Kops, kops. Tammenterhot kopisevat jalkakäytävälle. Olen niitä varmaan jo sata kiloa lakaissut, pois jalkojen alta murskautumasta. Yhtä tiuhaan kopsahtelevat varaukset kirjastosta; syksyn kirjasato on runsas ja monimuotoinen. Kuten aina alkusyksystä, olo on riehakkaan energinen ja ahne (muuttuu kyllä rauhallisemmaksi, jahka syksy etenee). Vielä ovat lehdet puissa, osa kauniisti ruskan värjääminä.
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Intohimo oraakkelina eli trapetsitaiteilua
Äkkiseltään luulisi, ettei kahdeksankymppisen kirjallisuusmiehen, Pekka Tarkan, muistelmakirjalla Onnen Pekka ja Riikka Pulkkisen romaanilla Lasten planeetta ole mitään yhteistä, mutta niinpä vain onkin. Kummankin kirjoittajat ovat syvällisiä pohtijoita, intohimoisia rakastajia, suvereeneja kirjoittajia ja kirjallisuuden puolestapuhujia. Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin löytyy molemmista.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
perjantai 17. elokuuta 2018
Kaikki ihosi kyyneleet
Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus 2018) on rovaniemeläisen tietokirjailija ja kouluttaja Anne Lukkarilan toinen runokokoelma. Kaiken keskiössä on iho, sen muuttuminen ja sen ilot ja kärsimykset. Kokoelma jakautuu neljään osaan, joista kolme on nimetty ihon kerrosten mukaan (Orvaskesi, Marraskesi, Verinahka). Neljäs osa on saanut nimekseen Lautuma. Se on omistettu tekijän keväällä kuolleelle sisarelle.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä
O. Riikamaria Helle-Kotkan uudella runokirjalla Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä (Mediapinta 2018) on hauska ja värikäs kansi. Tekijän itsensä kuvittamassa kannessa näkyy oranssilla pohjalla vihreäleninkisen naisen muodokas takamus ja sorjat sääret punaisissa korkokengissä. Kansi kuvastaa hyvin sisältöä, joka koostuu reippaista ja raikkaista keski-ikäisen naisen tuntemuksia kuvailevista runoista. Punaisilla korkokengillä on vertauskuvallinenkin merkitys: ne ovat rohkeuden ja piilosta kaivetun naisellisuuden ja voimistuvan uuden minuuden tunnuskuva.
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
torstai 19. heinäkuuta 2018
Kauhuromantiikan hengessä
Kaksi romaania, jotka piti ahmia, yötä myöten : Rebecca Jamesin Hiljainen lähde ja S.K. Tremaynen Ennen kuolemaani. Goottilaisen romaanin perillisiä molemmat; Hiljaisen lähteen yhteydessä mainittiinkin Rebecca ja Jane Eyre, lempikirjojeni päähenkilöitä kummatkin. Näitä kirjoja lukiessa piti unohtaa kohtuus, terve järki ja realismi, sillä ne olivat ihanan yliampuvia, tuhlailevia ja liioittelevia tapahtumiensa ja juonen käänteidensä kanssa.
Tyylilajina siis gotiikka, joka näkyi ensinnäkin miljöössä. Tremaynen kirjassa seikkailtiin Dartmooren nummilla, syrjässä olevalla maatilalla, ja Jamesin kirjassa Toscanan Fiesolessa, muusta maailmasta erossa pysyttäytyvässä kartanossa. Molempien kirjojen sankaritar on kovia kokenut ja itseään epäilevä. Ennen kuolemaani -romaanin Kath on selviytynyt auto-onnettomuudesta ja menettänyt muistinsa. Hänellä on erikoinen 9-vuotias tytär ja metsänvartija-aviomies, joka syyttää Kathia itsemurhayrityksestä. Hiljaisen lähteen Lucy pakenee traumaattista suhdetta Lontoosta Fiesoleen, josta hän saa kodinhoitajan paikan syrjäisestä kartanosta, jonka salaisuudet alkavat kiehtoa häntä.
