Tulisiipi (Like) on Juha-Pekka Koskisen uuden, juuri ilmestyneen romaanin nimi. Se kertoo pojasta, jonka lentohaaveet muuttuvat todeksi. Tulisiipi on sekä historiallinen että rakkausromaani mutta ennen kaikkea kuvaus elämää suuremmasta intohimosta ja sen toteutumisesta. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa, ja sain kuulla, että se on ollut 15 vuotta "suunnitteilla". Lukuisat muut Koskisen kirjat ovat nähneet päivänvalon, ennen kuin Tulisiipi kypsyi kirjoitettavaksi. Hyvää kannatti odottaa, sillä Tulisiipi on hieno kirja, suurta kirjallisuutta. Mikä tekee siitä vaikuttavan?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1930-1960-luku. Tuttuja maailmanhistorian tapahtumia sivutaan, alkaen 30-luvun Amerikan talouslamasta toiseen maailmansotaan, Stalinin ajan vainoista ja vankileireistä kylmän sodan aikakauteen. Taustatyötä on tehty melkoisesti, mutta faktat sulautuvat hienosti osaksi kerrontaa, koska kaikki nähdään Kaarle-pojan näkökulmasta. Historia eletään yksilön kautta.
Kaarlen isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin lasten ollessa pieniä. Talouslaman kurimuksessa suomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan, jossa heille luvataan parempi tulevaisuus. Kaarlen vanhemmat lähtevät valtameren yli lapset mukanaan. Todellisuus on luvattua ankeampi, mutta Kaarle, joka jo Amerikassa näki Charles Lindberghin lentävän, pääsee lentämään liitokoneella. Hän on kotimaassaan saanut isoisänsä intiaaniystävältä nimen Tulisiipi hypättyään vajan katolta äidiltä kähvelletyt punakeltaiset kankaat siipinä. Myös perheen ystävä Albert ja tämän tytär Linda matkustavat Petroskoihin. Lindan Kaarlelle kirjoittamalla runolla on tärkeä tehtävä teoksessa; sitä voisi kutsua Tulisiiven viehättäväksi ja liikuttavaksi johtomotiiviksi.
Tulisiiven tyyli on aistimellista ja havainnollista, nautittavaa. Kaarlen isän verstaassa auton moottori tutisee ja vaappuu, sylkee mustaa savua ulos sisuksistaan, jymisee ja uhoaa voimaa kilisevien kettinkien otteessa. Lentokone kiihdyttää vauhtia, renkaat nostattavat tomua, moottorin ääni alkaa muistuttaa tuhansien ampiaisten pörinää. Renkaiden pölyvana katkeaa ja kone riuhtaisee itsensä irti omasta varjostaan kuin perhonen, joka lehahtaa ulos kotelostaan.
Kaarlen halu lentämään taivaalle merkitsee hänelle täydellistä vapautta. Sen vastakohtana läpi kirjan on tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiin ja kuoriaisia korviin. Kaarle pääsee jo koululaisena lentämään harjoituskoneella, Leningradin ylle. Charles Frostista tulee Gennadi Zamorozkin, ja hänen lentokirjaansa ilmestyy lentotunteja tasaista vauhtia. Lapsi ei näe, että suurvalta hänen ympärillään valmistautuu sotaan. Lentotunnit loppuvat, ja hurjien vaiheiden jälkeen Kaarle löytää itsensä vankileiriltä.
Vankileirikuvauksesta tulivat mieleeni suuret venäläiset klassikot: Tolstoi, Dostojevski ja Solzhenitsyn. Kaarle, jota Grigori auttaa selviämään, on kuin sodan keskellä vangittu Pierre Bezuhov, jonka silmät Platon Karatajev, yksinkertainen kansanmies, aukaisee. Varsinainen sankari tai oikeastaan sankaritar on lopulta kuitenkin Kaarlen ystävä ja ikätoveri Linda, joka Stalinin kuoltua pelastaa Kaarlen elämään, takaisin lentämään, jopa avaruuteen saakka.
