Olen herkutellut monenlaisilla kirjoilla. Kirjaston kevään uutuuskirjavaraukseni saapuivat tietysti kaikki yhtä aikaa, joten olen ihan urakoinut lukemiseni kanssa. Olo ei ole kuitenkaan ähky, sillä kirjakattaus pitää sisällään erilaisia kirjoja eli hevi-osastoa ja kevyempää luettavaa.
Olen pitkästä aikaa myös lukenut useampaa kirjaa samanaikaisesti. Välillä romaania, runoja ja sitten tietokirjaa. Joskus kirja on vienyt mennessään eli olen lukenut sen loppuun ja vasta sitten palannut muihin. Mitä kirjoja on ollut kirjapinoissani?
Anu Partasen Pohjoinen teoria kaikesta (Parempaa elämää etsimässä) vertailee Suomea ja Yhdysvaltoja, aika lailla Suomen eduksi. Partasen valtteina ovat tarkkuus, havainnolliset esimerkit elävästä elämästä ja tilastotiedot. Hän kutsuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaa pohjoisen rakkauden teoriaksi, josta Yhdysvaltojen olisi otettava oppia.
Toinen mielenkiintoinen tietokirja oli Helena Liikanen-Rengerin Maman finlandaise (Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa). Siinäkin vertaillaan: Suomea ja Ranskaa, pikkulapsiperheen näkökulmasta. Suomi saa taas paljon pisteitä. Kirja oli todella viehättävä. Tuntui kuin Antibes'n aurinko olisi lämmittänyt keskellä kylmää suomalaista huhtikuuta. Kirja sisälsi hauskoja kuvauksia tavallisesta eteläranskalaisesta arjesta. Yhdellä sivulla oli ranskalaisen insinöörin laatima mainio kartta poskipusujen lukumäärästä eri puolilla Ranskaa (yhdestä neljään).
Kirjapinossani on muitakin tietokirjoja, jotka ovat vielä kesken. Ajatusten lähteillä (Aatteiden ja oppien historiaa, toimittaneet Mikko Myllykangas ja Petteri Pietikäinen) -kirjan punaisena lankana on kertoa, mistä ajatuksemme ovat peräisin;kuinka kauas historiaan ne voidaan jäljittää. Timo Vihavaisen Barbarian paluu (Euroopan auringon laskiessa) määrittelee itsensä hätähuudoksi eurooppalaisen sivilisaation pelastamisen puolesta.
Välipaloina luin dekkareita (Nele Neuhausin Joka tuuleen kylvää, Marja Aarnipuron Maakellarin salaisuus, Yrsa Sigurdardottirin Perimä) ja chick litiä ( Jaana Taposen Taikamatto, Kia Wallin Avokadopastaa). Avokadopastaa oli niin hauska, että tulin hyvälle tuulelle, vaikka ulkona tuprutti lunta.
Ja sitten sokerina pohjalla: Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät, johon ihastuin suuresti. Kirjassa miellytti kaikki: tyyli, ajankohtainen aihe, henkilöt, yllättävyys, ja sekin, että kirja oli kohtuullisen pituinen (176-sivuinen). Se oli kaikin puolin elegantti. Tapahtumat sijoittuivat Ruotsiin, Suomeen, Intiaan ja Skotlantiin. Teemana on, miten kallista hintaa maksamme saadaksemme unelmamme toteutetuksi. Kirjan nimi viittaa ilmastonmuutokseen; siihen, miten vuodenajat eivät ole enää entisenlaisia. Kuutena peräkkäisenä vuonna kevään jälkeen ei ole tullut kesää. Jää avoimeksi, saapuuko kesä vihdoin seitsemännen kevään jälkeen.
sunnuntai 30. huhtikuuta 2017
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Elämyksiä; kirjallisia, tanssillisia ja musiikillisia
Philip Teirin romaani Tällä tavalla maailma loppuu viehätti minua suuresti. Tyylissä oli jotain, joka vetäisi heti mukaansa, vastustelematta. Tunnustaudun himolukijaksi, mutten ihastu läheskään kaikkeen, en edes puoleen lukemaaani. Pitäisi joskus tutkia tarkemmin, mikä tekee tyylistä (minun mielestäni) kiehtovan.
Tietysti kirjan sisältökin oli mielenkiintoinen. Pidän ns. huvilaromaaneista, jotka sijoittuvat kesään, tässä tapauksessa pieneen suomalaiseen merenrantakaupunkiin ja sen kolmeen kesäkuukauteen. Päähenkilönä on suomenruotsalainen perhe, jonka jokaisen jäsenen ajatuksia ja tunteita pääsee seuraamaan. Henkilögalleria laajenee isovanhempiin, veljeen ja kahden naapurihuvilan asukkaisiin.