Kummassakin kirjassa kuvataan ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Pahat henkilöt ovat todella pahoja, julmia ja kieroutuneita. Taitavasti kirjailijat ujuttautuvat lukijankin ihon alle irrationaalisia pelkoja nostattamalla. Tyylilajille eli goottikauhulle ominaiset kaksoisolennon kohtaaminen, demoninen viettelijätär, paholaismaiset henkilöt, äärimmäiset tunnetilat, aaveiden tai kuolleiden vaistoaminen, yliluonnolliset kokemukset, demoninen ilmapiiri, hulluus toteutuvat. Kirjailijoiden taitavuutta tämän tyylilajin osaajina täytyy ihailla. Överiä on mutta se kuuluu asiaan.
Goottilaisesta romaanista poiketen yliluonnolliset asiat saavat lopussa selityksensä ja mysteerit selvitetään. Lukijaystävälliset happy endit siis. Näille kirjoille on fanittajansa, vaikka epäuskottavat käänteet saavat ehkä monet tuhahtelemaan kriittisesti. Minä pidin, kuten pidin Bronten sisarusten Humisevasta harjusta ja Kotiopettajattaren romaanista, samoin kuin Daphne du Maurierin Rebecasta, joiden manttelinperijöitä Ennen kuolemaani ja Hiljainen lähde ovat.
Tyylilajina siis gotiikka, joka näkyi ensinnäkin miljöössä. Tremaynen kirjassa seikkailtiin Dartmooren nummilla, syrjässä olevalla maatilalla, ja Jamesin kirjassa Toscanan Fiesolessa, muusta maailmasta erossa pysyttäytyvässä kartanossa. Molempien kirjojen sankaritar on kovia kokenut ja itseään epäilevä. Ennen kuolemaani -romaanin Kath on selviytynyt auto-onnettomuudesta ja menettänyt muistinsa. Hänellä on erikoinen 9-vuotias tytär ja metsänvartija-aviomies, joka syyttää Kathia itsemurhayrityksestä. Hiljaisen lähteen Lucy pakenee traumaattista suhdetta Lontoosta Fiesoleen, josta hän saa kodinhoitajan paikan syrjäisestä kartanosta, jonka salaisuudet alkavat kiehtoa häntä.
Kummassakin kirjassa kuvataan ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Pahat henkilöt ovat todella pahoja, julmia ja kieroutuneita. Taitavasti kirjailijat ujuttautuvat lukijankin ihon alle irrationaalisia pelkoja nostattamalla. Tyylilajille eli goottikauhulle ominaiset kaksoisolennon kohtaaminen, demoninen viettelijätär, paholaismaiset henkilöt, äärimmäiset tunnetilat, aaveiden tai kuolleiden vaistoaminen, yliluonnolliset kokemukset, demoninen ilmapiiri, hulluus toteutuvat. Kirjailijoiden taitavuutta tämän tyylilajin osaajina täytyy ihailla. Överiä on mutta se kuuluu asiaan.
Goottilaisesta romaanista poiketen yliluonnolliset asiat saavat lopussa selityksensä ja mysteerit selvitetään. Lukijaystävälliset happy endit siis. Näille kirjoille on fanittajansa, vaikka epäuskottavat käänteet saavat ehkä monet tuhahtelemaan kriittisesti. Minä pidin, kuten pidin Bronten sisarusten Humisevasta harjusta ja Kotiopettajattaren romaanista, samoin kuin Daphne du Maurierin Rebecasta, joiden manttelinperijöitä Ennen kuolemaani ja Hiljainen lähde ovat.
tiistai 17. heinäkuuta 2018
Epätodennäköisiä ihastumisia
Kirja pitää lukea kokonaan, jotta voi tietää, millainen se todella on ja ihastuuko siihen. Ihastuminen on täysin subjektiivista. Voi olla, että ei pidä kirjasta, vaikka muut olisivat sitä suitsuttaneet, tai itse ihastuu myös. Ja sitten voi mieltyä kirjaan, joka on jäänyt pimentoon. Luin juuri kolme kirjaa, joita kuvailen epätodennäköisiksi ihastuksiksi, sillä en takakansikuvailun perusteella voinut kuvitella viehättyväni.
