Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
lauantai 17. syyskuuta 2016
Mennyttä ja tulevaa etsimässä
Sain juuri luetuksi Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Paras mahdollinen maailma, joka on mielestäni kauniisti ja älykkäästi kirjoitettu ja vetosi tunteisiin ja älyyn. Tunnepuolella koskettavaa oli päähenkilö Aurelian jännityskirjamaisen kaksoisolennon rinnalla kulkeminen, hänen äitinsä kuvitteleman maailman kauheimman pelon, oman lapsen menettämisen pelon, toteutuminen, ohjaaja-Joachimin Frieda-sisaren kohtalo. Analyyttistä intelligenssiä edusti isä Theo, joka tutki historiallisia prosesseja rakentaen teoriaa utopiasta, parhaasta mahdollisesta maailmasta. Romaanissa synnytettiin myös näytelmää, joka oli mielestäni luovan työn vertauskuva. Taiteilija hyppää uutta luodessaan aina tuntemattomaan eikä lopputuloksesta voi olla varma. Toki se kirjassa kuvasti myös historian rekonstruointia, halua ymmärtää mennyttä.
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
Olen törmännyt useassa uutuuskirjassa kaksosteemaan: S.K.Tremaynen Jääkaksoset, Minna Rytisalon Lempi ja nyt Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kertovat kaksosista. Ehkä kyseessä on kirjallisuuden ikivanhan teeman, kaksoisolennon, nykyaikainen muunnelma. Kiehtovaa, ja sanotaanhan, että meillä kaikilla on jossain kaksoisolento. Veronika-nimi toi mieleeni lempielokuvani eli Kieslowskin Veronikan kaksoiselämän. Riikka Pulkkisen kirjassa kaksoisolentoteema vahvisti myös Aurelian kokemusta siitä, että hän on kaikki näyttelemänsä hahmot (kaikki kärsineet nuoret tytöt ja naiset), ja hänen äitinsä tunnetta menetyksen jälkeen, että hän on kaikkien lasten äiti, ei vain omansa. Ja kuin huomaamatta romaani alkaakin puhua ihmisyyden puolesta: me olemme kaikki ihmiset. Tai meidän pitäisi, mutta muurien ja rajojen purkamisen sijaan olemmekin alkaneet pystyttää uusia muureja. Berliinin muuri rakennetaan uudelleen.
Loppuun pari lainausta kirjasta (Aurelian kaksoisolento tulkitsee isä Theon ajatuksia tämän maatessa kuolinvuoteellaan):
"Kuvitelkaa, joskus minä aivan todella uskoin, että jos ihmisillä on täsmällinen tieto ja syvällisen keskustelun kautta saavutettu ymmärrys yhteisestä hyvästä, todellisuuden suuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi."
"Kuka on sanonut, että olen menettänyt kaiken toivoni? En ole! Ajattelen että meidän on kuunneltava uskalikkoja. Tärkein visio on sellainen, jota kukaan ei ensin tohdi ajatella koska se on niin röyhkeä, suoraan sanottuna mahdoton; sitä ei kehtaa ajatella kukaan muu paitsi joku, jolla ei ole mitään menetettävää. Hullu tai vanhus tai pelle."
tiistai 13. syyskuuta 2016
Kirkasta
Olen lumoutunut syyskuun kirkkaista, aurinkoisista päivistä, samoin kuin romaanista Kirkkaus, jonka on kirjoittanut Riitta Jalonen. Se kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta. Olen joskus nähnyt muistaakseni Jane Campionin ohjaaman elokuvan hänestä, joten hänen tarinansa oli ennestään tuttu.
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
Kaunista ja kirkasta oli Riitta Jalosen kirjan tyyli, josta nautiskelin usean päivän ajan, pihakeinussa maaten. Nostin välillä katseeni auringossa kylpevään puutarhaan ja ajattelin: -Onpa lumoavaa! Janet Framen elämä ei kyllä ollut kaunista. Hän syntyi köyhään perheeseen, jonka äiti mieluummin kirjoitti runoja kuin siivosi. Perheen viidestä lapsesta kaksi kuoli nuorena. Janet Frame diagnosoitiin virheellisesti skitsofrenikoksi, ja hän vietti pitkiä aikoja mielisairaalassa saaden satoja sähköshokkeja. Nykyajan mittapuun mukaan hänen voisi ajatella olevan erityisherkkä, ja onneksi hänen kirjallinen lahjakkuutensa huomattiin ja hän sai jo eläessään tunnustusta.