Kesäinen huvilaidylli rikkoutuu monella tapaa. Perheenisä Erik on saanut potkut eikä uskalla kertoa niistä vaimolleen Julialle, joka yrittää kirjoittaa toista romaaniaan. Lähihuvilaa asuttaa erikoinen maailmanloppua julistava ekopessimistien joukko, johon romaanin perhe tutustuu. Tuntui, että kirjailija sai ekopessimistien avulla julistaa oman näkemyksensä luonnon tämänhetkisestä tilasta, ja hyvä niin. Se toi kirjaan syvyyttä ja vakavuutta, ihmissuhdekiemuroiden oheen. Toisessa naapurihuvilassa asuu arvoituksellinen nainen, jonka salaisuus selviää kirjan lopussa.
Tartuin myös runokirjaan, Silja Kejosen Vihkilumen taloon. Se muistutti Philip Teirin romaania valoisuudellaan ja keveydellään. Sisältö oli nykyrunon tapaan absurdi, unen logiikkaa seuraileva. Yritin tutkia, mikä sai aikaan minussa heränneen ilon ja innostuksen runoja lukiessani. Yksi seikka oli, että sanat liittyivät toisiinsa epäodotuksenmukaisella ja yllättävällä tavalla. Oudosti ja hurmaavasti. Täytyy varmaan ostaa kirja omaksi, en saa runoista kyllikseni. Yksi esimerkki, kirjan takakanteenkin laitettu:
"En tahtoisi häiritä, mutta krookukset ovat taas syvemmällä, joka yö
kuulen, kuinka ne kaivautuvat. Yöpöydällä unen johtimet, vesilasi
puoleksi mykkä, työnnän verhot multaan. En tahtoisi olla vaivaksi,
mutta puolivälissä pihamaata minä makaan ylösalaisin.
Hiukset nousevat toukokuussa, kaikki menee sääriin. Sydän hakkaa
mattoa, talon takana hyasintit työntävät muistoa maasta."
Jemina, The Great American Show, Kaapelitehtaan Pannuhallissa oli jälleen riemastuttava. Se yhdisteli tanssia, musiikkia, kabareeta, drag-show'ta, pantomiimia, teatteria ja oli kaikessa riemunkirjavuudessaan ja ylenpalttisuudessaan pähkähullu ja siekailemattoman viihdyttävä. Välillä tyyli vaihtui groteskiksi, hyvän maun rajoja koettelevaksi, välillä suomittiin nykymenon kummallisuuksia. Maailma ympärillämme on muuttunut yhtä absurdiksi ja villiksi kuin show. Virkistävää ja yllättävää!
Aivan uudenlaista musiikkia puolestaan esitettiin Musiikkitalon black boxissa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kehtolauluja aikuisille oli kokeilu musiikin ja kuvan vuorovaikutuksesta. Näin sanottiin esittelylehtisessä:
"Kehtolauluja aikuisille on teos, jossa väliin lempeästi, väliin ankarammin tulkitaan musiikin suodattamana sitä uutisten ja somemaailman kuva- ja äänivirtaa, joka tunkee tajuntaamme maailman myllerryksien keskellä. 100-vuotias Suomi on osa maailmaa, jossa jaamme yhteiset kauhut ja pelot, mutta samalla myös pienet arjen asiat. Kehtolaulut ovat maailman historiassa toisaalta tuudittaneet lapsia uneen, toisaalta kertoneet maailman kauheuksista. Kehtolaulujen dynamiikka on konsertin dramaturgian pohjana."
Lähes sinfoniaalinen musiikki säesti valtavien jäälohkareiden putoamista mereen Etelämantereella, kilometrien pituisten pakolaisjonojen vyörymistä, pommien autioittamaa Syyriaa, pakolaisia täynnä olevien veneiden kaatumista Välimerellä. Ehkä vieläkin vaikuttavampaa oli, kun musiikki vaihtui hypnoottisen rauhoittavaksi tuutulauluksi. Ristiriita kuvan ja musiikin välillä meni luihin ja ytimiin saakka.
Tietysti kirjan sisältökin oli mielenkiintoinen. Pidän ns. huvilaromaaneista, jotka sijoittuvat kesään, tässä tapauksessa pieneen suomalaiseen merenrantakaupunkiin ja sen kolmeen kesäkuukauteen. Päähenkilönä on suomenruotsalainen perhe, jonka jokaisen jäsenen ajatuksia ja tunteita pääsee seuraamaan. Henkilögalleria laajenee isovanhempiin, veljeen ja kahden naapurihuvilan asukkaisiin.
Kesäinen huvilaidylli rikkoutuu monella tapaa. Perheenisä Erik on saanut potkut eikä uskalla kertoa niistä vaimolleen Julialle, joka yrittää kirjoittaa toista romaaniaan. Lähihuvilaa asuttaa erikoinen maailmanloppua julistava ekopessimistien joukko, johon romaanin perhe tutustuu. Tuntui, että kirjailija sai ekopessimistien avulla julistaa oman näkemyksensä luonnon tämänhetkisestä tilasta, ja hyvä niin. Se toi kirjaan syvyyttä ja vakavuutta, ihmissuhdekiemuroiden oheen. Toisessa naapurihuvilassa asuu arvoituksellinen nainen, jonka salaisuus selviää kirjan lopussa.
