S.K.Tremaynen Tulilapsi oli niin jännittävä, että se piti lukea yhteen menoon eli yöllä kello kolmeen asti. Kirjailija oli sangen taitava; hän sai luoduksi kauhua ja jännitystä niin, että tällaista "paatunutta" dekkarien ja psykologisten jännityskirjojen ahmattiakin rupesi lukiessa pelottamaan. Mestarillista!
Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.
Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa. Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana. Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.
perjantai 21. heinäkuuta 2017
lauantai 15. heinäkuuta 2017
Mustanpuhuvaa ja häijyn hauskaa
Luin Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin Valomerkki ja pidin kovasti mutta miksi?
Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.
Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken. Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!
Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.
Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.
Pidin romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.
Joku on joskus sanonut, ettei saisi kirjoittaa romaanin tekemisestä. Silloin kuulemma päästää itsensä liian helpolla menemällä sieltä, mistä aita on matalin. Minä olen aina rakastanut kirjoja, jotka kertovat kirjailijan työstä. Luin vastikään dekkarin nimeltä Melkein tosi tarina (Mattias Edvardsson), jossa todellakin kirjoitettiin tarina Syytön murhaaja ja samalla pohdittiin kirjoittamisen vaikeutta. Valomerkissä kirjoitetaan myös romaania, mutta enimmäkseen ryvetään masennuksessa ja inhotaan kirjoittamista.
Valomerkki on piristävä. Luulisi kyllä päinvastoin, että depressiivinen ja kuolemaa joka hetki ajatteleva päähenkilö olisi luotaantyöntävä mutta näin ei ole. Musta huumori, joka rikkoo varmaan kaikkia mahdollisia tabuja, vetosi minuun. Vanha hävytön nainen; näin sanotaan vanhemmasta naisesta, joka puhuu suunsa puhtaaksi, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja koska hän on elänyt niin kauan, että on nähnyt kaiken. Juuri viisikymmentä täyttänyt Anita tekee saman, vaikka on vasta keski-ikäinen. Jollain tapaa hänestä tuli mieleen Downton Abbeyn Maggie Smithin näyttelemä isoäiti, joka on sarjan herkullisin henkilö, koska uskaltaa sanoa sen, mitä muut eivät. Virkistävää!
Dialogi on Valomerkin elämältä maistuva ja nauruhermoja kutkutteleva piirre. Anita keskustelee miehensä, aikuisen tyttärensä, äitinsä ja lukuisten ystäviensä kanssa. Hän kirjoittelee nasevimpia repliikkejä muistikirjaansa käyttääkseen niitä myöhemmin kirjoissaan. Hän keskustelee myös itsensä kanssa ja huomaa, että on tullut aika siivota osa ihmisistä pois. Jäljelle jäävät vain tärkeimmät.
Ja kuten Anitan mies tietää, lopulta käy hyvin. Masennus väistyy ja kirja valmistuu. Mutta sitä ennen tapahtuu vielä dramaattinen käänne, ja Anita huomaakin haluavansa elää. Olipa hienoa, että Valomerkillä on onnellinen loppu.
Pidin romaanin vertauskuvallisesta nimestä. Valomerkki tulee meille kaikille, ennemmin tai myöhemmin, mutta sitä ennen täytyy yrittää nauttia elämästä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Nimi on moniselitteinen: se tarkoittaa myös tunnelin päässä lopulta pilkottavaa valoa, merkkinä toivosta.
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
Aava Meri ja Ellen Lähde, kuin kaksi marjaa?
Luin juuri Eppu Nuotion uusimman dekkarin Myrkkykeiso, Ellen Lähteen tutkimuksia. Mainoksessa sanotaan neiti Marplen saaneen kilpailijan. Yllätyksekseni huomasin, että myös Aava Meressä ja Ellen Lähteessä on paljon samaa.
Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.
Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.
Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?
Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.
Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.
Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.
Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.
Samaa on ikä ja eläkkeellä olo. Ellen Lähteellä on paljon ystäviä, mutta hän viihtyy yksikseenkin. Kuten Aava hän käy ahkerasti erilaisissa kulttuuririennoissa ja rakastaa puutarhaansa. Ellen tuntee itsensä vapaaksi ja on tyytyväinen elämäänsä. Aavan tavoin hän asuu rivitalossa, joiden asukkaiden elämää hän seuraa uteliaasti.