Mietin kirjan nimeä Kirkkaus. Monien vaiheiden jälkeen Janet Frame pääsi tasapainoon. Hän koki asuvansa kahdessa todellisuudessa. Todellinen maailma kirkastui lopulta, vaikka luovuus ja sanat kumpusivat varjojen maasta. Kauniisti on romaanissa kuvattu kirjoittamista, en tiedä, ovatko vertaukset Janet Framen vai Riitta Jalosen, mutta vastustamattomia ne ovat:
"Sanat syntyvät vedessä. -- Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle."
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Hurmaava kirja
Luin kirjan, joka hurmasi ja sai hyvälle tuulelle. Sanna Tahvanaisen Pikkumusta kertoo Coco Chanelista, josta tiedän aika paljon elokuvien, elämäkertojen ja aikakauslehtien juttujen perusteella. Sanna Tahvanaisen tyyli, tapa kirjoittaa, sykähdytti ja teki Pikkumustasta lukuelämyksen.
En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.
Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa.
Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."
Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla -elokuva.
En tiedä, mikä kirjan tapahtumista tai kuka henkilöistä oli fiktiota/faktaa, muttei se haitannut ollenkaan. Coco on kuvattu ulkonaisesti viileäksi ja hallituksi mutta lukija pääsee kirjassa hänen päänsä sisäpuolelle. Päähenkilö muistelee itsekseen kurjaa lapsuuttaan vaikkei kerro siitä kenellekään. Unet paljastavat myös hänestä inhimillisiä ja tunteellisia puolia.
Pikkumustassa Coco on jo kuuluisa ja rikas. Hänen suuri rakkautensa "Boy" on kuollut, mutta rakastajat vaihtuvat prinssistä runoilijaan ja herttuaan. Coco matkustaa Italiaan ja Englantiin ja jahdin kyydissä paikkoihin, joissa rikkaat ja hemmotellut viihtyvät. Kirjan lopussa hän matkaa jopa Hollywoodiin. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Coco on itsenäinen ja vapaa, ja kaikki mitä hän koskee, muuttuu kullaksi.
Viihdyttävää oli lukea 1920-luvun pariisilaisista seurapiireistä ja siitä, miten Coco sai ideoita vaatteisiinsa. Hän oli luova samalla tavalla kuin tuntemansa taiteilijat, mutta käytännöllisyys oli hänen tärkein ohjenuoransa.
Runoilija Pierre Reverdy on ollut todella olemassa (googlasin), vaikken tiedä, oliko hän todella Coco Chanelin rakastaja. Pikkumustassa Coco laittaa hänet keksimään "maksiimeja", joita hän pudottelee medialle omissa nimissään. Näitähän olivat mm. "Nainen voi olla hieno mutta ei koskaan olla liian tyylikäs", "Muoti on sitä varten, että se menisi pois muodista" ja "Suuri rakkaus on kärsimystä."
Kaiken kaikkiaan Pikkumustasta jäi kepeä ja ylellinen olo. Ja hauskakin se oli; jostain syystä mieleeni tuli sekä äskettäin näkemäni Absolutely Fabulous (Edina ja Patsy koheltamassa Lontoossa ja Nizzassa) ja Muumit Rivieralla -elokuva.
maanantai 1. elokuuta 2016
Itämeren Auri lumosi
Olen pitkään ja hartaasti, säästellen, lukenut Johanna Valkaman rautakauden Pohjolaan sijoittuvaa romaania Itämeren Auri. Miten viehättävä, mielenkiintoinen ja taidokkaasti kirjoitettu kirja! Syvä ja salaperäinen kuin suolampi ja raikas kuin merituuli!
Auri on parantajien ja tietäjien sukua ja itsekin sellaiseksi mielivä. Hän kerää luonnosta parantavia yrttejä ja osaa loitsia. Mutta sitten rakkaus tulee komean viikingin hahmossa ja sotkee suunnitelmat. Onko Aurin valittava vai voiko rakkauden ja elämänkutsumuksen kenties yhdistää?