Tartuin myös runokirjaan, Silja Kejosen Vihkilumen taloon. Se muistutti Philip Teirin romaania valoisuudellaan ja keveydellään. Sisältö oli nykyrunon tapaan absurdi, unen logiikkaa seuraileva. Yritin tutkia, mikä sai aikaan minussa heränneen ilon ja innostuksen runoja lukiessani. Yksi seikka oli, että sanat liittyivät toisiinsa epäodotuksenmukaisella ja yllättävällä tavalla. Oudosti ja hurmaavasti. Täytyy varmaan ostaa kirja omaksi, en saa runoista kyllikseni. Yksi esimerkki, kirjan takakanteenkin laitettu:
"En tahtoisi häiritä, mutta krookukset ovat taas syvemmällä, joka yö
kuulen, kuinka ne kaivautuvat. Yöpöydällä unen johtimet, vesilasi
puoleksi mykkä, työnnän verhot multaan. En tahtoisi olla vaivaksi,
mutta puolivälissä pihamaata minä makaan ylösalaisin.
Hiukset nousevat toukokuussa, kaikki menee sääriin. Sydän hakkaa
mattoa, talon takana hyasintit työntävät muistoa maasta."
Jemina, The Great American Show, Kaapelitehtaan Pannuhallissa oli jälleen riemastuttava. Se yhdisteli tanssia, musiikkia, kabareeta, drag-show'ta, pantomiimia, teatteria ja oli kaikessa riemunkirjavuudessaan ja ylenpalttisuudessaan pähkähullu ja siekailemattoman viihdyttävä. Välillä tyyli vaihtui groteskiksi, hyvän maun rajoja koettelevaksi, välillä suomittiin nykymenon kummallisuuksia. Maailma ympärillämme on muuttunut yhtä absurdiksi ja villiksi kuin show. Virkistävää ja yllättävää!
Aivan uudenlaista musiikkia puolestaan esitettiin Musiikkitalon black boxissa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kehtolauluja aikuisille oli kokeilu musiikin ja kuvan vuorovaikutuksesta. Näin sanottiin esittelylehtisessä:
"Kehtolauluja aikuisille on teos, jossa väliin lempeästi, väliin ankarammin tulkitaan musiikin suodattamana sitä uutisten ja somemaailman kuva- ja äänivirtaa, joka tunkee tajuntaamme maailman myllerryksien keskellä. 100-vuotias Suomi on osa maailmaa, jossa jaamme yhteiset kauhut ja pelot, mutta samalla myös pienet arjen asiat. Kehtolaulut ovat maailman historiassa toisaalta tuudittaneet lapsia uneen, toisaalta kertoneet maailman kauheuksista. Kehtolaulujen dynamiikka on konsertin dramaturgian pohjana."
Lähes sinfoniaalinen musiikki säesti valtavien jäälohkareiden putoamista mereen Etelämantereella, kilometrien pituisten pakolaisjonojen vyörymistä, pommien autioittamaa Syyriaa, pakolaisia täynnä olevien veneiden kaatumista Välimerellä. Ehkä vieläkin vaikuttavampaa oli, kun musiikki vaihtui hypnoottisen rauhoittavaksi tuutulauluksi. Ristiriita kuvan ja musiikin välillä meni luihin ja ytimiin saakka.
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Lumiaurinko
Olen saanut toteutetuksi pitkäaikaisen haaveeni eli julkaistuksi runokirjan! Suomen satavuotisen historian kunniaksi kustantamo nimeltä Mediapinta teki kulttuuriteon ja lupasi julkaista sata runokirjaa. Aika hienoa nykyaikana, kun runous jää hieman muiden kirjojen jalkoihin. Ja noiden sadan joukossa on siis minunkin runokirjani Lumiaurinko.
Minulla oli jo kirjoitettuna kuutisenkymmentä runoa. Muutin niiden järjestystä ja karsin kymmenkunta runoa. Jaoin ne kuuteen osaan. Punaisena lankana kirjassa ovat luonto, sadut ja runonaiseus. Nuorempi poikani kommentoi kirjaani sanomalla, että runoni ovat naiiveja ja piristäviä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Runoni ovat omasta mielestäni itseni näköisiä; en olisi voinut enkä osannut kirjoittaa muunlaisia.
Runotyttö on siis kasvanut runonaiseksi. Hän kuulee sanojen palavan ja tanssii, kunnes hämärä lankeaa. Hän lentää kattojen yllä ja astuu lumottuun puutarhaan. Vuodenajat muuttuvat, eikä hetkeä voi vangita. Mutta lumiaurinko loistaa.