Uteliaisuus ja empaattisuus johdattavat sekä Aavan että Ellenin seikkailuun ja rikoksen ratkomiseen.
Entä sitten erot? Miten Ellen Lähde ja Aava Meri eroavat toisistaan?
Ellen kuuluu Marttoihin. Hän käy esitelmöimässä puutarhamatkoistaan ja auttaa perheissä. Hänen miehensä on kuollut, mutta hänellä on parikymmentä vuotta nuorempi rakastaja, Ami. Ellen asuu Turussa ja rakastaja Helsingissä, mikä miellyttää Elleniä, sillä hän haluaa olla vapaa. Ellen nauttii kahvikupposen puutarhassaan, kun taas Aava pitää teestä.
Myrkkykeisossa näkökulma ei ole ainoastaan Ellenin, vaan tapahtumat nähdään myös monen muun kirjan henkilön kautta. Omissa dekkareissani näkökulma on enimmäkseen Aavan, lukuun ottamatta lyhyitä nimettömiä monologeja, joiden tarkoitus on lisätä arvoituksellisuutta.
Pidin Eppu Nuotion Myrkkykeisosta. Se oli sujuvasti kirjoitettu, ja lukija joutui pähkäilemään usean syylliskandidaatin välillä. Turku antoi kivaa paikallisväriä, ja henkilöt tuntuivat eläviltä.
Aava Meri ja Ellen Lähde ovat kuin kaksi marjaa. Toinen on mustikka ja toinen mansikka. Tai puolukka.
keskiviikko 21. kesäkuuta 2017
Linnavuoren Tuuli eli lyökö tytär äitinsä laudalta
Johanna Valkaman Linnavuoren Tuuli on itsenäinen jatko-osa Itämeren Aurille, joka kertoi Hämeen rautakauden ajan parantajasta Aurista. Tuuli on Aurin tytär, joka ei tule ollenkaan äitiinsä. Hän on perinyt villin luonteensa viikinki-isältään Haakonilta ja haluaa koetella rajojaan ja voimiaan kuten pojat. Hän ratsastaa Halla-hevosellaan pitkin kaskimaita ja metsiä, Nokinassu-pystykorva kannoillaan. Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Auria voittamaan?
Kirja on päähenkilönsä näköinen eli lukija pääsee Tuulin mukana karkumatkalle pitkin maita ja mantuja. Hän liittyy veljensä Untin ja Arijoutsi-noidan seuraan hakemaan Hämeen miehille liittolaisia sotimaan ryöstöretkelle lähtenyttä Karjalan Lokkaa ja hänen heimolaisiaan vastaan. Mukana on myös Tommo, joka on kuninkaallista sukua mutta tyhjänpuhujana ja hulttiona pidetty. Pääjuonen rinnalla kulkee kaksi sivujuonta. Auri lähtee pelastamaan lapsiaan ja orjaksi ryöstetty salaperäinen hurja soturinainen Alva kulkee Thorolf Iltasudenpojan miesten kanssa.
Linnavuoren Tuuli -romaani on toiminnallisempi kuin Itämeren Auri. Leirinuotiot paukkuvat, linnoituksia rakennetaan ja noidat lankeavat loveen matkaten Aliseen. Tuuli ja Tommo lähtevät haapio kulkuvälineenään viemään sanaa Pirkkalaan ja laskevat hurjasta koskesta. Tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan; matka ja seikkailu muuttavat Tuulia ja tytöstä tulee nainen. Mutta vielä on jäljellä suuri taistelu, kun liittoutuneet Hämeen, Pirkkalan, Lapinmaan ja Pohjan miehet ottavat yhteen Saimaan kuninkaan miesten kanssa.
Johanna Valkama on taas tutkinut lähteet tarkasti, ja lukija astuu vaivatta muinaiseen Hämeeseen ja seikkailuun. Luonnon tuntee kaikilla aisteillaan, ja esi-isiemme ja -naistemme taikauskoinen maailmankuva tulee tutuksi. Itämeren Auri -romaanin auki jäänyt salaisuus ratkeaa, ja lopulta kolmen sukupolven naiset löytävät toisensa.
Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Aurin lumon voittajaksi? Ehkei ihan, mutta aika tasaveroisena Tuuli nousee äitinsä rinnalle. Hän on hyvä esimerkki siitä, että tyttären tulee seurata omaa polkuaan eikä tallustella äitinsä jalanjälkiä pitkin.
Kirjan kauneimpana kohtana mieleeni jäi uni, jonka Tuuli näkee vanhan lappalaisnaisen kodassa. Lopuksi unesta muutama katkelma:
Usvaisen järven keskellä oli hiiltynyt saari. Tuuli kahlasi sitä kohti, kunnes tumma vesi yletti kaulaan. Hän ui.
Yksinäinen pöllö lehahti hänen ylitseen, kaukana huusi kuikka. Sumun keskellä ui joutsen, mutta se ei tullut luokse. Pyöreän saaren liukkaat ja mustat rantakivet koskettivat Tuulin varpaita. Hän nousi kiville ja konttasi paljain polvin rantaan. Jossakin kaukana usvan keskellä hypähti kala. Vedenpintaan jäi renkaita, mutta ne katosivat hiljaisuuteen.
---
Usvaisen saaren keskelle ilmestyi uusi varjo.
Tuuli otti askelen taakse. Hänen jalkansa kastui tummaan veteen. Tuuli vilkaisi veden pintaa ja näki valonkajon, joka pilkotti pinnan alta kuin nurinkäännetystä maailmasta. Samalla hämärässä kulkija lähestyi. Hän tunsi hiljaisen rumpukalvon värähtelyn, kun usvasta astui hänen eteensä mies, jolla oli peuransarvikruunu.
(Ja niinhän siinä käy, että unen mies voittaa Tuulin sydämen omakseen ja rautakautinen Häme-saaga saa onnellisen lopun)
Kirja on päähenkilönsä näköinen eli lukija pääsee Tuulin mukana karkumatkalle pitkin maita ja mantuja. Hän liittyy veljensä Untin ja Arijoutsi-noidan seuraan hakemaan Hämeen miehille liittolaisia sotimaan ryöstöretkelle lähtenyttä Karjalan Lokkaa ja hänen heimolaisiaan vastaan. Mukana on myös Tommo, joka on kuninkaallista sukua mutta tyhjänpuhujana ja hulttiona pidetty. Pääjuonen rinnalla kulkee kaksi sivujuonta. Auri lähtee pelastamaan lapsiaan ja orjaksi ryöstetty salaperäinen hurja soturinainen Alva kulkee Thorolf Iltasudenpojan miesten kanssa.
Linnavuoren Tuuli -romaani on toiminnallisempi kuin Itämeren Auri. Leirinuotiot paukkuvat, linnoituksia rakennetaan ja noidat lankeavat loveen matkaten Aliseen. Tuuli ja Tommo lähtevät haapio kulkuvälineenään viemään sanaa Pirkkalaan ja laskevat hurjasta koskesta. Tämän jälkeen mikään ei ole ennallaan; matka ja seikkailu muuttavat Tuulia ja tytöstä tulee nainen. Mutta vielä on jäljellä suuri taistelu, kun liittoutuneet Hämeen, Pirkkalan, Lapinmaan ja Pohjan miehet ottavat yhteen Saimaan kuninkaan miesten kanssa.
Johanna Valkama on taas tutkinut lähteet tarkasti, ja lukija astuu vaivatta muinaiseen Hämeeseen ja seikkailuun. Luonnon tuntee kaikilla aisteillaan, ja esi-isiemme ja -naistemme taikauskoinen maailmankuva tulee tutuksi. Itämeren Auri -romaanin auki jäänyt salaisuus ratkeaa, ja lopulta kolmen sukupolven naiset löytävät toisensa.
Onko Linnavuoren Tuulista Itämeren Aurin lumon voittajaksi? Ehkei ihan, mutta aika tasaveroisena Tuuli nousee äitinsä rinnalle. Hän on hyvä esimerkki siitä, että tyttären tulee seurata omaa polkuaan eikä tallustella äitinsä jalanjälkiä pitkin.
