Vuosi alkaa olla lopuillaan, mutta on vielä kirjoitettava kirjasta, joka lumosi ja liikutti. Tomi Kontion runokirja Saattaa, olla on niin kaunis ja koskettava, että siitä on vaikea kirjoittaa, kuten runoudesta yleensäkin. Runous pakenee määrittelyjä ja kiinniottoa, koska se itse yrittää antaa sanat sellaisille kokemuksille, joita on vaikea sanallistaa.
Luin neljä arviointia kirjasta, koska halusin katsoa, miten muut ovat onnistuneet kuvaamaan Kontion runokirjan herättämiä tunteita. Kaikki ovat olleet haltioissaan, kuinkas muuten, ja arvioinnitkin ovat olleet silkkaa runoa ja kielen kauneutta tulvillaan. Onpa ihanaa, että on ilmestynyt runokirja, joka saa aikaan niin voimakkaita lukukokemuksia!
Tuli tunne, että haluaisin kertoa omasta lukukokemuksestani vähemmän runollisesti. Miten mahtaa onnistua? Saattaa, olla kertoo läheisen kuolemasta, siitä, miten tämä on kuoltuaan läsnäolevampi kuin eläessään. Siitä, miten vaikea elämässä on päästä toisen lähelle, vaikka ihot koskettaisivat toisiaan ja vaikka kaksi sulautuisi yhdeksi. Rakkaus ja kuolema, pimeä ja valo, talvi ja kesä sekoittuvat. Rakkaus ei synny eikä elä tyhjiössä vaan samassa maailmassa kuin mekin. Siinä maailmassa, jossa on myös rumuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Elämässä, samoin kuin runon kirjoittamisessa, voi vain tavoitella, jotain, aina löytämäisillään.
Kömpelöitä ovat sanat, kun yrittää sanoa jotain kokonaisesta runoteoksesta, josta on suuresti viehättynyt. Runoja pitää kypsytellä mielessään, tutkistella sydämessään. Sanoille pitää antautua, kuunnella niiden musiikkia ja jälkikaikuja. Lopuksi en lainaakaan kokonaista runoa vaan säkeitä, jotka menivät ihoni alle.
Me kuolemme, me rakastamme,
sinä, kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
----
Ja kun pimeä tulee, rakkaani,
silmäsi majakat sammuvat
ja alkaa haaksirikkoisten aika.
---
nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
---
ja talvessa, joka kasvatti valkoista viljaa pellolle
ja sulki järvet kuin vainajan silmät.
---
Kun muistiton lumi sataa,
kun viima piiskaa
vaikeroivia metsiä.
---
Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.
jne.jne. loputtomiin lumousta ja sanojen lumoa .......
Oli muistaakseni Sibelius, joka lausui tuon "Elämän paatoksesta älä hellitä!" :D
maanantai 18. joulukuuta 2017
tiistai 14. marraskuuta 2017
Surulinnun lumo
Tuuli Salmisen Surulintu on kirja surusta, kauniisti ja taidokkaasti kerrottuna. Kuolema on asettunut taloksi ja odottaa kärsivällisesti kruununhakalaisessa arvokodissa. Se lähenee päivä päivältä, samalla kun ympyrän muotoon asettuneet linnut veden päällä vähenevät, uni unelta kuolevan kirjailijan, Jaakob Karan, suljettujen silmien takana.
Kirjan päähenkilö on Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat. Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.
Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.
HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta. Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.
Kirjassa oli lukuisia koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:
"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."
Kirjan päähenkilö on Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat. Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.
Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.
HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta. Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.
