Myös Meksiko ja Acapulco tekivät Ninin tekstistä rehevää lyriikkaa.  Woolfin lailla Nin etsi suoraa yhteyttä ympäröivän todellisuuden kanssa, paikan sulautumista kokemukseen, yhdistymistä takaisin maailmaan: "paluuta sanattoman ja impulsiivisen maailman hämärille soille".

  Venedikt Jerofejevin romaanissa Moskova-Petuski (1973) onneton päähenkilö harhailee humalassa kaupungissa ja sen ulkopuolella, omassa elämässään ja muistoissaan sekä Neuvostoliiton lähihistoriassa. Romaani on yksi tunnetuimpia 1970-luvun aikalaisteoksia, ns. samizdat, salassa julkaistu omakustanne. Teos ei ole avoimen poliittinen, vaan esteettisesti ja allegorisesti kriittinen romaani.

  Leonard Cohenin teokset vievät Sutisen Kreikkaan, Hydran saarelle, joka loihtii Sutisesta itsestäänkin runoilijan: "Meri on sininen, talot valkoisia. Tuntuu kuin molemmat maalattaisiin uudelleen joka aamu, ja talojen kohdalla se melkein pitääkin paikkansa. Myös muita värejä on, mutta sinisen ja valkoisen sävyt ovat niin intensiivisiä, että kaikki ikään kuin sulaa niihin. Yksinkertaista, kaunista. Tuoksuu kuivuva levä, suola ja rikkinäinen kahvikone. Valo on herkeämätön."  Sutisen tyyli tässä Sivupolkuja -teoksessa on muutenkin nautinnollisen kaunista, onhan hän kirjailija itsekin. Toisinaan tuntuu myös, kuin hän sulautuisi tutkimuskohteena olevaan kirjailijaan niin, että he ovat kuin yksi, tyyliä ja kieltä myöten. Kerrassaan lumoavaa ja yksi tärkeä osa kirjan viehättävyyttä.

  Hydran saaressa on Sutisen mielestä yhä jotain, mikä voi selittää Cohenin estetiikkaa.  Siitä muodostui Cohenille vastaava fantasiamaailma, jota Acapulco edusti Ninille. Kumpikin löysi vieraasta maasta sekä turvasataman elämän vaatimuksilta että aitouden, joka mahdollisti yhteyden omaan itseen. Cohen kutsui Hydraa"runouden paikaksi", ja saaren herkeämätön aurinko hohkaa monista hänen runoistaan.

  William T. Vollmann kuvaa romaanissaan The Royal Family (2000) San Franciscoa ja sen ahtaita kortteleita, ratapihoja, köyhyyttä ja kurjuutta. Kaupungin historia ja maantiede ovat keskeisiä tekijöitä Vollmannin Amerikkaan sijoittuvissa romaaneissa. San Franciscon Tenderloinin kaupunginosa on läsnä myös hänen teostensa rakenteessa ja kielessä.  Se on huorien, narkomaanien ja kodittomien kortteli. Kaupungin haavat ovat materiaalinen osa Vollmannin estetiikkaa, Sutinen kirjoittaa. Hänen tekstinsä ovat täynnä katkoksia ja kuoppia niin kuin Tenderloinin korttelit. Katujen mainokset ja graffitit tunkeutuvat suoraan kirjoihin korostaen teosten paikkasuhdetta.

  Viimeinen essee/luku on nimeltään Ikuisesti matkalla. Se käsittelee matkakirjallisuutta ja Kyllikki Villan rahtilaivamatkojen aikana laatimia matkapäiväkirjoja. Ne syntyivät saneltuina. Kyllikki Villa on Sutisen mukaan korostuneesti matkakirjallisen estetiikan perillinen, joka ei laatinut faktaraportteja vaan tarkkaili itseään matkalla ja ihmisenä maailmassa: " Matkustaessaan maailmaan ihminen matkustaa aina itseensä, ja matkustaessaan itseensä hän matkustaa myös muualle. Tämän kokemuksen Villa on vanginnut matkakirjoihinsa."