Personoin runokirjassani vuodenaikoja ja kuukausia. Talvi on ankara isä ja uskoton puoliso, kevät voimakas äiti, syyskesä viisas isosisko, syksy on veli ja kesä hemmoteltu nuorimmainen. Huhtikuu on boheemi, syyskuu sinnikäs, marraskuu vapauttaa ja lokakuu tanssii. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että joissain runoissa on jotain tuttua. Se, joka on lukenut dekkarini, tunnistaa lähteen. :D
Tuulella on myös tärkeä osa runoissani. Se on joskus säälimätön ja pelottava, toisinaan taas lauha ja lempeä. Runon minä lentää sen mukana paikkoihin, joita kartta ei kerro. Ruokokaislat taipuvat tuulen mukana, ja se avaa ovet ja ikkunat.
Saduilla on Janus-kasvot: hyvät ja pahat. Värttinä pistää lumen vereen värjäten, tulenlieskat loimuavat, tuhka varisee. Punahilkka tarttuukin suden houkutuksiin ja taikapeili särkyy. Mutta matto kullankarvainen lennättää kulkijan lumiauringon paisteeseen.
Entäpä kirjan nimi? Mitä lumiaurinko tarkoittaa? Sillä ei ole yksiselitteistä merkitystä, ja se voi tarkoittaa monia eri asioita. Inspiraatiota, kohtaloa, jotain salaperäistä, mysteeriä jota on vaikea tavoittaa ja sanoin kuvata. Mutta jota siitä huolimatta jaksaa etsiä ja tavoitella, lumoutuakseen.
Minulla oli jo kirjoitettuna kuutisenkymmentä runoa. Muutin niiden järjestystä ja karsin kymmenkunta runoa. Jaoin ne kuuteen osaan. Punaisena lankana kirjassa ovat luonto, sadut ja runonaiseus. Nuorempi poikani kommentoi kirjaani sanomalla, että runoni ovat naiiveja ja piristäviä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Runoni ovat omasta mielestäni itseni näköisiä; en olisi voinut enkä osannut kirjoittaa muunlaisia.
Runotyttö on siis kasvanut runonaiseksi. Hän kuulee sanojen palavan ja tanssii, kunnes hämärä lankeaa. Hän lentää kattojen yllä ja astuu lumottuun puutarhaan. Vuodenajat muuttuvat, eikä hetkeä voi vangita. Mutta lumiaurinko loistaa.
Personoin runokirjassani vuodenaikoja ja kuukausia. Talvi on ankara isä ja uskoton puoliso, kevät voimakas äiti, syyskesä viisas isosisko, syksy on veli ja kesä hemmoteltu nuorimmainen. Huhtikuu on boheemi, syyskuu sinnikäs, marraskuu vapauttaa ja lokakuu tanssii. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että joissain runoissa on jotain tuttua. Se, joka on lukenut dekkarini, tunnistaa lähteen. :D
Tuulella on myös tärkeä osa runoissani. Se on joskus säälimätön ja pelottava, toisinaan taas lauha ja lempeä. Runon minä lentää sen mukana paikkoihin, joita kartta ei kerro. Ruokokaislat taipuvat tuulen mukana, ja se avaa ovet ja ikkunat.
Saduilla on Janus-kasvot: hyvät ja pahat. Värttinä pistää lumen vereen värjäten, tulenlieskat loimuavat, tuhka varisee. Punahilkka tarttuukin suden houkutuksiin ja taikapeili särkyy. Mutta matto kullankarvainen lennättää kulkijan lumiauringon paisteeseen.
Entäpä kirjan nimi? Mitä lumiaurinko tarkoittaa? Sillä ei ole yksiselitteistä merkitystä, ja se voi tarkoittaa monia eri asioita. Inspiraatiota, kohtaloa, jotain salaperäistä, mysteeriä jota on vaikea tavoittaa ja sanoin kuvata. Mutta jota siitä huolimatta jaksaa etsiä ja tavoitella, lumoutuakseen.
maanantai 13. helmikuuta 2017
Nukketalon ja minuuden mysteeri
Kaksi kirjaa, joissa ratkottiin mysteeriä; toinen fiktiivinen, toinen tietokirja. Ensimmäisessä päästiin salaisuuksien jäljille, jälkimmäisessä salaisuus ei koskaan täysin paljastu.
Jessie Burtonin Nukkekaappi on täydellinen kirja, juuri minun makuuni. Miljöönä on Amsterdam vuonna 1686. Päähenkilö, 18-vuotias Petronella eli Nella, saapuu aviomiehensä taloon. Hänet on pikaisesti naitettu vanhemmalle, varakkaalle kauppiaalle, eikä hän tiedä, mikä häntä odottaa. Sekä hieno talo asukkaineen että aviomies osoittautuvat mysteereiksi. Myös Nukkekaappi, jonka Nella saa lahjaksi, ja siihen toimitettavat miniatyyrit lisäävät salamyhkäisyyden ilmapiiriä.