Johanna Valkama on tutkinut taustat hienosti. Mikä valtava tietomäärä kerronnasta näkyykään! Mutta ei kuitenkaan osoittelevasti vaan siten, että rautakauden ajan miljööt ja ihmisten arki ja juhla tarkasti ja uskottavasti piirtyvät lukijan eteen. Ja mahtava luonto ja sen maaginen vaikutus on kuvattu elävästi ja eri aisteihin vetoavasti. Lukija tuntee itsensä rautakauden ajan nuoreksi Auriksi, joka kuuntelee saraheinien kahinaa ja tuntee meren pärskeet kasvoillaan.
Kirja oli niin ihanan suomalainen. Entisenä äidinkielen opettajana viehätyin muinaisen luonnonuskonnon kauniista kuvauksesta. Aurin matkatessa Itämerta pitkin muualle Pohjolaan myös skandinaavinen mytologia tulee tutuksi. Ja onhan kirjassa varhaisen kristillisyyden edustajakin, jota muut säälittelevät, koska hänen jumalansa on kuollut.
Itämeren Auria voi lämpimästi suositella. Nuoren päähenkilönsä vuoksi kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Arvonsa tuntevasta ja syvästi elävästä Itämeren Aurista on hyväksi roolimalliksi kaiken ikäisille!
Auri on parantajien ja tietäjien sukua ja itsekin sellaiseksi mielivä. Hän kerää luonnosta parantavia yrttejä ja osaa loitsia. Mutta sitten rakkaus tulee komean viikingin hahmossa ja sotkee suunnitelmat. Onko Aurin valittava vai voiko rakkauden ja elämänkutsumuksen kenties yhdistää?
Johanna Valkama on tutkinut taustat hienosti. Mikä valtava tietomäärä kerronnasta näkyykään! Mutta ei kuitenkaan osoittelevasti vaan siten, että rautakauden ajan miljööt ja ihmisten arki ja juhla tarkasti ja uskottavasti piirtyvät lukijan eteen. Ja mahtava luonto ja sen maaginen vaikutus on kuvattu elävästi ja eri aisteihin vetoavasti. Lukija tuntee itsensä rautakauden ajan nuoreksi Auriksi, joka kuuntelee saraheinien kahinaa ja tuntee meren pärskeet kasvoillaan.
Kirja oli niin ihanan suomalainen. Entisenä äidinkielen opettajana viehätyin muinaisen luonnonuskonnon kauniista kuvauksesta. Aurin matkatessa Itämerta pitkin muualle Pohjolaan myös skandinaavinen mytologia tulee tutuksi. Ja onhan kirjassa varhaisen kristillisyyden edustajakin, jota muut säälittelevät, koska hänen jumalansa on kuollut.
Itämeren Auria voi lämpimästi suositella. Nuoren päähenkilönsä vuoksi kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Arvonsa tuntevasta ja syvästi elävästä Itämeren Aurista on hyväksi roolimalliksi kaiken ikäisille!
tiistai 5. heinäkuuta 2016
Olen lumoutunut
Luin kirjan Jos ei tiedä, jonka on kirjoittanut tanskalainen Anne Lise Marstrand-Jörgensen. Pitkästä aikaa voi sanoa, että lumouduin täysin. Ja sain vahvistusta ajatukselle, että se on se kirjailijan tyyli, joka aiheuttaa lumouksen. Toki myös kirjan sisältö, henkilöt ja tapahtumat.
Kirjan tapahtumapaikkana on jokin fiktiivinen eurooppalainen pikkukaupunki vuosina 1969-1974. Olin itse nuori noina aikoina, ja löysin kirjasta paljon tuttua. Oli kuin olisi elänyt omaa nuoruuttaan uudelleen. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta lukija pääsee varsinkin kolmen henkilön pään sisälle: Alicen, hänen miehensä Ericin ja heidän tyttärensä Floran.
Alice ja Eric ovat aviopari, joilla on kolme lasta. Alice jää kotiin hoitamaan kolmea lasta, ja häntä ja muita naapurustossa asuvia naisia voi luonnehtia Täydellisten naisten tapaan epätoivoisiksi kotirouviksi. Suomalainen vertauskohta löytyy Ihanat naiset rannalla -romaanista. Eric on business-mies, mutta pohjimmiltaan boheemi ja haluaa kokeilla avointa liittoa. Kirjan yksi teema onkin seksuaalisuus (miehen, naisen ja nuoren näkökulmasta): miten monimutkaista se loppujen lopuksi on.