Kirjassa oli lukuisia koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:
"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."
torstai 9. marraskuuta 2017
Jälleenrakentajien lasten monet äänet
Luin mielenkiintoisen ja erittäin koskettavan kirjan sotienjälkeisestä Suomesta lapsen silmin. Kävin Kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Anna Kortelainen haastatteli Jälleenrankentajien lapset -kirjan tekijöitä, Antti Malista ja Tuomo Tammista. Yleisö koostui ikäisistäni eli 50-luvulla syntyneistä ja kymmenkunta vuotta vanhemmista eli 40-luvulla syntyneistä seniorikansalaisista. Kaikki kuuntelivat keskittyneesti ja vakavissaan.
Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.
Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö? Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia tuntemiani miehiä.
Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.
Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.
Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.
Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.
Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä, mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.
Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.
Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet ovat lähtöisin.
Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.
Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö? Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia tuntemiani miehiä.
Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.
Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.
Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.
Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.
Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä, mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.
Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.
Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet ovat lähtöisin.
sunnuntai 15. lokakuuta 2017
Erään avioliiton anatomia
Kaksi romaania ja kaksi avioliittoa: Elena Ferranten Hylkäämisen päivät ja Herman Kochin Pormestari. Molemmille oli yhteistä painajaismainen tunnelma, tutun vääristyminen vieraaksi ja pelottavaksi ja lopun seestyminen. Taitavasti kirjoitettuja romaaneja: suosittelen!
Kuten nimikin kertoo, Elena Ferranten romaani kertoo naisesta, jonka mies hylkää äkillisesti. Se on eräänlainen sairaskertomus ja selviämistarina. Olga on nainen, joka on aina hillinnyt itsensä täydellisesti. Hän on laittanut miehensä ja kaksi lastaan itsensä edelle ja miehensä pyynnöstä jättäytynyt kotirouvaksi. Kun mies lähtee, alkukantaiset tunteet, viha, raivo, kostonhimo, astuvat esiin. Olga riitelee ystäviensä kanssa ja vakoilee miestään ja tämän uutta naisystävää ja käy heidän kimppuunsa. Vastuu lapsista ahdistaa ja vaaran tunne väijyy nurkan takana. Lapsuudessa kerrottu tarina hulluksi tulleesta miehensä jättämästä naisesta kummittelee mielessä.
Yhdeksi selviämiskeinoksi osoittautuu kirjoittaminen ja avioliiton analysoiminen. Tarve ymmärtää on polttava. Olga joutuu pohtimisensa kautta tutustumaan todelliseen itseensä. Lopulta tuhoavat tunteet haalenevat ja elämä tasoittuu. Uusi rakkauskin ilmestyy Olgan elämään.
Herman Kochin Pormestari kertoo miehestä, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Robert, pormestari, etsii merkkejä ja todisteita epäilynsä tueksi, mikä kulkee kirjan punaisena lankana. Arjen näennäisen tyyni pinta hajoaa: onko kaikki ollut vain petosta? Muitakin teemoja käsitellään, kuten esimerkiksi ihmisen oikeutta saada päättää oman elämänsä loppumisesta. Robertin vanhemmat ovat nimittäin päättäneet tehdä itsemurhan päälle yhdeksänkymppisinä, kun eivät vielä joudu elämään toisten armoilla. Tähänkin Koch liittää trillerimäisiä piirteitä, mikä lienee hänen tavaramerkkinsä. Aika paljon Koch jättää lukijan pääteltäväksi: mikä lopulta oli totta ja mikä kuvitelmaa.
Kuten nimikin kertoo, Elena Ferranten romaani kertoo naisesta, jonka mies hylkää äkillisesti. Se on eräänlainen sairaskertomus ja selviämistarina. Olga on nainen, joka on aina hillinnyt itsensä täydellisesti. Hän on laittanut miehensä ja kaksi lastaan itsensä edelle ja miehensä pyynnöstä jättäytynyt kotirouvaksi. Kun mies lähtee, alkukantaiset tunteet, viha, raivo, kostonhimo, astuvat esiin. Olga riitelee ystäviensä kanssa ja vakoilee miestään ja tämän uutta naisystävää ja käy heidän kimppuunsa. Vastuu lapsista ahdistaa ja vaaran tunne väijyy nurkan takana. Lapsuudessa kerrottu tarina hulluksi tulleesta miehensä jättämästä naisesta kummittelee mielessä.