  Jäin miettimään tämän kirjan nimeä. Miksi Sivupolkuja? Oliko ideana, että kirjailija (ja hänen teostensa päähenkilöt) kävelee sitä varsinaista päätietä pitkin ja tutkija sitten tallustelee sivupolkuja myöten, yrittäen pysyä perässä? Vai että sivupolkuja kulkemalla pääsee kenties paremmin perille?  Kyse voi olla myös siitä, että romaanien paikkoihin liittyvien merkitysten "metsästäminen" on kuitenkin tietyllä tapaa sekundaaria, eräänlainen koristeellinen lisä, joka voi syventää tulkintaa (tai sitten ei). Virginia Woolfia käsittelevässä esseessä Sutinen itsekin aluksi lainaa kirjailijaa: "Vaatimus, että kirjailijan kaupungilla olisi oltava jokin vastine maan päällä olevien kaupunkien parissa, vie puolet sen lumovoimasta." Näinhän se on. Lumovoimainen taideteos säteilee omaa valoaan riippumatta siitä, onko sen tapahtumapaikoilla, henkilöillä tai tapahtumilla mitään vastinetta todellisuudessa.

p.s. Niinpä jäivät ne erikoismerkit taas pois, suhu-ässistä hatut ja Anais-nimen päältä merkki. Äidinkielenopettaja minussa hieman vaikeroi.

Tätä ei koskaan tapahtunut eli 4 X Lara

Ensimmäinen Lara on tietysti romaanin Tätä ei koskaan tapahtunut (suomentanut Irmeli Ruuska) kirjoittaja Lara Prescott, joka kertoo saaneensa nimensä Pasternakin romaanin Tohtori Zivagon Laran mukaan. Kun CIA vuonna 2014 julkisti 99 muistiota ja raporttia, jotka käsittelivät salaista Zivago-operaatiota, Prescott halusi luoda fiktiivisen teoksen tuon materiaalin pohjalta. Hän kertoo kirjansa lopussa, että on lainannut salaisista asiakirjoista suoraan kuvauksia ja sitaatteja ja myös keskustelunpätkiä sellaisina kuin ne on dokumentoitu alkuperäisissä selonteoissa. Prescott esittää vaikuttavan lähdeluettelon tietokirjoista, joita hän on romaaniaan kirjoittaessaan käyttänyt. Lisäksi hän matkusti ympäri maailmaa taustoittaessaan teostaan.  Tuo kaikki kannatti, sillä lukija nauttii lukiessaan 1950-luvulle sijoittuvaa vakoilujännäriä.

  Kirjan päähenkilöitä ovat naiset. Näkökulma siirtyy vuorotellen kylmän sodan aikaiseen  itään, Neuvostoliittoon, ja länteen, lähinnä Washingtoniin, mutta kirjan loppupuolella myös Milanoon, Berliiniin ja Pariisiin. Lännessä Tiedustelupalvelun naiset kirjoittavat puhtaaksi salaisia muistioita, mutta osa heistä värvätään myös kuriireiksi ja valepukuisiksi agenteiksi. Salaisen tehtävän saa myös Irina, Neuvostoliitosta äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin paennut nuori nainen.

  Moskovan lähellä asuu lapsineen Olga, Boris Pasternakin rakastajatar. Pasternak kirjoittaa salassa suurta romaania, jota viranomaiset pitävät vaarallisena sen sisältämän vallankumouskritiikin vuoksi. Olga haetaan kuulusteluun ja joutuu kolmeksi vuodeksi  työleirille Siperiaan. Tuo suuri romaani on Tohtori Zivago, josta tiedetään ympäri maailman, ennen kuin se on edes valmistunut. Olga on Laran esikuva, se varsinainen Lara. Pasternakin kuoltua ja jouduttuaan uudelleen vankilaan Olga iloitsee, että hän jää elämään kirjan sivuilla.

