Luin sattumalta peräkkäin kaksi kiinnostavaa elämäkertaa, jotka kertovat eri aikaan Helsingissä asuneista naisista, joiden kummankin elämä liittyi läheisesti taiteeseen ja kirjallisuuteen. Kirjat olivat Anna-Lisa Ambergin muhkea tietokirja Piireissä. Mascha von Heirot 1871-1934 ja Pamela Mandartin omaelämäkerta Vaarallinen elämä.
Mascha von Heirothia kuvaillaan seurapiirikaunottareksi, mutta ei hänen elämänsä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Täytyy ihailla kirjoittajaa, joka on aika vähäisten lähteiden pohjalta pystynyt luomaan eheän kuvan Venäjällä syntyneestä ja neljä kertaa avioituneesta Maschasta. Ensimmäinen aviomies ei elänyt kauan, ja Mascha palasi Pietarista takaisin Helsinkiin. Hänen perheeseensä kuuluivat äiti ja pikkuveli, ja elämä oli kituuttamista. Toinen avioliitto kirjankustantaja Wentzel Hagelstamin kanssa johdatti hänet kansainvälisiin taiteilijapiireihin. Mascha oli taiteellinen itsekin: hän soitti pianoa ja luki paljon. Huolimatta siitä että miehet elättivät häntä Mascha oli itsenäinen ja määrätietoinen. Ajan tavan mukaan vapaata rakkautta ihailtiin ja Macshakin jätti aviomiehensä asettuakseen asumaan Italiaan paljon nuoremman taiteilijan kanssa. Avio-onni kukoisti aluksi mutta sitten alkoivat rahahuolet vaivata. Mascha sai pojan ja muutti takaisin Suomeen mennäkseen siellä naimisiin neljännen kerran liikemies Arthur Travers-Borgstroemin kanssa. Ja nyt Mascha pääsi elämään todellista luksuselämää: pariskunta matkusteli kylpylöissä ympäri Eurooppaa ja Arthur rakennutti Sveitsiin Villa Rurikin Genevenjärven rannalle, ja samoin Kulosaareen.
Mutta Mascha ei olisi Mascha ellei jotakin jälleen sattuisi. Rakkaus astui taas kuvioihin pojan kotiopettajan hahmossa, ja Arthur myöntyi avioeroon. Mascha sai pitää entisen elintasonsa ja hänestä tuli kirjalllisen salongin emäntä, johon vuodet ulkomailla ja kielitaito, laaja sivistyneisyys, sosiaalisuus ja kuuluisaksi tullut kauneuskin häntä johdattivat.
Yhtä itsenäinen ja määrätietoinen on näyttelijä, kirjailija ja elokuvatuottaja Pamela Mandart, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Tanskassa syntynyt ja siellä 8-vuotiaaksi eläneen Pamela Mandartin elämä ja saavutukset on kovalla työllä ansaittu. Erittäin mielenkiintoista oli lukea hänen nuoruudestaan hippiajan Helsingissä ja siitä, miten varma hän oli taiteilijakutsumuksestaan. Rahaa ansaittiin välillä talonmiehenä toimimisella, jotta saattoi kirjoittaa. Aviomies löytyi jo varhain, ja Maschan tavoin pariskunta sai yhden lapsen, pojan. Elokuvateollisuus ja sen julmat piirteet tulevat lukijalle tutuiksi, ja sitä vain ihmettelee, miten maailmassa yksikään elokuva on voinut valmistua, sen verran intrigejä sun muita sen valmistumiseen tuntuu liittyvän. Lopulta Pamela Mandart ja hänen miehensä tuomitaan petoksesta vankilaan, ja avioliitto päättyy. Huh huh, mikä loppu rohkealle naiselle. Vaarallinen elämä on myös eräänlainen maineen puhdistamiskirja, jossa Mandart esittää omat näkemyksensä väitetystä talousrikoksesta.