Yhdeksi selviämiskeinoksi osoittautuu kirjoittaminen ja avioliiton analysoiminen. Tarve ymmärtää on polttava. Olga joutuu pohtimisensa kautta tutustumaan todelliseen itseensä. Lopulta tuhoavat tunteet haalenevat ja elämä tasoittuu. Uusi rakkauskin ilmestyy Olgan elämään.
Herman Kochin Pormestari kertoo miehestä, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Robert, pormestari, etsii merkkejä ja todisteita epäilynsä tueksi, mikä kulkee kirjan punaisena lankana. Arjen näennäisen tyyni pinta hajoaa: onko kaikki ollut vain petosta? Muitakin teemoja käsitellään, kuten esimerkiksi ihmisen oikeutta saada päättää oman elämänsä loppumisesta. Robertin vanhemmat ovat nimittäin päättäneet tehdä itsemurhan päälle yhdeksänkymppisinä, kun eivät vielä joudu elämään toisten armoilla. Tähänkin Koch liittää trillerimäisiä piirteitä, mikä lienee hänen tavaramerkkinsä. Aika paljon Koch jättää lukijan pääteltäväksi: mikä lopulta oli totta ja mikä kuvitelmaa.
sunnuntai 10. syyskuuta 2017
Irrationaalisuuden riepoteltavana
Viisi romaania, joita yhdisti irrationaalisuus, jota joskus sattumaksi tai kohtaloksikin kutsutaan. Kaikki hienoja lukukokemuksia: Camilla Läckbergin Noita, Camilla Greben Kun jää pettää alta, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat, Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta.
Rasismi ja vastaanottokeskus, lapsimurhat ja -murhaajat, paluu synnyinseudulle, keskiajan noitaoikeudenkäynti, sisarkateus, nuorten pahoinvointi, koulukiusaaminen, joukkosurma, kaksoishäät, sukupolvesta toiseen siirtyvä kirous. Kun nämä sekoitetaan, saadaan Camilla Läckbergin ns. Fjällbacka-sarjan kymmenes dekkari Noita. Lähes 700-sivuisessa kirjassa mikään ei ole kuitenkaan liikaa, ja lukija kääntää malttamattomana sivun toisensa perään. Läckberg on noita itsekin. Kuin huumaantuneena, noiduttuna lukija seuraa hänen taikasauvan heilautustaan, kun hän taikoo jännittävän tapahtuman toisensa perään. Miten ihmeessä erilliset juonenkuviot liittyvät toisiinsa? Salaisuus paljastuu ihan lopussa, tietysti.
Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta vangitsee myös lukijansa. Äänessä on kolme henkilöä: esimieheensä silmittömästi rakastunut nuori nainen Emma, rikospoliisi Peter ja profiloija Hanne. Irrationaalit tunteet heittelevät näitä kolmea ja jättävät ruumiita taakseen. Jää pettää lukijan alta, kun mikään ei olekaan miltä näyttää. Dekkarilukija palkitaan ruhtinaallisesti; hän ei voi arvata syyllistä ja hänet yllätetään. Sitä nykylukija myös odottaa: silmänkääntötemppuja ja taidokasta harhautusta.