Mikä teki Nukketalosta nautittavan lukuelämyksen? Nukkeja ja nukketaloja on käytetty monissa romaaneissa. Mieleeni tulevat esimerkiksi Vera Valan Milanon nukkemestari, Gillian Flynnin Teräviä esineitä, Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit ja lukuisat muut. Nukeissa on jotain kiehtovaa ja salaperäistä. Ne ovat kuin ihmisiä pienoiskoossa, ja leikkijä antaa niille hengen. Joissain kirjoissa nuket esitetään paholaismaisina, riivattuina, kauhua kylväen. Burtonin romaanissa niillä on tärkeä tehtävä tulevien tapahtumien ennustajina. Herkullista!
Kirjan epookki on taiten rakennettu. Lukija liikkuu Nellan mukana kuin kotonaan 1600-luvun Amsterdamissa. Kanavissa venemiehet huutelevat toisilleen, hopeaseppien killan juhlissa pöydät notkuvat herkkuja. Sokeritoppa on vaurauden symboli, ja ruusuvesivohvelit tuoksuvat kanelilta ja inkivääriltä. Elävyyden tuntua lisää myös se, että tapahtumat kerrotaan preesensissä, läsnäolon aikamuodossa.
Kirjan keskivaiheilla kanavasta kohoaa pintaan miehen ruumis, kuin merkkinä tulevista synkistä tapahtumista. Salaisuudet alkavat paljastua, aiheuttaen katoamisia ja kuolemaa. Nukkevaimo Nella joutuu katsomaan elämän hurjuutta silmästä silmään ja kasvaa oikeaksi naiseksi, joka pystyy kantamaan vastuuta, niin talosta, liiketoimista kuin hänen huolehdittavakseen jääneistä ihmisistäkin.
Katriina Järvisen kirjan Saanko esitellä pääajatus on, että meillä kaikilla on monta minää. Minuutemme vaihtuu eri aikoina ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa. Katriina Järvinen haluaa kirjassaan esittää vaihtoehdon vallitsevalle ihanteelle, jonka mukaan yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Hänen mukaansa ei ole lopullista, oikeaa minää, vaan olemme lopulta salaisuuksia paitsi toisillemme myös itsellemme.
Joskus oma minuus on täytynyt ympäristön painostuksesta salata, kun yrittää elää normien mukaan. Joskus taas ihmisen elämään sisältyy niin suuria muutoksia, ettei entinen minä sulaudu nykyiseen. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa joutuu esittämään itseään, missä piilee mahdollisuus salaisuuksiin ja houkutus valheisiin. Minuus ei synny vain tästä hetkestä ja menneisyydestä, vaan myös odotus tulevasta vaikuttaa.
Katriina Järvinen kertoo kirjassa myös omasta elämästään, miten "minusta tuli minä". Hän on lisäksi haastatellut useita henkilöitä. Nämä tekevät kirjasta elämänmakuisen. Sitä kuorii kiinnostuneena kerros kerrokselta: mitä kaikkea ihmeellistä minuudesta löytyykään!
Jessie Burtonin Nukkekaappi on täydellinen kirja, juuri minun makuuni. Miljöönä on Amsterdam vuonna 1686. Päähenkilö, 18-vuotias Petronella eli Nella, saapuu aviomiehensä taloon. Hänet on pikaisesti naitettu vanhemmalle, varakkaalle kauppiaalle, eikä hän tiedä, mikä häntä odottaa. Sekä hieno talo asukkaineen että aviomies osoittautuvat mysteereiksi. Myös Nukkekaappi, jonka Nella saa lahjaksi, ja siihen toimitettavat miniatyyrit lisäävät salamyhkäisyyden ilmapiiriä.
Mikä teki Nukketalosta nautittavan lukuelämyksen? Nukkeja ja nukketaloja on käytetty monissa romaaneissa. Mieleeni tulevat esimerkiksi Vera Valan Milanon nukkemestari, Gillian Flynnin Teräviä esineitä, Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit ja lukuisat muut. Nukeissa on jotain kiehtovaa ja salaperäistä. Ne ovat kuin ihmisiä pienoiskoossa, ja leikkijä antaa niille hengen. Joissain kirjoissa nuket esitetään paholaismaisina, riivattuina, kauhua kylväen. Burtonin romaanissa niillä on tärkeä tehtävä tulevien tapahtumien ennustajina. Herkullista!
Kirjan epookki on taiten rakennettu. Lukija liikkuu Nellan mukana kuin kotonaan 1600-luvun Amsterdamissa. Kanavissa venemiehet huutelevat toisilleen, hopeaseppien killan juhlissa pöydät notkuvat herkkuja. Sokeritoppa on vaurauden symboli, ja ruusuvesivohvelit tuoksuvat kanelilta ja inkivääriltä. Elävyyden tuntua lisää myös se, että tapahtumat kerrotaan preesensissä, läsnäolon aikamuodossa.
Kirjan keskivaiheilla kanavasta kohoaa pintaan miehen ruumis, kuin merkkinä tulevista synkistä tapahtumista. Salaisuudet alkavat paljastua, aiheuttaen katoamisia ja kuolemaa. Nukkevaimo Nella joutuu katsomaan elämän hurjuutta silmästä silmään ja kasvaa oikeaksi naiseksi, joka pystyy kantamaan vastuuta, niin talosta, liiketoimista kuin hänen huolehdittavakseen jääneistä ihmisistäkin.