  Washingtonissa keksitään suuri suunnitelma: romaanin käyttäminen ideologisena aseena. Italialainen miljonääri Feltrinelli saa hankituksi kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen Tohtori Zivagon julkaisuoikeuden, ja romaani ilmestyy ensin italiaksi. Yhdysvaltojen Tiedustelupalvelu käännättää sen venäjäksi ja jakaa sitä Berliinin maailmannnäyttelyyn saapuville venäläisille turisteille, jotka salakuljettavat kirjan kotimaahansa.  Pasternak saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta hänet pakotetaan kieltäytymään siitä. Pian tämän jälkeen hän kuolee, kovien epäilyjen ja itsesyytösten vallassa: " Uskonko, että kohtalo määrää minut omistamaan elämäni sille, että yritän ilmaista sen mitä ihmisten sydämissä liikkuu? -- Taivas putoaa niskaan, ja minä päätin kirjoittaa sen sijaan, että olisin rakentanut katon itseni ja rakkaitteni suojaksi."

  Tohtori Zivago on paitsi sotaromaani myös  yksi maailman tunnetuimpia rakkausromaaneja. Myös Tätä ei koskaan tapahtunut on rakkausromaani, hieman epätavallisempi.  Se kuvaa kolmiodraamaa: Irinan, Teddyn ja Sallyn. Elämä (ja laki)  erottaa rakastavaiset, jotka lähtevät eri suuntiin. Kun Tohtori Zivago filmataan 1965, Tiedustelupalvelun naiset lähtevät yhdessä elokuviin ja  toteavat Laran valkokankaalla nähdessään: "Irina!"  Romaanissa jätetään hienosti auki, saako Irina lopulta elämänsä rakkauden. Toivotaan niin.

p.s. Zivago-nimeen olisi kuulunut Z:n päälle tuo hattu, mutten saanut sitä yrityksistäni huolimatta laitetuksi.

Kevään kirjabouquet

Nyt niitä taas sai! Uutuuskirjoja kirjastosta eli ihania, sykähdyttäviä lukuelämyksiä! Aloitin Tiina Lehikoisen Kukkien kapina (Yökertomuksia) -nimisellä teoksella, joka sisältää proosarunojen kaltaisia tarinoita saduista ja kukista. Niiden tyyli on hyvin runollinen ja kieli taivaallisen kaunista. Kukat, sadut, runot - tästä kombinaatiosta ei voi syntyä taitavan kirjoittajan käsissä muuta kuin hurmaavaa jälkeä. Kokoelma on kuin tuoksuhernekimppu, jonka haistelemisesta ei voi saada kyllikseen. Onnellistuttava kirja!

  Philip Teirin romaani Neitsytpolku (suomentanut Jaana Nikula) on tyyliltään hillitty. Siinä on sellaista kätkettyä kauneutta, joka tuo mieleen valkoisen orkidean tai lumikellon. Aiheena on rakastuminen ja avioero ja näiden vaikutukset. Tyyli on etäännytettyä; intohimoisista ja dramaattisistakin tunteista kirjoitetaan analyyttisesti. Aistit ovat keskeisessä osassa: näkö- ja tuntoaistien kautta saadut havainnot ovat myönteisiä, kuuloaistimukset merkitsevät kärsimystä. Lumen kuvaus on poikkeuksellisen kaunista ja vertautuu rakkauteen.

  Rachel Cuskin Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) on tyyliltään liaani, joka kaappaa lukijan tiukkaan otteeseen eikä päästä irti. Romaanin päähenkilö (jo trilogian aikaisemmista teoksista tuttu kirjailija) matkustaa kirjailijakonferenssiin, jossa tapaa paljon ihmisiä. Nämä avautuvat kirjailijalle pitkillä monologeillaan, jotka ovat filosofisia pohdintoja naisen ja miehen suhteesta, lastenkasvatuksesta, avioerosta, kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Kaikki on mielenkiintoista, tyyli virtaavaa, ja lukija rakastaa kaapattuna olemista. Rachel Cuskin tyyli on voimaannuttava; tekee mieli ruveta kirjoittamaan samalla tavalla.