Olen lukenut Sadie Jonesin kaksi aiemmin suomennettua kirjaa eli romaanit Ehkä rakkaus oli totta ja Kotiinpaluu. Osasin siis taas odottaa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tarinaa. Kutsumattomat vieraat -romaanin kannessa teosta verrataan Ian McEvanin Sovitukseen. Vertailu ei ole mielestäni osuva, sillä Kutsumattomat vieraat lentää ihan muilla taajuuksilla. Sitä voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä perienglantilaisen kartanomiljööseen sijoittuvan alun jälkeen kertojan mielikuvitus riehaantuu ja lukija joutuukin taikaluudan kyytiin, yöllisen myrskyn ja salamoiden keskelle. Nopeana assosiaatioketjuna mieleen tulee välähdyksiä Victor Hugon Kurjista, Mihail Bulgakovin kertomuksesta Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Shakespearen Myrskystä ja ties mistä. Irrationaalit tunteet, kuin kutsumattomat vieraat, pääsevät villiintymään kuin pullosta päästettynä ja muuttavat kaikkien kirjan henkilöiden elämän. Miten kutkuttavan värikylläinen kirja, kuin taikamatto!
Elämän irrationaalisuus ja arvaamattomuus ovat myös Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa, samoin kuin hänen aiempien romaaneidensa, teemana. Paljon huomiota saaneen romaanin aiheena on aviomiehen muuttuminen naiseksi, mikä järkyttää päähenkilön elämän pois raiteiltaan. Onko mikään avioliiton aikana ollut kestävällä pohjalla vai onko se perustunut valheelle? Rinnakkaiskertomuksena kulkee Kolumbus miehistöineen etsimässä Intiaa, joka ei sitten ollutkaan Intia. Romaanin tarina on koskettava, ja sen tyyli ja kieli ovat silkkaa runoutta.
Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta on päällisin puolin kuvaus kahden nuoren miehen elinikäisestä ystävyydestä ja vuorille kiipeämisestä. Siinä oli vivahdus samaa kuin Elina Ferranten Loistava ystäväni -romaanissa, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä. Ja kuten niin usein, kun kuvataan elämänikäistä ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä: miksi toiselle käy huonosti ja toiselle hyvin? Kahdeksan vuorta yrittää omalta osaltaan vastata tähän. Vuorilla ja vuorelle kiipeämisellä on kirjassa myös vertauskuvallinen merkitys: jonkun pitää kiivetä kahdeksalle vuorelle, toiselle riittää yksi.
Rasismi ja vastaanottokeskus, lapsimurhat ja -murhaajat, paluu synnyinseudulle, keskiajan noitaoikeudenkäynti, sisarkateus, nuorten pahoinvointi, koulukiusaaminen, joukkosurma, kaksoishäät, sukupolvesta toiseen siirtyvä kirous. Kun nämä sekoitetaan, saadaan Camilla Läckbergin ns. Fjällbacka-sarjan kymmenes dekkari Noita. Lähes 700-sivuisessa kirjassa mikään ei ole kuitenkaan liikaa, ja lukija kääntää malttamattomana sivun toisensa perään. Läckberg on noita itsekin. Kuin huumaantuneena, noiduttuna lukija seuraa hänen taikasauvan heilautustaan, kun hän taikoo jännittävän tapahtuman toisensa perään. Miten ihmeessä erilliset juonenkuviot liittyvät toisiinsa? Salaisuus paljastuu ihan lopussa, tietysti.
Camilla Greben trilleri Kun jää pettää alta vangitsee myös lukijansa. Äänessä on kolme henkilöä: esimieheensä silmittömästi rakastunut nuori nainen Emma, rikospoliisi Peter ja profiloija Hanne. Irrationaalit tunteet heittelevät näitä kolmea ja jättävät ruumiita taakseen. Jää pettää lukijan alta, kun mikään ei olekaan miltä näyttää. Dekkarilukija palkitaan ruhtinaallisesti; hän ei voi arvata syyllistä ja hänet yllätetään. Sitä nykylukija myös odottaa: silmänkääntötemppuja ja taidokasta harhautusta.