Kaksi erilaista naiskohtaloa. Molemmat hyvin silmiä avartavia ja kiehtovasti kirjoitettuja; mielenkiintoisia kurkistuksia kulissien sisäpuolelle.
maanantai 26. joulukuuta 2016
torstai 15. joulukuuta 2016
Koiran sydän
Koiran sydän on Laurie Andersonin elokuvaesseeksi kutsuttu elokuva surusta ja rakkaudesta. Katsoin sen eilen Areenasta ja lumouduin. Niin viisas, lohduttava ja kaunis elokuva.
Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.
Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.
Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä. Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.
"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.
Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt." (Pia Perkiö)
p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D
Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.
Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.
Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä. Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.
"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.
Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt." (Pia Perkiö)
p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Sävelten viemänä
Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka johti Okko Kamu. Muistan Okko Kamun hyvin 1970- ja 1980-luvulta, jolloin hän oli lehtien vakiohaastateltava. Hän oli edelleen hyvin charmööri. Konsertissa kuultiin Georges Bizet'n Sinfonia nro 1 C-duuri, Mozartin kaksi käyrätorvikonserttoa (solistina Markus Maskuniitty), Ravelin Pavane kuolleelle prinsessalle ja Hanhiemo, sarja orkesterille. Ihanaa musiikkia, varsinkin käyrätorven iloinen ääni ja Ravelin sadunomaiset tunnelmat. Ohjelmalehtisessä kuvailtiin näin:
- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.
Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten. Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.
Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen. Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.
- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.
Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten. Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.
Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen. Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.
perjantai 28. lokakuuta 2016
Tanssin taikaa
Olen parin viikon sisällä käynyt katsomassa kolmea hyvin erilaista tanssiesitystä, jotka hurmasivat.
Tanssiteatteri ERIn Ilta, kauneuden ja kaipuun kuvia, Oopperan Alminsalissa oli poikkitaiteellinen teos sisältäen tanssia, soittoa ja kuorolaulua. Kuoro eli Key Ensemble lauloi Mikko Heiniön säveltämiä runoja, joita oli mm. Lorcalta, Whitmanilta, Baudelairelta, Kiveltä ja Runebergiltä. Jo ajaessamme Oopperaan auringonlasku oli värjännyt taivaan punaisen kaikkiin sävyihin ja virittänyt meidät, mieheni ja minut, kokemaan lisää kauneutta, jota Ilta-esitys tarjosi. Runot itsessään jo olivat lumoavia, siihen päälle sitten sello, klarinetti, kuoro, tanssijat ja upeat valot. Jäi kyllä hyvin yltäkylläinen ja kultturelli olo!
Seuraava hurmuri oli Jemina monine elämineen Stoassa eli tanssija ja koreografi Jyrki Karttusen show, joka sisälsi tanssia, laulua, stand up -komiikkaa, imitointia, drag show'ta yms. kukkuramitoin. Välillä sai nauraa vesissä silmin, välillä oli liikutuksen vuoro. Ihan mielettömän taitava oli tämä yhden miehen teatteri ja yllättävä; ei voinut yhtään aavistaa mitä tulisi seuraavaksi. Sille on kuulemma luvassa jatkoa ensi keväänä, jolloin Jemina ystävineen nousee Kaapelitehtaan Pannuhallin lavalle.
Kolmas tanssiesitys oli eilen, kun olimme Oopperassa katsomassa Liisa Ihmemaassa -balettia, johon Jorma Elo oli laatinut koreografian. Musiikkina oli Bachia, Beethovenia, Händeliä, Griegiä, Berliozia eli näitä ihania, tuttuja klassikkoja, jotka jo saivat hyvälle tuulelle. Puvut ja lavastus olivat hurmaavia, ja pääosassa oli tietysti klassinen baletti, tuo tanssilajeista jaloin. Sadunomaisesta illasta saattoi lähteä kotiin virkistyneenä ja innostuneena.