Aikamatkan tuntuun vaikuttaa sekin, että kirjassa käsitellään tuon ajan maailman tapahtumia Vietnamin sotineen, hippiliikkeineen, naisten vapautusliikkeineen yms. Näkökulma laajenee ja sitten taas keskitytään esim. yksittäisiin aistihavaintoihin. Tämä on erittäin kiehtovaa ja nautinnollista. Olin suorastaan hurmioitunut lukiessani. Pitkästä aikaa kirja, jonka maailmaan saattoi uppoutua ja jota ei olisi malttanut laskea käsistään.
Katsoin sattumalta tv-ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin, ja sain sellaisen käsityksen, että kirjalle on tulossa jatkoa. Ihanaa! huudahtaa lumoutunut lukija.
Kirjan tapahtumapaikkana on jokin fiktiivinen eurooppalainen pikkukaupunki vuosina 1969-1974. Olin itse nuori noina aikoina, ja löysin kirjasta paljon tuttua. Oli kuin olisi elänyt omaa nuoruuttaan uudelleen. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta lukija pääsee varsinkin kolmen henkilön pään sisälle: Alicen, hänen miehensä Ericin ja heidän tyttärensä Floran.
Alice ja Eric ovat aviopari, joilla on kolme lasta. Alice jää kotiin hoitamaan kolmea lasta, ja häntä ja muita naapurustossa asuvia naisia voi luonnehtia Täydellisten naisten tapaan epätoivoisiksi kotirouviksi. Suomalainen vertauskohta löytyy Ihanat naiset rannalla -romaanista. Eric on business-mies, mutta pohjimmiltaan boheemi ja haluaa kokeilla avointa liittoa. Kirjan yksi teema onkin seksuaalisuus (miehen, naisen ja nuoren näkökulmasta): miten monimutkaista se loppujen lopuksi on.
Aikamatkan tuntuun vaikuttaa sekin, että kirjassa käsitellään tuon ajan maailman tapahtumia Vietnamin sotineen, hippiliikkeineen, naisten vapautusliikkeineen yms. Näkökulma laajenee ja sitten taas keskitytään esim. yksittäisiin aistihavaintoihin. Tämä on erittäin kiehtovaa ja nautinnollista. Olin suorastaan hurmioitunut lukiessani. Pitkästä aikaa kirja, jonka maailmaan saattoi uppoutua ja jota ei olisi malttanut laskea käsistään.
Katsoin sattumalta tv-ohjelman, jossa kirjailijaa haastateltiin, ja sain sellaisen käsityksen, että kirjalle on tulossa jatkoa. Ihanaa! huudahtaa lumoutunut lukija.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2016
Keijujen taikaa
Vietin juhannukseni keijujen kanssa eli luin kirjan Dionnen tytöt, jonka on kirjoittanut salanimi Liliana Lento. Kirja on ensimmäinen, jonka sain ihan sitä varten, että kirjoittaisin siitä blogissani.
Eli joku varmaan odottaa innokkaasti, mitä olin kirjasta mieltä.
Olen aina rakastanut keijuja ja lukenut kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Olen oppinut mm. sen, että keijut voivat olla sekä hurmaavia että pahanilkisiä, Irlannissa keijun itku tietää jonkun kuolemaa ja että yöllä ihmisen on vaarallista joutua keijujen lumopiirin keskelle. Tartuin siis kiinnostuneena tähän aikuisten keijusatuun, joka takakansitekstissä luokitellaan chick litin ja fantasian yhdistelmäksi. En tiedä, onko kukaan aikaisemmin kirjoittanut vastaavaa, mutta minulle tämä laji oli aivan uusi.
Olen sitä sukupolvea, että kirjan nimi Dionnen tytöt herättää muiston Dionnen viitosista, jotka syntyivät 1934 (kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni). Meillä oli sisarieni kanssa heistä paperinuket eli viisi vauvaa ja heille vaatteet. Kuvittelin ensin, että kirja kertoisi Dionnen viitosista mutta näin ei ollutkaan, vaan Dionne oli fiktiivinen paikan nimi ja tytöt olivat Adelina, Margot ja Florence, jotka olivat keijuja, ja Stella, joka oli ihminen.
Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttavat. Adelinasta ja Stellasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Mutta fantasiatarina tarvitsee hirviönsä, ja heitä edustavat ihmisfretit, jotka käyvät sotaa keijuja vastaan. He vangitsevat keijuja ja julmasti silpovat heitä leikkaamalla heiltä siivet. Margot ammutaan, mutta Florence pääsee pakoon ja rakastuu ihmiseen.
Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, kuin sadussa: sota loppuu, parisuhdekiemurat selviävät ja kuolleeksi luultukin palaa eloon. Rupesin miettimään, minkä ikäisille kirja on suunnattu ja päädyin ikähaitariin 15-30. Dionnen tytöt on esikoisteos ja erittäin varmaotteisesti kirjoitettu. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita.
Täytyypä ravistella nyt keijupöly yltäni ja ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjaani. :D
p.s. Luin jostain, että aikuisten satukirjat ovat syrjäyttäneet värityskirjat. Eli Dionnen tytöt eivät mitään ikämäärittelyjä kaipaa. Se on kaikille satuja rakastaville tarkoitettu (höystettynä sensuellilla keijukaisseksillä :D)!
Eli joku varmaan odottaa innokkaasti, mitä olin kirjasta mieltä.
Olen aina rakastanut keijuja ja lukenut kaiken, mitä heistä on kirjoitettu. Olen oppinut mm. sen, että keijut voivat olla sekä hurmaavia että pahanilkisiä, Irlannissa keijun itku tietää jonkun kuolemaa ja että yöllä ihmisen on vaarallista joutua keijujen lumopiirin keskelle. Tartuin siis kiinnostuneena tähän aikuisten keijusatuun, joka takakansitekstissä luokitellaan chick litin ja fantasian yhdistelmäksi. En tiedä, onko kukaan aikaisemmin kirjoittanut vastaavaa, mutta minulle tämä laji oli aivan uusi.
Olen sitä sukupolvea, että kirjan nimi Dionnen tytöt herättää muiston Dionnen viitosista, jotka syntyivät 1934 (kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni). Meillä oli sisarieni kanssa heistä paperinuket eli viisi vauvaa ja heille vaatteet. Kuvittelin ensin, että kirja kertoisi Dionnen viitosista mutta näin ei ollutkaan, vaan Dionne oli fiktiivinen paikan nimi ja tytöt olivat Adelina, Margot ja Florence, jotka olivat keijuja, ja Stella, joka oli ihminen.
Dionnen tytöt on erittäin sujuvasti kirjoitettu fantasiatarina Fretanniasta, jota ihmiset, keijut ja menninkäiset asuttavat. Adelinasta ja Stellasta tulee rakastavaiset, ja heidän rakkauttaan kuvataan aistillisesti ja kauniisti. Mutta fantasiatarina tarvitsee hirviönsä, ja heitä edustavat ihmisfretit, jotka käyvät sotaa keijuja vastaan. He vangitsevat keijuja ja julmasti silpovat heitä leikkaamalla heiltä siivet. Margot ammutaan, mutta Florence pääsee pakoon ja rakastuu ihmiseen.
Lopulta kaikki päättyy onnellisesti, kuin sadussa: sota loppuu, parisuhdekiemurat selviävät ja kuolleeksi luultukin palaa eloon. Rupesin miettimään, minkä ikäisille kirja on suunnattu ja päädyin ikähaitariin 15-30. Dionnen tytöt on esikoisteos ja erittäin varmaotteisesti kirjoitettu. Fiktiivinen maailma on suunniteltu hienosti, niin tarkasti, että sinne on hyvä kirjoittaa lisää tarinoita.
Täytyypä ravistella nyt keijupöly yltäni ja ryhtyä kirjoittamaan omaa kirjaani. :D
p.s. Luin jostain, että aikuisten satukirjat ovat syrjäyttäneet värityskirjat. Eli Dionnen tytöt eivät mitään ikämäärittelyjä kaipaa. Se on kaikille satuja rakastaville tarkoitettu (höystettynä sensuellilla keijukaisseksillä :D)!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)