Katriina Järvisen kirjan Saanko esitellä pääajatus on, että meillä kaikilla on monta minää. Minuutemme vaihtuu eri aikoina ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa. Katriina Järvinen haluaa kirjassaan esittää vaihtoehdon vallitsevalle ihanteelle, jonka mukaan yksilön tulisi kokea minuutensa eheänä jatkumona. Hänen mukaansa ei ole lopullista, oikeaa minää, vaan olemme lopulta salaisuuksia paitsi toisillemme myös itsellemme.
Joskus oma minuus on täytynyt ympäristön painostuksesta salata, kun yrittää elää normien mukaan. Joskus taas ihmisen elämään sisältyy niin suuria muutoksia, ettei entinen minä sulaudu nykyiseen. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa joutuu esittämään itseään, missä piilee mahdollisuus salaisuuksiin ja houkutus valheisiin. Minuus ei synny vain tästä hetkestä ja menneisyydestä, vaan myös odotus tulevasta vaikuttaa.
Katriina Järvinen kertoo kirjassa myös omasta elämästään, miten "minusta tuli minä". Hän on lisäksi haastatellut useita henkilöitä. Nämä tekevät kirjasta elämänmakuisen. Sitä kuorii kiinnostuneena kerros kerrokselta: mitä kaikkea ihmeellistä minuudesta löytyykään!
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
Rumankaunista runoa
Jukka Vienon runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (2017) on paksu runokirjaksi: siinä on melkein 250 sivua. Se on toinen osa runotrilogiasta, jonka ensimmäinen osa Stockan kulma ilmestyi vuonna 2010. Ihastuin kovasti tähän runokirjauutuuteen.
Ruttopuiston rakastavaiset -nimestä jo aistii kirjan ambivalenssin. Runot ovat kauniita ja rumia, koskettavia ja luotaantyöntäviä, ne henkivät elämää ja kuolemaa, rakkautta ja hajoamista. Kansikuvassa on ruskeaksi kuihtunut ruusukimppu, vertauskuvallinen siis sekin. Kirjan tyyli on barokkimaisen runsasta ja vyöryvää, runot useimmiten pitkiä. Väliin mahtuu tietysti myös suvantokohtia, levollisempia lyhyitä runoja.
Missään ei ole totisesti säästelty, ja runot kattavat koko ihmisiän ja maailman, kaupungin ja maaseudun, luonnon ja avaruuden, historian ja nykyisyyden. Kaikki tämä voisi tuntua liian ylenpalttiselta, ellei tyyli olisi niin upeaa, dynaamista, eteenpäin virtaavaa. Ja paikka paikoin niin kaunista, että hengästyttää. Kauneus ei koskaan mene makean puolelle, ja seuraavassa hetkessä lukija palautetaan taas maan pinnalle, kun eritteet roiskuvat ja räkä valuu.
Jukka Vieno on oman sukupolveni runoilija, ja tuntuu, että miehisestä näkökulmasta huolimatta (kyllä, kirjan runoihin mahtuu myös äijärunoja) ymmärrän hänen runojaan juuri siksi. Tämän vuosituhannen runouden kanssa on toisin. Tuntuu, että puhumme niin eri kieltä, ettei kohtaamista tapahdu ja runous jää vieraaksi. Ruttopuiston rakastavaiset -kokoelman parissa olin kotonani, ja välillä jopa lensimme yhdessä.
Ihailen erityisesti kirjan kieltä ja ah, niin verevää ja tuoretta kuvakieltä. Se tuntuu syntyneen niin vaivattomasti, että kateeksi käy. Näennäinen helppous ja keveys on tietysti illuusiota, ja vaivannäkö on vaatinut vuosien työn. Kunpa osaisikin luoda kuvia yhtä taitavasti.
Lumouduin kirjan rakkausrunoista, joita kirjassa on paljon. Niissä muistellaan kuollutta rakastettua ja muitakin menetettyjä, pois lipuneita rakkauksia. Rakkaus on lihallista, voimakasta mutta myös kaipaavaa ja herkkää.
Ruttopuisto
Näen niskasi: Ruttopuiston penkillä
olet kumartunut tutkimaan kirjaa.
Kotimatkalla, malttamattomana, keväällä
olet pysähtynyt valoon lukemaan.
Olen jo tulossa luoksesi kysymään, minkä kirjan
olet nyt hankkinut, kun muistan,
että olet enää rivien välissä
ja että puiston penkillä jonkun toisen katse
tutkii tekstiä, joku toinen aurinko
lämmittää niskasi suloista kuoppaa.
