Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka johti Okko Kamu. Muistan Okko Kamun hyvin 1970- ja 1980-luvulta, jolloin hän oli lehtien vakiohaastateltava. Hän oli edelleen hyvin charmööri. Konsertissa kuultiin Georges Bizet'n Sinfonia nro 1 C-duuri, Mozartin kaksi käyrätorvikonserttoa (solistina Markus Maskuniitty), Ravelin Pavane kuolleelle prinsessalle ja Hanhiemo, sarja orkesterille. Ihanaa musiikkia, varsinkin käyrätorven iloinen ääni ja Ravelin sadunomaiset tunnelmat. Ohjelmalehtisessä kuvailtiin näin:
- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.
Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten. Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.
Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen. Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
perjantai 28. lokakuuta 2016
Tanssin taikaa
Olen parin viikon sisällä käynyt katsomassa kolmea hyvin erilaista tanssiesitystä, jotka hurmasivat.
Tanssiteatteri ERIn Ilta, kauneuden ja kaipuun kuvia, Oopperan Alminsalissa oli poikkitaiteellinen teos sisältäen tanssia, soittoa ja kuorolaulua. Kuoro eli Key Ensemble lauloi Mikko Heiniön säveltämiä runoja, joita oli mm. Lorcalta, Whitmanilta, Baudelairelta, Kiveltä ja Runebergiltä. Jo ajaessamme Oopperaan auringonlasku oli värjännyt taivaan punaisen kaikkiin sävyihin ja virittänyt meidät, mieheni ja minut, kokemaan lisää kauneutta, jota Ilta-esitys tarjosi. Runot itsessään jo olivat lumoavia, siihen päälle sitten sello, klarinetti, kuoro, tanssijat ja upeat valot. Jäi kyllä hyvin yltäkylläinen ja kultturelli olo!
Seuraava hurmuri oli Jemina monine elämineen Stoassa eli tanssija ja koreografi Jyrki Karttusen show, joka sisälsi tanssia, laulua, stand up -komiikkaa, imitointia, drag show'ta yms. kukkuramitoin. Välillä sai nauraa vesissä silmin, välillä oli liikutuksen vuoro. Ihan mielettömän taitava oli tämä yhden miehen teatteri ja yllättävä; ei voinut yhtään aavistaa mitä tulisi seuraavaksi. Sille on kuulemma luvassa jatkoa ensi keväänä, jolloin Jemina ystävineen nousee Kaapelitehtaan Pannuhallin lavalle.
Kolmas tanssiesitys oli eilen, kun olimme Oopperassa katsomassa Liisa Ihmemaassa -balettia, johon Jorma Elo oli laatinut koreografian. Musiikkina oli Bachia, Beethovenia, Händeliä, Griegiä, Berliozia eli näitä ihania, tuttuja klassikkoja, jotka jo saivat hyvälle tuulelle. Puvut ja lavastus olivat hurmaavia, ja pääosassa oli tietysti klassinen baletti, tuo tanssilajeista jaloin. Sadunomaisesta illasta saattoi lähteä kotiin virkistyneenä ja innostuneena.
Tanssiteatteri ERIn Ilta, kauneuden ja kaipuun kuvia, Oopperan Alminsalissa oli poikkitaiteellinen teos sisältäen tanssia, soittoa ja kuorolaulua. Kuoro eli Key Ensemble lauloi Mikko Heiniön säveltämiä runoja, joita oli mm. Lorcalta, Whitmanilta, Baudelairelta, Kiveltä ja Runebergiltä. Jo ajaessamme Oopperaan auringonlasku oli värjännyt taivaan punaisen kaikkiin sävyihin ja virittänyt meidät, mieheni ja minut, kokemaan lisää kauneutta, jota Ilta-esitys tarjosi. Runot itsessään jo olivat lumoavia, siihen päälle sitten sello, klarinetti, kuoro, tanssijat ja upeat valot. Jäi kyllä hyvin yltäkylläinen ja kultturelli olo!