Kirjan kauneimpana kohtana mieleeni jäi uni, jonka Tuuli näkee vanhan lappalaisnaisen kodassa. Lopuksi unesta muutama katkelma:
Usvaisen järven keskellä oli hiiltynyt saari. Tuuli kahlasi sitä kohti, kunnes tumma vesi yletti kaulaan. Hän ui.
Yksinäinen pöllö lehahti hänen ylitseen, kaukana huusi kuikka. Sumun keskellä ui joutsen, mutta se ei tullut luokse. Pyöreän saaren liukkaat ja mustat rantakivet koskettivat Tuulin varpaita. Hän nousi kiville ja konttasi paljain polvin rantaan. Jossakin kaukana usvan keskellä hypähti kala. Vedenpintaan jäi renkaita, mutta ne katosivat hiljaisuuteen.
---
Usvaisen saaren keskelle ilmestyi uusi varjo.
Tuuli otti askelen taakse. Hänen jalkansa kastui tummaan veteen. Tuuli vilkaisi veden pintaa ja näki valonkajon, joka pilkotti pinnan alta kuin nurinkäännetystä maailmasta. Samalla hämärässä kulkija lähestyi. Hän tunsi hiljaisen rumpukalvon värähtelyn, kun usvasta astui hänen eteensä mies, jolla oli peuransarvikruunu.
(Ja niinhän siinä käy, että unen mies voittaa Tuulin sydämen omakseen ja rautakautinen Häme-saaga saa onnellisen lopun)
keskiviikko 14. kesäkuuta 2017
Etelän riu'ut Sodankylässä
etelän riu'ut Sodankylässä
kaikilla sama palo
kirjoittaa maailma näkyväksi
saimme toisen kevään
luonnon kiertokulussa
uudistumme mekin
Terveisiä jänkhältä eli Sodankylän ensimmäisen kerran järjestetyltä dekkarikirjoittajakurssilta! Olipa mielenkiintoinen viikko! Viitisenkymmentä innokasta kirjoittajaa kokoontui Lapin Kirjallisuusseuran ja Revontuli-opiston järjestämälle kirjoittajakurssille 5.-10.6. Dekkarikirjoittamisen lisäksi oli omat ryhmät laululyriikalle, proosalle, lapsille ja nuorille kirjoittamiselle ja draamalle. Opettajina oli tunnettuja oman alansa asiantuntijoita eli Hannele Kauppinen (Taiska) opetti laululyriikkaa, Taija Tuominen proosaa, Juha-Pekka Koskinen dekkarikirjoittamista, Juha Hurme draamaa ja Tittamari Marttinen lapsille ja nuorille kirjoittamista.
Kirjoittajakurssi ei ollut minulle ensimmäinen. Äidinkielen opettajana toimiessani osallistuin tietysti erilaisille päivän tai kahden kirjoittajakursseille. Vuonna 1976 vietin viikon Oriveden opiston kritiikkipäivillä ja vuosi sitten oli vuorossa Tommi Parkon runokurssi. Kirjoittamiskursseilta oppii aina, koska kukaan ei ole koskaan valmis kirjoittajana. Aina oppii jotain uutta ja joutuu haastamaan itsensä.
En ollut koskaan ollut niin pohjoisessa kuin Sodankylä. Kevät oli siellä tietysti jäljessä, mutta aurinkoisten päivien aikana saimme todistaa jälleen kevään ihmettä, kun koivut saivat hennonvihreän värinsä. Toinen kevät! Riuku oli nimitys, jota käytettiin etelän immeisistä :D
Mitäpä sitten opimme? Harjoittelimme koukuttavaa aloitusta, dialogin kirjoittamista eri rekistereissä, ideoiden yhdistämistä, tunnelman virittämistä ja muuntamista, päähenkilön luomista, näkökulman vaihtamista, muun muassa. Opimme, että valitussa tyylilajissa tulee pitäytyä, kirjan rakenne kannattaa suunnitella huolellisesti etukäteen ja että dekkarissa olisi hyvä olla pää- ja sivujuonen lisäksi myös myyttinen taso.