Libby Pagen (suomentanut Natasha Vilokkinen) Pinnalla pysymisen taito sijoittuu Etelä-Lontooseen, Brixtoniin. Päähenkilöitä ovat 86-vuotias Rosemary ja 26-vuotias paikallislehden toimittaja Kate, jotka ystävystyvät ryhtyessään toimimaan lakkautusuhan alla olevan maauimalan puolesta. Kolmantena päähenkilönä on kettu, jonka silmin nähdään Lontoota, sekä myös itse maauimala, jonka kautta useita kirjan henkilöitä kuvaillaan. Vuoden kierto on aikajanana, keväästä kevääseen. Miten virkistävää lukea uimisesta heinäkuun helteiden lomassa! Kate on henkilö, joka kasvaa ja kehittyy. Hän kärsii ujoudesta ja paniikkihäiriökohtauksista, mutta oppii ylittämään itsensä puolustaessaan tärkeänä pitämäänsä ja laajempaan yhteisöön liittyvää asiaa. Ja rakkauskin astuu hänen elämäänsä. Rosemaryn elämän rakkaus on ollut George, hänen aviomiehensä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin. Heidän rakkaustarinansa kietoutuu maauimalan ympärille, jota Rosemary pitää toisena kotinaan.
Toinen kirja oli Kristiina Harjulan Samettiruusuja Harjutiellä, joka sijoittuu Tampereelle. Päähenkilö Aila muuttaa avioeron jälkeen Espoosta takaisin lapsuudenkotiinsa, vanhaan rapistuneeseen vuokra-asuntoon, jossa asuu lapsuuden ystäviä ja laitapuolen asukkaita. Aila käy päivittäin katsomassa kuolemaa tekevää äitiään vanhainkodin saattohoito-osastolla. Hän muistelee omaa isoäitiään ja yrittää solmia uudelleen yhteyden omaan tyttäreensä ja tämän lapseen. Outo vanha nainen, kuolema, lähestyy häntä mutta katoaa lopulta. Kristiina Harjulan ihmiskuvaus on aivan omaa luokkaansa. Hänen henkilönsä voi nähdä, kuulla ja tuntea, niin eläviä he ovat. Kuten Libby Pagen romaanissa, tässäkin kirjassa ihmiset joutuvat lopulta yhdistämään voimansa vuokratalon purun estämiseksi.
Kolmas kirja oli runokirja eli Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa, joka taisi juuri saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. Kummallinen kirja, kuten runokirjat nykyään tapaavat olla, ja samalla riemastuttavan ihana ja villi. Päähenkilöinä, jos runoteoksessa mitään henkilöitä yleensä on, ovat runon kertoja, kissa ja tuuli. Sanat yhdistyvät toisiinsa ennalta arvaamattomasti, kesyttömästi, luovasti, epätodennäköisesti ja saavat mielikuvituksen riehaantumaan. Virkistävää, kuin uiminen!
Libby Pagen (suomentanut Natasha Vilokkinen) Pinnalla pysymisen taito sijoittuu Etelä-Lontooseen, Brixtoniin. Päähenkilöitä ovat 86-vuotias Rosemary ja 26-vuotias paikallislehden toimittaja Kate, jotka ystävystyvät ryhtyessään toimimaan lakkautusuhan alla olevan maauimalan puolesta. Kolmantena päähenkilönä on kettu, jonka silmin nähdään Lontoota, sekä myös itse maauimala, jonka kautta useita kirjan henkilöitä kuvaillaan. Vuoden kierto on aikajanana, keväästä kevääseen. Miten virkistävää lukea uimisesta heinäkuun helteiden lomassa! Kate on henkilö, joka kasvaa ja kehittyy. Hän kärsii ujoudesta ja paniikkihäiriökohtauksista, mutta oppii ylittämään itsensä puolustaessaan tärkeänä pitämäänsä ja laajempaan yhteisöön liittyvää asiaa. Ja rakkauskin astuu hänen elämäänsä. Rosemaryn elämän rakkaus on ollut George, hänen aviomiehensä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin. Heidän rakkaustarinansa kietoutuu maauimalan ympärille, jota Rosemary pitää toisena kotinaan.