Ruttopuiston rakastavaiset -nimestä jo aistii kirjan ambivalenssin. Runot ovat kauniita ja rumia, koskettavia ja luotaantyöntäviä, ne henkivät elämää ja kuolemaa, rakkautta ja hajoamista. Kansikuvassa on ruskeaksi kuihtunut ruusukimppu, vertauskuvallinen siis sekin. Kirjan tyyli on barokkimaisen runsasta ja vyöryvää, runot useimmiten pitkiä. Väliin mahtuu tietysti myös suvantokohtia, levollisempia lyhyitä runoja.
Missään ei ole totisesti säästelty, ja runot kattavat koko ihmisiän ja maailman, kaupungin ja maaseudun, luonnon ja avaruuden, historian ja nykyisyyden. Kaikki tämä voisi tuntua liian ylenpalttiselta, ellei tyyli olisi niin upeaa, dynaamista, eteenpäin virtaavaa. Ja paikka paikoin niin kaunista, että hengästyttää. Kauneus ei koskaan mene makean puolelle, ja seuraavassa hetkessä lukija palautetaan taas maan pinnalle, kun eritteet roiskuvat ja räkä valuu.
Jukka Vieno on oman sukupolveni runoilija, ja tuntuu, että miehisestä näkökulmasta huolimatta (kyllä, kirjan runoihin mahtuu myös äijärunoja) ymmärrän hänen runojaan juuri siksi. Tämän vuosituhannen runouden kanssa on toisin. Tuntuu, että puhumme niin eri kieltä, ettei kohtaamista tapahdu ja runous jää vieraaksi. Ruttopuiston rakastavaiset -kokoelman parissa olin kotonani, ja välillä jopa lensimme yhdessä.
Ihailen erityisesti kirjan kieltä ja ah, niin verevää ja tuoretta kuvakieltä. Se tuntuu syntyneen niin vaivattomasti, että kateeksi käy. Näennäinen helppous ja keveys on tietysti illuusiota, ja vaivannäkö on vaatinut vuosien työn. Kunpa osaisikin luoda kuvia yhtä taitavasti.
Lumouduin kirjan rakkausrunoista, joita kirjassa on paljon. Niissä muistellaan kuollutta rakastettua ja muitakin menetettyjä, pois lipuneita rakkauksia. Rakkaus on lihallista, voimakasta mutta myös kaipaavaa ja herkkää.
Ruttopuisto
Näen niskasi: Ruttopuiston penkillä
olet kumartunut tutkimaan kirjaa.
Kotimatkalla, malttamattomana, keväällä
olet pysähtynyt valoon lukemaan.
Olen jo tulossa luoksesi kysymään, minkä kirjan
olet nyt hankkinut, kun muistan,
että olet enää rivien välissä
ja että puiston penkillä jonkun toisen katse
tutkii tekstiä, joku toinen aurinko
lämmittää niskasi suloista kuoppaa.
keskiviikko 1. helmikuuta 2017
Elämän tarkoitus, intohimo ja ikigai
Suuria sanoja, inspiroivia ja lumoavia sanoja! Tulin jälleen lukeneeksi peräkkäin kolme kirjaa, jotka merkillisesti käsittelivät samaa.
Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu. Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.
Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa. Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta. Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.
Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.
Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö? on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.
Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin. Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D
Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles. Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta, siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.
Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.
Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).
"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.
Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu. Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.
Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa. Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta. Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.
Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.
Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö? on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.
Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin. Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D
Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles. Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta, siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.
Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.
Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).
"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.
torstai 19. tammikuuta 2017
Taiteilijaelämää
Kolme kevään uutuuskirjaa ja baletti, jotka kaikki käsittelivät aiheista lumoavinta: taiteilijaelämää.
Joel Haahtelan romaani Mistä maailmat alkavat kertoo nuoresta Visasta, joka kokee taidemaalarin elämän kutsumuksekseen. Kirjan miljöönä on 1950-70-lukujen Helsinki sekä Italia. Lopussa päädytään myös tarinankertojien torille Marrakechiin. Ihana, runsas, värikylläinen kirja! En olisi malttanut luopua sen luomasta maailmasta ollenkaan! Joel Haahtelan tyyli on kaunista, niin kuin aina, mutta nyt hän on mielestäni saanut aivan uuden vaihteen päälle, ja tuloksena on elämänmakuista, aistivoimaista, kuin maailmaa tuorein silmin maalaavaa tekstiä. Päähenkilö Visa onkin viaton, enkelimäinen ja herkkä katsoja. Miten hienosti ja vivahteikkaasti Haahtela on hänen sisäisen maailmansa kuvannut!
Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myös taiteilijan elämää romaanissaan Villa Speranza, joka sijoittuu Italiaan ja sen kauniisiin maalaismaisemiin. Päähenkilönä on nuori Silja, joka kirjan mittaan saa kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hän pelastaa sattumalta kuuluisan oopperalaulajan hengen ja pääsee tämän huvilalle ja sotkeutuu samalla kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Kirjassa käydään henkeviä keskusteluja runoudesta ja musiikista.