Olen lukenut Sadie Jonesin kaksi aiemmin suomennettua kirjaa eli romaanit Ehkä rakkaus oli totta ja Kotiinpaluu. Osasin siis taas odottaa mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua tarinaa. Kutsumattomat vieraat -romaanin kannessa teosta verrataan Ian McEvanin Sovitukseen. Vertailu ei ole mielestäni osuva, sillä Kutsumattomat vieraat lentää ihan muilla taajuuksilla. Sitä voisi kutsua maagiseksi realismiksi, sillä perienglantilaisen kartanomiljööseen sijoittuvan alun jälkeen kertojan mielikuvitus riehaantuu ja lukija joutuukin taikaluudan kyytiin, yöllisen myrskyn ja salamoiden keskelle. Nopeana assosiaatioketjuna mieleen tulee välähdyksiä Victor Hugon Kurjista, Mihail Bulgakovin kertomuksesta Saatana saapuu Moskovaan, Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, Shakespearen Myrskystä ja ties mistä. Irrationaalit tunteet, kuin kutsumattomat vieraat, pääsevät villiintymään kuin pullosta päästettynä ja muuttavat kaikkien kirjan henkilöiden elämän. Miten kutkuttavan värikylläinen kirja, kuin taikamatto!
Elämän irrationaalisuus ja arvaamattomuus ovat myös Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa, samoin kuin hänen aiempien romaaneidensa, teemana. Paljon huomiota saaneen romaanin aiheena on aviomiehen muuttuminen naiseksi, mikä järkyttää päähenkilön elämän pois raiteiltaan. Onko mikään avioliiton aikana ollut kestävällä pohjalla vai onko se perustunut valheelle? Rinnakkaiskertomuksena kulkee Kolumbus miehistöineen etsimässä Intiaa, joka ei sitten ollutkaan Intia. Romaanin tarina on koskettava, ja sen tyyli ja kieli ovat silkkaa runoutta.
Italialaisen Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta on päällisin puolin kuvaus kahden nuoren miehen elinikäisestä ystävyydestä ja vuorille kiipeämisestä. Siinä oli vivahdus samaa kuin Elina Ferranten Loistava ystäväni -romaanissa, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä. Ja kuten niin usein, kun kuvataan elämänikäistä ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä: miksi toiselle käy huonosti ja toiselle hyvin? Kahdeksan vuorta yrittää omalta osaltaan vastata tähän. Vuorilla ja vuorelle kiipeämisellä on kirjassa myös vertauskuvallinen merkitys: jonkun pitää kiivetä kahdeksalle vuorelle, toiselle riittää yksi.
maanantai 28. elokuuta 2017
Meren ja mysteerin äärellä
Pirjo Kotamäen runokirja Ihmeellinen luontoni kuuluu samaan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin omani. Kyseessä on tekijän kolmas runokirja. Aiemmat runokirjat ovat Ilmi (2009) ja Tomuaikaa (2014). Aion etsiä nuokin kirjat käsiini, sillä ihastuin uuteen runokirjaan kovasti. Mikäpä Ihmeellinen luontoni -runokirjassa sitten viehätti?
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
lauantai 19. elokuuta 2017
Ankkalammessa rikinkeltaisen taivaan alla
Odotin kovasti etukäteen Kjell Westön uusinta romaania, Rikinkeltaista taivasta. Odotukseni palkittiin. Olin niin lumoutunut lukemastani, että kirja piti lukea yhteen menoon. Pari päivää siihen meni, ja sain selkäni kipeäksi, mutta kannatti. Kjell Westö on haastatteluissa sanonut, että uutuusromaani on hänen Helsinki-sarjansa viimeinen. Ja siltä se tuntuukin, sillä Rikinkeltainen taivas, joka kertoo sodanjälkeisestä ajasta nykyhetkeen asti, on ikään kuin synteesi kolmesta edellisestä kirjasta.