Toinen kirja oli Kristiina Harjulan Samettiruusuja Harjutiellä, joka sijoittuu Tampereelle. Päähenkilö Aila muuttaa avioeron jälkeen Espoosta takaisin lapsuudenkotiinsa, vanhaan rapistuneeseen vuokra-asuntoon, jossa asuu lapsuuden ystäviä ja laitapuolen asukkaita. Aila käy päivittäin katsomassa kuolemaa tekevää äitiään vanhainkodin saattohoito-osastolla. Hän muistelee omaa isoäitiään ja yrittää solmia uudelleen yhteyden omaan tyttäreensä ja tämän lapseen. Outo vanha nainen, kuolema, lähestyy häntä mutta katoaa lopulta. Kristiina Harjulan ihmiskuvaus on aivan omaa luokkaansa. Hänen henkilönsä voi nähdä, kuulla ja tuntea, niin eläviä he ovat. Kuten Libby Pagen romaanissa, tässäkin kirjassa ihmiset joutuvat lopulta yhdistämään voimansa vuokratalon purun estämiseksi.
Kolmas kirja oli runokirja eli Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa, joka taisi juuri saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. Kummallinen kirja, kuten runokirjat nykyään tapaavat olla, ja samalla riemastuttavan ihana ja villi. Päähenkilöinä, jos runoteoksessa mitään henkilöitä yleensä on, ovat runon kertoja, kissa ja tuuli. Sanat yhdistyvät toisiinsa ennalta arvaamattomasti, kesyttömästi, luovasti, epätodennäköisesti ja saavat mielikuvituksen riehaantumaan. Virkistävää, kuin uiminen!
torstai 21. kesäkuuta 2018
Juhannuskirjoja
Juhannuksena kuten muinakin juhlapyhinä (oikeastaan aina: "arkena ja sunnuntaina") tulee luetuksi paljon. Useat kirjabloggarit ovat tehneet listan juhannuskirjoistaan, joten miksen siis minäkin. :D
Sain juuri luetuksi Jenny Offillin kirjan Syvien pohdintojen jaosto (suomentaja Marianna Kurtto), jonka nimestä ensiksi lumouduin. Kun kirjalla on tuollainen nimi, sen täytyy olla hyvä. Takakansi on täynnä amerikkalaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden ylistyksiä. Ja mikä parasta: fonttikoko on suuri, vielä suurempi kuin omissa dekkareissani. Kirjaa oli monella tapaa helppo lukea. Teksti hengittää ja antaa lukijan vaipua omiin pohdintoihinsa. Päällisin puolin kirjassa on kyse kahdesta rakastavaisesta, jotka löytävät, kadottavat ja taas löytävät toisensa. Tarina kerrotaan ftagmentaarisesti, jolloin kaikenlaiset anekdootit, siteeraukset ym. katkaisevat minäkertojan ajatukset. Kirjan nimi tulee siitä, kun rakastavaiset lähettävät suhteensa alussa toisilleen kirjeitä, jonka osoitteeksi kirjoitetaan Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation).
Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika on tietokirja itsensä johtamisesta. Luin sen arvellen, että se antaisi potkua kolmannen dekkarini kirjoittamiseen (hanke on ollut hieman jäissä). Pidin kirjasta, joka oli pirteä ja täsmällinen ohjeissaan. Kuvituksessa oli käytetty taikateemaan sopivasti tiivistelmäkohdissa kättä, joka heilutti taikasauvaa. Kirjassa esiteltiin mm. Pomodoro-menetelmä, jonka ajattelin ottaa kirjoittamisessani käyttöön (pidän muutenkin tomaateista).
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sisältää esseitä. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin olevani liian vanha kirjalle (vaikka yritinkin ymmärtää ja olla ennakkoluuloton). Minun silmissäni kirja muuttui mielenkiintoisemmaksi loppua kohden, ja sen kolme viimeistä esseetä eli Aavikkokaupungin labyrintit (analysoi Dubaita), Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys olivat todella hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia.
Kirjapinossa lukemista odottavat Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä (Eurooppalainen matkakirja), Erkki Lehtirannan Todellisuuden lukutaito (Vinkkejä valaistumisen varalta) ja Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta (Lungfuls of Silence), jonka runot ovat suomeksi ja englanniksi.
Runokirjat ovat ihan must. Niiden lukeminen saa hyrisemään onnesta ja lähettää ajatukset lentoon. Jukka Itkosen runokirja Viisi vuodenaikaa on iki-ihana: sen runot sykähdyttävät oivalluksillaan, lapsenmielisyydellään, kauneudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Runoissa on myös sururunoja, ja kirja on omistettu kirjailijan edesmenneelle vaimolle Ingalle. Kesän kunniaksi lainaan tähän loppuun yhden Itkosen runon Kesällä on.