Yksilö maailmanhistoriaa vasten, ihminen pelinappulana, intohimosta maksettava hinta; nämä ovat Tulisiiven suuria teemoja. Kirjan loppu sai aikaan katharsiksen eli sangen hieno lukuelämys oli kyseessä. Suosittelen.
maanantai 26. elokuuta 2019
tiistai 16. heinäkuuta 2019
Kepeää, vakavaa ja runollista
Kolme kirjaa, keskenään hyvin erilaisia, mutta joiden tyyli oli sekä kepeää, vakavaa että runolllista: Pamela Druckermanin Mademoisellesta madameksi (suomentanut Terhi Vartia), Kim Thúyn Ru (suomentanut Marja Luoma) ja Zelda Fitzgeraldin Lahjakas tyttö (suomentanut Pirjo Pakarinen).
Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
Kirjoittaja pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.
"Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.
Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:
"Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."
Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:
…"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."
Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:
"Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."
En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma 1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:
"Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi. Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)
Pamela Druckerman on amerikkalainen toimittaja, joka asuu miehensä ja kolmen lapsensa kanssa Pariisissa. Olen lukenut hänen aikaisemmat kirjansa Kuinka kasvattaa bébé sekä Bébé päivästä päivään, joten osasin odottaa mielenkiintoista, hauskaa ja hyvin kirjoitettua kirjaa. Mademoisellesta madameksi kuvaa neljänkympin kriisiä; aihe, joka ei itseäni liippaa läheltä mutta jonka voi ajatella kuvaavan kaikkea ikääntymiseen liittyvää yleensä.
Kirjoittaja pelkää aikuistumiseen liittyviä asioita, sitä, ettei osaa olla "oikea" aikuinen. Hänestä tuntuu, kuin hän olisi saanut ylennyksen, johon taidot eivät riitä. Lapsuudenperhe Miamissa ei ole koskaan käsitellyt ikäviä tai vakavia asioita. Ainoa tiedonmuru sukujuurista on, että suku on tullut jostain Venäjältä. Druckerman kokee, että yksi aikuistumiseen liittyvä asia on ottaa selvä omasta taustastaan, ja näin hän tekeekin.
Myös ranskattarilta voi ottaa oppia ja yrittää ikääntyä kauniisti, olla belle dans mon âns. Voi opetella pukeutumaan vartalonsa tuntien, jolloin la silhouette, kokonaisuuden ääriviivat, muodostuu tärkeäksi. Voi yrittää olla ranskalaisnaisten ihanne, femme libre, vapaa nainen, joka on itsenäinen ja tekee mitä haluaa.
Kesken kaiken Pamela Druckerman sairastuu imusolmukesyöpään ja joutuu rankkoihin hoitoihin. Lopulta hän selviää syövästä. Hän nimittää itseään lusikka-ihmiseksi, joka haluaa kaivautua syvälle tietoihin. Tutkimuskohteeksi joutuvat mm. Jung, elämänohjeet ja viisautta käsittelevät teokset. Hän oppii priorisoimaan, olemaan vähemmän itsekeskeinen ja hieman myös elämäniloa, joie de vivre.
"Aikuisuus ei tunnu ollenkaan siltä kuin oli kuvitellut. Se ei olekaan kaikkitietävyyttä, kaikkivoipuutta ja suurta. Aikuisuus on nöyrää, vakaata ja pientä. Lopulta se kuitenkin alkaa tuntua omalta. Ja juuri silloin tulee ajatelleeksi, että tämähän on ihmisen paras ikä."
Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani Ru on kepeä, vakava ja runollinen samalla kertaa. Se kertoo lapsuudesta Saigonissa, pakomatkasta meren yli Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Muistot ovat fragmentaarisia, ei ajallisesti eteneviä; osa järkyttäviä, osa kauniita.