Aamuluennon pitivät kaikki opettajat vuorollaan. Niissäkin kynä sauhusi, vuosikymmenten kokemusten kiteyttämiä (tai toisilta varastettuja :D) ajatushelmiä kerätäkseen. Tässä muutamia poimintoja:
- kirjoittaminen on elossa oloa
- kirjailijalla on polkupyörävarkaan sielu
- et voi pyyhkiä menneisyyttä pois, mutta voit päättää, mitä siitä teet
- kaikilla on oma tarinansa
- täytyy uskoa itseensä ja olla ahkera
maanantai 22. toukokuuta 2017
Ja minua pelotti kun sammakko nauroi
Ja minua pelotti kun sammakko nauroi on O. Riikamaria Helle-Kotkan runokirjan nimi. Se kuuluu samaan Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin oma Lumiaurinko-kirjani. Pidimme juuri Riikan kanssa yhteiset runokirjajulkkarit Töölön kirjaston Mika Waltari -salissa. Aurinko paistoi, sali oli täynnä ystäviä ja sukulaisia, pöydässä oli herkkuja, runoja lausuttiin ja jazz soi vaimeasti taustalla. Ikimuistoinen tilaisuus!
Riikan runokirjan teemana ja punaisena lankana ovat pelot arjen pienistä huolista globaaleihin sodan ja ekokatastrofin näkymiin. Kirjan kansikin (Riikan Laura-serkun käsialaa) kuvastaa tätä teemaa. Vaaleanpunervaa taustaa vasten keinuu seisaallaan pieni naurava tyttö. Keinu näyttää tulevan taivaasta, eikä ole kiinnitetty mihinkään. Tytön alapuolella on tyhjyyttä ja mustia vuorenhuippuja. Pääosassa on kuitenkin kieli, runokieli. Erilaisilla muodoilla leikitellään. Erityisen taitava Riika on kirjoittamaan haikuja, noita lyhyitä hetken kauneuteen keskittyviä japanilaistyylisiä runoja. Mukana on myös kymmenkunta pitkää proosarunoa, omaperäisiä ja taitavia nekin.
Runot ovat yllätyksellisiä ja salaviisaita, ja tyylilajia voisi luonnehtia leikkisäksi ja kepeäksikin. On se vaan ihmeellistä, miten jokaisella runoilijalla on oma tunnistettava äänensä. Kuten nyt Riikallakin. Elegantti, syvällinen, kevyt, sivistynyt, itseensä luottava, terävä, humoristinen, runon keinoja monipuolisesti käyttävä. Luin jostain, että taitavan runon tunnistaa siitä, ettei siitä voi tehdä parafraasia. Joten lainaan tähän nyt pari Riikan runoa:
Omaksi
luulin.
Palautettava joskus.
Hetki kerrallaan
mittarimato mönkii.
Lainana elämämme.
Superkeinuja
Pienehkö tyttö
liitää yli jyrkänteen
keinun kantaman.
Hammasta purren kiitää.
Ei välitä huudoista.
Digiloikka
Elämme turbulenssia bittimaailmassa.
Kadonnut kaunokirjoitus.
Jossain himmennyt kansankynttilä
opettelee medialukutaitoa.
Tulevaisuuden toivot
mesettää ja vloggaa.
Hybridi hypettää, trollit twiittaa.
Asevoimat, sissit, terroristit,
poliitikot, hakkerit, psykologit
muokkaavat aseet sotaan.
Hybridiuhka hypettää.
Ihmiset ryvettää.
Valeuutiset muuttavat fiktion faktaksi.
Riikan runokirjan teemana ja punaisena lankana ovat pelot arjen pienistä huolista globaaleihin sodan ja ekokatastrofin näkymiin. Kirjan kansikin (Riikan Laura-serkun käsialaa) kuvastaa tätä teemaa. Vaaleanpunervaa taustaa vasten keinuu seisaallaan pieni naurava tyttö. Keinu näyttää tulevan taivaasta, eikä ole kiinnitetty mihinkään. Tytön alapuolella on tyhjyyttä ja mustia vuorenhuippuja. Pääosassa on kuitenkin kieli, runokieli. Erilaisilla muodoilla leikitellään. Erityisen taitava Riika on kirjoittamaan haikuja, noita lyhyitä hetken kauneuteen keskittyviä japanilaistyylisiä runoja. Mukana on myös kymmenkunta pitkää proosarunoa, omaperäisiä ja taitavia nekin.