  Mari Mörön Kukkasillaan-kirja on jokaisen puutarhurin must-kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Kukkanuottasilla-teokselle. Mörö on taitava kirjoittaja, ja hänen valokuvansa kauniita ja herkkiä. Kirja sisältää viihdyttäviä tarinoita puutarhoista, pihoista, puistoista ja kasvitarhoista. Motoksi voisi valita  kirjailijan oivalluksen: " Puutarhurista tulee kauneuden toimihenkilö. Työnjohto eli toivo ja aika ottavat kyllä vastaan myös tilauksia, mutta valituksia ei voi tehdä."

  Viihdyttävä oli myös Eppu Nuotion cozy mystery Elämänlanka eli Ellen Lähteen tutkimuksia. Aiemmatkin kirjat (Myrkkykeiso ja Anopinhammas) on nimetty kasvien mukaan. Elämänlanka on uusimmassa dekkarissa elokuvan nimi, jonka pääosan esittäjiksi ohjaaja Johannes Svärd on valinnut molemmat vaimonsa eli ex-vaimo Elken ja nykyisen Ainon. Elokuva samoin kuin todellisuus on hurja kolmiodraama, joiden kuvioita Ellen selvittelee. Mutta kuka on ahnas ja ympärille kietoutuva elämänlanka?

  Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Haavikkoa on Novaliksen sininen kukka, jota sankari jahtaa vaan ei saavuta. Melender mainitsee kokoelmansa alussa, että hänellä on esseistinä kolme tärkeää sääntöä. On kirjoitettava asioista, joilta ei saa rauhaa, on aloitettava esseen kirjoittaminen ennen kuin tietää, mitä aikoo asiasta sanoa, ja tarpeen tullen on eksyttävä harhapoluille, koska se voi paljastaa jotain uutta. Melenderin esseet (itse hän kutsuu niitä muistelmaesseiksi) käsittelevät nuoruuden uskonnollista ja poliittista  etsimistä, toivoa ja kuolemaan suhtautumista, työn merkitystä, ahdasta maskuliinisuutta, klassikoita ja nykykirjallisuuden helmiä sekä Paavo Haavikkoa. Haavikon runoista hän kirjoittaa: " Välillä Haavikon säkeet auttavat minua jäntevöittämään arkiajatteluani, välillä sanallistamaan maailmansuhdettani, mutta enimmäkseen ne vain tuovat tekstuaalisia ilon pilkahduksia monotonisen mielenkohinan keskelle."  Melender on humanisti, ja hänen esseilleen sävyjä tuovat huumori, ironia ja satiirinen terävyyskin.

  Monika Luukkosen tietokirja Buddhan hipaisu (Harjoituksia hereilläoloon)  on lootus, henkisyyden ja valaistumisen vertauskuva. Kirja tutustuttaa idän meditaatiomuotoihin, selkeästi ja käytännönläheisesti.  Siinä oli paljon tuttua mutta myös uutta tietoa.  Luukkonen esittelee mm. maitrin eli metta-meditaation (itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on), samathan (mieltä rauhoittavan meditaatioharjoituksen), vipassanan (opitaan katsomaan tilannetta ja tunteita kauempaa), tiibetiläiset tonglenin (tarkoittaa lähettämistä ja vastaanottamista) ja lojong-ajatelmat, japanilaisen Naikan-itsereflektion, shabutsun eli Buddhan kuvien maalaamisen sekä japanilaisen kalligrafian ja sumi-e-maalaamisen. Huh, aikamoinen runsaudensarvi mutta todella kiinnostava. Ennen kaikkea pidin Buddhan hipaisun suomalaisesta näkökulmasta ja maanläheisyydestä. Aika mainioilta kuulostavat harjoitukset Lyhyt seisontameditaatio kotioven ulkopuolella/parvekkeella ja Lyhyt odotan-autossa-meditaatio.