Jo kirjailijan syntymä on dramaattinen:
"Näin päivänvalon Saigonissa, jossa tuhansiksi kappaleiksi räjähtäneiden ilotulitteiden jäänteet värittivät maaperän punaiseksi kuin kirsikankukkien terälehdet tai kuin veri, jota hyökkäykseen osallistuneet kaksi miljoonaa vietnamilaista sotilasta olivat vuodattaneet kahtia reväistyn Vietnamin kaupungeissa ja kylissä."
Tämä rumuuden ja kauneuden ambivalenssi on ominaista romaanin tyylille, sisällölle ja kielelle. Tärkeitä ovat vanhemmat, jotka saavat lapsensa kohdistamaan katseensa tulevaan, horisonttiin, johon ei kuulunut yököttäviä hajuja, kärpäsiä ja matoja. He eivät jätä perinnöksi rahaa:
…"he ovat siirtäneet meille muistinsa rikkaudet, joiden ansiosta ymmärrämme sinisateen kukkatertun kauneuden, sanojen herkät vivahteet, lumoutumiseen kätkeytyvän voiman."
Kirjailijan tyyliä on verrattu meren aaltojen edestakaiseen liikkeeseen, veden ja kyynelteen virtaamiseen, rauhoittavaan tuudittamiseen, kehtolauluun. Ru on viisaan ja juurettomuutensa hyväksyneen ihmisen kirjoittama romaani, vailla katkeruutta tai laskelmoivaa hätkähdyttämistä. Monien ihmisten kohtalot välähtelevät Run sivuilla, ja se päättyy näin kauniisti:
"Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
Ja jossa ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen."
En tiennytkään, että myös legendaarisen F. Scott Fitzgeraldin vaimo Zelda Fitzgerald oli kirjailija. Lahjakas tyttö on kokoelma 1920-luvulla ilmeisesti aikakauslehtiin kirjoitettuja novelleja. Ne kertovat 1920-luvun nuorista naisista, viehkeään, koristeelliseen ja maalailevaan tyyliin. Runsas substantiivien käyttö saa uumoilemaan, josko käännöstä olisi voinut vielä pikkuisen viilata mutta kirjailijan tyyli tulee kyllä ilmi. Novellien nuoret naiset seikkailevat, matkustavat, juhlivat, etsivät suurta rakkautta. He syövät vadelmia kerman kanssa japanilaisessa puutarhassa Ritzissä, ajelevat limusiineissa, pukeutuvat hermeliinitakkeihin, kuuntelevat jazzia yökerhoissa. Mutta myös kuolevat synnytykseen, tulevat jätetyiksi, yrittävät itsemurhaa. Tässä näyte kirjailijan tyylistä:
"Eräänä iltana Pariisissa Helena löysi hänet taas. Yllättävä kesäsade kasteli läpimäräksi gala fleurin Châteu de Madridissa, ohittaen värilliset valot kuin tahriva käsi märän kuvan yllä, pakottaen juonivat varjot kertomaan salaisuutensa. Suihkulähteiden sumun takaa ja pimeydestä, tammien alta, virtasivat tuntemattomat, maharadzat, nykyisten skandaalien esittäjät, ja monet miljonäärit jotka tiesivät mitä ostaa rahoillaan. Sitten, aivan kuten hienoimmat lahjat joulukuusen alla on kätketty kauas oksien alle, Helena näki hänen poikamaiset kasvonsa, sadepisaroilla peitettyinä, rynnäten valoon missä Helena seisoi. Tuo tapaaminen merkitsi sen ajan alkua, jolloin heidät nähtiin usein yhdessä Pariisissa." (Tyttö josta prinssi piti)
sunnuntai 30. kesäkuuta 2019
Aurinko ja kuu - ensimmäisiä naisia
Kirjastosta tuli sattumoisin samaan aikaan kaksi kirjaa ensimmäisistä naisista: Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, fiktiivinen kirja Sylvi Kekkosesta. Molemmat olivat kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja. Ja suosittujakin; jouduin odottamaan niitä aika kauan, sillä varauksia oli paljon.
Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?
Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.
Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.
Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.
Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.
Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.
Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.
Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.
Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen. Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?
Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä. Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:
"Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."
Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:
"Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."
"Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."
"Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."
Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).
Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?
Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.
Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.
Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.
Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.
Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.
Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.
Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.
Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen. Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?
Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä. Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:
"Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."
Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:
"Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."
"Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."
"Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."
Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).
lauantai 1. kesäkuuta 2019
Sinelmiä ja Ei, ei ja vielä kerran ei
Maggie Nelsonin Sinelmiä (suomentanut Kaijamari Sivill) on kirja niille, jotka rakastavat sinistä väriä (kirjan mukaan puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen). Se koostuu 240 katkelmasta, fragmentista. Laajuudeltaan Sinelmiä on 93-sivuinen mutta niin tiheää, merkityksillä ladattua tekstiä, että sitä piti lukea hitaasti, annostellen.
Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee. Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.
Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".
Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita mitään:
"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)
"Sininen rakastaa minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle." (Lucinda Williams)
"Jokainen pala sinistä on varhainen." (Gertrude Stein)
"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä." (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)
"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita." ( Joseph Cornell)
"Mitä runoutesi tekee? -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun." (John Ashbery)
Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.
Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.
Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee. Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.
Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".
Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita mitään:
"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)
"Sininen rakastaa minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle." (Lucinda Williams)
"Jokainen pala sinistä on varhainen." (Gertrude Stein)
"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä." (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)
"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita." ( Joseph Cornell)
"Mitä runoutesi tekee? -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun." (John Ashbery)
Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.
Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.
lauantai 4. toukokuuta 2019
Särmää serenadissa eli kielen juhlaa
Nyt on viimeinenkin runosvengiläinen lähtenyt pesästä. Leena Sainion runokirja Särmää serenadissa julkistettiin eilen, ja runot ovat lähteneet lentoon, maailmalle. Kirjoittaja ei ole untuvikko vaan joutsen, jonka komeaa lentoa on ilo seurata. Runokirja on kuvitettu Leenan omin hienoin akryyli- ja vesivärimaalauksin. Kustantaja on Pesä Kustannus, ja erittäin onnistuneesta graafisesta suunnittelusta vastaa Rosetta Versos (Zoila Forss).
Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.
Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!
Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.
Keitä he ovat? -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno. "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.
Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.
Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.
Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!
Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.
Keitä he ovat? -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno. "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.
Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.
keskiviikko 1. toukokuuta 2019
Joutsenlaulua, osa 2
Joutsenlaulua on Otto Mannisen symbolismia edustava runo, joka viittaa myyttiin, jonka mukaan joutsen laulaa vain kerran, kuollessaan. Runo kuvastaa vertauskuvallisesti taiteilijan luomistyötä, itsensä uhraamista taiteelle, elämän hinnalla. Vain tuskan kautta taiteilija pystyy luomaan. Elämä kuolee, taide voittaa. Tällä runolla on tärkeä osa kolmannessa dekkarissani Runoilija ja vaarallinen muusa.
Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen. Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.
Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).
Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan. Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.
Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.
Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen. Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.
Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).
Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan. Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.
Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.
Joutsenlaulua, osa 1
Astrid Swanin omaelämäkerta Viimeinen kirjani (Kirjoituksia elämästä) on kaunis ja koskettava. Se on tunteisiin menevä olematta sentimentaalinen ja hienostuneen melankolinen välttäen banaaliuden. Tyyli on kaunokirjallinen, näkökulma älykäs ja pohtiva. Sen rytmissä tuntee rauhallisen hengityksen ja sydämenlyönnit. Nautin joka sanasta ja lauseesta.
Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten. Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan. Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:
"Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "
Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.
Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä. Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.
Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:
"Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."
Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.
Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin. Hän kuvailee myös luomisprosessiaan. Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.
Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.
Viimeinen kirjani päättyy lukuun Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten. Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan. Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:
"Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "
Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.
Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä. Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.
Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:
"Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."
Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.
Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin. Hän kuvailee myös luomisprosessiaan. Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.
Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.
Viimeinen kirjani päättyy lukuun Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)