"Kesällä on
kymmenen varvasta,
kesällä on lehtevä asu.
Kesällä on
mökki saaressa
ja rannalla pyykkivasu.
Kesällä on
saaret silminä
ja koivulta tuoksuva tukka.
Tuuli on kesän hengitys
ja sen jalanjälki on kukka.
Kesä on
kirkasta valoa
ja ilmaan maalattu taulu.
Kesä on
tuulta purjeissa
ja kesä on linnun laulu.
Kesä on
kevään lapsia,
kesä on syksyn ovi.
Jos laittaisi kesän taskuunsa.
No, eihän se sinne sovi."
Sain juuri luetuksi Jenny Offillin kirjan Syvien pohdintojen jaosto (suomentaja Marianna Kurtto), jonka nimestä ensiksi lumouduin. Kun kirjalla on tuollainen nimi, sen täytyy olla hyvä. Takakansi on täynnä amerikkalaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden ylistyksiä. Ja mikä parasta: fonttikoko on suuri, vielä suurempi kuin omissa dekkareissani. Kirjaa oli monella tapaa helppo lukea. Teksti hengittää ja antaa lukijan vaipua omiin pohdintoihinsa. Päällisin puolin kirjassa on kyse kahdesta rakastavaisesta, jotka löytävät, kadottavat ja taas löytävät toisensa. Tarina kerrotaan ftagmentaarisesti, jolloin kaikenlaiset anekdootit, siteeraukset ym. katkaisevat minäkertojan ajatukset. Kirjan nimi tulee siitä, kun rakastavaiset lähettävät suhteensa alussa toisilleen kirjeitä, jonka osoitteeksi kirjoitetaan Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation).
Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika on tietokirja itsensä johtamisesta. Luin sen arvellen, että se antaisi potkua kolmannen dekkarini kirjoittamiseen (hanke on ollut hieman jäissä). Pidin kirjasta, joka oli pirteä ja täsmällinen ohjeissaan. Kuvituksessa oli käytetty taikateemaan sopivasti tiivistelmäkohdissa kättä, joka heilutti taikasauvaa. Kirjassa esiteltiin mm. Pomodoro-menetelmä, jonka ajattelin ottaa kirjoittamisessani käyttöön (pidän muutenkin tomaateista).
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sisältää esseitä. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin olevani liian vanha kirjalle (vaikka yritinkin ymmärtää ja olla ennakkoluuloton). Minun silmissäni kirja muuttui mielenkiintoisemmaksi loppua kohden, ja sen kolme viimeistä esseetä eli Aavikkokaupungin labyrintit (analysoi Dubaita), Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys olivat todella hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia.
Kirjapinossa lukemista odottavat Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä (Eurooppalainen matkakirja), Erkki Lehtirannan Todellisuuden lukutaito (Vinkkejä valaistumisen varalta) ja Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta (Lungfuls of Silence), jonka runot ovat suomeksi ja englanniksi.
Runokirjat ovat ihan must. Niiden lukeminen saa hyrisemään onnesta ja lähettää ajatukset lentoon. Jukka Itkosen runokirja Viisi vuodenaikaa on iki-ihana: sen runot sykähdyttävät oivalluksillaan, lapsenmielisyydellään, kauneudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Runoissa on myös sururunoja, ja kirja on omistettu kirjailijan edesmenneelle vaimolle Ingalle. Kesän kunniaksi lainaan tähän loppuun yhden Itkosen runon Kesällä on.
"Kesällä on
kymmenen varvasta,
kesällä on lehtevä asu.
Kesällä on
mökki saaressa
ja rannalla pyykkivasu.
Kesällä on
saaret silminä
ja koivulta tuoksuva tukka.
Tuuli on kesän hengitys
ja sen jalanjälki on kukka.
Kesä on
kirkasta valoa
ja ilmaan maalattu taulu.
Kesä on
tuulta purjeissa
ja kesä on linnun laulu.
Kesä on
kevään lapsia,
kesä on syksyn ovi.
Jos laittaisi kesän taskuunsa.
No, eihän se sinne sovi."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)