Linda Olssonin romaanissa Sisar talossani lukija pääsee Espanjaan Costa Bravan rannikolle. Kirja kertoo kahdesta toisilleen etäiseksi jääneestä sisaresta, miten nämä vähitellen tutustuvat merenrantakävelyjen aikana toisiinsa. Minäkertoja on kirjallisuudentutkija, joka on perinyt taidegallerian rakastetultaan. Yksi kirjan henkilöistä on Pau, joka on taidemaalari. Näin kirjassa kuvataan erästä hänen öljymaalaustaan: "Siinä ei ollut pelkästään yhtä sinisen sävyä, vaan kaikkia mahdollisia. Kaikki sävyt tuntuivat olevan aistittavissa, tummempia ja vaaleampia kerroksia oli vuorotellen. Ja vaikka huoneessa oli hämärää, maalaus näytti hehkuvan sisäistä valoa. Kaikki tuo sininen oli näyttänyt muuttavan muotoaan ja sävyään siinä silmieni edessä. Aivan kuin taulu olisi ollut elävä."
Sunnuntaina olimme mieheni kanssa Oopperatalossa katsomassa pietarilaisen Boris Eifmanin Rodin-balettia, joka kertoi kuvanveistäjä Rodinin tarinan kahden naisen ja taiteen puristuksessa. Oikeastaan se kertoi mielestäni Rodinin rakastajattaren ja kuvanveistäjä Camille Claudelin tarinan. Kuinka vaikeaa olikaan olla nainen ja taiteilija! Sekä Rodin että Claudel painivat omien demoniensa kanssa, ja Claudel joutui lopulta mielisairaalaan. Oli uskomatonta, miten hienosti baletti kuvasi taiteellista luomistyötä huolimatta siitä, miten vastakohtaisia tanssin virtaava liike ja kuvanveiston kiven jähmeys ovat.
Joel Haahtelan romaani Mistä maailmat alkavat kertoo nuoresta Visasta, joka kokee taidemaalarin elämän kutsumuksekseen. Kirjan miljöönä on 1950-70-lukujen Helsinki sekä Italia. Lopussa päädytään myös tarinankertojien torille Marrakechiin. Ihana, runsas, värikylläinen kirja! En olisi malttanut luopua sen luomasta maailmasta ollenkaan! Joel Haahtelan tyyli on kaunista, niin kuin aina, mutta nyt hän on mielestäni saanut aivan uuden vaihteen päälle, ja tuloksena on elämänmakuista, aistivoimaista, kuin maailmaa tuorein silmin maalaavaa tekstiä. Päähenkilö Visa onkin viaton, enkelimäinen ja herkkä katsoja. Miten hienosti ja vivahteikkaasti Haahtela on hänen sisäisen maailmansa kuvannut!
Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myös taiteilijan elämää romaanissaan Villa Speranza, joka sijoittuu Italiaan ja sen kauniisiin maalaismaisemiin. Päähenkilönä on nuori Silja, joka kirjan mittaan saa kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hän pelastaa sattumalta kuuluisan oopperalaulajan hengen ja pääsee tämän huvilalle ja sotkeutuu samalla kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Kirjassa käydään henkeviä keskusteluja runoudesta ja musiikista.
Linda Olssonin romaanissa Sisar talossani lukija pääsee Espanjaan Costa Bravan rannikolle. Kirja kertoo kahdesta toisilleen etäiseksi jääneestä sisaresta, miten nämä vähitellen tutustuvat merenrantakävelyjen aikana toisiinsa. Minäkertoja on kirjallisuudentutkija, joka on perinyt taidegallerian rakastetultaan. Yksi kirjan henkilöistä on Pau, joka on taidemaalari. Näin kirjassa kuvataan erästä hänen öljymaalaustaan: "Siinä ei ollut pelkästään yhtä sinisen sävyä, vaan kaikkia mahdollisia. Kaikki sävyt tuntuivat olevan aistittavissa, tummempia ja vaaleampia kerroksia oli vuorotellen. Ja vaikka huoneessa oli hämärää, maalaus näytti hehkuvan sisäistä valoa. Kaikki tuo sininen oli näyttänyt muuttavan muotoaan ja sävyään siinä silmieni edessä. Aivan kuin taulu olisi ollut elävä."
Sunnuntaina olimme mieheni kanssa Oopperatalossa katsomassa pietarilaisen Boris Eifmanin Rodin-balettia, joka kertoi kuvanveistäjä Rodinin tarinan kahden naisen ja taiteen puristuksessa. Oikeastaan se kertoi mielestäni Rodinin rakastajattaren ja kuvanveistäjä Camille Claudelin tarinan. Kuinka vaikeaa olikaan olla nainen ja taiteilija! Sekä Rodin että Claudel painivat omien demoniensa kanssa, ja Claudel joutui lopulta mielisairaalaan. Oli uskomatonta, miten hienosti baletti kuvasi taiteellista luomistyötä huolimatta siitä, miten vastakohtaisia tanssin virtaava liike ja kuvanveiston kiven jähmeys ovat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)