Runot ovat yllätyksellisiä ja salaviisaita, ja tyylilajia voisi luonnehtia leikkisäksi ja kepeäksikin. On se vaan ihmeellistä, miten jokaisella runoilijalla on oma tunnistettava äänensä. Kuten nyt Riikallakin. Elegantti, syvällinen, kevyt, sivistynyt, itseensä luottava, terävä, humoristinen, runon keinoja monipuolisesti käyttävä. Luin jostain, että taitavan runon tunnistaa siitä, ettei siitä voi tehdä parafraasia. Joten lainaan tähän nyt pari Riikan runoa:
Omaksi
luulin.
Palautettava joskus.
Hetki kerrallaan
mittarimato mönkii.
Lainana elämämme.
Superkeinuja
Pienehkö tyttö
liitää yli jyrkänteen
keinun kantaman.
Hammasta purren kiitää.
Ei välitä huudoista.
Digiloikka
Elämme turbulenssia bittimaailmassa.
Kadonnut kaunokirjoitus.
Jossain himmennyt kansankynttilä
opettelee medialukutaitoa.
Tulevaisuuden toivot
mesettää ja vloggaa.
Hybridi hypettää, trollit twiittaa.
Asevoimat, sissit, terroristit,
poliitikot, hakkerit, psykologit
muokkaavat aseet sotaan.
Hybridiuhka hypettää.
Ihmiset ryvettää.
Valeuutiset muuttavat fiktion faktaksi.
lauantai 13. toukokuuta 2017
Vesipyörteitä ja erotiikkaa
Kaksi kirjaa, dekkari ja runoantologia, joiden yhteinen piirre oli, että niitä leimasi vahvasti teema. Toisen teemana oli vesi ja toisen erotiikka.
Luin Paula Hawkinsin dekkarin Tummiin vesiin lähes yhdeltä istumalta, niin puoleensavetävä se oli. Amatööridekkarikirjailijattarena tarkkailin kuitenkin, millä keinoin lukijan mielenkiintoa pidettiin yllä. Tietoa annosteltiin säästeliäästi, vihjeitä piiloteltiin pitkin matkaa (lukija alkoi epäillä useampaa syyllistä), vesi-teemaa käytettiin jännitystä ja kauhuakin lisäävästi koko tarinan ajan, kaikilla henkilöillä oli salaisuuksia ja traumoja, hyvällä olikin pahat kasvot ja päinvastoin. Kiehtovaa.
Näkökulmia oli useita, laskin että kolmetoista henkilöä pääsi ääneen. Tämä ei hajottanut tarinaa, vaan teki siitä moniulotteisen valheiden, muistikuvien, tosiasioiden ja tarinoiden verkon. Päähenkilö Jules joutuu vastentahtoisesti palaamaan kaupunkiin, jonka hän luuli jo jättäneensä iäksi taakseen. Hänen isosisarensa on löytynyt hukkuneena, ja Jules ottaa vastuun sisarensa 15-vuotiaasta tyttärestä. Sisar on ollut pakkomielteisesti kiinnostunut kaupungin läpi virtaavasta joesta, johon on aikojen kuluessa hukutettu ja hukuttauduttu . Hän tekee tutkimusta onnettomista tummiin vesiin joutuneista tytöistä ja naisista, joiden kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, että menneisyyttä pengotaan.
Olet täyttänyt ruumiini tulella on Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia, kerta kaikkiaan riemastuttavan antelias ja rehevä. Runoja (240) oli vuosilta 2000-2017, tämän vuosituhannen runoutta siis, yli sadalta suomalaiselta runoilijalta. Tuohon määrään mahtuu "erroottisuutta" laidasta laitaan: kaunista, aistillista, humoristista, rivoa, räävitöntä. Luin runoja vuosi kerrallaan (runot oli ryhmitelty julkaisuvuoden perusteella); näin lukeminen säilyi nautittavana, eikä päässyt syntymään yliannostelun vaaraa. Osa runoista oli tuttuja eli olin lukenut ne kokonaisista runoteoksista. Alkuun epäilinkin, miten tämmöinen yhteen teemaan keskittyvä antologia toimisi, koska runoteosten runot muodostavat nykyään ehjän kokonaisuuden, josta voi olla vaikea irrottaa yksittäisiä runoja. Mutta hyvin toimi.