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
Yhteistä Helsinki-sarjan romaaneille ovat suomenruotsalaisuus, erilaisten yhteiskuntaluokkien ja useiden sukupolvien kuvaus, kiehtova femme fatale, Helsinki, taitava ajan ja muutoksen kuvaus, rakkauden mahdottomuus. Entä erot? Rikinkeltainen taivas on tasapainoisin, sillä sen teemoja ovat mm. päähenkilön kypsyminen ja resignoituminen, ystävyyden hyväksyminen yhdeksi rakkauden muodoksi, muutoksen ja ristiriidan näkeminen ja ymmärtäminen osaksi elämää.
Alkuaseltelma on monista romaaneista tuttu. Kertoja tutustuu nuoruuden kynnyksellä sattumalta perheeseen, joka on yläluokkaisempi kuin hänen, ja ystävystyy sen samanikäisen perheenjäsenen kanssa. Perhe (ja suku) on tietysti kiehtova ja vaarallinenkin ja kätkee salaisuuksia, jotka vähitellen paljastuvat. Vertauskohtina tulevat mieleen ainakin Kultahattu (joka kirjassa mainitaankin) ja Mennyt maailma, jonka Bridesheadin kartano on esikuvana Ramsvikille. Ja ikätoverin sisaresta tulee kohtaloakin suurempi rakkaus.
Rikinkeltaisen taivaan rakastettavimmat puolet olivat iki-ihana Helsingin kuvaus (jälleen kerran), nuoruuden haikeansuloinen muistelu, kirjailijuuden vaikeuden kuvaus. Westö on erittäin taitava ajan hengen tavoittamisessa; historian pitkien linjojen löytäminen on hänen valttinsa. Samalla hän osaa hätkäyttää lukijansa yksityiskohdilla, joko satumaisen kauniilla tai väkivaltaisilla.
Yksi tärkeä teema Rikinkeltaisessa taivaassa on vahvuuden ja heikkouden suhde. Mitä vahvuus lopultakin tarkoittaa? Sodan kokenut Rabellin isoisä on äärimmäisen kova ja halveksii heikkoutta. Kovuus hyppää yhden sukupolven yli ja siirtyy pojanpoikaan, liikemies Alexiin, joka jättää ruumiita jälkeensä. Hänen tyttärensä puolestaan haluaa herättää maailman omantunnon kuvatessaan mm.Välimeren pakolaisia. Nuoren sukupolven tuntojen kuvailun, somemaailman ja maahanmuuttajanuoren avulla Rikinkeltainen taivas ottaa otteen myös tämänhetkisestä Suomesta.
Entäpä romaanin nimi, Rikinkeltainen taivas? Se on vertauskuva, tietysti, ja käsittääkseni ambivalentti tarkoittaen samalla jotain kaunista ja rumaa, vaarallista. Kertoja kiinnittää keltaiseen taivaaseen huomionsa jo lapsena, ja hänelle se merkitsee tulevaisuutta, elämää, joka herättää sekä toivoa, unelmia että levottomuutta.
P.S. Käytin blogini otsikossa sanaa ankkalampi ironisessa merkityksessä. Romaanin ideana on nähdä paitsi tarkemmin myös pitemmälle ja syvemmälle. Päähenkilö on kirjailija, joka kuuttakymmentä lähestyessään yrittää selvittää, miten hänen ystävyytensä ja rakkautensa on kantanut hänet siihen, missä hän on. Kulta ei osoittaudu katinkullaksi, mutta taivaita tavoittaessaan hän on unohtanut katsoa lähelle, oman perheensä menneisyyteen. Lisäksi muisti ei ole luotettava vaan valehtelee ja kaunistelee. Päähenkilö armahtaa kuitenkin itsensä, sillä hän on omien sanojensa mukaan nähnyt kaiken rakkauden silmin. Itse kirjailija Kjell Westö tuo mieleeni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin Samuel Oinon, josta Pekkanen kirjoittaa: "Hänen tehtävänsä on elää täällä maailmassa, ottaa osaa sen iloon ja suruun ja kasvaa suuremmaksi kuin hänen isänsä oli ja nähdä pidemmälle kuin hänen isänsä näki."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)