Seuraava hurmuri oli Jemina monine elämineen Stoassa eli tanssija ja koreografi Jyrki Karttusen show, joka sisälsi tanssia, laulua, stand up -komiikkaa, imitointia, drag show'ta yms. kukkuramitoin. Välillä sai nauraa vesissä silmin, välillä oli liikutuksen vuoro. Ihan mielettömän taitava oli tämä yhden miehen teatteri ja yllättävä; ei voinut yhtään aavistaa mitä tulisi seuraavaksi. Sille on kuulemma luvassa jatkoa ensi keväänä, jolloin Jemina ystävineen nousee Kaapelitehtaan Pannuhallin lavalle.
Kolmas tanssiesitys oli eilen, kun olimme Oopperassa katsomassa Liisa Ihmemaassa -balettia, johon Jorma Elo oli laatinut koreografian. Musiikkina oli Bachia, Beethovenia, Händeliä, Griegiä, Berliozia eli näitä ihania, tuttuja klassikkoja, jotka jo saivat hyvälle tuulelle. Puvut ja lavastus olivat hurmaavia, ja pääosassa oli tietysti klassinen baletti, tuo tanssilajeista jaloin. Sadunomaisesta illasta saattoi lähteä kotiin virkistyneenä ja innostuneena.
tiistai 18. lokakuuta 2016
Neljä sisarta, polo posteljooni ja lumikukkia
Kolme kotimaista kirjaa, joilla ei ole mitään yhteistä mutta joista jokainen on hykerryttävän ihana: Aino Kiven Maailman kaunein tyttö, Leena Krohnin Kirje Buddhalle ja Maija Paavilaisen Lumikukkia. Syksyn kirjauutuuksia, joita voin suositella lämpimästi.
Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä. Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.
Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?
Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:
ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas
miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...
uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin
kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta
Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä. Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.
Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?
Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:
ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas
miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...
uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin
kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
Kauneuden ylistystä
Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
lauantai 17. syyskuuta 2016
Mennyttä ja tulevaa etsimässä
Sain juuri luetuksi Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Paras mahdollinen maailma, joka on mielestäni kauniisti ja älykkäästi kirjoitettu ja vetosi tunteisiin ja älyyn. Tunnepuolella koskettavaa oli päähenkilö Aurelian jännityskirjamaisen kaksoisolennon rinnalla kulkeminen, hänen äitinsä kuvitteleman maailman kauheimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, toteutuminen, ohjaaja-Joachimin Frieda-sisaren kohtalo. Analyyttistä intelligenssiä edusti isä Theo, joka tutki historiallisia prosesseja rakentaen teoriaa utopiasta, parhaasta mahdollisesta maailmasta. Romaanissa synnytettiin myös näytelmää, joka oli mielestäni luovan työn vertauskuva. Taiteilija hyppää uutta luodessaan aina tuntemattomaan eikä lopputuloksesta voi olla varma. Toki se kirjassa kuvasti myös historian rekonstruointia, halua ymmärtää mennyttä.
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
tiistai 13. syyskuuta 2016
Kirkasta
Olen lumoutunut syyskuun kirkkaista, aurinkoisista päivistä, samoin kuin romaanista Kirkkaus, jonka on kirjoittanut Riitta Jalonen. Se kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Olen joskus nähnyt muistaakseni Jane Campionin ohjaaman elokuvan hänestä, joten hänen tarinansa oli ennestään tuttu.
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Hurmaava kirja
Luin kirjan, joka hurmasi ja sai hyvälle tuulelle. Sanna Tahvanaisen Pikkumusta kertoo Coco Chanelista, josta tiedän aika paljon elokuvien, elämäkertojen ja aikakauslehtien juttujen perusteella. Sanna Tahvanaisen tyyli, tapa kirjoittaa, sykähdytti ja teki Pikkumustasta lukuelämyksen.
En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.
Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa.
Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."
Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla -elokuva.
En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.
Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa.
Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."
Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla -elokuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)