Kiinnostavaa oli myös lukea runoilijoiden saatevirkkeitä eli runon perään kirjoitettuja "selityksiä" omista runoista. Ne olivat ikään kuin intiimejä viestejä lukijalle tuomalla kirjoittajan lähes iholle. Usea tähdensi sitä, ettei ole kirjoittanut runoa teema edellä, eli eroottinen runo ei ole ollut erityisesti tavoitteena, tai että runo on osa laajempaa sarjaa. Antologia todistaa sitä, miten hienoja ja taitavia runoilijoita Suomessa on. Kullakin on oma erityinen runokielensä ja runoäänensä. Minkä mahtavan sävyjen ja variaatioiden kirjon Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologia sisältääkään!
Luin Paula Hawkinsin dekkarin Tummiin vesiin lähes yhdeltä istumalta, niin puoleensavetävä se oli. Amatööridekkarikirjailijattarena tarkkailin kuitenkin, millä keinoin lukijan mielenkiintoa pidettiin yllä. Tietoa annosteltiin säästeliäästi, vihjeitä piiloteltiin pitkin matkaa (lukija alkoi epäillä useampaa syyllistä), vesi-teemaa käytettiin jännitystä ja kauhuakin lisäävästi koko tarinan ajan, kaikilla henkilöillä oli salaisuuksia ja traumoja, hyvällä olikin pahat kasvot ja päinvastoin. Kiehtovaa.
Näkökulmia oli useita, laskin että kolmetoista henkilöä pääsi ääneen. Tämä ei hajottanut tarinaa, vaan teki siitä moniulotteisen valheiden, muistikuvien, tosiasioiden ja tarinoiden verkon. Päähenkilö Jules joutuu vastentahtoisesti palaamaan kaupunkiin, jonka hän luuli jo jättäneensä iäksi taakseen. Hänen isosisarensa on löytynyt hukkuneena, ja Jules ottaa vastuun sisarensa 15-vuotiaasta tyttärestä. Sisar on ollut pakkomielteisesti kiinnostunut kaupungin läpi virtaavasta joesta, johon on aikojen kuluessa hukutettu ja hukuttauduttu . Hän tekee tutkimusta onnettomista tummiin vesiin joutuneista tytöistä ja naisista, joiden kohtalo ei jätä häntä rauhaan. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, että menneisyyttä pengotaan.
Olet täyttänyt ruumiini tulella on Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia, kerta kaikkiaan riemastuttavan antelias ja rehevä. Runoja (240) oli vuosilta 2000-2017, tämän vuosituhannen runoutta siis, yli sadalta suomalaiselta runoilijalta. Tuohon määrään mahtuu "erroottisuutta" laidasta laitaan: kaunista, aistillista, humoristista, rivoa, räävitöntä. Luin runoja vuosi kerrallaan (runot oli ryhmitelty julkaisuvuoden perusteella); näin lukeminen säilyi nautittavana, eikä päässyt syntymään yliannostelun vaaraa. Osa runoista oli tuttuja eli olin lukenut ne kokonaisista runoteoksista. Alkuun epäilinkin, miten tämmöinen yhteen teemaan keskittyvä antologia toimisi, koska runoteosten runot muodostavat nykyään ehjän kokonaisuuden, josta voi olla vaikea irrottaa yksittäisiä runoja. Mutta hyvin toimi.
Kiinnostavaa oli myös lukea runoilijoiden saatevirkkeitä eli runon perään kirjoitettuja "selityksiä" omista runoista. Ne olivat ikään kuin intiimejä viestejä lukijalle tuomalla kirjoittajan lähes iholle. Usea tähdensi sitä, ettei ole kirjoittanut runoa teema edellä, eli eroottinen runo ei ole ollut erityisesti tavoitteena, tai että runo on osa laajempaa sarjaa. Antologia todistaa sitä, miten hienoja ja taitavia runoilijoita Suomessa on. Kullakin on oma erityinen runokielensä ja runoäänensä. Minkä mahtavan sävyjen ja variaatioiden kirjon Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologia sisältääkään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)