Pohjalaiset vahvat naiset ovat täällä taas! Luin juuri Paula Nivukosken esikoisromaanin Nopeasti piirretyt pilvet (miten runollinen nimi!) ja tykästyin. Kriittinen lukija voisi ajatella, että onhan näitä vahvoja pohjalaisia naisia kirjallisuudessa nähty (Orvokki Autio, Satu Vasantola, muun muassa), mutta niin hyvin Paula Nivukoski Liisan tarinan kertoo, "notta oksat pois ja pala larvaa". Kulunutta sanontaa käyttäen: kyseessä on vahva esikoisteos.
Miksi pidin kirjasta? Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja: lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!
Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus". Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.
Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.
Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."
Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.
Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
perjantai 1. helmikuuta 2019
Varovainen matkailija Amazon-risteilyllä ja Australiassa
Merete Mazzarellan uusimmassa kirjassa Varovainen matkailija matkustetaan mutta myös pohditaan matkustamista, muuttoja, paluuta ja menneisyyttä. Juuri tämä filosofinen pohdinta ja nuorekkaat havainnot elämästä ja sen menosta saavat minut tarttumaan Mazzarellan kirjoihin. Lukijana koen saavani hänen kirjoistaan henkistä virkistystä ja uusia näkökulmia, niin kuin nytkin.
Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan. Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.
Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä. Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).
Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.
Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen. Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon. Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.
Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!
Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan. Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.
Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä. Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).
Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.
Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen. Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon. Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.
Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!
maanantai 7. tammikuuta 2019
Kirjoja, joita lukiessani ajattelin: "En soisi tämän päättyvän."
Vuosi 2019 alkoi sivistyneessä ja antoisassa seurassa eli kahden esseekokoelman parissa, jotka olivat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput ja Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun (suomennos Kaisa Sivenius). Molempia voin suositella lämpimästi.
Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.
Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.
Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan. Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.
Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin. Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.
Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan. Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy. Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.
Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.
Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä) kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."
Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta. Ne ovat ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.
Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.
Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.
Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan. Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.
Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin. Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.
Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan. Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy. Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.
Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.
Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä) kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."
Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta. Ne ovat ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.
maanantai 17. joulukuuta 2018
Dandyn elegia
Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
tiistai 4. joulukuuta 2018
Pimeydestä valoon eli Opintiellä
Tara Westoverin Opintiellä on nuoren tytön kasvutarina, tarina kamppailusta pimeydestä valoon. Pimeys on perhe, sen maailmanloppuun uskova pelottava isä, alistuva äiti ja koulua käymättömät ja tietämättömät sisarukset.Valo on tiedon ja koulutuksen valo. Opintiellä on todellisuuteen perustuva tarina, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että se lähenee kaunokirjallista teosta.
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
lauantai 17. marraskuuta 2018
Siskossyndrooma
Olipa hauska ja nostalginen tämä Sinikka ja Tiina Nopolan muistelmateos. Ja niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, ainakin lapsuuden ja nuoruuden eli 50- ja 60-lukujen osalta. Tuli nyökyteltyä ja myhäiltyä: juuri noin se oli!
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
maanantai 15. lokakuuta 2018
Ofelian suru
Miten kiehtova kirja Krista Launosen Ofelian suru onkaan! Se on kiinnostava ja vaikuttava useastakin syystä. Brittiläisen romantiikan ajan taiteilijan John Everett Millais'n maalaus Shakespearen Hamlet-näytelmän Ofeliasta on aina kiehtonut minua. Useat varmaan tietävät tuon maalauksen, jossa kalpeaihoinen nainen kelluu selällään vedessä, kukkia käsissään. Pitkät kuparinpunaiset hiukset levittyvät viuhkaksi veteen naisen kasvojen ympärille. Myös näytelmän Ofelian hahmo on koskettava ja traaginen. Hänen tarinansa on niin epäoikeudenmukainen ja julma.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)