Tanssiteatteri ERIn Ilta, kauneuden ja kaipuun kuvia, Oopperan Alminsalissa oli poikkitaiteellinen teos sisältäen tanssia, soittoa ja kuorolaulua. Kuoro eli Key Ensemble lauloi Mikko Heiniön säveltämiä runoja, joita oli mm. Lorcalta, Whitmanilta, Baudelairelta, Kiveltä ja Runebergiltä. Jo ajaessamme Oopperaan auringonlasku oli värjännyt taivaan punaisen kaikkiin sävyihin ja virittänyt meidät, mieheni ja minut, kokemaan lisää kauneutta, jota Ilta-esitys tarjosi. Runot itsessään jo olivat lumoavia, siihen päälle sitten sello, klarinetti, kuoro, tanssijat ja upeat valot. Jäi kyllä hyvin yltäkylläinen ja kultturelli olo!
Seuraava hurmuri oli Jemina monine elämineen Stoassa eli tanssija ja koreografi Jyrki Karttusen show, joka sisälsi tanssia, laulua, stand up -komiikkaa, imitointia, drag show'ta yms. kukkuramitoin. Välillä sai nauraa vesissä silmin, välillä oli liikutuksen vuoro. Ihan mielettömän taitava oli tämä yhden miehen teatteri ja yllättävä; ei voinut yhtään aavistaa mitä tulisi seuraavaksi. Sille on kuulemma luvassa jatkoa ensi keväänä, jolloin Jemina ystävineen nousee Kaapelitehtaan Pannuhallin lavalle.
Kolmas tanssiesitys oli eilen, kun olimme Oopperassa katsomassa Liisa Ihmemaassa -balettia, johon Jorma Elo oli laatinut koreografian. Musiikkina oli Bachia, Beethovenia, Händeliä, Griegiä, Berliozia eli näitä ihania, tuttuja klassikkoja, jotka jo saivat hyvälle tuulelle. Puvut ja lavastus olivat hurmaavia, ja pääosassa oli tietysti klassinen baletti, tuo tanssilajeista jaloin. Sadunomaisesta illasta saattoi lähteä kotiin virkistyneenä ja innostuneena.
tiistai 18. lokakuuta 2016
Neljä sisarta, polo posteljooni ja lumikukkia
Kolme kotimaista kirjaa, joilla ei ole mitään yhteistä mutta joista jokainen on hykerryttävän ihana: Aino Kiven Maailman kaunein tyttö, Leena Krohnin Kirje Buddhalle ja Maija Paavilaisen Lumikukkia. Syksyn kirjauutuuksia, joita voin suositella lämpimästi.
Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä. Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.
Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?
Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:
ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas
miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...
uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin
kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta
Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä. Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.
Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?
Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:
ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas
miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...
uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin
kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
Kauneuden ylistystä
Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
lauantai 17. syyskuuta 2016
Mennyttä ja tulevaa etsimässä
Sain juuri luetuksi Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Paras mahdollinen maailma, joka on mielestäni kauniisti ja älykkäästi kirjoitettu ja vetosi tunteisiin ja älyyn. Tunnepuolella koskettavaa oli päähenkilö Aurelian jännityskirjamaisen kaksoisolennon rinnalla kulkeminen, hänen äitinsä kuvitteleman maailman kauheimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, toteutuminen, ohjaaja-Joachimin Frieda-sisaren kohtalo. Analyyttistä intelligenssiä edusti isä Theo, joka tutki historiallisia prosesseja rakentaen teoriaa utopiasta, parhaasta mahdollisesta maailmasta. Romaanissa synnytettiin myös näytelmää, joka oli mielestäni luovan työn vertauskuva. Taiteilija hyppää uutta luodessaan aina tuntemattomaan eikä lopputuloksesta voi olla varma. Toki se kirjassa kuvasti myös historian rekonstruointia, halua ymmärtää mennyttä.
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)